Blogi hiljenee -päivitys

Onhan tämä näyttänyt siltä jo jonkin aikaa. Ettei ole mitä kirjoittaa. Olen kovasti tässä joutessani pohtinut, että miksen ole kirjoittanut mitään vaikka aikaa on viime aikoina ollut ihan riittävästi. Olihan se ensimmäinen ajatukseni, kun korona-paussi alkoi: jee, nyt on aikaa keskittyä kirjoitusprojekteihin. Joita minulla oli useampi.

Jotka kaikki olen nyt laittanut, ainakin toistaiseksi, hyllylle.

Pakollinen pysähtyminen on toivottavasti opettanut kaikille siihen joutuneille jotakin. Minulle se tuli hyvää saumaan ja pakotti pohtimaan mihin suuntaan sitä haluaa elämässään kulkea. Aika nopeasti huomasin, ettei kirjoittaminen poltellut  lainkaan, enkä jaksanut innostua espanjan kielenkään oppimisesta kuin pintapuolisesti. Opiskelin montaa muutakin asiaa: USAn hallintosysteemiä (ihan itseä sivistääkseni, koska koen, että on hyvä edes yrittää ymmärtää ymmärtää missä asuu), anatomiaa ja sisäelimistön toimintaa. Ilmoittauduin positiivisen psykologian kurssille (missä tapasin mm. Kiira Korpi-Borgesin) ja opin mielenkiintoisia asioita itsestäni.

Sitten alkoi opiskelemani Ortho-Bionomy -hoitosuuntauksen viikoittaiset parin tunnin tietopläjäykset ja asiat alkoivat loksahdella paikoilleen. Koska siis määräävimpiä luonteenpiirteitäni ovat uteliaisuus, uuden oppiminen ja kyseenalaistaminen (mutta myös huumorintaju), niin huomasin kurovani auki vyyhteä, johon sisältyy menneisyydessä opittujen toimintatapojen muuttaminen, sisäisten motiivien tunnistaminen (lapsuuteni ei ehkä ollut kaikista tasapainoisin emotionaalisella saralla ja sen jäänteet istuvat kyllä hyvin syvällä kaikissa reagoinneissani) ja uudenlaisen työtavan omaksuminen. Aluksi siis teoriassa, koska en saanut seitsemään viikkoon tehdä töitä.

Sanalla sanoen hyppäsin virtaan, josta  tiesin suunnan mutten määränpäätä, koska aiemmilla keinoillani minulla ei ole ollut kykyä luovia virran mukana. Koska reagointitapani kaikkeen on ollut ja varmaankin aina oleva: kapinoitsija. Minulta taisivat jäädä lapsuuden ja nuoruuden kapinat väliin, joten olen kova kapinoimaan nykyhetkessä ja sitten melko mahdoton kämppäkaveri.

Mutta olen myös erinomainen hoitaja! Ja kasvamassa entistä intuitiivisemmaksi, kuuntelevammaksi ja siten siis kaikinpuolin tehokkaammaksi työssäni, joka on minulle kutsumus. Kaikkia vuosia, jotka olen saanut tehdä hoitotyötä, on toistaiseksi leimannut väsymys, riittämättömyys ja tasapainon puute. Mutta nyt uskon, että tasapaino on vihdoinkin löytymässä; olen löytämässä oman ääneni hoitajana. Siitä voisi tietenkin kirjoittaa vaikka kirjan, mutta se ei nyt kuulu tähän blogiin, eikä ainakaan nyt. 

Tähän kaikkeen ovat  vaikuttaneet kokemukset, opiskelut, kirjat, kanssakulkijat, mutta ennenkaikkea sisäinen taisteluni siitä, mikä riittää ja mihin energia kannattaa tuhlata. Elämä on tämä suuri mahdollisuus, jossa kolmasosa harjoitellaan tulevaa varten, kolmasosa pinnistellään pää hädintuskin pinnalla työelämän ja kaiken muun puristuksessa, mutta sitten on vielä yksi kolmannes, jolloin voi tahdä mitä haluaa. Olla hyödyllinen, innovatiivinen ja ehkä myös rakastava läheisilleen. Olen astumassa tuohon viimeiseen kolmannekseen ja seuraavat 25 vuotta saan tehdä työtä, jolla on tarkoitus. Tämä edellyttää sitä, että varaan voimia tehdä sitä, ja annan itselleni mahdollisuuksia oppia lisää ja pysähtyä hetkeen. Jotta voin kuunnella. Jotta voin tervehtyä.

Ehkä sitten eläkevuosina kaivan kirjaprojektini jostain tietokoneen uumenista, tai ehkä matkan varrella avautuu uusia mahdollisuuksia kirjoittaa, mutta juuri nyt tämä blogi hiljenee ja kehittyminen omalla polullani jatkuu. Kutsun sitä työnäkökulmasta Kata´s Way, joka on myös yritykseni nimi. Henkilökohtaisella
tasolla polkuni dokumentoitunee yksityisesti. Tai mistä sitä tietää, vaikka jo ensi viikolla alan purkaa tulta ja tuppuraani jossain julkisessakin muodossa. Vaikka onhan tämä kirjoittaminen jo vähän vanhanaikaista...

Kiitän ja kumarran kaikkia minua seuranneita! Muutto uuteen maahan on opettanut minulle vähintään yhtä paljon kuin aiempi elämäni Suomessa, ja olen siitä kovasti kiitollinen. Kohti uutta valoa!

Tammikuusta

Tänä vuonna aion kirjoittaa täällä blogissa päiväkirjamaisesti siitä, mitä olen kussakin kuussa kokenut, tehnyt ja lukenut. Jo parissa edellisessä postauksessa aloin pohtia vähän yhteiskunnallisempia asioita lukemiini kirjoihin ja tottakai teatteriin pohjaten, ja teen tämän puhtaasti omaksi ilokseni, enkä pyri mihinkään sen kummempaan analyysiin. Tai no, ehkä pienesti mielessä välkkyy jo se, että saamme mahdollisuuden hakea paikallista kansalaisuutta loppuvuodesta eli vessalukemisena on siihen liittyvää kirjallisuutta. (Tähän hymiö =)

Tammikuussa kävimme siis kuuntelemassa Beethovenia ja Sibeliusta, mistä taisin jo aiemminkin mainita. Hieno kokemus jo silläkin perusteella, että tapasimme myös ystäviä Etelä-Carolinasta erinomaisen illallisen ääressä. Toiseksi musiikkielämykseksi osoittautui Martin Luther King Jr:n päivän aikoihin kokemani sinfoniaorkesterin ja paikallisten yhdistysten sekä afrikkalaisiin juuriin perustuvat kokoonpanon yhteiskonsertista. Missä muualla musiikki yhdistää genrestä ja rodusta toiseen? Täytyy siis päästä uudelleenkin kuuntelemaan blues-tyyppistä jammailua (tuon sinfonian suhteen kun olenkin jo vanha tekijä).

Teatteriin pääsin neljä kertaa, ja kaikki esitykset olivat hyvin erilaisia. Isossa teatterissa koin Come from Away -musikaalin, joka kertoo syyskuun 11. (minulle tämä tapahtuma kulkee nimellä ´nine-eleven´) puitteissa pikkukylään juuttuneista sadoista ihmisistä ja heidän peloistaan, kun tietoa läheisten kohtalosta ei ollut. Pidin näytelmästä ja esityksestä niin, että mieluusti menen vielä joskus kokemaan toisenkin kerran, sillä ihan kaikkia sutjauksia ja puheenmuutoksia en ollenkaan ehtinyt huomata. Näytelmä on siis oikeastaan aika hauska eli amerikkalaiseksi varsin epäpateettinen, vaikka kaikki ympärilläni niiskuttivat lopussa; suomalaiseen sieluun tuokaan terrori-isku ei iske aivan yhtä syvälle kuin amerikkalaiseen. Mutta hyvä oli! Esityksen jälkeen osa näyttelijöistä tuli kertomaan Australian paloista, ja yleisöllä oli mahdollisuus lahjoittaa rahaa jälleenrakennukseen. Tämäkin on aika tavallista teattereissa: rahankerjuu.

Toisena näin klassikkojen klassikon: My Fair Lady -musikaalin ja tästäkin illasta tuli sukellus etelävaltioiden todellisuuteen (vaikka näytelmän tapahtumapaikka edelleen on Lontoo), sillä kaverinani oli rakas ystävä, joka on syntynyt ja kasvanut Mississippissä. Mikä tarkoittaa Southern Babtist -kasvatusta eli rockmusiikin ja muun hapatuksen ehdotonta kieltoa. Mutta musikaalit olivat sallittua kamaa ja siksi ystäväni laulaa lallattikin esityksen läpeensä ja väliajalla sain esitelmän elokuvasta ja alkuperäisestä versiosta. Minulle juuri tällaiset oikean elämän oivallukset ovat tärkeitä.

Pienemmissä teattereissä näin näytelmän veteraanin tuskasta sotatoimista kotiin palattuaan (Ugly Lies the Bone) ja toisena pakolaisten ja maahanmuuttajien tarinan. Tässä haluan kiinnittää huomioita siihen, että rapakon tällä puolen me kaikki olemme ylpeitä maahanmuuttajia eli omia sukujuuria kaivetaan niin kauas taakse, että alkuperämaa löytyy (en tunne yhtään alkuperäistä amerikkalaista eli natiivia). Suomessa ollaan siltikin monokulttuurissa, mutta täällä fakta alkuperämaasta on tärkeä ylpeydenaihe. Tässä produktiossa käytettiin alkuperäkieliä (jolloin heijastettiin tekstitykset) ja esitykseen liittyi keskustelu erilaisista kohtaloista: toisen maailmansodan juutalaisvainoista kaikkiin muihin diktatuureihin, mutta myös siihen faktaan, että me kaikki olemme jostain joskus tänne ilmaantuneet. Tämän näytelmän nimi oli The New Colossus, enkä oikeastaan pitänyt esityksestä, mutta ihon alle se meni. Eli täydeet pisteet sille!

Kirjojakin tuli luettua ja vielä enemmän kuunneltua. Suomeksi olen kahlannut Kristiina Vuoren historiallista fiktiota ja JP Koskisen dekkareita pieninä välipaloina, mutta tammikuun löytö oli Krista Lähteenmäki! Luin sekä Ikkunat yöhön että Korkea aika. Aivan täydellistä kerrontaa minulle! Tarinat olivat hyviä (vaikken ehkä lopuista ihan tykännytkään), mutta vielä kauniimpaa oli notkea kieli ja samaistuttavat tilanteet. Kirjoittamisen taito on jalo taito, ja se on myös Riikka Pulkkisella, jonka Totta vihdoinkin ajautui käsiini ja ahminkin sen sitten yhden päivän aikana (pokkarina; mikä tarkoittaa sitä, että puolivälissä mies joutui asentamaan lisää valoa lukunäkörajoitteiselle keski-ikäiselle). Kaikkiaan siis luin 2 kirjaa ja kuuntelin 3. Merete Mazzarella on vielä kesken.

Englanniksi ehdinkin sitten kuunnella vain kaksi kirjaa, sillä olen kahlannut yhtä opintoihin liittyvää enteerisestä hermostosta ja probiooteista kertovaa opusta sekä uuden hoitomuodon perusteosta. Kumpikin teos oli historiallista fiktiota eli Kristin Hannahin A Winter Garden ja Kim Michele Richardsonin The Book Woman of Troublesome Creek. Kummallekin kirjalle antaisin 4/5 tähteä eli mukavaa luettavaa ja kiva tarina, muttei varsinaisesti sykähdyttänyt kirjana. Kirjanaisen aihe oli kyllä erinomaisen mielenkiintoinen, sillä se kertoo 1900-luvun alkupuolen kirjastosysteemistä teittömien taivalten vuoristossa. Tämän lisäksi päähenkilö Bluet on ns. sininen ihminen eli methemoglobinamiasta kärsivään sukuun kuuluva henkilö Kentuckyssä aikana, jolloin värilliset ja valkoiset edelleen kategorisoitiin. Rasismi ei siis todellakaan ole mustien ja valkoisten välinen -dilemma, vaan valkoisten ja värillisten, ja värilliseksi on tarvittaessa julistettu myös mm. kiinalaiset. Vertaa Suomessa punaiset versus valkoiset, ja alat nähdä millaiseen muurahaispesään tässä tulee sohaisseeksi. (Viime vuonna kun luin aika paljon vuoden 1918 tapahtumista, niin tämä ontuva vertaus sallittakoon.)

Tässä on sitten vielä kesken myös Where the Crawdads Sing, josta jo edellisessä postauksessa kirjoitin. Kirja on hyvin ristiriitainen, tarinaltaan niin naiivi, että kerran sen jo jätin keskenkin, mutta koska se on kirjakerhomme helmikuun kirja, niin yritän sen vielä rämpiä loppuun. Englanniksi lukiessa/kuunneltaessa tarinan vetovoimalla on minulle viissiin suurempi merkitys kuin kielen kauneudella, sillä osa vivahteista jää tietenkin edelleen ymmärtämättä. Odotan kyllä mielenkiinnolla keskustelua ja sitä, mitä mieltä muut ovat tästä kirjasta, joka minulle osoittautui pettymykseksi. Hyvä tahto ja kaunis ele eivät siis riitä, jos tarina on epäuskottava. Se on tämä raamattuvyöhyke edelleen minusta sellainen: epäuskottava.

Teatterista yhteiskunnallisena kuvana

Suurin osa teistä tietää varsin hyvin, että minä tykkään teatterista tosi paljon. Olen päässyt Broadwayllekin kolme kertaa, minkä lisäksi käyn katsomassa melkein kaiken mitä tällä kotikaupungillani on teatterin saralla tarjota. Taisin juuri liioitella, kun katselin kulttuuritarjontaa taas kerran (toiset kutoo sukkia, toiset surffaa teattereiden sivuilla) , niin tästäkin kaupungista löytyy lähemmäs parisenkymmentä pikkuteatteria, jossa en ole koskaan käynyt. Olen käynyt yli seitsemässä äkkiä laskien, mutta en juuri nyt ole kovin kiinnostunut harrastelijapohjaisista teattereistä, koska ammatimaisiakin on tarjolla ja olen sitä mieltä, että ammattilaiset ovat palkkansa ansainneet.

Miksi laitan rahani kulttuuriin ja paljonko tämä harrastukseni oikeastaan maksaa? Aloitan rahapuolesta: kahdessa pienessä teatterissa, jonne minulla on kausikortti, esityksen hinnaksi tulee noin 30 dollaria. Minusta se ei ole paha hinta, sillä sillä saa kahden tunnin elämyksen, joka jättää ajattelisen aihetta useammaksikin päiväksi. Juuri tämä ajattelunaihe on pääsyy siihen, miksi näissä käyn. Teatterin avulla näkee monella tasolla sen, mitä yhteiskunnassa tapahtuu! Toinen vakipaikoistani tekee 2-3 ensi-esitystä joka kaudella (siis noin vuoden aikana; syksystä kesään) ja pyrimme usein menemään esitykseen, jonka jälkeen on lyhyt keskustelutilaisuus esityksen teemoista. Sellainen pieni kurkkaus, joka jättää välillä enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

Vielä enemmän ajattelemisen aihetta saa toisesta kausikorttiteatteristani, joka valitsee näytelmät sillä perusteella, että ne ovat ajankohtaisia ja kantaaottavia, jotta voivat tehdä yhteistyötä paikallistasolla kyseisen teeman parissa. Olemme pohtineet mustien nuorten miesten haasteita saada tasavertaista kohtelua yliopisto-opinnoissa (Blanck liver matter -aihepiiriä siis), käyneet Keskitysleirillä ja seuraavaksi pääsemme kokemaan sotaveteraanin PTSD:n pyörittämää todellisuutta. Todellista elämää siis.

Onnekseni olen löytänyt kaverin, jonka kanssa käymme näitä katsomassa, joten silloinkin, kun tiedossa ei ole teatterin taholta tarjottua keskusteluahetkeä, me voimme kotimatkalla pohtia niitä ajatuksia, joita meissä on herännyt. Voitte vain kuvitella, että näissä keskusteluissa tulee puhuttua ihan kaikesta maan ja taivaan välillä. Ihan parhaita viikkojamme on vuosittainen teatterifestivaali, jonka aikana käymme katsomassa neljän uuden näytelmän lukuharjoitusta. Siinä sitä ajankuvaa tulee ihan roppakaupalla.

Välillä käymme myös kiertävissä Broadway esityksissä, joita Charlottessa on tarjolla 8-10 kappaletta joka vuosi. Näistä kausikorteista olen luopunut, sillä nämä visuaaliset esitykset ovat tietenkin aika kalliita, sillä ne pidetään kaupungin suurissa teattereissa. Lippujen hinnat vaihtelevat 60-130 dollaria riippuen siitä, ostatko kausipaketin ja tietenkin paikasta siellä katsomossa. Paketteihin saa usein päälle parkkilippuja, jotka normaalista keskustassa ovat $5 määrätyissä parkkitaloissa (mikä tarkoittaa sitä, että esityksen loppuessa kaikki pyrkivät ulos samaan aikaan eli joko olet etunenässä ja alemmissa kerroksissa tai sitten menet suosiolla jonnekin istuksimaan 40 minuutiksi ennenkuin edes yrität ulos).

Koska olen utelias luonne, niin aika pian huomasin (minulla oli kaksi vuotta kausikortti siis näihinkin), että näistä Broadway-esityksistä en saa samalla tavalla ajattelemisen aihetta kuin muiden teattereiden esityksista. Päätin vähentää näistä ja kokeilla jotain uutta: balettia, sinfoniaa, tanssia. Siinä kävi niin, että kahdella kaverilla on tuplakausiliput näihin eli vaikka en itse sellaista hankkinut, niin aika moneen esitykseen olen silti päässyt. Ja tähän päälle ne uuden aluevaltaukset!

Yhteiskunta ei elä tyhjiössä, mutta maahanmuutto tipauttaa jokaisen yksilön sellaiseen. Suomessa asuessani en ollut kovinkaan kiinnostunut yhteiskunnallisista todellisuuksista, mikä johtui ehkä siitä, että olin kovin sujut kaiken kanssa. Kuuluin porukkaan, enkä kokenut tarvetta (tai ei ollut aikaa tai energiaa) osallistua mihinkään muuhun toimintaan kuin omaan elättämiseeni. Täällä tämä kaikki siis muuttui ja näin tähdelliseksi alkaa etsiä omaa paikkaani ja yrittää edes vähän ymmärtää tätä kokonaisuutta, jossa elän. Helppoa uuteen yhteiskuntaa sukeltaminen ei ole, mutta nähdäkseni parhaiten sen tekee elämällä, kokemalla, kyseenalaistamalla ja keskustelemalla. Sekä tietenkin lukemalla, opiskelemalla ja no, käymällä teatterissa. Tällä tiellä ollaan.

Jos nyt sitten pistän asiaa jollain lailla pakettiin, niin vuonna 2019 kävin Actors Theaterissa 6 kertaa, 3BoneTheaterissa 2, Broadway esityksissä 4 ja muissa teattereissa 4 kertaa. Siis 16 teatteriesitystä, joista yksi oli Tampereella, yksi Wilmingtonissa, yksi Abingdonissa (VA) ja yksi CATAn eli paikallisen taidelukion esitys (näin sen kaksi kertaa, sillä ystävän tytär oli Rock on Ages -näytelmän pääosassa).

Tämän lisäksi näin kaksi tanssiesiystä (baletti ja moderni baletti), kävin kolmessa sinfoniaorkesterin konsertissa, kahdessa jazz/blues -konsertissa ja kolmessa joulukonsertissa. Mutta tästä on vielä vara parantaa, sillä en tainnut käydä kuin pari kertaa taidenäyttelyssä. Ja tämän haluan muuttaa vuonna 2020. Joten varautukaa näihin analyyseihin!

Hajanaisia ajatuksi parista kirjasta

Viime vuonna luin aika monta kirjaa, joita en kuitenkaan ole listannut mihinkään, mikä vähän näin jälkikäteen harmittaa. Onneksi viimeisin puoli vuotta on vielä tallennettuna Audibleen (joka on siis osa Amazonia, mitä en kannata), joten sieltä voi tarkistaa. Ja Audiblehan ystävällisesti myös muisti minua sähköpostiviestillä, jossa ilmoitti että käytin vuonna 2019 reilut 650 tuntia audiblen parissa. Se on aika paljon se.

Mutta olen myös lukenut kirja-kirjoja ja suomeksi suurimman osan Elisa kirjan kautta (joka antaa minun maksaa ulkomaisella luottokortilla eli siksi fanitan Elisaa). Uudeksi suosikkialueekseni ovat kivunneet omaelämäkerrat, joista mieleen ovat jääneet Samantha Power (Obaman YK:n suurlähettiläs), Francis Rossi (Status Quo; tätä piti kuunnella vuorotellen YouTuben kanssa), Tara Westoveri (Educated), Michele Obama, Trevor Noah (Born a Crime) ja Jeannette Walls (The Glass Castle). Suomeksi Elisa kirja lahjoitti Olli Lindholmin elämäkerran, joten se oli ainoa sitä lajia. Mikäli ei lasketa Juha Itkosen Minun Amerikkani -opusta, joka avasi meikäläisen silmiä aika lailla eri tavalla kuin varmaan teidän siellä. Kirjan ansioita proosana en menisi kehumaan, mutta prosessikuvauksena se oli hurjan mielenkiintoinen.

Kirjat, joista olen halunnut jo pitkään tehdä jonkinlaista analyysiä, ovat seuraavat omaelämänkerralliset opukset: J.D Vance Hillbilly Elegy ja Westoverin Educated sekä Beth Macyn Dopesick ja Sarah Smarshin Heartland. Vähän samaan sarjaan kuuluu Jessica Bruderin Nomadland.

Nuo edellä mainitut kirjat kertovat Amerikasta, joka ei ole se kultamaa, jollaiseksi nämä hyvinkin erilaisista oloista tulevat kansallisaatteen kultaamat ihmiset haluavat maansa ulkopuolisille kuvata. Suomea suometettiin ihan tarkoituksellisesti ja samaa on tehty täällä päin maailmaa vieläkin isommalla mallilla, ja tehdään yhä. Amerikka on sulatusuuni, johon on tarkoitus todellakin sulautua, nostaa estradille kansallinen urheilu ja muut patrioottiset elementit, joihin jokainen ehdollistetaan jo koulussa. Minä en joutunut koulussa aloittamaan jokaista aamua Jääkärin marssilla tai lippulaululla... (Tähän pitäisi nostaa myös Diane Guerreron kertomus siitä millaista on jäädä Amerikkaan, kun vanhemmat karkotetaan maasta.)

Täällä jokaisella on - ja on aina ollut - yhtäläiset oikeudet edetä, rikastua ja tulla joksikin. Paitsi, jos olet vääränvärinen tai sinulla ei ole rahaa. Nykypäivänä rahattomuus Amerikassa tarkoittaa sitä, ettei sinulla ole luottotietoja eikä terveysvakuutusta. Tämä hankaloittaa elämää ihan totaalisesti: kun ei ole luottotietoja, et voi vuokrata saati ostaa asuntoa. Kaupungin asuntojonoa ei ole eli vaihtoehtona on kuljeksia kaduilla, lojua sukulaisten nurkissa tai, jos heräät tilanteeseen ajoissa, hankkia liikutettava koti (traileri tai asuntoauto tms.). Ilman vakituista osoitetta et voi saada (laillista) työpaikkaa, joten kierre on valmis.

Miksi sitten moni joutuu tähän kierteeseen? Syitä on tietenkin monia, mutta nostan tässä esille sen, että olet syntynyt väärään paikkaan, kuten entisille malminlouhinta-alueille, joista työpaikat vaan yhtäkkiä loppuivat (en osaa tässä analysoida poliittisia syitä tai Reaganin tai Bushin politiikan vaikutuksia, ne on kuvattu noissa kirjoissa). Mitä teet, jos omistat talon kylässä, joka kuolee alta. Kukaan ei ainakaan osta sitä taloa, joten joko hylkäät sen ja ostat trailerin, jotta voit asua jossain kun etsit työtä, tai jäät paikoillesi turhautumaan työttömänä.

Toinen syy vararikkoon on sairastuminen. Vakuutuksestasi riippuen sairaalassaolopäivän hinnaksi voi haarukoitua muutamansta satasesta kymmeneen tuhanteen per päivä, ja jos olet jalkapääpoikkinen, niin jonkun on puolestasi taisteltava siitä, kuka ne päivät maksaa. Hyvin usein jälkikäteen ne päivät jäävät potilaan itsensä maksettavaksi ja laskun mukana tulee kyllä osamaksusuunnitelma... Sitä voisi tietenkin toivoa, että tällaiset vararikot olisivat poikkeustapauksia, mutta kun eivät ole.

Suomi on alkoholismin maa, Amerikassa viinapäitä ei ole suhteessa yhtä paljon. Mutta. Viimeiset 20 vuotta tässä maassa on ihan avoimesti ja sadoilla miljoonilla dollareilla lobattu lääkkeitä, joita syötetään monessa suhteessa potilaan näkökulmasta ihan turhaan. Lääkeyhtiöiden toimintaan on vihdoinkin alettu kiinnittää huomiota, mutta vie vielä aikaa ennenkuin asialle tapahtuu jotain. Parikymmentä vuotta sitten opioideja pidettiin ja lobattiin täysin vaarattomina lääkkeinä muiden kipulääkkeiden rinnalle. Jos sinulla ei ollut kunnon terveysvakuutusta, niin helppo ja halpa vaihtoehto oli kipulääkitys. Opioidit. Jotka aiheuttavat riippuvuutta, mutta se nyt vain sivuutettiin, koska markkinarattaat jo pyörivät (asiaa alettiin tutkia vasta, kun riippuvuus saavutti ns. keskiluokan). Lääkärit jatkoivat reseptien kirjoittamista, ja potilailla nyt taas ei enää ollut vaihtoehtoja: riippuvuus ei noudata samoja lakeja kuin aineista riippumattomat aivot. Alkoholismi on nykyään sairaus, riippuvuus taas kriminalisoitu rikos (monessa paikassa). Ai niin, edelleen jokaiselle teinille, jolta keskimäärin 18-19 vuoden iässä leikataan kaikki viisaudenhampaat, lykätään mukaan opioidi-resepti kipulääkkeeksi.

Luon vielä yhden vision elämästä: synnyt syrjäseudulle teiniäidin lapseksi. Äidin on pakko tehdä kahta tai kolmea työtä, jotta pysyy leivänsyrjässä kiinni. Sinulle ei ole mitään hoitopaikkaa, kuljet mukana tai jäät sukulaisten tai kavereiden nurkkiin, äidillä ei ole juuri mahdollisuutta jatkaa koulua, koska no, lukion jälkeen se maksaa ja on se lapsikin huollettavana, puettavana ja jostain olisi löydettävä katto pään päälle. Ratkaisuna on usein poikaystävän tai aviomiehen hankkiminen. Tämä tarkoittaa riskiä tulla uudelleen raskaaksi, koska ehkäisyvalistusta ei ole (sitä ei edelleenkään ole sallittu kaikissa koulussa) ja jos sitten asiat jostain syystä ymmärrätkin (mikä ei siis ole sallittua ainakaan täällä raamattuvyöhykkeellä, koska seksiä nyt ei vaan ole), niin sinulla ei ole sitä terveysvakuutusta, jolla pääsisit ehkäisylääkärille ja joka korvaisi esimerkiksi ne e-pillerit. Jotka eivät muuten ole mitenkään halpoja. Tämä ei tarkoita, että olisit laiska; tämä tarkoittaa, että sinulla ei ole ottaa evästä kouluun, etkä jaksa keskittyä. 10-vuotiaana perheesi tarvitsee sinua avuksi työhön, jotta elämän eväät saadaan jostain kursittua. Vanhemmallasi ei ole varaa ostaa tarvittavia välineitä kouluun (jokainen kansio, värikynäpaketti,vihko jne. on kustannettava), joten koulutehtäviin keskittyminen on haastavaa. Varsinkin, jos kukaan sukulaisistasi ei koskaan suorittanut lukiota (peruskoulua), eikä koulutuksen arvoa osata nähdä.

Tämä jatkuu sukupolvesta toiseen. Lisää yhtälöön huumeriippuvuus (koska enää ei lääkäriltä saa opioideja on turvauduttava katukauppaan). Lisää yhtälöön vääränvärinen iho ja koko yhteiskunta pitää sinua uhkana. Lisää epäterveellinen ruoka tai ainainen nälkä, jota parannetaan savukkeilla, kahvilla ja coca-colalla (joka on halvempaa kuin vesi). Lisää taloudellinen katastrofi, 90-luvun lama ja sen jäänteet sekä näköalattomuus, kun ei ole mitään mahdollisuuksia saada työpaikkaa, joka antaisi sen terveysvakuutuksen. Kun ei ole koulutusta. Kun ei ole vakuutusta. Kun ei ole asuntoa. Kun ei ole varaa syödä (oikeaa) ruokaa.

Kun ei ole työnantajan maksamaa eläkettä, eikä ole ollut varaa kerryttää eläkevakuutusta. Kun ei ole luottotietoja, eikä asuntoa. Kun ei ole hampaita suussa, eikä hampaattomalle anneta minkäänlaista mahdollisuutta työhaastattelussa.


Elän omaa elämääni päivä, viikko ja kuukausi kerrallaan ja kerrytän pientä eläkevakuutusta, mutta mikään ei ole varmaa. Jos joudumme työkyvyttömäksi. Jos menee talo alta, kun joku haastaa oikeuteen (siksi perustin yrityksen, toiminimellä ei uskalla toimia). Jos jotain tapahtuu eikä vakuutus korvaa. Jos mies potkitaan töistä ennen kuin täyttää 75.

Olen alkanut hahmottaa Obama Caren vaikuttavuutta ja sitä, miksi amerikkalaisilla on fiksautuma ylivalkoisiin, tasaisiin hampaisiin. Onnekseni saan itse elää etuoikeutettua elämää eikä minulla ole juurikaan omakohtaista kosketuspintaa edellä mainituissa kirjoissa kuvaamiin asioihin, joten tämä puoli Amerikkaa on tedella helppo unohtaa ja sysätä syrjään kaikkien kulttuuririentojen parissa. Teen oman pikkuruisen vapaaehtoistyöni maahanmuuttajien parissa, missä kuulee monta tarinaa, mutta kohtaa iloisia hymyjä ja onnistumisen iloa. Samalla ehkä opin vähän lisää espanjaa, joten tämäkin on ihan win-win -tilanne. Ainakin minun kannaltani. 

Erilainen uusi vuosi

Minä tykkään perinteistä ihan kamalasti ja erityisesti joulu on aina ollut tärkeä perhejuhla, jolloin suku on kokoontunut yhteen. Sanomattakin on selvää, että muutamista perinteistä on pitänyt tässä vuosien saatossa luopua, mutta yhtälailla uusia juttua ja tulevia perinteitä on vastaavasti saapunut elämäämme.

Meille joulu on se kaikkein perinteisin ruokamässäysjuhla lanttu- ja perunalaatikoineen, mutta tottakai sekin on muuttanut muotoaan, koska meidän suku tällä mantereella on tasan 3 ihmistä. Ja vähän myös siksi, että Thanksgiving on täällä se isompi juhla, jota viettävät kaikki vapaapäivineen eli se vähän syö joulua. Me pääsimme taas muutaman vuoden tauon jälkeen kunnolliseen Amerikkalaiseen Thanksgiving -pöytään - röyh.

Joulun vietimme tavalliseen tapaan kotosalla syöden, paketteja availlen ja pelejä pelaten (kaksi pelasi jotain konsolijuttua ja mä luin 3 kirjaa siinä sohvalla lojuksien). Siis oikein rentoa oleskelua, vaikka toki kävelin kaverin luokse yllätyskahville ihan vaan koska ilma oli niin ihana (joulupäivänä tohti kävellä senkin osuuden, jossa ei ole jalkakäytävää, koska liikennettä ei juuri ollut).

Likka lähti sitten kampukselle eikä mies ollut millään muotoa kiinnostunut poistumaan kotoaan, niin minä päätin ottaa mahdollisuudesta vaarin ja hurautin rannikolle viettämään eksklusiivijuhlaa itseni kanssa. Tämä on siis aivan loistava juttu ensiksikin siksi, että rakkailla ystävillä on täällä asunto, jota saan lainata (periaatteessa ihan milloin vaan, ainoa haittapuoli on reilun kolmen tunnin ajomatka) ja toiseksi siksi, että Wilmingtonin kaupunki on tuossa alle tunnin päässä. Ja siellä siis asuu yksi rakkaista opiskelijoistani, jonka luokse aion tästä ihan kohta hurauttaa juttelemaan ja lounaalle.

Siis rantaloma yksin on aivan täydellinen startti uudelle vuodelleni! Ilmat ovat suosineet eli aurinko on paistanut. Lämpötila pyörii päivällä noin viidessätoista asteessa eli minulle aivan täydellinen ulkoilusää, en edes palanut vaikka eilen tarvoin reilun tunnin paisteessa. Asunnon ikkunasta näkyy tuo sisävesiväylä (Intercoastal waterway) ja sammakotkin ovat näin talvisaikaan hiljaa (kesällä ne nimittäin pitävät hereillä vaikka kuinka sulloisi korvatulpat korviin). Minulla on siis ihana rauha ja aikaa pohtia syntyjä syviä eli suunnitella vuotta (ja vuosikymmentä), tai sitten lukea kirjaa ja juoda kahvia. Valitettavasti suurin osa kahviloista oli uuden vuoden päivänä suljettu tällaisessa pikkukylässä kun ollaan.

Ja jälleen olen alkanut ymmärtää jotain perin Karoliinalaista: jokaisella täällä asuvalla on suosikkiranta(kaupunki), jota kehutaan maasta taivaaseen (vaihtoehtoja siis todellakin löytyy, katso vaikka kartasta), ja jonne palataan uudelleen ja uudelleen. Tällaiselle kuivanmaan kasvatille ranta on aina ollut vaan ranta, siis samaa hiekkaa ja vettä, mutta onhan näissä eroja. Oma suosikkini tähän asti on ollut Oak Island, mutta tämä Sunset Beach on kyllä hyvä kakkonen. Ai miksi: täällä ei ole ensimmäistäkään hotellia, eli ei ketjuravintoloita, ei lasten suosimia vuoristoratoja tai muita härpäkkeitä, eikä Ripley´s Usko tai älä -museota (huoh)! Rantakaistale on täällä semmoset 20-30 metriä leveä (laskuveden aikaa aikaan siis 100 metriä) eli tilaa on. Kävelymatkaa (rannan pituus) on arviolta neljä mailia eli riittää kyllä minulle. Toisessa päässä ranta loppuu lintujen luonnonsuojelualueeseen, mikä on oikein kannatettava asia ja toisessa päässä kanaaliin, jonka näen tuosta ikkunastani juuri nyt! Minulla siis on merinäkymä, joskin se siintää tuolla ruovikon takana.

Ja vuoden eli vuosikymmenen ensimmäisenä päivänä minä näin elämän ensimmäiset delfiinit leikkimässä siellä rantaveden tuntumassa! Siis aivan luonnonvaraisesti ihan vaan auringonlaskua ihaillessani. Ja vaikka ystäväni heti tarjoutui viemään minut vesiskootteriretkelle delfiinejä ihailemaan, niin minä tietenkin kieltäydyin: en halua heitä häiritä yhtään enempää, tässä suhteessa aion pysyä tylsänä suomalaisena, joka kunnioittaa luontoa ja sen eläimiä.

Kyllä kai minä siis olen vähän juurtumassa tänne Pohjois-Karoliinaan ja sen elämään. Täällä rannikolla on aivan eri meininki kuin suuressa ja steriilissä kotikaupungissmme, olkoonkin, että ero varmasti tulee myös asukkaiden yleisen elintason eroista. Täällä ollaan maalla, eikä nyt ole turistiaika, mikä tekee tästä minulle parhaan vierailuajankohdan. En tietenkään pysty käsittämään millaista olisi asua täällä rannikolla, tämä on minulle kuten niin monelle monituiselle muullekin vain loma-aluetta, mutta ajatuksentynkää sain kyllä Pat Conroyn kirjoista. Jep, Vuorovetten prinssi ´tapahtui´ siis eteläisessä Karoliinassa eli antaa vähän perspektiiviä, jos pääsee yli päänsisäisestä Barbara Streisandin kuvasta. Luin kirjan siis englanniksi pari kuukautta sitten, koska se avaa jonkinlaisen kuvakulman asuinpaikkaani. Seuraava kirjalistallani on Delia Owensin Where the Crawdads Sing*, ja kyseinen kirjailija on tietenkin täältä nurkilta ja kirjoittaa luonnosta, suistoalueesta ja elämästä täällä.

Vuonna 2020 aionkin lukea kirjoja ja pohtia sitä, miten kirjan kuvaama maailma ja oma kokemusmaailmani yhtyvät. Tämä on sitä hiljaista tietoa maailmasta, kultturista ja asuinympäristön vaikutuksesta ajatteluun. Luen siis paljon ja kummallakin kielelläni, mutta josko tänä vuonna pyrkisin myös sanallistamaan sitä, miten kokemani ja lukemani vaikuttaa käsityskykyyni eli ymmärrykseeni. Minulla olisi liuta kirjoja luettuna, joista voisin sanoa vaikka mitä, mutta ajatukset ovat vielä pöpperönä päässä. Katsotaan miten aika ja into riittävät. Ja jos oikein kunnianhimoiseksi päättäisin ryhtyä, niin tekisin analyysit kummallakin kielellä ja niistä tulisi aivan erilaisia. Sillä kääntämään minusta ei ole, sen olen ymmärtänyt jo kauan sitten, ja ymmärrys vain syventyy sitä mukaa kun etenen Kersti Juvan Löytöretki suomeen -kirjassa. Minun kielellinen taitoni on kyllä kivettynyt kummallakin kielellä, mutta en siis anna periksi!

Perästä kuuluu, vuosi 2020 olkoon sivistyksen vuosi ja yritän kirjata mielenliikkeitäni tänne blogiin!

*Crawdad ei siis tarkoita varista (crow), vaan etelän murteella jokirapua eli siis suomalaisittain rapua (oik. crawfish tai crayfish). Kunhan olen lukenut kirjan, niin kerron miten ne laulavat. Minä tietenkin luulin, että kirja kertoo variksista. Tavallinen rapu täällä on crab, joka siis oikeasti on taskurapu, ja jonka syöminen on yhtä työlästä kuin suomalaisenkin ravun. Mutta täkäläisessä ravussa on kyllä aika paljon enemmän syötävää. Ravut on parhaimmillaan rapukakkuina (crabcake), jotka eivät tietenkään ole kakkuja vaan pihvejä (vrt, jauhelihapihvi), joita ei täällä saa kutsua pihviksi, koska kyse ei ole kokolihasta. Jauhelihapihviä taas tulee kutsua täkäläisittäin voileiväksi (sandwich), jolla ei ole mitään tekemistä voin kanssa, sillä täällä en ole koskaan nähnyt voita laitettavan leivälle. Voileipä on siis meikäläisittäin hampurilainen, mutta  - muista! - täällä hampurilaisessa on oltava se (koko)lihapihvi, Jos haluat selittää mikä on suomalainen voileipä, niin se on open sandwich, mutta käsitteenä se on käsittämätön, sillä täällä leivälle laitetaan pähkinävoita. Jos leipä sisältää juustoa ja/tai leikkelettä, siitä tulee lounasleipä eli deli-ruokaa. Eli missään tapauksessa leipä ei ole aamiaisruokaa, milloin tahansa muulloin se on käypä ateria!

EDIT: aina valpas sensorini korjaa edellistä: Jauhelihapihvi on burger patty, joka on ihan käypä sisältö hampurilaiseen; yhtä lailla kuin kokolihapihvikin. Ero tulee siitä leivästä: sämpylä vai leikattu siivu. Ja voitakin laitetaan leivälle, jolloin sitä kutsutaan toastiksi.
Tämä prosessi kuvaa elämääni aika hyvin, juuri kun luulen jotain ymmärtäväni, se muuntuu, sekoittuu ja löytyy uusi totuus. Eikös elämä ole oppimista, ja vierivä kivi ei sammaloidu.

Vuosi 2019

Asiahan on niin, että tässä iässä ei enää muista mitä tänä vuonna oikein on tullut tehtyä, mutta onneksemme meillä on näitä digitaalisia jalanjälkiä, joita seurata ja löytää totuus. Mitä siis tapahtui sinä armon vuonna, jona sattumoisin vihdoinkin pääsin kunnioitettavaan keski-ikään. Vuonna, jota vähän niinkuin kammosin etukäteen, mutta joka sittemmin osoittautui ihan mukavaksi monessa suhteessa. Selvisin hengissä elämän taitekohdasta.

Vuosihan alkoi tietenkin kuntoilulla (eli mitään katkosta ei tässä asiassa ollut, punttisali on rakas ystäväni edelleen ja koko ajan) ja iki-ihanalla naistenreissulla Charlestoniin. Siellä sain monta uutta ystävää kun vietimme rentouttavan viikonlopun rannalla. Tai rannan tuntumassa. Vuonna 2019 helmikuun lopussa on erinomaisen kaunis keli.

Maaliskuussa tein keikan Wilmingtoniin ja oman kotikaupunkini käymättömille seuduille. Eikös se ole vakio, ettei sitä aina muista kuinka hienossa paikassa asuukaan: teatteria, kahviloita, konsertteja, koluamattomia nurkkia riittää siis täälläkin.

Huhtikuussa piti tekemämme jotain ihan muuta, mutta loppujen lopuksi ajelimme Oak Islandille nauttimaan auringosta ja hyvästä ruuasta. Siinähän se puolivuosista vaihtui ja laskettelu sinfonioiden pariin: aloitin Rahmaninofista.

Elämä ei kuitenkaan aina ole päivänpaistetta ja vuoden pelottavin kokemus oli ampumavälitapaus tyttären koulussa. Kaksi kuoli, mutta oma lapsi on turvassa. Pisti kyllä miettimään.

Kulttuurin saralla uusista kokemuksista huolehti Patina Miller, joka lauloi Nina Simonen lauluja ja opin siis vähän historiaa. Sitten tulikin kesä (toukokuussa) ja parin viikon hikoilun jälkeen lensin Suomeen hikoilemaan oikein olan takaa! Siis saunaan jos toiseenkin ja siinä sivussa tuli vietettyä ylipppilasjuhlia ja tavattuna tusinoittain vanhoja ystäviä. Oli muuten paras Suomi-loma tähän mennessä, ehkäpä siksi, etten juuri kaupunkiin ehtinyt: maaseutumatkailu oli ihan parasta – ja ne mansikat.

Kotona yritin päästä taas työhön kiinni ja onistuin aika hyvin, sillä jo elokuun lopussa oli paukut käytetty. Vein myös miehen jazz/blues -konserttiin ja löysin ystävän kanssa uuden kantaaottavan teatterin. Sinne piti tietenkin hankkia kausikortti!

Likan kanssa vietimme miniloman Charlestonin kuumuudessa ja sitten rakas ystävän vei minut greenwaylle, jossa en ollut ennen käynyt. Ostin samantien vuosikortin ja tähän mennessä olen eksynyt vasta kaksi kertaa. Paikassa on myös hyvä kahvila-ravintoja ja kivoja tapahtumia eli passeli paikka istua kahvilla tai vaikkapa kuuntelemassa musiikkia ulkona läpi vuoden. Eli jos joku vielä miettii, että miksi viihdyn täällä Karoliinoissa niin hyvin.

Syksyllä pidettiin taas Suomi-naisten viikonloppu ja lokakuu oli kulttuurikuukausi. En siis olen tässä luetellut kaikkia näkemiäni näytelmiä, mutta sanon vielä sen, että lokakuussa näin seitsemän konserttia/teatteria/esitystä, joista yksi oli Virginiassa.

Vuoden kohokohta oli viikon oppimisretriitti Ashevillessä, mikä taisi muuttaa ammatillista näkemystäni aika lailla. Opiskelen siis Ortho-Bionomy -nimistä uutta hoitomuotoa, joka on tekijälleen noin kahdeksan kertaa hellävaraisempaa kuin jäsenkorjaus. Viikon koulutus sai aikaan melkoisen syväsukelluksen mm. enteerisen hermostoon ja kiertäjähermon toimintaan. En aio koskaan jättää jäsenkorjausta, mutta uuden suunnan löytäminen antoi puhtia ja luottamusta nostaa hintoja ja mahdollisuuden tehdä töitä uudesta näkövinkkelistä. Tämä on siis aivan loistava juttu ja oppimista riittää vielä pitkälle tulevaisuuteen. Ehken siis aivan kokonaan hautaudu taloni työhuoneeseen yksikseni...

Joulutohinat alkoivat lanttulaatkoilla ja joulutortuilla Suomi-klubin joulujuhlaan, joka on yksi vuoden päätapahtumistamme Vapun ja laskiaisen lisäksi. Puuhaa on riittänyt, sillä olen toiminut tämän vuoden Suomi-klubin presidenttinä (siis puheenjohtajana, mutta tuo paikallinen titteli vaan hivelee enemmän). Kaiken tohinan keskellä ajoin tyttären Atlantaan kielitestaukseen eli nyt on tuokin etelän ruuhkaisin kaupunki käytynä. Voisin mennä toistekin. Ehkä.

Joulukuuhun kuului tietenkin muutaman joulukonsertti ja sitten saikin löllötellä kotosalla kasvattamassa joulumahaa. Sitä jaksoin kaksi päivää ja sitten oli jo pakko päästä käymään jossain eli ajelin tänne toiselle puolelle kaupunkia juomaan kahvia. Sillä minä olen lomalla ja lomalla saa tehdä mitä huvittaa. Eli käydä punttisalilla ja nauttia aurinkoisista keleistä.

Semmoista tavoitetta olen vähän uudelle vuosikymmenenlle miettinyt, että laittaisin muistiin kaikki kirjat joita luen. Luen siis sekä suomeksi että englanniksi ja kuuntelen vielä enemmän. Mieleenjääneitä viime vuodelta ovat Michele Obaman muistelmat sekä Dopesick, Heartland ja Educated, jotka luovat kuvaa maasta, jossa elän. Suomeksi olen yrittänyt tutustua nuoriin kirjoittajiin, joista Tommi Kinnunen teki vaikutuksen ja sitten toisaalta historiaamme: 1917 tapahtumat ovat olleet lukuhyllyssä mm. Heidi Köngäkseltä, Jari Järvelältä ja tietenkin Väinö Linnalta. Siis vihdoinkin luin Tuntemattoman Sotilaankin. Sain myös luettua kauan odottaneen Oksasen Puhdistuksen, jonka sitten nostin kirjakerhomme kirjaksi. Tämä tarkoittaa sitä, että se on sittemmin luettava myös tässä nykykotimaisella.

Aika täyteläinen on siis ollut tämäkin vuosi, ja ihan siis elämän parasta aikaa, sillä kukaan ei ole sairastanut tai muuta vakavaa. Töitä riittää oikein kiitettavästi ja minullahan on edelleen myös kolme suomen kielen opiskelijaa! Onkos tämä nyt sit

 vakiintunutta keski-ikää, josta nautitaan täysin siemauksin, sillä tulevaisuudestahan ei koskaan tiedä. Toivon vain, että ensi vuosi saisi jatkua samoissa, rauhallisissa merkeissä! 

´Valitusvirsi´

HUOMIO: Tämä teksti on huomioita omasta elämästäni, omista lähtökohdistani, siitä, millaista on kun luomumimmi Pirkkalasta muutti ei-niin-luomuun Amerikkaan. Tyylini on (toivottavasti) humoristinen, ehkä osin jopa satiirinen. Teksti ei ota millään tavalla kantaa todellisiin terveysongelmiin, vakaviin sairauksiin, koko elämän uudelleen organisointiin terveyden ehdoilla tai läheisen menettämiseen.


Nyt olen sen keksinyt, pyöräni uudelleen! Minähän siis rakastan organisoimista ja kalenterin käyttöä. Luulenpa, että se on ihan jonkinlainen sisäsyntyinen ominaisuuteni, sillä vaikken enää tarvitsisi kalenteria jokapäiväisen elämäni ylläpitämiseen, niin pidän sitä silti. Kalenteriani yllä. Ihan koko ajan. Se ei siis ole jäänne erinomaisen kiireisestä menneisyydestäni, jolloin tuo työantajan vuosittain kustantama kirjanen sisälsi jokaisen tunnin, jonka sitten saatoin kuukausittain koodin taakse maksettavaksi merkata.

Minähän siis helposti (pientä maksua vastaan tottakai) voisin siirtää kaikki asiakaskontaktit johonkin internetpohjaiseen systeemiin, joka sitten hoitelisi monet asiat puolestani, mutta vanhakantaisena ihmisenä koen edelleen suurta tyydytystä siitä, että raapusta tapaamiset lyijykynällä suurella rakkaudella valitsemaani (ja itse maksamaani) puolitoistavuosikalenteriin. No nyt monet teistä intoutuvat vuodattamaan kuinka kätevää on, kun on perhekalenteri, jaettu kalenteri ja kalenteri aina mukana kännykässä, mutta minä sanon EI, sillä minun perhekalenterin asiat on aika helppo muistaa ilman muistutuksiakin: mies lähtee töihin ennen kuin herään ja tulee kotiin kello 4. Jos mies sitten haluaa mennä golffaamaan, mopoilemaan, lounaalle tai mihin lie joskus tuosta sohvalta meneekin, niin minun ei tarvitse sitä tietää. Jos äkkinäinen ikävä yllättää, voinen käyttää sitä kännykkää, jolla muistaakseni pystyy vielä soittamaankin. Sitten kun joskus on jotain isompia menoja, niin tähän asti niistä on muistettu melkein aina kertoa toiselle ilman kalenteriakin ja sen kerran kun unohdin, niin asia hoitui tekstiviestillä (kerran nimittäin unohdin mainita tyttöjenviikonlopusta Chaslestonissa, mutta siitäkin selvittiin).

Mutta minun kalenterini ei ole sellainen muodinmukainen itsetyöstetty oman persoonallisuuden näyte (herramunjeesus, jos mun täytyis itse sinne ne päivämäärät vaikka kirjoittaa), vaan suttuisella käsialalla ristiin ja rastiin täytetty ajanvaraussysteemi täynnä ruksattuja muka-vapaapäiviä, päälleviivauskynällä vahvistettuja omia menoja, vinosti kirjattuja suunnitelmia salille menosta, kävelylenkeistä ja muista urheilullisista aktiviteeteista, numeroita, joilla olen laskenut oletettuja hormonihöyryjä, kuulakärkikynällä lisättyjä PAKOLLISIA liikuntasuorituksia, kokonaan mustattuja vapaapäiviä (siihen ei siis pysty enää lisäämään mitään, paitsi jos sattuu olemaan kumi matkassa, niin sitten mustattukin vapaapäivä saattaa olla menetetty tapaus), koko sivun rukseja niille viikoille, joille EI PITÄISI enää ottaa yhtään asiakasta ja sitten löytyy noita rakastamiani Post-it -lappuja, joiden avulla jokaisen viikon kirjoitustilan pystyy helposti kaksinkertaistamaan sillä varauksella, että siellä alla olevat asiat sitten unohtuvat.

Väitän, että kalenterini on suorastaan hurmaava osoitus persoonastani ja siihen liittyvästä kontrollintarpeesta. Juuri siitä kontrollista, jonka vihdoin myönnän menettäneeni! Siihen tarvittiin 50-vuotta, maahanmuutto, keski-ikä, hormonihirvitykset, kolottavat jäsenet ja tämä fyysinen työ, jota siltikin rakastan. Ja ihan tällain amerikkalaisittain rakastan, sillä olen aika syvällisesti viime aikoina pohtinut, josko siitä voisi luopua tai sitä voisi muuttaa, mutta lopputulemana on aina EI. En voi jättää tätä työtä, joten jollain lailla on muutettava olosuhteita, oletuksia, työtunteja tai jotain muuta tuossa jumalallisessa kalenterissa, jotta pystyn tätä tekemään.

Ideaalitilannehan olisi sellainen, että aina kun PMS iskee (jos iskee), voisi laittaa jonkun soittamaan asiakkaille, että kaikki ajat on peruutettu. Tämä tapahtuisi siis joka kolmas viikko tai joka neljäs tai viides tai mahdollisesti ehkä joka seitsemästoista viikko. Joskus peruutuksia kannattaisi tämän naisellisuuden inkarnaation vuoksi tehdä kokonaiseksi päiväksi, joskus taas viideksitoista, joten taloudellisesti tästä saattaisi koitua varsin suuri uhraus. Ja tässä kohden otan asiakseni huomauttaa, että vaikka helposti pystyi(si)n hoitamaan aivokapasiteettia vaativat työtilanteet myös hormonihöyryissä, niin asiakkaan täysipainoinen hoitaminen tilanteessa, jossa alaselkää, niskaa ja hammasta (luit oikein: joka kerta särkee hammasta, joka on juurihoidettu) särkee särkylääkkeestä huolimatta on todella kuluttavaa. Ja näitä tilanteita varten kannan Buranat Suomesta. Älkää kysykö miksi! Ja kyllä, minulla on käytössä progeteroni. Kyllä, olen sokerittomalla, maidottomalla ja gluteenittomalla dieetillä, joka auttaa asiassa todella paljon aina kun ei satu olemaan hormonimyrsky päällä.

Älä siellä valita, vaan hae kunnon lääkkeet, jotkut teistä ajattelevat. Olen sitäkin miettinyt, mutten ole valmis antamaan periksi, koska en tiedä auttaisivatko lääkkeet ja kuinka kauan niitä tarvitsisi. Ja jos söisin hormonilääkkeitä, niin mistä tietäisi, koska nämä myrskyt olisivat luonnollisesti ohitse. Pääsyy typeryyteeni on kuitenkin se, että jos olisin aloittanut hormonikorvaushoidon, niin olisin tarvinnut myös kilpirauhaslääkityksen. Kaksi lääkettä oli minulle ajatuksena ihan liikaa (olen terve ihminen, tai niin kuvittelen), joten hoidin kilpirauhasarvot kuntoon luomumenetelmällä, ja omalla rahalla.

Tästä päästäänkin sitten taas itse asiaan: kilpirauhaslääkitys (todennäköisesti hormonitkin) omalääkärin kautta olisi ollut (vakuutuksemme ansiosta) ilmaista! Sen sijaan tuohon särkevään hampaaseen on mennyt omasta pussista 1500. (Ja taas yksi uusi hammas odottaa rahapussin karttumista.) Omalääkärin kautta olisin saanut teollisen progesteronin reseptilla (ilmaiseksi), mutta lääkärini ehdotti, että saisin luomukaupasta luonnonversion suhteellisen halvalla.

Viime vuonna kärsin olkapääkivuista ja päätin mennä loppuvuonna fysioterapiaan lääkärin lähetteellä (ihan mielenkiinnosta), missä sain mukavaa hoitoa neljä tai viisi kertaa. Viime vuoden puolella omavastuuksi jäi 16 taalaa, mutta kun kalenterivuosi vaihtui, niin myös omavastuu vaihtui: 95 taalaa. Jäi sitten siihen. (Ja otin aikaa hoitaa sen itse.)

Olen siitä onnellisessa asemassa, että saan uusia asiakkaita tasaisena purona ja alkuhaastattelussa kysyn aina, miten he ovat vaivaansa tähän asti hoitaneet. Melkein kaikki ovat käyneet hierojalla (kivuliasta), kiropraktikolla tai fysikaalisessa terapiassa, joka on yleensä auttanut parhaiten, mutta vain väliaikaisesti. Yksikin asiakas kertoi käyneensä kaksi vuotta kiropraktikolla kolme kertaa viikossa. Koska vakuutus korvaa. Kysyin auttoiko, ja asiakas kertoi, että kyllä auttoi. Sitten kysyin, että miksi ihmeessä sitten tulit tänne ja asiakas purskahti itkuun. Kun olkapää on edelleen kipeä.

