Jotta tekstini nyt täyttäisi edes tammikuisen mediaseksikkyyden minimivaatimukset, niin kerron kummiskin, että luon tätä ilosanomaa kaikelle kansalle kuntopyörän selässä. Mutta vain siksi, että on niin kylmä (ihan pakkasta on) ja palelen. Tauotta ja koko ajan paitsi sen hetken, kun on peiton alla kuuma kello 4-6am, kun yläkerta savustuu, vaikka puhallukset on tyystin makuuhuoneesta suljettu. Kai se on se kuumakalle, joka vieressä kuorsaskelee, jota hetkittäisistä lämmönpuuskista saa syyttää. Jotta tämän viikon perusteella toivottaisin ne kuumat aallot ihan tervetulleiksi... (Juu, taatusti lausahdus joka iskee omaan nilkkaan, ja kipeästi, sitten kymmenen vuoden päästä.)
Sen verran päivitystä, että sain sitten puhuttua itselleni roiman palkankorotuksen, jonka turvin jatkan työskentelyä työluvan sallimissa rajoissa keskiviikkoisin. Muut päivät sitten olen oman itseni herra ja rouva, joten toimitusjohtajan vastuu painaa entistä enemmän. Suurin haaste tällä hetkellä on ehdottomasti oikean käsivarren työkykyisenä pitäminen, on siis suutarille käynyt moka ja helpompaahan se olis ennaltaehkäistä kuin kuntouttaa, mutta näin sitä taas oppii. Ymmärtämään ihmisiä ja olosuhteita. Laiskuutta, tympeyttä ja saamattomuutta, jotka ovat olennaisia osia ihmiseloa. Jotta heiluri heilahti taas vauhdilla toiseen päähän, mutta jokainen heilautus opettaa jotain.
Siispä vietänkin ensi viikonlopun Actors Theaterissa nauttimassa NuVoices -festivaalista ja kerrankin olen lukenut kirjakerhon kirjan eli voin osallistua keskusteluun täysin rinnoin. Julie Kibler Calling me home oli teos ja voin suositella. (Näpyttelen tätä kännykällä, joten siksi en NÄE etsiä netistä suomenkielistä nimeä; jatkossa kai tarttis lisätä lukulasit salikassiin.) Toinen suositus lukutoukille olisi: Liane Moriartyn My Husbands Secret. On vielä kesken, mutta nautin kovasti.
Eli ei sitten tarvinnutkaan roudata itseään tässä vaiheessa viisuminhakuun, sillä jostain löytyi se erinomaosen looginen vastaus siihen, että Usan viisumiin voi saada loppujatkon poikkeamatta Suomen Usan lähetystössä, kun se viisumi kummiskin alunperinkin on myönnetty viideksi vuodeksi.' Tai no, ei tuokaan lause ihan täysin paikkaansa pidä, mutta anyhow uusi työlupa-anomus on sisässä. Pitäkää peukkuja, että se ennättää ajoissa! Maaliskuun puoliväliin on armonaikaa.
Eli työn ja elämän tasapainottamista on tiedossa ja mikäs sen mukavampaa. Puitteet on erinomaiset ja hyvät tuulet puhaltavat eli yritän kestää tämänpäiväisenkin ohjelman: punttisalia, lounasta, suunnittelua ja vähän töitä. Varsin sitkeässä istuu 8-4 -mentaliteetti, mutta kaikki edellytykset oppia yrittäjän vapauteen ovat olemassa!
Päivän seuraava haaste on löytää sopivat tissiliivit; voi kun viitsisi lähteä Mallille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti