Floridassa

Olen siis ennenkin käynyt Floridassa, mutta tällä kertaa venyin seuraaviin ensimmäisiin kertoihin:

Olin ekaa kertaa viikon (vähän ylikin) reissussa ihan yksin! En perheen, en kaverin tai työkavereitten kanssa, vaan yksin. Sanovat yksin matkustamista vapauttavaksi kokemukseksi, enkä ole eri mieltä, mutta itse kutsuisin tätä jopa rohkeaksi. Sillä:

Olen ekaa kertaa ajanut autolla 1400 mailia yksin. Kukaan ei ollut pitämässä seuraa (hereillä) tai ajamassa vuorollaan. Sain ihan itse päättää pissi (ja kahvi-)-tauoista ja jännittää vesisateessa sekä selviytyä tietulliteistä (turnpike), joita varten piti ostaa semmoinen liimattava tunnistin ja ladata sinne vielä rahaakin.

Asuinmaan standardien mukaan kumpikaan edellä mainittu teko eli ole uroteko, vaan ihan tavallista paikallistoimintaa, sillä Amerikan sisäinen muutto- ja vierailuliike on suurempaa kuin mihin suomalainen on konsaan tottunut.

Syy tähän Floridan matkailuun oli CE-classes eli pakolliset opinnot, joita on määrätty määrä läpikäytävä jotta saa pitää hierontalupansa Pohjois-Karoliinassa. Ja olisihan niitä opintoja lähempänäkin, mutta tällä kertaa halusin oppia jotain uutta ja avartavaa. Sillä valitettavasti tänne muuttoni jälkeen kaikki tähän astiset opinnot ovat olleet vähemmän tyydyttäviä: ensin pakkokoulu asiasta, jonka olen jo pariin kertaan Suomessa opiskellut; sitten pilipalikursseja aiheesta jos kolmannesta, joista osa verkossa (niissä voi hypätä suoraan testi-osaan, en siis ole vaivautunut lukemaan materiaaleja). Mutta kaikki tähänastinen on ollut oivaa kokemusta kielellisesti ja pikkuhiljaa terminologia ja määritteleminen alkaa (hyvänä päivänä) sujua myös tällä nykykielellä.

Mutta tällä kertaa päästiin asiaan! Mikä ilo oli kuunnella ihmistä, joka tietää mistä puhuu ja on sinut olemisensa ja tekemisensä kanssa. Kyseessä oli yksi IAHE-instituutin kolmesta oppilaitoksesta ja kouluttajana perustaja Kerry D'Ambrosio. Loistava! Mutta onpahan miehellä kokemusta ja koulutustakin lääkäristä osteopaattiin ja monta pehmytkudosmanipulaatiotekniikkaa hallussa. Parasta kaikessa oli kuitenkin se, että näkökulma hoitamiseen oli hyvin kokonaisvaltainen ja samantyyppinen kuin jäsenkorjauksessa. Ja opin paljon lisää! Uusia juttuja!

En sitten kuitenkaan päättänyt innostua niin paljon, että pistäisin likoon pari tonnia ja muutaman lisäreissun Palm Beach Gardensiin, jotta saisin sertifikaatin ja valmiiksi pureskellut materiaalit ja videot. En tee sillä sertifikaatilla (ainakaan tässä vaiheessa) yhtään mitään ja jos sen ensi vuonna suorittaisin, niin en saisi kaikkia hyväksiluetuksi pakollisiin opintoihin tässä vaiheessa. (Joo, olenko maininnut, että tämä systeemi on ihan p**stä?) Saisin siis oivaa kädentaitoa ja tietoa, mutta lisäksi täytyisi tehdä parit pilipalikurssit, joista siis kaikista joutuu maksamaan ihan kohtalaisesti. Näin ylläpidetään ammattitaitoa. (Ja koska koulutus oli Floridassa ja minun lupani Pohjois-Karoliinassa, niin saa nähdä kuinka sujuvasti asioita saa selvitettyä.)

Mutta oli antoisa Floridan reissu jokatapauksessa: opin, tutustuin, koin, itsenäistyin ja mikä parasta: vietin muutaman päivän sen toisen tällä mantereella asuvan kalevalaisen jäsenkorjaajan kanssa! Ajattelin jatkossakin pitää tämän amerikkalaisuuselementtini hyvinvoivana ja ajella etelään toistamiseenkin. 

Ja samalla tuli hoideltua yksi klassikkokirja lukulistalta, Kuin tappaisi satakielen on kuunneltu ja nautittu. Ihan samat puheenaiheet ovat yhteiskunnassa vallalla yhä edelleen: kenellä on ihmisoikeus, kuka on lojaali kenelle ja missä saa käydä pissalla. Minun käsitemaailmassani rasismia on se, että yhdenlaiset kokevat olevansa parempia kuin toisenlaiset oli veruke ihan mikä tahansa; ihmisyys ei ole kiinni ihonväristä eikä sukupuolesta (vaikka sen olisi vaihtanut) eikä maailma ole vieläkään mitään oppinut. Tällä hetkellä täällä biblebeltillä vähän ahdistaa ja kiitos, että saan sen tänne suomeksi printata, sillä julkisesti olen liian raukka julistamaan. 

Tältä se siis tuntuu, kun mamukupla puhkeaa ja presidentinvaalit alkaa pelottaa. 

:

Elämää, ei sen enempää

Päivän hyvä uutinen on se, että Helppo elämä -sarja löytyi Netflixistä. Huono taas se, että on kesä, jolloin ei tuijotella telkkaria, vaan luetaan niitä klassikoita (tästä jo nassukirjassa uhosin). Ja oikeasti Gabriel Marquesin Rakkautta koleran aikaan on oikein hyvä kirja, vaikka hivenen lukuelämystä haittaa se, että kaunosieluiset yksityiskohdat jäävät ymmärtämättä ihan vaan sanavaraston puutteellisuuden takia. Luulen, että tuo kirja täytyy vielä joskus lukea myös suomeksi.

Mutta reissuasioista piti vähän postata. Kalifornian reissu (juu, Hollywood on nähty) tuli jo kevätlomalla tehtyä ja seuraavia suunnitellaan. Ensinnäkin haluaisin tosi kovasti mennä uudestaan San Diegoon, mutta matkabudjetti ja kuuden tunnin lento ei houkuta. Täytyy siis tyytyä ajelemaan Floridaan ja odottaa, että uusi luottokorttini alkaa kerryttää matkapisteitä! 

Tämä luottokelpoiseksi muuntautuminen tässä maassa on ollut mielenkiintoinen prosessi (olen siitä aiemminkin postaillut) ja tässä siis viimeisin päivitys: luottoyhtiöt ottavat minut nykyisellään oikein mieluusti asiakkaakseen (credit score on huipussaan), mikäli suostun hakemaan korttia yksityishenkilönä (eli NAIMISISSAolevana puolisona), mutta yrittäjänä en ole vielä pystynyt osoittamaan olevani luoton arvoinen. Pankkimme antaa minulle jo niinkin huiman luottorajan kuin 1100$, jolla ei siis hätätilassa (jumissa, jossain Euroopan lentokentällä) tee yhtään mitään eli tähän ei voi luottaa. 

Myös AA (American Airlines) konkluusissa Citibankin kanssa hylkäsi anomuksen sen siliän tien, kun yrityskorttia kalastelin (niissä on paremman edut), mutta kun lisäsin yksityishenkilönä myös puolison tulot hakemukseen, niin luottorajaksi räpsähti 15.000$. Jota en siis missään nimessä tarvitse, mutta onpahan nyt sitten olemassa. Ja huomioikaa tässä, että samaan rajaan ei pääse miehenikään, jos pankin korttia anoo, mutta onneksi tässä maassa on vaihtoehtoja. Meillä taitaa kohta mennä pankki vaihtoon!?