Kaikki asiakkaat ja hoitotilanteet ovat erilaisia, mutta olemme edellä mainitunkin asiakkaan kanssa päässeet kolmessa kuukaudessa kivuttomaan tilaan, vaikka hän on käynyt hoidossani vain kaksi kertaa kuukaudessa. Ja maksanut suhteellisen kalliin maksuni omasta pussistaan. Ja minä saan iloa, tyydystystä ja elämänsisältöä juuri näistä tapauksista! Minulla on ammatti, joka voi auttaa yksilöitä ja jota tehdessä opin ja oivallan asioita koko ajan. Minä haluan jaksaa tehdä tätä työtä juuri tästä syystä. (Ja kerään rohkeutta irtisanoa pari asiakasta, jotka maksavat ruhtinaallisesti, mutta tulevat vain kerran viikossa nukkumaan ja kyllästyn kuoliaaksi. Nämä vievät minun energiani, eivät ne ns. vaikeat tapaukset).

Aion siis sinnikkäästi jatkaa kalenterini täyttämistä kävelylenkeillä, kirjoitustuokioilla kahviloissa, salireeneillä, joogalla, hieronnoilla, suolahoidolla (en ole sitä vielä kokeillut, mutta haluaisin), kirjojen lukemisella, teatterilla ja venyttelyllä. Kerran sitten tuskissani päätin, että jotain on tehtävä ja uskaltauduin kylmähoitoon. Etelän vastine jäätyvään tai jäätyneeseen järveen pulahtamiseen on cryoterapia eli suppilo, jonne sinut suljetaan kolmeksi minuutiksi ja puhalletaan ihan heXXetin kylmää ilmaa sisään. Pää on siis ulkopuolella ja kunnon kintaat kädessä, mutta uskokaa että kontrollifriikille siellä suppilossa seisominen on yhtä tuskaa. Kymmenen kertaa mieluummin pulahtaisin järveen, mutta kun täällä sieltä ei saa muuta kuin aivoja syövän ameeban, niin tähän on tyydyttävä. Efekti on sama: endrofiinit hotiavat homman ja seuraavana päivänä ei ole kivun kipua. Holistinen lääkärini suositteli, että kannattaisi sitten varmaan käydä kerran kuussa, johon nauroin, että pari kertaa VIIKOSSA olisi oikeampi tahti, mutta siihen en vielä kykene. Sillä kolme minuuttia on pitkä aika! Puhumattakaan, että tästä lystistä joutuu maksaamaan sen kympin minuutti. Kyllä taas tuli ilmaista Suomea ikävä.

Mitäpä sitä ei ihminen tekisi terveytensä eteen! Jokainen päivä on täynnä valintoja, joita tulisi tehdä järjellä eikä pelkästään tunteella. Oikean tien valitseminen on ihan hemmetin vaikeaa ja elämän arvaamattomuus yllättää joskus meidät kaikki. Itse kuvittelin, etten enää arvottaisi itseäni työn kautta, mutta tämä teksti kertoo omaa karua kieltään. Työ on minulle tärkeä, mutta ei toimeentulon tai pärjäämisen takia. Tämä on elämäntapa, henkilökohtainen protesti ja polku, jonka olen valinnut. Elämäntilanteeni on erinomaisen palkitseva jos on kuluttavakin, mutta ennenkaikkea olen onnellinen siitä, että tiedän mitä haluan, ja saan tehdä juuri tätä. Se on aika paljon se!

P.S. Vakuutus mitä todennäköisemmin korvaisi silmäluomieni kohotuksen, jota silmälääkärini ehdotti. Sama vakuutus ei korvaa silmäpohjan tutkimusta (arvo 48 taalaa, jonka maksoin omasta pussista), mutta luomet saisin kohotettua, koska ne pussittaa (no onhan ne painavat). Koen houkutusta mennä konsultaatioon, jotta saisin tietää paljonko tuo operaatio maksaisi, ja paljonkon olisi omavastuu, mutta olen aika varma, että kustannus olisi enemmän kuin tuo 48. Ainakin se vakuutusyhtiön osuus.

Juuei, en siis edes harkitse. Näen vielä ihan näinkin.

Kulttuurikuukausi

Tässä postauksessa kerron miksi Charlottessa on aikas kiva asua ja kokeilla erilaisia keski-ikäisen naisen perusasioita: kulttuuria. Te, jotka minut jo tunnette, tiedätte että olin jo Suomessa teatterin suurkuluttaja ja sama meininki on tietenkin jatkunut täällä. Mutta minulla on aikaa, rahaa ja halua myös vähän laajentaa repertuaaria, joten tänä vuonna olenkin päässyt kokemaan enemmän sinfoniaa ja tanssia. Tässä poikkileikkausta lokakuusta 2019.

Aloitan kuitenkin jo syyskuun lopulta, jolloin kävimme likan kanssa katsomassa Disneyn Aladdinin keskustan isolla näyttämöllä. Tähän, kuten aika usein muulloinkin, kun keskustaan menen, kuului myös syömistä ja juomista. Söimme sushia ja minä tietenkin join kahvia seitsemännen kadun avoimella torilla (7th street Public Market).  Kyseessä on siis minikauppahalli, jossa on kiva istuskella ruuan ja/tai viinin tai kahvin kanssa. Paikassa on myös Charlotten paras juustomyymälä (dollarinkuvat saavat tässä kohden vilistä silmissä), paras gluteeniton pizza ja muuta mukavaa. Vihanneksia siellä ei myydä, mutta paikan yhteydessä on toinen teatterimme virallinen parkkihalli (näihin virallisiin saa teatteripäivinä viiden taalan pysäköinnin, muualla maksaisi varmaan lähemmäksi 20, kunhan muistaa ostaa sen lipukkeen sieltä teatterin aulasta). Ja olisi paikallisjunan (light rail) pysäkkikin siinä ihan juuri kohdalla, mutta tänne meille astihan tuo juna ei tule. Likka olisi sitä voinut kampukselta hyödyntää (rata  sinne asti avattiin tänä vuonna).

Ai niin, Aladdin oli sarjassa ihan kiva -näytös, paljon kimalletta ja isoja tanssikohtauksia, mutta yksi niistä Broadway-sarjan esityksistä, jota ei tarvitse haaveilla näkevänsä toista kertaa. Eli tähän on tultu: ihan pokkana voin sanoa, että jotkut Broadway -näytelmät ovat vain ihan kivoja! Charlotteen niitä saapuu joka vuosi noin 8-10, ja vaikka itse Broadwayllä olen käynyt katsomassa vain kolme esitystä, niin kaikkiaan olen nähnyt niitä reilun kymmenen ja off-broadwayt päälle eli lähemmäs parikymmentä esitystä. Koska syksyllä ja alkuvuonna aion katsoa ainakin kolme lisää, niin 20 täyttyy ihan varmasti. Kuka olisi uskonut kymmenen vuotta sitten (ollaan siis asuttu täällä nyt 7,5 vuotta)?

Kuva teatterin kotisivuilta.

Omassa suosikkiteatterissani, johon minulla on kausikortti KAHDEKSATTA vuotta, kävimme katsomassa näytelmän Wolves. Se kertoo tyttöjen jalkapallojoukkueesta (täällä siis soccer) lukioiässä eli ei tietenkään varsinaisesti mitään urheiluun liittyvää, vaan oikeaa elämää ja ryhmädynamiikkaa. Melkein koko näytelmän ajan näyttelijät, jotka ovat kaikki tyttöjä (eli alle 25-vuotiaita), hölkkäävät, juoksevat, pompottelevat palloa, venyttelevät tai ottavat kontaktia. Mutta se on siis vain ikäänkuin lavaste, tarina on päällekkäinpuheessa, dialogeissa sekä eleissä ja ilmeissä. Actors Theatressa saa aina yllättyä posititiivisesti, sillä he löytävät jostain uusimmat, parhaimmat ja mielenkiintoiseímmat näytelmät ja käsikirjoitukset.

Sitten olikin aika laajentaa teatterihorisonttia eli teimme teatteriretken yhteen tämän maan vanhimmista teattereista: Barter Theatreen, joka on Virginian valtionteatteri (State Theatre). Barter on perustettu 1933 ja toiminut siitä asti. Barter sijaitsee pienessä Abingdon-nimisessä kylässä vuoristossa, jonne meiltä ajaa kolmisen tuntia. Yövyimme Innissä talossa, joka on rakennettu 1832 aluksi herra Prestonin (yksi kenraaleista 1812 sodassa) eläkeresidenssiksi, mutta sitten vaihtoi nimensä Martha Washingtoniksi maan ensimmäisen rouvan kunniaksi. Sitten talossa oli naisten college (tietenkin vain hyvin etuoikeutetuille eli rikkaille tytöille) ja sisällissodassa se toimi sairaalana. Barter-teatterin perustamisen myötä talosta tuli sopiva asuntola siellä viraileville näyttelijätähdille (sijainti on  kadun vastakkaisella puolella) ja vuonna 1935 se muutettiin hotelliksi, jolloin näyttelijöillä ei enää ollut varaa asua siellä, vaan he majoittuivat Luolakämppään (The Cave House), joka sijaitsee kylän susimäessä. Susimäki sai nimensä siitä, että Herra Daniel Boone, joka oli pioneeri ja etsi uusia asuinalueita (puhumme siis 1700-luvun lopusta) Appalakeilta, joutui täällä susilauman hyökkäämäksi. Ja nyt tämä luola olisi myytävänä alle miljoonalla! Ostaisin, jos olisi miljoona ja jotain halua asua keskellä Appalakkeja näivettyvässä kylässä ilman töitä. Tässä kuva talosta:

Cave Housen myynti-ilmoituksesta.

Meillä oli oikein kiva reissu, mutta en silti suosittele kyseistä Inniä, sillä se on vain rahankeruulaitos, jonka työntekijöitä ei taatusti kohdella hyvin, sillä palvelu oli surkeaa ja ruokakin vain keskinkertaista. Mutta Barterin esitys oli erinomainen eli mieluusti lähden Abingdoniin uudelleen! Kertokaa, jos teitäkin kiinnostaa lasketella polkupyörällä 34 mailia eli 55 kilometriä alamäkeä vanhan rautatiepohjan urassa! Hieno kokemus, vaikka vuosi sitten tulimmekin vain 17 mailin pätkän (Virginia Creeper Trail).

Seuraavaksi olikin sitten vuorossa paikallisen sinfoniaorkesterin konsertti, joka oli jo toinen konserttini täällä. Kyseessä oli Stravinskyn Firebird höystettynä muutamalla muulla klassikolla ja kyllä minä nautin tästäkin uudesta aluevaltauksesta. Ennen konsertin alkua istuin aulassa odottamassa ystävääni saapuvaksi ja juttelin paikallisen eläkkeelle jääneen erityisopettajan kanssa musiikista ja sen merkityksestä oppimisessa. Kyseinen rouva myy teatterilla ryhmälippuja aikansa kuluksi, vaikka eläkkeellä onkin. Perheen elanto tulee tietenkin miehen palkkapussista, sillä hän käy edelleen kokopäivätyössä  nuorekkaassa 72-vuoden iässä. Mutta vapaa-aikana on ihanaa käydä taide-elämyksissä ja yhdessä ihmettelimme sitä, että konsertiyleisö on selvästi nuorempaa ja vähemmän sukupuolipainottunutta kuin teatteriyleisö!

Ensi viikolla olen menossa modernin tanssin näytökseen, joka on kuulemma erityinen kokoonpano suoraan New Yorkista. Itsehän en tanssista mitään ymmärrä, mutta osaan kyllä katsella ihan sujuvasti. Ja jos tanssi alkaakin puuduttaa, niin aina voi analysoida tanssijoiden lihaksia ja jänteitä, sillä kyllähän se nuorempana on nätimpää myös silmälle. Kahden viikon kuluttua naapurini vie minut Bollywood -showhun, joten ehkä sen jälkeen jonkinlainen napatanssi alkaa taas kiinnostaa? Tekisi kyllä hyvää alaselässä sekin, varsinkin kaiken tämän teattereissa istumisen jälkeen.

Dworakin konserttia en saanut mahtumaan kalenteriini, sillä siellä on vielä paikallisen kantaaottavan teatterin esitys keskitysleiristä selviytyneen naisen elämästä ja ajatuksista. Odotan kovasti tätä kokemusta, sillä haluan nähdä pysyykö tämän teatterin taso erinomaisella tasolla vai ostinko turhaan liput jo kaikkiin kauden esityksiin. Lisäsäväyksenä vielä se, että ystävä, jonka kanssa näitä teattereita (ei konsertteja) kierrän, on juutalainen eli saamme varmaan aikaan mielenkiintoisen keskustelunkin! Täytyy näet myöntää, että viime aikoina sekä paikallinen että Suomen historia on alkanut kiinnostaa ja yhteiskunnallisestikin tässä olisi vielä rutkasti opittavaa. Minulle juuri teatteri on se väylä, joka avaa ikkunoita yhteiskuntaan, ja sitten kiinnostus johtaa googleen ja sieltä kirjoihin.

Tähän loppuu kulttuurikuukausi, mutta kulttuurivuosi toki jatkuu joulukonserteista puhumattakaan. Tiedän, että visuaalinen puoli on se, joka minulla on selvästi paitsiossa, mutta mainitsen vielä, että olen kyllä käynyt tänä syksynä myös taidenäyttelyssä, jossa olikin ihan parasta taidetta!

Likan ottamat kuvat galleriassa.

xxxxxx

Juuri nyt en tiedä mikä tämän blogin kohtalo on. Jutut omasta elämästä alkavat käydä vähiin, sillä oma silmä ei enää huomioi niitä kummallisuuksia, joista aihepiirit ovat aiemmin muotoutuneet. Joitain juttuja ja erikoisuuksia olen julkaissut tuolla kakkosblogissa, mutta sekään ei ole oikein ottanut tulta alleen, eikä tänä kesänä tai syksynä ole ollut aikaakaan kirjoittaa. Vaikka kaipaan kirjoittamista! Omassa elämässäni keskiössä tällä hetkellä on rautaisannos kirjallisuutta, joka vaihtelee suomesta englantiin ja historiasta nykyhetkeen sekä dekkareista dokumentteihin. Mielessä alkaa välkkyä mahdollisuus tämän maan kansalaisuuden hakemiseen, presidentinvaalit ja muu poliittinen pXXka, joka täällä asumiseen liittyy, mutten tiedä miten ja miksi siitä pitäisi kirjoittaa (ehkä omia ajatuksia selvittääkseen). Mutta ilta on aamua viisaampi ja katsotaan mitä tässä tapahtuu.

