Yksin matkustaminen

Voi että olen ylpeä itsestäni, kun vihdoinkin olen uskaltautunut matkustamaan yksin! Ja vieläpä ihan hyvissä sielunvoimissa ja isommitta vatsanväänteittä. 

Yksin matkaamisessa parasta on se, että saa tehdä juuri sitä ja juuri silloin kuin huvittaa. Mennä nukkumaan aikaisin ja päättää mitä, missä ja milloin syö. Ei tarvitse luovia (perheenjäsenten) erilaisten halujen ja nukkumarytmien välillä. Suunnitella päivän ajot ja sitten muuttaakin mieltään matkanvarrella. 

Ehdottomasti huonointa on se, ettei voi jakaa kokemuksia ja tunnelmia muille. Tai siis, jakaminen tapahtuu sosiaalisessa mediassa, eikä mikään tunnu miltään ennenkuin sen päivittää faceen tai instaan. Ja osa päivästä menee postauksien suunnitteluun ja postaa ihan liikaa kaikkea sälää, koska haluaa jakaa kokemukset. Koska ei ole sitä petikaveria mukana. 

Kestäkää siis, jos olette tämänkin postauksen avanneet. Tänään ajelin puoleltapäivin Swedish Instituuttiin, koska se on vissiin iso juttu täällä. No ensinnäkin puoleltapäivin, koska se aukesi silloin, ja koska omatoimimatkalla ennen päivän aktiviteettja voi käydä punttisalilla ja Caribou Cafessa (postaamassa päivän ekan postauksen). Instituutin informatiivinen tarjonta ei sykähdyttänyt, mutta tunnelma oli--- skandinaavinen! Puolet paikasta oli hyvin modernia uudisosaa ja toinen puoli vanha linna, jossa oli mielenkiintoisia yksityiskohtia ja tietoa pohjoismaisten immigranttien vaiheista. Parasta kuitenkin oli lihapullat (syntiset hyviä; ei mitään Ikea-kamaa) ja korvapuusti (josta makeuden vuoksi pystyin syömään kolmasosan) kahvin kera! Ja joo, kaupassa myytiin Fazerin Sinistä ja Dumle-pusseja KYMMENEN TAALAA kappale! Likka joutui valitsemaan kumman halusi tuliaisiksi. Niin, ja ravintolassa pöytiinjohdattaja-tyttö (kaikki neljä ihmistä, joiden kanssa puhuin, selvittivät mistä olen kotoisin) halusi sitten oppia miten sanotaan cardamon bun suomeksi (KORVAPUUSTI) ja oppi sen kiitettävästi.

Päivän toinen 'kohde' oli Mississippi-joki. Täällä kun huristelee kiemurateillä, jotka ovat mutkaisempia ja lyhytramppisempia, sekavampi ja osin enempikaistaisia kuin Pohjois-Karoliinassa, niin tunnelma on ollut epätodellinen ja elokuvamainen, siis pitkästä aikaa. Siis että se olen todellakin minä, oikeasti, joka täällä paahtaa menemään arastelematta iki-ihanalla Edgellä (autokuume räpsähti samantein päälle) ylittäen tuon koulun maantietokirjpista tutun joen mennen tullen! Halusin siis saada edes jonkinlaista kuvaa Mississippistä.

Ajelin siis paikallisen yliopiston kampukselle, joka on ihan joen rannassa, ja yllätyin, että se joki on siellä syvällä alhaalla ja lievästi korkeanpaikankammoisena en oikein eds uskaltanut mennä reunalle kurkkaamaan. Pääsin myös ajamaan sillalla kilpaa junan kanssa ja (nyt täytyisi googlata sillan nimi) ihmetellä, kuinka sillan ylin kerros oli katettu kerros jalankulkijoille (lienee talvella aika ihana juttu; jätin kaikki katetut  keskusta-shoppailut väliin). 

Iltapäivän vietin Stone Arch Bridgellä (LINKKI) ihmettelemässä joen voimaa! (Huom. minua ei oikeasti kiinnosta ylenpalttisesti ottaa asioista selvää etukäteen; suunnittelen mihin menen, mutten lue historiaa tai muita faktoja juurikaan ennakkoon.) Minulle Mississippi ja jäänteet jauhoja jauhaneista myllyistä tuovat mieleen seuraavat asiat:

- Tammerkoski ja sen ympäristö

- ymmärrystä siitä, miksi myllyt (ja tehtaat) ovat syntyneet juuri sinne kuin ovat

- on se leveä

- miten ihminen on valjastanut luonnon käyttöönsä ja rakentanut kaiken.

Samat fiilikset saivat minut valtaansa, kun kävin Charlottessa museossa, jossa kerrottiin pumpulin matkasta pellolta kankaaksi. Miten teollistuminen on tapahtunut samalla tavalla täällä kuin Suomessa ja jotkut ovat olleet ne ensimmäiset uskaliaat. Ymmärrys ja historia avautuu minulle aina samankaltaisuuksien kautta, enkä jaksa ihailla/etsiä/kokea tämän maan erikoisuutta, erilaisuutta tai ainutlaatuisuutta. Me ihmiset olemme samanlaisia kaikkialla, osa on vain seikkailunhaluisimpia kuin toiset (kaikki kunnia heille)! 

Joo, ja kaikki on kymmeniä kertoja isompaa täällä. Tammerkoski kutistui juuri pikkuiseksi puroksi! Kuvat ovat kännykkälaatua, mutta elämys oli tuhatkertainen!  

Pikahuomioita Minnesotasta

🍀Siis oikeesti kaupassa oletetaan, että pakkaan itse ostokseni! Vaikka teen sen jokatapauksessa myös kotona, niin pisti silmään. Ja paperikassi oli ilmainen!

🍀Toi Mississippi on tossa ja kiertelee Twin Citejä. Tai toisinpäin. Komea joki myös silloinkin, kun sitä ei ihaile koulun maantiedon kirjasta.

🍀Tähän asti eniten iloa on tuottanut piharatamon vallassa olevan nurmikon bongaaminen! Oli siinä se koskikin, ja jotain historiallista löpinää, mutta siis suloinen piharatamo❤️

🍀Saint Paulin Grand Street on vienyt sydämeni. Ensinnäkin siellä on kahvila/salaattibaari /kakkupaikka, jonka nimi on Cafe Latte (vanha Linkosuo potenssiin 3), mutta toiseksi talot niin miellyttää mun silmää! Ei ihan scandinaavista, mutta sinnepäin ja ihanat puutarhat, joissa kasvaa vaahteroita (keräsin vaahteranlehtiä kassiin), valkorunkoisia koivuja ja mahtipontisia mäntyjä! LUONTO!

🍀Liikenne on lyhytpinnaista ja liittymät todella lyhkäisiä, mutta onneksi olen jo kesyttänyt nuo kiemuratiet; siltikin välillä hirvittää. Iloa tuo Ford Edge kaikilla kommervenkeillä... Tästä reissusta jää päälle myös autokuume! 

Mitäs sitten kun se aurinko paistaa ihan liikaa?

Viittaan otsikossa aasinhäntämäisesti edelliseen bloggaukseeni, jolla ei ole mitään tekemistä tämän postauksen kanssa. Muuten kuin, että tästä näette kuinka tekstintuottotaito alkaa ekspotentiaalisesti heiketä neljän (4!) vuoden Ameriikassa asumisen jälkeen. No vastaavasti sitten paikallisen maan kielen käyttäminen on toki sujuvoitunut, mutta virheettömyyttä on ihan turha edes tavoitella. Jotta kaikilla kielillä kielipuoli, mutta oletetaan, että kädentaidot olisivat sitten edes hivenen parantuneet.

Koska huomenaamulla tämä likka sitten lennähtää pohjoiseen nauttimaan inhimillisemmistä lämpötiloista! Alle 30 astetta suomalaisella asteikolla alkaa kuullostaa taivaalliseltä, sillä täällä kotona termomeetteri on nakuttanut yli 35 jo semmoiset kuusi viikkoa. Ja arvatkaa montako ukkossadekuuroa on osunut meidän kohdalle? Kolme! Maa siis huutaa kuivuuttaan ja tomaatintaimet ovat luovuttaneet. Mustikkasatoa ei tule, eikä myöskään vadelmia. Mansikantaimet kuolivat totaalisesti. Muutaman boysenmarja näyttää kypsyvän, mutta linnut ovat hoitaneet ne parempiin suihin ennen sadonkorjuuta. Ja nurmikko kuoli jo neljä viikkoa sitten. Mutta viikunapuu sensijaan kukoistaa ja oksat taipuvat; eilen keittelinkin sitten elämäni ensimmäistä kertaa viikunahilloa, johon tuli kanelia, neilikkaa ja sitruunaa eli kämppä tuoksuu kotoisasti joululta ja lämpötila justsillään 38 plussalla.

Mutta huomista ja ensi viikkoa piti ennakoida, eikä toimittaa olematonta satoraporttia. Lennähdän siis Minneapolisiin aamulla ja jos luoja suo, niin löydä Avisin ja saan vuokra-auton alleni kivuttomasti. Lentohan on tuollainen pieni pyrahdys, jonka siis ajaisi noin 18 tunnissa, mutta en siis edes ajatellut yksin tuommoista matkaa ajavani. Aion viettää luksusviikonlopun St. Paul/Minneapolis -kaksoiskaupungissa omassa seurassani (en edes halunnut tässä kohtaa ottaa kontaktia muihin siellä asuviin suomalaisiin, vaikka kanava siihen olisi). Selvä merkki keski-iän uhosta siis! Minä menen ja minä opetan.

Suomea. Ajatus on ihmeellinen, kutkuttava, haikea ja vain hivenen karvas.

Mutta ennen sitä siis viikonloppu omaa aikaa ja päälle road trip Duluthiin, suurten järvien rannalle. Sinne, missä Skandinavia näkyy sekä maisemassa että nimistössäkin (vaikka ei niin paljoa kuin Michiganissa). Ja lämpötila on kotoisan (helle-)kesäinen. En malta odottaa. Vaikka kieltämättä se yli kahden ja puolen tunnin ajomatka vähän jännittääkin. Ja se, että pääsen asumaan University of Minnesotan Duluthin kampukselle viikoksi. (Onkohan mulla oma vessa? Saanko tarpeeksi hyvää kahvia? Pystyykö nukkumaan ilman ilmastointia? Food courtin ruualla koko viikko!?)

Mitähän sitä sulloisi matkalaukkuun? Missä on fleece, ottaako farkut vai pärjäisikö capreilla? Osaanko olla sököttämättä enklantia väliin, kun se jo puskee uniinkin. Montako dekkaria ehtii lukea reilussa viikossa? Onko vanha taito ottaa yleisö ja saada ihmiset innostumaan vielä tallessa? Mitä niitä lämmittelyleikkejä oikein olikaan?

Kun tämän maan kieli on ottamassa ylivaltaa. Suomalainen yhteiskunta ei tunnu ollenkaan tutulta, kun kaikki maailmassa muuttuu. Likan mielestä mun luonnostelema kieli ei ollut oikeanlaista puhekieltä. Pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta on kriisissä. Ketä minä edustan?

Kun hain paikkaa, niin vaatimuksena oli vain syntyperäinen suomen kielen puhuja. Luulen, että kokemukseni (ja suosittelijani; kiitos S, jos tätä luet) myös antoivat varsin kattavan kuvan osaamisestani ja kokemuksesta, jota tuskin kovin moni tässä maassa asuva ylittää. Eikä se minua jännitäkään, verbiryhmät tulee keskellä untakin tykin suusta, vaan se, että millaiseen nostalgiaan ja kaihoon omaan kieleen sukeltaminen minut syöksee. Olla kuin Suomessa olematta Suomessa.

Millaisen kuvan osaan antaa maasta, joka on niin rakas ja läheinen, mutta usvan takana. Siellä missä eriväriset raiskaavat tyttöjämme ja Brexit-uhka kelluu tiettömän taipaleen takana. Missä iso osa Tamperetta saa tuta Microsoftin lähdön. Työttömyys on ja pysyy ja terveydenhuolto kutistuu omaan taakkaansa vanhustenhoidosta puhumattakaan. Siellä missä heinäkuinen Roine siintää ja maailma on vihreämpi kuin missään tai koskaan. Mistä kollektiivinen loiskaus juhannussaunasta järveen on tänne asti kuultavissa. Missä hullaannutaan ensin mansikoista, sitten vadelmista ja mustikoista. Taistellaan henkeen ja vereen minulle kuuluvasta ilmaisesta ämpäristä ja odotetaan jo syksyn pimeitä, jotta voi taas änkeröityä omaan itseensä ja sulkea kaikki ovet ja ikkunat maailmaan.