Mutta sitten Floridasta! Lähden huomenaamulla ajamaan etelään ihan yksin ja omassa (sekä Äänikirjan Kuin tappaisi satakielen kanssa - klassikko teema siis jatkuu) seurassani! Hurjaa. Pelottaa siis hitusen, sillä liikenne ei tässä maassa ole aina mutkaton kokemus, mutta luotan siihen, että navigaattori pelittää ja olen tuolla Gainesvillessä jo pari kertaa käynyt. Vaan siitäpä sitten jatkankin vielä etelämmäs Palm Beach Gardensiin, jossa on ensimmäinen oikea CE (continuing education) -kurssi aiheesta Total Body Balancing ja Postural Release Technique. 

Olen sanalla sanoen innoissani, sillä odotan että vihdoinkin oppisin jotain teknisesti ja taidollisesti uutta! Kurssi kestää torstaista sunnuntaihin ja varasin huoneen rantahotellista! Jotta tulee tämän kesän rantakiintiökin sitten hoidettua. Vaikka kurssipäivät ovat tosi pitkiä (8-17.30) eli pelkkää kidutusta, jos sisältö onkin puutaheinää. Mitä en usko, sillä kyseessä on D'Ambrosio Instituutin (allianssissa mm. Upledger Instituutin, joka on cranio-sakraaliterapian maailman kehto) kanssa.

Ja parasta kaikessa on se, että sekä mennessä että tullessa pääsen poikkeamaan tuon ainoaa toisen tietämäni tällä mantereella asuvan jäsenkorjaajan luona! Elämä hymyilee ja jenkkimäinen 'ajelin tuossa viime viikolla 1400 mailia, kun poikkesin kaverilla' -elämäntapa alkaa juurtua. Kohti seikkailua ja sitten saakin alkaa odottaa systerin ja kummityttöjen tänne tuloa, likan valmistumista ja juhannusjuhlia! Perästä kuuluu; iloista mieltä ja aurinkoa kaikille!

Yleissivistystä ja college-asioita

En ole keksinyt mitään nasevaa kirjoittamisen aihetta viime aikoina ja välillä tuntuu, että toistan itseäni, jos jatkan kirjoittamista tavallisesta elämästäni. Se kun on nyt niin tavallista, mikä on erinomaisen hyvä asia.

En myöskään jaksa perehtyä täällä vellovaan ´missä käyn pissalla´-aiheeseen, joka on herättänyt kovasti suuria tunteita täällä ´syvässä´ etelässä. Kuvitelkaapa itse: erinomaisen konservatiivinen (lue: yltiöuskonnollinen) etelä ja transgender-henkilöiden oikeudet! Ei natsaa ei, ja ihmiset ovat likipitäen barrikadeilla, kun on vaarassa, että pojasta tytöksi muuttunut ihminen käy tyttöjen vessassa pissalla. Tervetuloa 1800-luvulle! Tämä uskonnollisuus on kyllä mielenkiintoinen sosiaalinen ja sosiologinen ilmiö, joka tulee vastaan mitä ihmeellisimmissä asioissa.

Eli tavallaan tekisi mieleni alkaa ottaa asioista tarkemmin selvää ja yrittää ymmärtää yhteiskuntaa, jossa elämme, mutta sekään ei ole aina helppoa. Netti pursuaa kaikenmaailman sälää, mutta tieto on niin sirpeleista, ettei jaksa edes yrittää. Poliittiset asiat taas on kiedottu niin monikerroksiseen jargoniin, että minun kielitaitoni ei vaan yksinkertaisesti riitä ymmärtään onko lakialoite asian puolesta vai sitä vastaan. Vedin sisäiset pultit, kun kahden tunnin lukemisen jälkeen en todellakaan saanut asiaa selville.