Otan vastaan toiveita kirjoitusaiheiden suhteen eli en ainakaan ihan vielä hautaa tätä blogia bittiavaruuteen.

Tämä hetki

Ajelen Suomi-naisten tapaamiseen etelä-Karoliinaan sivukyliä keräten kiemuraisia teitä keskellä maaseutua. Siis etelä-Karoliinassa, joka on ihan kauniisti sanottuna perämetsää, kylää toisensa perään enkä ole nähnyt edes McDonaldsia viimeiseen tuntiin. (Koska ne olisivat siellä vähän isompien ja paljon tylsempien teiden varsilla.)

Olen päättänyt poiketa kahville puolivälissä matkaa eli olen etukäteen seulonut suuresta tarjonnasta (siis joko paikka, jossa olen tai Starbucks ison tien varrella outletin vieressä) paikan, jonka nimi on Zackary’s. Paikkaa on kehuttu Yelpissä ja ties missä, joten uskon, että saan hyvän latten mantelimaidolla. Kylän nimi on Gaffney, enkä ole siellä koskaan poikennut, vaikka olen hurruuttanut ohi tuota isoa tietä jo aika monta kertaa. Jos olette katsoneet House of Cards -sarjaa (onko se käännetty suomeksi), niin juuri täältä Gaffneystä Francis Underwood oli kotoisin. Siis keskeltä ei mitään. 

Lähestyn kylää, jonka halkoo rautatie. Keskusta on täysin kuollut paikka, jossa on vanhoja (kauniita, pittoreskejä, juuri sellaisia etelänkyliä, joita näkee tv:ssä) liikerakennuksia, joiden näyteikkunoiden asetelmat näyttää olevan suoraan 70-luvulta. Tai ehkä 90-luvulta, mutta riittävän kaukaa. Yhtäkään ihmistä en näe kaduilla, edessäni on puolenkymmentä autoa ja pääkadulla joudun pysähtymään kolmiin liikennevaloihin. Internetin ihmeellisestä maailmasta tarkistan, että täällä asuu noin 13 000 ihmistä. 

Kadun päätöstäni kiertää näitä kuolleita kyliä ja mielessäni jo syötän lähimmän sturbuksin naviin. Olotila on käynyt epävarmaksi, jotenkin ulkopuoliseksi; olen kai jo ihan liikaa lähiöihminen, mikä ärsyttää itseäni suunnattomasti. Olenhan itsekin tuppukylästä kotoisin, eikä maaseudussa ole mitään kummallista. Ihmisiä, jotka repivät elantonsa ja kasvattavat lapsiaan. Peilaan värittynyttä ajatusmaailmaani ja päätän, että menen kahvilaan ja kannatan näitä yritteliäitä ihmisiä, jotka kahvilan ovat käynnistäneet. 

Astun sisälle avoimeen tilaan, jossa on mukavia sohvia, työpöytiä seinien vierillä, taidenäyttely, Halloween-aiheisia koristeluita ja oranssit valot. Yhdessä nurkassa on paikallisen puvuntekijän/ompelijan työpiste. Yhden sohvan takana odottaa viiden tuhannen puolitekoinen palapeli. Lasten taidekoulun nurkkaus. Jokatiistainen Zumba-ilmoitus. Ainakin 50 erilaista lautapeliä. Lava, jossa mikrofit, vahvistimet ja tv odottavat konsertteja ja karaokeiltoja. Kahvilan pöytiä. Iso työpöytä, jossa voisi leikata tai painaa kankaita, mutta nyt sen ympärille on kerääntynyt neljä-kuusi vilkkaasti puhuvaa nuorta ihmistä. Sermin takana kolme nuorta tekee työtä tietokoneilla. Etunurkkaan saapuu poika laatimaan CV:tä.

Ostan kahvin: keskikokoinen latte KOLMELLA TAALALLA, joten jätän $2 tippiä, sillä samanmoisesta olisin Charlottessa pulittanut $6 taalaa! Kahvi on hyvää. Nuoret näpyttävät minulle wifi-koodin padiini ja yksi tarjoaa läppäriä käyttööni, koska sillä olisi helpompi kirjoittaa. Jatkan pädillä, koska siinä on nämä ääkköset ja juttelemme Euroopasta kymmenen minuuttia. Kahvi on hyvää. Porukkaa juo kahvia ja juttelee ihan järkeviä, pohtii jotain ohjelmaa, miettii mitenköhän jollain Bethanyllä menee Australiassa, suunnittelee musiikki-iltaa ja jotain kilpailuja. 

Onneksi ovi käy tasaisesti ja paikassa on aito pärjäämisen meininki. Haluaisin tämän paikan lähelle kotiani: siisti, kekseliäs ja kutsuva. Kahvilan ulkopuoliset olosuhteet ovat mitä ovat, ympäriltä kuoleva kylän keskusta (kaupat on siellä ison tien varressa), mutta tunnelma tulee jostain kekseliäästä yritteliäisyydestä ja energiasta, joka nuorista pursuu. 

En tietenkään tiedä koko tarinaa, enkä aio kysyä, sillä haluan muistaa paikan ja sen tunnelman juuri tällaisena. Tulevaisuudessa on toivoa! Kaikki eivät ole masentuneita ja kouluampumiset tai Gretan mielenosoitukset ovat vain pieni osa kaikkea. Meillä on tulevaisuus.

Kunhan tämä keski-ikäinen ei vain päästäisi itseään vajoamaan omaan keskiluokkaiseen erinomaisuuteensa. Näkisi sen opioid-kriisin, poliittisen käsittämättömyyden tai lääkemonopolien ja kristillisen päälleliimaamisen lävitse vähän laajemmin. Huitaisisi sivuun tuon toisen keski-ikäisen smalltalkkaavan, kovaäänisen rouvan, joka saapuu päällepäsmäröimään ja ilmoittamaan mielipiteensä kaikille ja kaikesta. Ihailen, kuinka kohteliaasti nuoret hänet kohtaavat. 

Elämä on tässä ja nyt, pienissä poikkeamissa, sivupoluilla. 

Syksy

Kalenterin mukana on syksy eli eikö silloin saa suunnitella syksyä ja sen ohjelmaa? En nyt halua sen kummemmin tässä kehuskella, mutta meillä lämpötila on rapiat 34 astetta ja istun takaterassillani juomassa valkoviiniä. Hurrikaani Dorian pyyhälsi eilen ohi aiheuttamatta meille minkäänlaista pään- tai muutakaan vaivaa. Onneksi!

Ehkä minä sittenkin olen kesäihminen, vaikken koskaan aikaisemmin sellaiseksi ole tunnustautunut, enkä kestä aurinkoa, enkä oikein kuumuuttakaan. Mutta silti kesä on kesä ja syksyn saapuminen aiheuttaa jonkinlaista alakuloa. Jota voi sitten liennyttää kaiken kivan suunnittelulla ja uuden kalenterin ostamisella (ostin siis jo uuden kalenterin, jonka otan käyttöön heti tammikuussa; siis koska on syksy ja syksyyn kuuluu uusi kalenteri eikös?). Syksyyn näyttää liittyvän myös suurempi tarve kirjoittaa, joten katsotaan josko löytäisin aiheita näin julkaistavaksikin.

Tänään ajattelin kirjoittaa siitä, mitä kaikkea kivaa tälle syksylle on tiedossa! Charlottessa kun on edelleen aivan mainiot mahdollisuudet harrastaa kaikkea ihanaa eli teatteria on tiedossa roppakaupalla. Löysin vastikään uuden teatterin, joka tekee ns. kantaaottavaa teatteria, jolla on tarkoitus (eli yhteistyössä kullloisenkin teeman mukaisen yhteisön kanssa). Ensimmäinen tässä teatterissa näkemäni produktio käsitteli nuorten afrikkalais-amerikkalaisten miesten haasteita opintiellä. Siis lukiossa ja collegessa; avasi kyllä silmiä ja muistutti siitä kuinka kiitollinen olen siitä, etten toimi (enää/täällä opetusalalla). Seuraava produktio käsittelee keskitysleiriltä selviytyneen naisen tarinaa. Ei siis ihan kaikista helpoimpia teemoja, vaan ajattelemisen aihetta. Sitä muuten sai elokuvasta One Child Nation, jonka kävimme katsomassa viime viikonloppuna. Kiinan yhden lapsen politiikka oli julmaa ja käsittämätöntä, mutta fakta, jota tämä dokumentaarinen elokuva käsitteli mielenkiintoisella tavalla. Ahdistava teema, mutta puolitoista tuntia meni kuin siivillä!

Vakiteatterissamme on tulossa vielä yksi esitys tälle syksylle (edellinen lopettelee tänä viikonloppuna), sillä en aio mennä katsomaan heidän mitäänsanomatonta joulutohellustaan, jonka olen jo kertaalleen nähnyt. Täällä muuten teatterit jatkavat toimintaansa täydellä teholla läpi kesän eli olen visiteerannut teattereissa kerran kuussa myös kesäaikaan! Broadway-sarjaan en ole hankkinut sarjalippuja tälle kaudelle eli siihen on ostettuna liput vain Disneyn Aladdiniin, jonne olen luvannut viedä likankin. Les Miserables saa jäädä väliin tällä kertaa, mutta ehkäpä menen katsomaan The Play That Goes Wrong. Edellinen sarjan näytelmä, jonka kävin katsomassa, oli erinomaisen erilainen eli ei-amerikkalainen Band´s Visit. Suosittelen! Tiedossa on myös yksi syysreissu Abingdoniin (Virginia) ja teatteriin kuinkas muutenkaan.

Konsertteihin en ole hankkinut kausilippuja, vaan seuraan tarjontaa ja ostan ex tempore-lippuja varsinkin tarjouksista. (Jossainhan sitä on säästettävä.) Sen tiedän, että yhteen Bollywood-tanssijuttuun on kaveri lipun hankkinut ja toinen sitten paikallisen sinfoniaorkesterin Stravinskyn Firebirdiin. Joka vuosi olen myös käynyt kahdessa joulukonsertissa, joten uskoakseni Soulful Noel on vuorossa tänäkin vuonna, ja menisin kyllä mieluusti katsomaan myös HipHop Nutcrackerin uudelleen. Alan siis kytätä siihen tarjouksia! Jos aikaa jää, niin ainakin kerran voisi mennä improvisaatioon, tai miksei countrymusiikkia kuuntelemaan tanssisaluunaan. Isoille areenoille en kaipaa, eli moni isompi stara saa minun puolestani jäädä kokematta.

Olen sitten vihdoinkin aloittanut vähän tavoitteellisemman opiskelunkin, sillä jotainhan ihmisen on opiskeltava eli huomenna ajelen pienryhmätapaamiseen ja ohjaukseen ja marraskuussa on seuraava isompi (kuusi päivää putkeen) opintokokonaisuus Ashevillessä. Tavoitteena on edelleen keventää työntekoa eli oppia käyttämään omaa kroppaa keveämmin ja joustavammin. Se tulee enemmän kuin tarpeeseen!

Muutakin mukavaa on tottakai tiedossa: varsinaisia matkoja en ole suunnitellut, mutta pari Suomi-naisten viikonloppua on tiedossa. Toinen täällä paikallisten kanssa ja toinen yökyläilynä Greenvillessä (South Carolina) reilun parin tunnin ajomatkan päässä. Omat Suomi-klubin pikkujoulut pitää järjestää ja ehkä myös tehdä viikonloppureissu Atlantaan, jossa en ole koskaan käynyt. Jos kalenteri alkaa näyttää tyhjältä, niin ainahan voi suunnata Wilmingtonin tai Sunset Beachin suuntaan, jossa on ihania ihmisiä yökyläilyäkin silmällapitäen.

Ja arkeahan ihmisen elämä on. Teen töitä 3-4 päivää viikossa (eli keskimäärin 14 asiakasta viikossa) ja työaikaan ajattelen myös kaksi viikoittaista Pilates-tuntia, yhden vesijumppatunnin ja 2 salilla käyntiä. Näiden harrasteiden pitäisi mielestäni kuulua verotuksessa vähennettäviin kuluihin, jos on fyysinen työ ja täyttänyt 50 vuotta. Omalla ajallani lupaan sitten (yrittää) kävellä viikottaisen kymmenen mailia, sillä maksoihan juuri vuosimaksun Greenwaylle, jossa on kilometritolkulla metsäpolkuja kuljettavaksi (asfaltti on aivan liian kovaa meikäläisen alaselälle). Ja ainahan on siis olemassa se juoksumatto siellä salilla, jossa höyryhuoneessa makoilen, jos kelit käyvät jollainlailla epämukaviksi.

Joten kaipa se tästä. Syyskoristeet saa kaivaa esille ja viime viikonloppuna ostin syyskukkaset (ihanaa oranssia ja keltaista). Jouluvalokautta odotellessa. Ja ehkä vähän sitäkin, ettei koko ajan olisi hiki.


 

Levottomuus

Olen taas viime aikoina ollut vähän levoton. Sillä tavalla, ettei oikein jaksa keskittyä lukemaan ja kirjan kuunteleminenkin menee pätkittäin. Vaikka siis olisi ihan hyvä eli puoleensavetävä kirjakin. Juuri nyt minulla taitaa olla keskeneräisenä neljä kirjaa, joista kaksi äänikirjoja (toinen suomeksi ja toinen englanniksi), yksi on pädiin ladattu kirja ja viimeinen ihan oikea pokkari yöpöydällä. Lisäksi Audiblessa on ainakin kolme lyhyttarinaa odottamassa ns. välikuuntelua (muilla on niitä välikäsitöitä, mutta minä en sellaisia harrasta). Kyllä minä aikaisemmin jaksoin keskittyä yhden kirjan loppuun ennenkuin aloitin seuraavan.