Sieltä minä olen kotoisin. Vaan sinne en halua palata.

Mutta sen maan kieli soi sielussa ja jos siitä voin pienen rippeen antaa, niin siihen on tyytyminen. Takaisin menneeseen ei ole paluuta, mutta onneksi on avoin tulevaisuus ja olotila, josta ponnistaa. Tämä ikuinen jossain välissä oleminen on niin tuttua kaikille maailmanmatkaajille tai syystä eli toisesta muuttaneille. Sen kanssa eläminen on kuin lapsen maailmalle saattaminen: antaa mennä ja sitten taas vetää takaisin. No mene nyt. Mene vaan ja nauti.

Mutta rohkeus syntyy vain siitä, että on tarvittaetta tervetullut takaisin.

Aina ei paista, vaikka paistaakin

Maailma on tullut (entistä) hullu(mma)ksi ja minä myös.

Aurinko paistaa nyt siis jotain kymmenettä viikkoa koko ajan ja lämpötila huiteleen 35:n paremmalla (tai no, mulle huonommalla) puolen, mikä joltisenkin verottaa voimia. Joita ei ole liiemmin jaettavaksi ollut muutoinkaan. Kesävieraiden jättämä aukko on ollut syvä ja siihen on liittynyt toki vähän muutakin pientä luopumista. Likka kummiskin asuu kotona vielä noin kuukauden verran eli siitä ei ole kysymys. Elämästä kun ei koskaan tiedä, kuten saamme lukuisista katastrofaalisista uutisista lukea.

En vieläkään pelkää, enkä suostu ajattelemaan, etten koskaan voisi matkustaa pommien pelossa, mutta maailma on järkyttävässä tilassa, enkä millään tasolla pysty sitä ymmärtämään.

Tunnen kaksikin kollegaa, joiden puoliso toimii poliisina tässä maassa ja pistäähän se ajattelemaan. Kuten sekin, että narsisti-psykopaatilla on oikeasti mahdollisuus tulla valituksi asuinmaani presidentiksi. Ja se, että kaikkea katsotaan nykyään vain joko mustana tai valkoisena eli maailma on taantunut teini-ikäisen identiteettikriisin tasolle, johon kuuluu nenä kännykässä kulkeminen ja muihin törmäileminen.

Haluaisin niin kovasti uskoa, että jokainen poliisi tekee työtään pyyteettömästi ja että kaikilla olisi samanlaiset ihmisoikeudet sekä täällä että siellä. Että ihonvärillä (tai jollain muulla ominaisuudella) ei olisi mitään tekemistä asioiden kanssa eikä meitä aina jaoteltaisi. Että täällä etelässäkin kaikilla olisi samat mahdollisuudet. Että tämä tarina olisi mielikuvituksen tuotetta.

Haluaisin, että me kaikki ymmärtäisimme, etteivät kaikki poliisit ole vain hyviä, eivätkä kaikki mustat vain huonoja, että raha ei olisi ainoa mahti maailmassa eikä politiikka sen juoksupoika. Että oikeat, ajattelevat ihmiset voisivat vaikuttaa asioihin ja elää elämäänsä pelkäämättä joutuvansa pommin tai luodin tai kuorma-auton kohteeksi hetkenä minä hyvänsä.

Haluaisin, että likan ja isänsä ei tarvitsisi käydä keskustelua siitä, millainen pippurisumutin kannattaa pitää käsilaukussa ja voiko kampukselle viedä teaserin, vaikka se on laiton.

Yritän niin kovasti kuulla lintujen laulun (kaskaiden sätkätyksen alta) ja nähdä perhoset, jotka lentävät kukasta kukkaan. Yritän jaksaa mennä pienelle kävelylle ja huomennakin töihin. Yritän tehdä pienen hyvän teon joka päivä ja ajatella positiivisesti. Jatkan elämääni kuin mitään ei olisi tapahtunut, enkä tiedä olenko enemmän käärmeissäni niille, jotka raportoivat jokaisen pahan asian naamakirjassa vai niille, jotka eivät sitä tee. Myös naamakirja on muuttunut kaksintaistelukentäksi, jossa pisteitä yritetään napsia joko olemalla yltiökoskettunut maailman tapahtumista tai loukkantumalla siitä, että yltiökoskettunut kokee ylemmyyttä koskettumisestaan.