Mutta asiahan on niin, että minulla on teoreettinen mahdollisuus äänestää 2020 presidentinvaaleissa, joten olisi kai jo aika alkaa perehdyttää itseään. Löytyisköhän paikallisesta kansalaisopistosta jotain yleistiedon kursseja, joissa oppisi yhteiskunnallisia asioita? Olen aika selvästi jo tiedostanut, että verkkokurssit (eli ähkytiedon sisällyttämisen paikat, mikäli kyseessä on high school tai sitä ylempi taso ja sitten taas valmiiksi pureskellut valitse a/b/c/d -vaihtoehto -kurssit, joissa ei todellakaan tarvitse lukea sitä sisältöä vaan voi suoraan hypätä testiin ja läpäistä sen) eivät oikein palvele minua tässä elämänvaiheessa. Haluan puhua tahi jopa argumentoida ja nähdä useampia vaihtoehtoa, enkä dumpata sisääni jonkun toisen valmiiksi koristelemaa pakettia.

Tähän on siis tultu. Neljän vuoden kiertokulku maahanmuuttajana on tuonut minut siihen pisteeseen, että tarvitsisin jotain älyllistä haastetta ja kiinnostus tämän maan asioista on alkanut orastaa. (Jos olen joskus miettinyt, että hukkasin viisi vuotta yliopistoon, kun olisin voinut jo silloin siirtyä suoraan hoitoalalle, niin enpä hukannut. Maailma ja sen ilmiöt ovat alkaneet uudelleen kiinnostaa ja tässä iässä voi hyvillä mielin keskittyä yleissivistykseen.)

Yleissivistystä saa myös tytär nauttia, sillä vaikka ´lukio´onkin loppusuoralla, niin kaksi ensimmäistä vuotta yliopistossa sisältävät valtaosan yleissivistäviä aineita! Paikallinen koulutussysteemi alkaa pikkuhiljaa näyttäytyä oikeassa valossa ja ymmärryksemme kasvaa viidakossa tarpoessa. Nelivuotinen college (undergraduate) on alkupolku tulevalle uralle eikä vastaa suoraan suomalaista yliopistotutkintoa. Jos haluat sairaanhoitajaksi, niin tuossa neljässä vuodessa se on mahdollista. Suomalainen vanha keskiaste ja ammattikorkeakoulusysteemi risteävät täkäläisen collegen kanssa ja aiheesta ja alasta riippuen on sitten mahdollista jatkaa postgraduate-opiskelijana, mikäli korkea-asteen tutkinnon haluaa (ja rahavarat riittävät). Sitten on tietenkin tohtoriohjelmat jne.

Osan kursseista voi tehdä siis verkossa (käsittääkseni melkein kaikki yleissivistävät osiot) ja osa lapsukaisista on voinut collegetason kursseja tehdä jo highschoolissa (AP-kurssit), joista osa (collegesta ja ohjelmasta riippuen) hyväksiluetaan. Tässä maassa kuvitellaan, että älykäs on lapsi, joka tekee highschool-kursseja yläkoulussa ja collegekursseja highschoolissa. Monet kurssit ovat hyvin laajoja ja työläitä, mutta erinomaisen strukturoituja, joten suomalainen pelkää, että lapsen ajattelu- ja päättelykyvyn taito ei riittävästi kehity. Opettajille kurssien tavoite ei ole saada lapsia ajattelemaan, vaan suorittamaan kurssi. Suoritukset tulee suhteellisen reaaliajassa näkyville koulun systeemiin (jonne myös vanhemmilla pääsy, myös collegessa).

