Nostalgia

Että sillä lailla. Viisumit tuli kotomaiselta Ameriikan laitokselta kolmessa päivässä eli kohtsillään saa pakata ja roudata itsensä takaisin koto-Karoliinaan. Mies on sinne jo matkalla, mutta mun täytyy saunoa vielä pari kertaa ennen kuin tohtii.

Iski sitten tähän aikarajattuun juokse läpi kavereita -lomaseen myös jonkinasteinen flunssa ja tänään olenkin sitten ottanut rennosti. En yhtään yritä siirtää sisäistä kelloani Suomen aikaan, sillä kolmen yön päästä sitä saa jo viritellä toiseen suuntaan eli samoilla silmillä mennään. Päätin sen sijaan nötköttää Netflixin edessä puhumattomana (kurkkuunhan se tauti entiselle puhetyöläiselle ensiksi iskee) tämän päivän ja sitä silmällä pitäen eilisilta etsittiin siskon kanssa kotimaisia elokuvia (tai sarjoja) sieltä flixin suuresta maailmasta. Vaan kuinka kävikään? No ei löytynyt ensimmäistäkään, joka olisi kiinnostanut!

Oli siis pakko tyytyä Mankellin Wallanderiin, joiden viimeinen tuotantokausi (2013) on Suomen netflixissä. Kaikki kuusi puolentoista tunnin osaa Krister Henrikssonin sympaattisuutta ja vanhenemisen tuskaa. Ei kai Wallander mikään maailmankaukkeuden paras tai fotokineettisin poliisi ole, mutta minä tykkään silti. Juoni on riittävän yksioikoinen ja ihmiskuvaus on raadollista eikä jenkkimäisen mustavalkoa perhe on paras ja puhumalla kaikesta selviää -moskaa. Ja välissä on skandinaavista maisemaa sekä hyvässä että pahassa.

Ihan vaan koivujen tai meren, joka ei ole tympeän turkoosi tai bikinihiekkaranta vaan kivikkoinen oikea saaristomaisema, näkeminen saa kotokaipuun nousemaan ja oikeanlaisen maiseman piirtymään sielun verkkokalvolle! Jopa ruotsinkieli kohottaa mielialaa, kun tuttu ja turvallinen Kurt tai Martinsson sitä sönkkää. Lindakin on tullut takaisin ja perustanut perheen eli isoisyys on Wallanderinkin turvasatama, sillä muuten on tietenkin haasteita elämässä. Harmittaa ihan oikeasti lempipoliisini puolesta niinkin tympeä sairaus kuin Alzheimer. Harry Hole ei ole koskaan päässyt ihan niin iholle asti kuin Wallander, vaikka se voikin johtua juuri Krister Henriksonista, joka esittää ikääntyvän, yksinäisen miehen sirpaloitumista kouriintuntuvasti.

Itseäni tässä mietityttää vielä se, että rimpuilen tässä Suomikaipuun suossa ollessani Suomessa! Eikä yhtään tee mieli lähteä tuonne pihalle kuljeskelemaan, sillä jalkakäytävillä on kolmen sentin kerros hiekotussantaa ja koko maa pölisee semmoisessa pölyssä, että allergiaoireet ulottuvat jo Marsiin asti. Se, mikä aiemmin oli kevään ensihenkäys, on muuttunut liejuksi, lössöksi ja kutiseviksi silmiksi. Ja etuileviksi ihmisiksi!

Onneksi muistin ostaa mäntysuopaa ja juuriharjan, jotta voi pestä räsymattoni ensi kesänä. Suomi on kuulkaas ihana maa; ainakin jos sitä voi kaivata kaukaa. Kotoinen realismi meinaa iskeä liian tiukasti vasten kasvoja juuri tällä hetkellä. Mutta kyllä tämä realistitehokas byrokratia on äärimmäisen ihana asia!