Toisaalta elämässä oli myös aikakausi, jolloin kaikki lukeminen liittyi jollain lailla työhön ja muu ns. vapaa-aika meni perhe-elämän pyörittämiseen. Kun ei ollut aikaa lukea huvin vuoksi. Nyt sitä on. Aikaa! Mutta keskittymiskyky on kyllä ihan sirpaloitunut, vaikka kuinka yritän käyttää vähemmän aikaa sosiaalisessa mediassa. Yritän. Luvattoman paljon aamuaikaa kuluu sittenkin facen mitäänsanomattomassa maailmassa ja instan videoita skrollaten. Enkä siis edes tykkää videoista. Siis miksi? Miksi pelaan pasianssia padillä ennemmin kuin avaan sen ElisaKirja appin? Osaanko enää istua kahvilassa ilman kännyä tai muuta viihdytyslaitosta. Tiedän ja näen, että nuoriso ei osaa eikä pysty, mutta itse en koe kuuluvani nuorisoon eli minulla pitäisi olla enemmän kontrollia aikani turhanaikaiseen käyttöön, varsinkin kun ruutuaika ei millään osa-alueella rentouta meikäläistä. Miksi yöllä silmät ristissä ei voi vain laittaa silmiä kiinni ja ryhtyä nukkumaan; miksi pitää aloittaa vielä yksi jakso Frendejä? (Siksi, että Netflix joutuu pianaikaan luopumaan tästä sarjasta eli jäähyväiskierros vielä.)

Toinen asia, joka aiheuttaa levottomuutta meikäläisessä on melu, äänet, piipitykset, kammottava taustamusiikki, erinäisten laitteiden peruutuskriikutukset, naapuruston koirat ja lasten kirkuna. Se korvatsärkevä saaste, joka kumpuaa jokaisen uudehkon ravintolan ovesta. Se, kuinka kolme lasta uimasuihkulähteellä saa aikaan sellaisen kakofonian, että on paettava juosten paikalta. Kun lähdet kesken vesijumppatunnin pois, kun uusi vetäjä soittaa musiikkia ja ohjeistaa mikrofonin kautta uimahallissa, jossa on neljä allasta ja ilmatila nousee lähemmäs neljään metriin. Se, kuinka kahvilassa pyydät, että musiikkia säädettäisiin pienemmälle ja kun tämä ei onnistu, jätät menemättä kyseiseen kahvilaan (no siellä oli kyllä muutakin pientä säädettävää).

Yksi syistä, miksen mene ostoskeskukseen eli Mallille on juuri melu. Pahin on H&M: kerran likka katsoi tarvitsemansa vaatteet valmiiksi ja minä tein täsmäiskun kassalle maksamaan. En pystynyt odottamaan sisällä, kun hän kokeili vaatteita. Toinen syy (no siis kaikenmuun maailmanparannuksen lisäksi) ovat hajusteet! Tiedättekö miltä YankeeCandlet haisevat? Entä Bath and Bodyworkin tuotteet? En edes mainitse hajuvesiosastoja, sillä niiden kai kuuluukin haista. En pysty olemaan edes soijakynttiläkaupassa, vaikka kaikki on ns. terveellistä ja turvallista, sillä äklöys tursuaa ihohuokosista sisään. Laitoin juuri yhden lähiostarin vaatekaupan (jonka brändi on suunnattu aikuiselle naiselle eli siis itseäni selvästi vanhemmille) boikottilistalleni, vaikka olen sieltä löytänyt hyvin tällaiselle keski-kokoiselle keski-ikäiselle ihmiselle sopivia farkkuja. Siis kaupan, jossa myydä iskeytyy kannoille kuin iilimato ja käy varaamassa sinulle omalla nimellä (liitutaulussa siinä ulkopuolella) olevan sovituskopin ja juoksuttaa naama krampissa sitä ja tätä sinne koppiin. Olivat ottaneet joitain kiinalaiselta haisevia kemikaliatuotteita (kaikki nääs yhdellä käynnillä kiristetyllekin iholle) valikoimiinsa ja sain aivastuskohtauksen ennenkuin ovi oli riittävän auki sisäänpujahtamiseen. No, oli minulla boikottiin toinenkin syy, sillä myyjä ei osannut vastata, kun tiedustelin onko kaupassa yhtään luonnonmateriaalista tehtyä tuotetta (niinkuin vaikka 100% puuvilla).

Näinollen siis tavallisessa päivässäni on katastrofin ainekset ilmassa, jos unohdan ottaa kauppareissulle korvanapit mukaan. Jokaisessa kahvilassa istun tulpat korvissa paitsi silloin kuin olen siellä kavereiden kanssa. Eilen juuri jouduin lopullisesti hyvästelemään yhden etelä-Charlotten parhaista kahviloista, sillä pyynnöstäni huolimatta (ehkä nuori neiti ei kuullut pyyntöäni) psykedeelistä musiikkia ei saatu yhtään pienemmälle ja melutaso oli minulle liikaa, vaikka laitoin kuulokkeet ja white noisea niistä korviini. Ihan oikeasti! Ehkä minun olisi aika ostaa se espressokone kotiin, sillä siellä ainakin on hiljaista kello 7-16, jolloin mies tulee sohvalle äänekkäästi hengittelemään...

Tiedän, että minulla on jonkinasteinen misofonia eli olen yliherkkä äänille, mutta tämä yleisten tilojen yliäänekkyys on kyllä muidenkin riesa. Olen vähän taipuvainen laittamaan tämän kaiken amerikkalaisen ylienergisyyden, ylitehokkuuden ja yli-ihan-minkä-vaan piikkiin. Palautimme japanilaisessa paikassa ruusukaali-annoksen, koska se oli liian makea jopa ystäväni makuun. En enää halua käydä Harris Teeterissa (normiruokakauppa), koska se on liian iso. Joudun ehkä vaihtamaan kampaajaa, koska hänen 12-vuotiaan tyttärensä kynnet ovat liian pitkät (eli mauttomat tuon ikäiselle). En halua mennä pankkiin, koska siellä on liian monta asiakaspalvelijaa kärkkymässä sekkejäni.

Viimeksi kun katselin jotain skandinaavista tv-sarjaa hukkasin juonikuvion lähes kahdeksikymmeneksi minuutiksi, kun jäin taivastelemaan sitä, kuinka epätasaiset ja keltaiset näyttelijöiden hampaat olivat. Tämän seurauksenä joudun taas lopettamaan nauramisen, sillä ehkä oman rivistöni KAKSI täkäläisen standardinmukaista hammasta ei vielä riitä siihen, että suunsa kannattaisi avata.

Eli levotonta on ihmisen elo. Juuri kun luuli, että kaikki on kohdillaan, niin aurinko paistaakin ihan liian kirkkaasti, ulkona on ihan liian kuuma ja viikonlopussa ihan liikaa aikaa, jota ei osaa käyttää muuhun kuin typerään somettamiseen, kaikesta turhanpäiväisestä marisemiseen ja uusien kirjojen valitsemiseen, vaikka pelit ja vehkeet on keskeneräisiä kirjoja pullollaan.

Näillä eväillä mielenkiintoiseen syksyyn!

Syksyhkö tulee, oletko valmis?

Hahaa! Sain sitten vihdoin hankituksi uuden läppärin, joka tässä pikkuhiljaa alkaa toimia. Sitä kun ensin harkitsee asiaa tovin (että kuinka paljon tarvitsen läppäriä) ja sitten on nämä mukavat asennuspuuhat ja kaikenmaaliman tilien yhteensynkkaukset (mies on saanut väkertää) ja loppuviimeksi sitten oikeiden osoitteiden ja salasanojen viidakosta selviämiset (kun on niin hienoja nämä systeemit, jotka kaiken kierrättää kännykän kautta), niin NYT alkaa vihdoin tuntua siltä, että kannatti tämäkin investointi, sillä taas alkaa lyyli kirjoittaa.

Jos vaan osaisin taas ohjelmoida aikaa kirjoittamiselle, sillä takana on urani kiireisen heinäkuu! Luulin näes jo trendiksi sen, että keskikesän kuumalla asiakasvirta vähän ripotteloituu, kuten kolmena edellisenä vuonna, mutta tänä vuonna meininki oli toinen. Ei siis enää haittaa, että otin koko kesäkuun lomaa, sillä heinäkuu korvasi poissaolon luoman kolon. Yhtäkkiä tipahti 6 uutta asiakasta ja siinä sitä on sitten luovittu onnellisena. Kun on töitä ja toimeentuloa.

Rutiinit kunniaan eli punttisalia ja töitä on ollut elämä. Tässä kohden jaksan aika hyvin rutistaa neljä päivää putkeen, kunhan sitten perjantaisin vain palauttelen ja muistan liikkua tarpeeksi. Ja ettei pääse unohtumaan, niin kiitos vaan maailmankaikkeudelle progesteroni-voiteesta, joka kaiken on mahdollistanut ja meikäläinen jaksaa vaikka mitä. Kuten siis mennä maanantai-aamuisin vesijumppaan! Tästä saavutuksesta olen siis ihan oikeasti ylpeä. Täytyy näes pyrkiä hyödyntämään tuota kuukausimaksua, jonka sinne salille laitan, kun tällain kesällä en ole ihan joka kerta jaksanut maata edes siellä höyryhuoneessa tahi saunassa. Kyllä viiden viikon putki on jo rutiini eikös?

Sitten tulin ihan huomaamattani taas ilmoittautuneeksi opiskelemaan. Täällähän on siis pakkokin noita lisäkursseja ottaa, mutta minulla on jo tämän kaksivuotiskauden vaadittavat tunnit kasassa, ja silti päätin ilmoittautua vähän pidempäänkin haasteeseen, koska haluan ja voin. Liityin jäseneksi Ortho-Bionomy -nimiseen yhteisöön, jonka kursseja olen siis jo kaksi ottanut. Tämä tietenkin tarkoittaa lisää jäsenmaksuja, lisenssejä ja useamman vuoden opiskelua (aion siis ottaa muutaman kurssin joka vuosi, eikä minua haittaa, vaikken ikinä heidän lisenssiään lunastaisi), mutta ennenkaikkea sitä, että opin uuden ja itselleni hellävaraisemman tavan hoitaa. Tiedossa on siis ankaraa luovimista jäsenkorjauksen ja uuden hoitomuodon välillä. Kun jäsenkorjaus vaan edelleen on maailman paras hoitomuoto, mutta haluaisin pitää niveleni kasassa vielä ainakin kaksikymmentä vuotta. Katsotaan miten ämmän käy, sillä marraskuussa aion sekoittaa mieleni kokonaisen viikon kestävässä myllytyksessä. Perästä kuulunee.

Eli mikään ei sinänsä ole muuttunut, sillä tätähän elämä on: työtä ja rutiineja, mutta myös kahvitaukoja, kävelylenkkejä, lounaita, kirjoja ja aika lailla myös teatteria. Tulin sitten kuitenkin Täällä Pohjantähden Alla -trilogian päätteeksi kuunnelleeksi Tuntemattoman Sotilaankin eli olisiko nyt aika palata taas muihinkin teemoihin ja jättää Suomen historia. Kun saisi ennen perjantain kirjakerhoa loppuun kirjan Ashevillessä sijaitsevasta Biltmore Estatesta, mutta tiukille ottaa, sillä kirja on oikeastaan tylsä. Vaikka tuo Biltmore onkin mielenkiintoinen joskin ylihinnoiteltu paikka. Teatteria on tiedossa vanhoissa tutuissa paikoissa täällä Charlottessa, mutta myös ainakin Abingdonissa Virginiassa. Olisi mukava tehdä teatterireissu myös Wilmingtoniin, mutta ensin täytyy laskea rahat, kunhan on maksanut tuon kurssin ja muut pakolliset kuviot tältä syksyltä.

Ensi viikonloppuna muutetaan likka taas kampukselle ja ikäänkuin syyskausi alkaa. Vaikka kesä jatkuu ja vanha kalenterikin on käypä vielä vuoden loppuun. Syyskuussa on sitten parhaat ulkoilukelit ja toivottavasti myös aikaa kirjoitella enemmän. Kai noille opinnoillekin täytyy vähän raivata päiviä kalenteriin, jos vaikka oikeasti innostuu reflektoimaan ja keräämään asiakashoitoja. Kun eihän sitä koskaan tiedä. Minä kun vähän tykkäänkin kirjoitella asioita, ja olisihan se hyvää harjoitusta tämän toisen maan kielen käytössä. Ihan vähän alkaa tuntua siltä, että olen oppinut ilmaisemaan itseäni sujuvahkosti tuolla toisellakin kielellä, vaikka virheettömyyteen onkin vielä kosolti matkaa. Vaan ehtiihän tässä. Elämä edessä. Toinen puoli vielä kokonaan elämättä!

Onko elämää viidenkympin jälkeen?

On sitä!

Suomen kesästä ja hyttysistä on selvitty hyvissä ruumiin ja joltisenlaisissa sielunkin voimissa. Viime aikojen passiivisuus ei ole ollut läsnä ainoastaan täällä blogosfäärissä, vaan ihan kaikilla elämän osa-alueilla, mutta uskoakseni ja toivoakseni reilun kolmen viikon loma kotomaassa teki tehtävänsä ja viiskymppinen Hyväriskä alkaa jälleen olla iskussa. Mutta kuinka kauan?

Luulenpa kuitenkin näin jälkiviisaana ymmärtäväni mistä on ollut kyse ja ehkä taas entistä pikkuisen viisaampana osaan ottaa huomioon asioita, jotka minusta puhtia kovastikin imevät. Hormonit alkavat nimittäin jälleen olla jonkinlaisessa balanssissa, enkä ruikuta asiasta sen enempää, mutta sympatiseeraan jo aikojentakaista kaimaani ex-kärkkäistä tässä asiassa: keski-iän hormonaaliset muutokset saattavat jotkut meistä hulluuden partaalle. Kiitän ja kumarran putkiloprogesteronia!


Vaan Suomi siis antoi parastaan ja laittoi mielen taas liikkeelle! Aurinko paistoi miltei koko ajan ja saunoin sieluni kyllyydestä. Jo ensimmäinen päivä antoi viitettä siitä, että lomasta tulisi rentouttava, sillä Helsinki vastaanotti ilman sen kummempia tunnekuohuja, ja tuntui yksinomaan hyvältä saapua poikkeamaan vanhassa kotimaassa (ja ikuisessa kotomaassa). Ehkä siis seitsemässä vuodessa on alkanut jollain lailla hyväksyä, että tämä nyt vaan on asianlaita.