Yritän lakata lukemasta kaikkia postauksia ja keskittyä johonkin muuhun. Elämään tässä hetkessä ja unelmoimaan tulevasta. Kuten suomalaisesta saunasta ja laineen liplatuksesta.

Ei tässä oikein voi tehdä muuta kuin lähteä kahville.

Täyttä elämää

Sitä se on tämä kesä ja ihan ilman kotomaan vierailua! Tässä vaiheessa alkaa oikeastaan jo kauhistuttaa se, kuinka paljon asiaa, toimintaa ja tekemistä onkaan tullut ahdettua pieneen aikaan.

Tytär on siis juhlittu ja äiti on siirtynyt siihen hermojaraastavaan tilaan, jossa lapsi pullahtaa maailmalle. Muuttaa kotoa. Lähtee opiskelemaan. Muistan kyllä, kuinka iso ja aikuinen itse olin tuossa iässä, mutta äidin näkökulmasta asia on siltikin niin kovin tunteitaherättävä. Enkä siis yhtään ihmettele, etteikö likka pärjäisi ja paikkaansa löytäisi, osa minusta vaan tahtoisi vielä pitää kovaa kiinni.

Suomen juhannus on sitten taas takanapäin ja meillä oli oikein ihana, ikimuistoinen ja lämmin juhannusjuhla täällä! Paikalla oli reilu 40 ihmistä ja ruokaa oli ylenpalttisesti ja se oli hyvää. Ilta huipentui kitaransoittoon ja lauluun, mikä oli kuin piste iin päälle. Siis sen sentimentaalisen, kaipaavan kaihon kuorrutukseksi, joka aina saa valtaansa silloin kuin kotomaassa vietetään jotain juhlaa. Miten ihanaa on, että ympärillämme on tällainen joukko ihania ihmisiä.

Sitten pääsimme siskon perheen kanssa lomailemaan vuoristoon aivan ihanalle ´mökille´ (kolme makuuhuonetta, kolme kylppäriä, sauna, jacuzzi, täysvarustettu keittiö, biljardipöytä) Maggie Valleyhin. Siis ihan oikeasti suomalainen sauna, jossa saa heittää löytyä kiukaalle niin paljon kuin sielu sietää! Mutta kun se sielun sietokyky on varsin ailahtelevainen ja parina iltana itsekseni saunan lauteilla makoillessani olenkin käynyt monenlaista päänsisäistä keskustelua. Sielu on kyllä nyt saunalla ravittu (huomenaamulla vielä kerran aamusaunaan) ja ihminen on oppinut hiljentämään tätä upeaa maisemaa katsellessa. Tässä terassilla olen siis istunut/makoillut dekkarin tai kahvikupin kanssa tunnin jos toisenkin. Taustalla kuuluu vesiputouksen jylinä ja linnut sirkuttaa. Tämä on ominta minua; siis saunan päälle tottakai.

Kävimme tänään pienellä retkellä Ashevillen kaupungissa, jossa on hirveästi gallerioita ja käsityötä näkyvissä ja kuuluvissa. Pohjois-Karoliinan kesä on tarjonnut parastaan, eikä siis haittaa vaikka loppuviikoksi onkin sitten luvattu ukkoskuuroja. Sopii toki toivoa, ettei olisi tauotonta sadetta, sillä täällähän on alkamassa itsenäisyydenjuhlintaviikonloppu. Ja sehän on meille jo viides tässä maassa (saavuimme 3.7. neljä vuotta sitten).

Aika yksinkertaisista asioista ihminen onni koostuu: pieni irtiotto ja vuoret. Tällä kerralla megalomaanisena plussana vielä sauna. Tästä on sitten hyvä ponnistaa taas arkeen, sillä vieraat lähtevät maanantaina ja tiukka työviikko on edessä sitten tiistaina. Sitten paahdetaankin taas kolme viikkoa ennen seuraavaa breikkiä, jolloin lennähdän pohjoiseeen: Minnesota (tarkemmin Duluth, mutta poikkeanpa ensin Minneapolisisssa ja St. Paulissa) ja suomen opetus odottaa. Kaikkeen sitä ihminen itsensä laittaa, mutta onpahan sitten syyskuussa aikaa ja lupa arkeilla sitten senkin edestä. Tämä kesä on aika haipakkaa, vaikken siis Suomeen ehdikään. Yritetään siis nauttia juuri tästä hetkestä ja nähdä kaikki kaunis ympärillä. Onpahan ollut terveellistä huomata, että alan itseasiassa kaivata ihan sitä tavanomaista töitä, ruokaa, pyykkiä, telkkaria -arkea.