Suu söi kyllyydestään mansikoita, uusia perunoita, punajuurisalaattia ja kutunjuustoa. Wigrenin ohutlenkkiä kului varsin kunnioittava määrä siihen nähden, että punaisen lihan käyttöni on ollut hyvin minimissä jo hyvän aikaa. Onnekseni rakastankin nimenomaan jauhomakkaraa ja se nyt vaan on yksinkertaisesti parasta Kotisinapin kanssa. Mutta upposi meikäläiseen myös maksalaatikkoa, sillä sekin maistui vain Suomelta ja kotoisalta, vaikkei kertaakaan seitsemään vuoteen ole tehnyt sitä mieli. Makumuistot on nautittu!



Kolmen viikon saunomisen jälkeen alkoikin sitten olla jo aika lailla mieliteko omaan sänkyyn ja arkeen, mutta siinä oli vielä Mittumaari juhlistamatta, joten pitihän sitä yrittää. Vaikkei se sitten enää entiseen tapaan onnistukaan; rento yhteisöllisyys oli edelleen aivan ihanaa, mutta yömyöhäisen juhlinnan aion kyllä tästedeskin jättää väliin. Olen yrittänyt mieleni syvyyksistä kaivaa syy-seurauksia ja pohtinut aika laillakin oman elämäni muotoutumista ja erilaisten ympäristöjen vaikutusta juhlimistapoihin, enkä osaa sanoa onko haluttomuuteni antautua humalan vietäväksi perintöä nuoruudenkokemuksista vai iän tuomaa viisautta, mutta tosiasia se on. Minä todellakin rakastan juoda viiniä, mutta inhoan humalaa ja humalaisia, mitä asiaa en ole joutunut missään muualla pohtimaan kuin suomalaista juhannusta viettäessäni. Uskoakseni tämä johtuu siitä, että iän myötä sisäsyntyinen kontrollinhaluni vain vahvistuu.

Olen aina ollut myös vähän sivustakatsoja, ja tämänkin olen ymmärtänyt vasta tässa kultaisessa keski-iässä. Muualle muuttaessa on toki luonnollista ottaa sivurooli, koska ei yksinkertaisesti tiedä, miten missäkin tilanteessa kuuluu toimia, mutta minussa tämä istuu syvemmällä. Työroolitus ja tottumus veivät mukanaan, joten jostakusta tämä varmaan kuullostaa oudolta, mutta olen omimmillani, kun saan rauhassa seurata ja pohtia vähän syrjästä ja olla yrmeä satakuntalainen. Onhan tässä näitä muitakin kerrostumia kertynyt, mutta ihan suunnatonta sielujensympatiaa koen Väinö Linnan pentinkulmalaisten kanssa, kun siihenkin piti taas ruveta. Kotomaassa vierailu herättää siis tuntoja, joilla on vähän pidempiäkin kaikuja. Antoisiakin.



Olen myös pakosta joutunut ajansaatossa aika tiukalle dieetille, josta toki lomalla lipsuin, mutta olisi kyllä mielenkiintoista tietää, kuinka suuri osa elimistöni huonovointisuudesta johtuu nykyisen asuinmaani luomasta myrkkykuormasta ja miten kroppani jaksaisi fyysisen työn rasitukset, jos edelleen asuisin Suomessa ja ruokavalioni perustuisi suomalaiseen tuotantoon. En voi tietää, mutta siihen johtopäätökseen olen tullut, että vaikka kuvittelen täällä eläväni aika paljon rennommin kuin koskaan Suomessa, niin edelleen kannan suomalaista (tai satakuntalaista) huonoa omaatuntoa, jos en tee tarpeeksi töitä, en suorita riittävästi tai uskallan vaan olla. Muutos entiseen on siinä, että minua ei haittaa tuo huono omatunto! On ihan ookoo, että en tee mitään ja tempoilen asian kanssa. Tämä on asia, jota en edes yritä selittää sen tarkemmin, sillä se on käsittämätön, juuri sellainen kulttuurinen mielivalta, jonka tunnistaa vain ulkopuolelta. Osaan sen tunnistaa eli ehkä joskus vielä opin elämään ilman paatosta kussakin hetkessä lilluen. Tai sitten en. Sillä tämä istuu ehkä kaikista syvimmässä oman ja edellisten sukupolvieni mielissä. Raskas työ vaatii raskaat huvit.

Olen siis alkanut nähdä rakkaassa suomalaisuudessa myös harmaan sävyjä. Annan sen itselleni anteeksi, sillä irtipäästäminen on edellytys eteenpäin menemiselle ja ilmassa alkaa olla tekemisen meininkiä. Kävin myös entisessä kotikylässä, ja tapasin entisiä ja nykyisiä kotikyläläisiä vuosikymmenten takaa, mikä auttoi laittamaan henkisen elämäni palapelin palasia kohdilleen. Voin päästää paikasta irti, eikä se heikennä ihmisten arvoa tai kiintymystäni heihin. Vanhat ja uudemmat ystävät antoivat niin paljon ja palasin kotiin ehyempänä, enkä aiemman kaihon tai surumielisyyden taakan alla. Minun elämäni ei ole Suomessa, eikä sen ole tarkoitustaan olla. Silti Suomi on kotimaani. Täten haluan myös kiittää ja kumartaa kaikkia teitä, jotka teitte lomastani ikimuistoisen! Suomi ja suomalaiset ovat minun heimoni, minun vahvuuteni ja rakkauteni. Nyt ja aina.

Selitys on löytynyt

Olen viime aikoina lukenut muutamastakin blogista siitä, mitä tapahtui puolivälissä. Tämän aloitti Riikka eli Vihreän saaren emäntä, ja minusta(kin) ajatus oli hauska. Eli koska täytän puolivuosikymmentä, niin minun puolivälini oli neljännesvuosisata. Mitä siis tapahtui, kun täytin 25?

No eihän nyt mitään sen kummempaa, mutta menin kihloihin, naimisiin, valmistuin ylipistosta ja sain ensimmäisen työpaikan, jossa sitten olinkin enemmän tai vähemmän 17 vuotta. Nyt kun täytän puolet enemmän, niin tarkoittaako se sitä, että tapahtuu vielä enemmän vai tapahtuuko vain puolet edellä mainituista? Siis että ajaudummeko asumiseroon, eroon ja löydänkö kaksi uutta työtä, sillä en nyt ihan justsillään ehdi uutta ammattia hankkimaan. Vähän kuitenkin sillain toivon, että vain puolet tapahtuisi, koska elämä siis muutenkin on vähän laiskistumaan päin, niin siis että vaan kaksi uutta työtä, kun ei tosta äijästä nyt kummiskan mihinkään pääse.

Ei siis ihme, että reporaiska ei meinaa aina pysyä perässä, kun suuria muutoksia on tulossa. Taaksepäin katsoessa nimittäin näyttää kaikinpuolin siltä, että juurikin tuossa vaiheessa tapahtui kaikkein eniten! Jos sitten viedään ajatusta vähän eteenpäin, niin seuraava etappi oli lapsen saaminen 27-vuotiaana eli tähdistä nyt tuijottelen, että lisää lapsia 54-vuotiaana. Ja kyseessähän olisi ihan loogisesti tietenkin lapsenlapsi, eli likalla on semmoiset nelisen vuotta aikaa hoitaa homma kotiin. Mutta eihän sitä ole sanottu, vaikka kyseessä olisi semmoinen karvaisempikin otus. Mummu täällä ilmoittautuu, mutta siis vasta noin neljän vuoden päästä.

Ja koska tässä kultaisessa keski-iässä aina joskus meinaa ajatus lipsahtaa myös sinne iankaikkisuuden puolelle, niin jatkan tätä korteista lukemista vielä vähän. Minun elämässäni oli suurten surujen vuosi silloin, kun täytin 36 ja kun tuplaamme tämän, niin suuret surut ovat tulossa vasta kahdenkymmenenkahden vuoden kuluttua! Että ihan rauhassa saa nyt sitten porskuttaa eteenpäin.

Kaikesta tästä, ja siitä että seuraan 23-vuotiaan suomalaisnaisen Appalakkien ylitystä (Finnish Line on the AT), sain sitten sellaisen älynväläyksen, että jotain uutta ja mullistavaa olisi aloitettava, jottei ihan vallan kangistu kaavoihinsa. Aloitin ankaran ajatustyön asian tiimoilta ja meinasin ostaa juuri julkaistun uuden Broadway-sarjan paikalliseen teatteriin. Mutta sitten hoksasin, että sehän olisi aikaisemman toistamista eli se ei käy. Sitten mietin, että josko jonkin konserttisarjan hankkisi, mutta ei sekään oikein iskenyt (vaikka olenkin menossa kuuntelemaan Rahmaninovia). Sitten aloin luoda listaa kaupungeista, jotka olisivat ajomatkan päässä eli jos kerran kuussa kävisi jossain uudessa paikassa. Aika kalliiksi tulisi sekin ja alkaa tässä olla tämän vuoden matkustuskiintiökassa jo pianaikaan kulutettua eli jossei sittenkään liikoja mää-matkoja.

Sitten se tuli: älynväläys! Olen siinä kunnioitettavassa iässä, että kukat ja mehiläiset ovat vihdoinkin alkaneet kiinnostaa, joten menin ostamaan kausijäsenyyden paikalliseen PUUTARHAAN. Tai siis itseasiassa pääsen kahteen puutarhaan ja lintujen suojelupuutarhaan ihan täällä Charlotessa. Eli näin revittelee keski-ikäinen: kohta postaan vain kukkasia ja lintuja. Ja ehkä vähän niitä mehiläisiä.

Että näin! On se uskottava, että matematiikalla pystyy selittämään koko elämänkaaren, ja että minä olen alati muuttuva ja olosuhteisiin muuntuva, suorastaan ihan melkein kapinallinen.

Ylös ja alas ja sitten uudestaan

Se on tämä keski-ikäisen naisen elämä yhtä vuoristorataa. Epäilen, että ihan kaikki veriarvot eivät ole kohdillaan, sillä iski männä viikonlopulle semmoinen eksistentiaalikriisi ettei paremmasta väliä. Asiaan vaikuttaa myös - taas kerran - hammas. Minä siis välttelen lääkäreitä kuin ruttoa, vaikka siis nyt on varattuna aika vuositarkastukseen, taas, kun vihdoinkin selvisi, että omalääkärini on nyt sitten se lääkäri, josta oikeasti melkein tykkäsin viime kerralla. (Ei tarvittu kuin kolme viestiä ja asia selvisi. Periaatteestakaan en suostunut soittamaan.)

Mutta se hammas. Etuhammas. Uusi, uutukainen, kiiltävä pepsodentti, joka on oireillut kaksi vuotta ennen juurihoitoa ja nyt sitten vielä puoli vuotta juurihoidon jälkeen. Se on kipeä. Eli juurihoito oli täysin turha. En tiedä sanoa, oliko kahden tonnin kruunukin turhake, sillä nätti se on. Mutta siis edelleen kipeä. Mikä ei ole mahdollista, koska siitä on tapettu hermot. Ja hommahan menee sitten tietenkin niin, että seuraavaan VIITEEN vuoteen ei vakuutuksemme korvaa uutta juurihoitoa TAI kruunua yhtään mihinkään hampaaseen. Että semmosta. Liemiruuilla mennään.

Asiaa on tutkittu nyt oman hammaslääkärin voimin useaan otteeseen ja hoitomuodoksi valikoitui purentakisko, jota pidän yöllä. Se sai hampaan entistä kipeämmäksi, joten kiskoa viilattiin ja kokeiltiin uudelleen, jolloin se auttoi noin viikoksi. Minkä jälkeen kipu palasi entistä epämiellyttävämpänä. Se ei ole tavallista hammaskipua (luoja varjelkoon, sitten olisin jo hirttänyt itseni), mutta kun koko ajan jomottaa, niin alkaa ottaa pattiin. Ja kohta on kai jollekin toiselle asiantuntijalle asian kanssa siirryttävä. En uskalla edes ajatella kustannuspuolta. Ehkä opin nukkumaan suu auki niin, etten vahingossakaan iske hampaita yhteen. Tämä tekniikka tosin estää syvän nukkumisen, kokeiltu on, eli ei auta henkiseen kututukseen.

Ja sitten, kun hammasta kiskoo, niin nämä menopaussia ennakoivat oireet tehostuvat potenssiin kaksi. Olen ihan oikeasti sitä mieltä, että hormoniheitot AIHEUTTAVAT hammaskipua. Ja sydämentykytystä, ummetusta, refluksia, turvotusta (en ole ikinä edes lentokoneessa turvonnut, mutta nyt kuulkaa onnistuu sekin) ja vihlaisuja tuossa etumustossa. Jopa siinä määrin, että tilasin ajan myös mammografiaan näin viiden vuoden jälkeen (olen käynyt säännöllisesti thermografiassa eli en millään lailla ollut välinpitämätön tämän asian suhteen). Siis ihan oikeasti. EN HALUA VANHETA!

Vastaliikkeenä kaikelle edellä ruikutetulle olen pakottanut itseni viettämään aikaa täällä klubilla, jota siis punttisaliksikin kutsun. Täällä nimittäin kahvi on halvempaa kuin kahviloissa ja kun välttelee pahimpia ruuhka-aikoja (paikalla on siis myös lastenklubi eli melusaaste särkee hammaskipuisen keski-ikämamman korvat), niin tässä on ihan kiva istuksia. Ja sitten voikin mennä hyvällä omallatunnolla sinne höyryhuoneeseen, kun on melkein jo reenannut. Kun olen nimittäin keski-ikäisen mammaihmisen raivon voimalla vihdoinkin saanut nämä palveluammattilaiset ymmärtämään, että höyryhuoneen käyttökatkoksista on ilmoitettava sähköpostilla! En edelleenkään käy jumpissa, joogassa, uimassa tai missään hilavitkutinjutuissa, mutta käyn siellä höyryhuoneessa. Ja vähän juoksumatolla ja salilla, joten ihan olen aktiivinen ihminen. Muussakin kuin valittamisessa.

Sillä onhan siinä vinha perä, että liikunta auttaa moneen vaivaan. Jopa hammakipuun, tosin vain hetkittäin.