Kyllä maailma on kaunis!

Graduation / Ylioppilasjuhlat

Täällä ylpeyteen pakahtuva äiti vielä kertaa tämän viikon tapahtumia, sillä ihan kaikki sukulaiset eli mummut eivät ole facessa ja haluamme tottakai jakaa ainoan lapsukaisen ylioppilaaksitulojuhlan tunnelmat.

Likka siis valmistui Ardrey Kell high schoolista neljän vuoden puurtamisen päätteeksi kuudensadan viidenkymmenen kahdeksan muun opiskeljijan kanssa. Se on aika iso määrä lapsukaisia violeteissa kaavuissa. Juhlaa vietettiin Time Warner Cable Areenalla, jossa juhlimista useammin pelataan koripalloa. Komiat olivat siis puitteet.

Siinä ne kaikki 659 istuvat.

Maan tavan mukaisestu täytyi siis pukeutua tuohon kummalliseen kaapuun ja neliskanttiseen pipaan, joka sitten juhlan lopuksi heitettiin ilmaan ja sen jälkeen sai tupsun siirtää toiselle puolelle valmistumisen merkiksi.  Koska nuoria oli niin paljon, niin seremonia oli onnistuttu tiivistämään varsin lyhyeksi eli muutama puhe, Pledge of Allegiance (eli se olen uskollinen tälle maalle -litania, joka joka aamu myös koulussa papatetaan), pari laulua ja sitten se tärkein: jokaisen nimi luettiin ja valmistuvat kipittivät lavalle kättelemään sen seitsemän koulupiirin virkamiestä ja saivat diplomin. Koko ohjelma oli ohitse 90 minuutissa, mutta kyllä silti puudutti kaikkien nimien kuunteleminen (saattoi vain arvella, kuinka tukalaa oli niillä kolmella naisella, jotka tuon luku-urakan hoitivat).

Tässä neiti kaavussa.

Kaapua tai tuota lakkia ei sitten sen koommin enää tarvitse eli hyvä on bisnes, kuten tässä maassa on tapana. Lisäksi on tapana jaella diplomeja ja härpäkkeitä asiasta jos toisestakin, sillä tämä on todentotta kaikkien kunnianosoitusten luvattu maa. Likka ei kuulunut koulunsa ten top prosenttiin, mutta silti on mainituu seuraavat erinomaisuudenosoitukset:
- CMS Academic Scholar (lisätarra todistukseen)
- NC Academic Scholar (lisätarra)
- NC Global Language Endorsement (lisätarra)
- NC College / UNC Endorsement (lisätarra)
- NC College Endorsement
- National Spanish Honor Society (kaksi kaavun kanssa roikkuvaa härpäkettä)
- National Technical Honor Society (toiset kaksi härpäkettä)
- Nelivuotinen osallistuminen koulun kuoroon (mitali kaulassa).

Mutta näissä kunnianosoituksissa ei valitettavasti ole kyse rahapalkkioista eli silti se college on ihan itse maksettava.

Tässä neito ilman kaapua Graduation tilaisuuteen lähdossä.

Oli siis oikein kiva juhla ja me osasimme pitäytyä metelöimästä liikaa oman lapsosemme nimenmaininnan kohdalla, sillä olemme sentään sisälukutaitoisia; saimme nimittäin kirjalliset ohjeet siitä, että juhlassa ei saa huudella, käyttää räikkää, olla epakunnioittava jne. Sisään ei myöskään saanut viedä mitään syötävää tai juotavaa, mikä olikin vähän hankalampi asia, kun lämpötilalukemat huitelivat reilussa kolmessakympissä ja pieni sadekuurokin sitten saatiin illan päätteeksi. Kaikki meni kuitenkin hyvin ja myös serkut ja kummitäti olivat juhlistamassa tätä ainutlaatuista hetkeä.

Varsinainen valmistujaisjuhla meillä pidettiin sitten vasta muutaman päivän päästä, sillä mitään juhlakaavaa tai -tapaa ei valmistuville tässä maassa ole. Itse olimme jo reilua viikkoa ennen yhden ystävän pizza-juhlissa ja likka itse vieraili parin muunkin ystävänsä juhlissa ennen varsinaista graduationia. Koska tyyli ja ajankohta ovat vapaita, me päätimme järjestää suomalaisen kahvipöytä-juhlan, tosin ilman sitä kuumaa kahvia.

Meillä olikin oiva (sisareni valmistama) kakku- ja voileipäpöytä ja virvokkeita. Kyytipoikana tietenkin se samppanjalasillinen eli alkumalja kaikille (vaikkakin siis lain edessä neiti on edelleen 19-vuotiaana alaikäinen). Vietimme juhlaa terassillamme ja juhlan kunniaksi otimme kaikista osallistujista polaroid-kuvat, jotka sitten liimataan muistotauluun. Juhla oli onnistunut ja juuri meidän näköinen ja hyvin tekivät karjalanpiirakat ja munavoi sekä munkitkin kauppaansa! Lisäksi oli suomalaisia lohi- ja kinkkuvoileipiä, jotka ovat täällä hyvin eksoottinen käsite, tiikerikakkua ja juustokakkua sekä suomalaisia karkkeja sulkaan kanssa. Kakun päällä oli ylioppilaslakki!

Täytyihän sitä nyt selittää suomalaista perinnettä ystäville ja sitten ottaa tällainenkin kuva.

Kiitos kaikille osallistuneille ja myötäeläjille! Ilmoituskortit on painettuna ja kun vielä saamme jokusen valmistujaiskuvankin kuviksi asti tulostettua, niin kirjeitä ja kuvia tulee sinne koto-Suomeenkin. Uusi urakka alkaakin sitten kahden kuukauden kuluttua paikallisessa yliopistossa (UNCC), jossa Sonja opiskelee Kansainvälisiä asioita (International Studies). Tieto tästä opiskelupaikasta on ollut saatavilla jo useamman kuukauden ja pianaikaan selviävät ne raha-asiatkin. Koulunkäynti ei ole ilmaista, mutta eihän se ole meille melkein ulkolaisille enää siellä Suomessakaan. Mielenkiintoinen syksy on siis tiedossa, mutta sitä ennen vähän relataan tai oikeammin tehdään töitä; kesätöissähän se opiskelijan loma kuluu!

Äidin mieliksi sitten lavastettiin vähän.

Parasta ulkosuomalaisuudessa?

Täällä meidän expattien ja muiden mamujen keskuudessa kiertää haaste, jossa pohditaan sitä, mikä on parasta ulkosuomalaisuudessa. Minun on edelleen vaikea ajatella olevani ulkosuomalainen, olenhan asunut Pohjois-Karoliinassa vasta neljä vuotta. Koen olevani suomalainen, joka ei asu Suomessa, mutten vielä ole 'ulkona'. Mutten toki enää sisälläkään.

Olen siis kai suomalaisuuden välitilassa. Korostan suomalaisuuttani ja kannan kielellistä korttani ylpeästi, vaikka se korvaan särähtääkin. En enää elä Suomen matkasta seuraavaan, mutta haluan vielä kerran viettää armaassa kotomaassa 'edes yhden joulun/juhannuksen/pääsiäisen/syntymäpäivän/koko kesän/puolivuotta'. Kaiho nostaa päätään silloin tällöin, mutta elämä on täällä.

Parasta tässä kaikessa on, että minä uskalsin! Lähdin, saavuin ja asetuin taloksi uuteen maailmaan. Aloitin matkan itseeni ja opin näkemään sivusta, vähän kauempaa ja uudenlaisten linssien läpi. Maailma on avara ja sen tavat moninaiset. Olen vain se pieni palanen, joka on jostain lähtöisin, mutta ennenkaikkea jonnekin myös matkalla. Ja vihdoinkin se matka itsessään on alkanut tuntua tärkeämmältä kuin päämäärä, tavoite tai saavutus. On niin helppo heittää hetki hukkaan ja haaveilla tulevasta tai velloa menneessä.

En tiedä mihin olen menossa, mutta totta tosiaan olen tutustunut siihen, mistä olen tulossa. Ja minä olen minä täälläkin. Avoin mieli ja uudet tuulet. Kukin matkatkoon tavallaan, mutta matka on se, joka avartaa.