Kaikki tämä siirtyy sitten uuteen valoon ensi syksynä, jolloin likka aloittaa collegen täällä Charlotessa! Hänen ohjelmansa on international studies ja asumispaikka global gateways -housessakin (oma talo, jossa puolet on paikallisia ja toinen puoli vaihtareita/muuten kansainvälisiä opiskelijoita) on jo saatu. Kampuselämä tulee siis tutuksi ja siitä sitten enemmän, kun (mikäli) asiasta jotain kuulen. UNCC:n kampus on hieno ja siellä on kaikki palvelut. Täällä tuo kampus ja sen toiminnot ovat yksi iso osa markkinointia ja valtava osatekijä opiskelupaikan valintaan (muut isot tekijät ovat raha ja sitten tulee aihe, jota haluaa opiskella; toisaalta kaksi ekaa vuotta voi suorittaa missä vaan, vaikka verkossa, koska sisältää paljon niitä yleissivistäviä aineita). Ja tottakai kampuselämä on koettava: asuminen asuntolassa ja ankara biletys... tosin alkoholia ei tietenkään käytetä, koska ikäraja sille on 21-vuotta ja pääosa freshmaneista on 18-vuotiaita!

Kovin tarkkaan emme vielä(kään) systeemiä tunne, emmekä edes tiedä, mitä tuo lysti tulee lopullisesti maksamaan, mutta maksu koostuu niistä kurssimaksuista, asumismaksusta (voisi kai sanoa vuokra) ja ruokarahasta (joka maksetaan tilille ennakkoon ja sitten lapsi voi ruokakortilla maksaa kampuksen ravintoloissa ja ruokaloissa). Kampuksella on sekä ruokaloita että tavallisimmat ravintolat kuten McDonalds, Subway, Pizza Hut jne. Ja kampuksen ruokapaikoissa syödään siis pääosin KAIKKI päivän ateriat. Joissain asuntoloissa on keittiö, mutta se on ylellisyyttä. Monet vievät minijääkaapin omaan huoneeseen, jossa voi sitten säilyttää omia eväitä.

Suomalaiseen systeemiin verrattuna MINÄ näen seuraavat erot: Ainakin alkuvaiheessa nuoret asuvat asuntoloissa, joista on helppo kävellä tai pyöräillä kaikkialle. Isoissa kampuksissa on myös bussiliikennettä, sillä kaikkiin kampuksiin ei ainakaan freshman saa viedä omaa autoa. Opiskelija-asuntoja ei siis ole ympäri kaupunkia, mutta toki monet hakevat kämppää vapailta markkinoilta jossain vaiheessa ja silloin asuntomaksu muuttuu normivuokraksi. Osa kampuksista on syrjässä tai pienessä kaupungissa, jolloin nuoret jätetään päivähoitoon noin neljäksi vuodeksi. Sanon päivähoitoon, koska itse ei tarvitse huolehtia vuokrasta, ruuasta, sähkö- ym. laskuista, vaan kaikki on vanhempien kontrollin alla (koska vanhempien tulot ja omaisuus on kurssimaksujen perustana federal systeemissä). Toki nuoria on monenlaisia ja osa joutuu kamppailemaan koulutuksensa puolesta.

Kuten jo mainitsin, emme vielä tiedä laskumme kokonaissummaa, mutta kaiken pitäisi selvitä parin kuukauden kuluessa. Likka lasketaan (Greencardin ansiosta) in-state-tuition -kategoriaan, koska college on samassa osavaltiossa, jossa asumme eli maksu on huomattavasti alempi kuin out-of-state/ulkomaalainen olisi. Tiedot (siis koko perheen kaikki varallisuus pankkitilin saldoa myöten ja verosysteemit) on syötetty tätä varten laadittuun federal systeemiin (FAFSA) ja sieltä sitten tulee hinta, johon meidän perheellä katsotaan olevan varaa. Fafsa myös ´takaa´ opintolainaa, jonka likka voi ottaa. Odottelemme jännityksellä paljonko tämä vuosi näyttää (tämä tehdään siis joka vuosi uudelleen). UNCC on siis state-koulu ja vieläpä suhteellisen edullinen sellainen eli laskennallinen LÄHTÖKOHTA ei ole 67,000 /vuosi kuten yksityisissa saattaa olla.

Paljon on siis opittu, mutta enemmän on vielä opittavana! Paperiasioita ja byrokratiaa näyttää siis riittävän aina ja tänä vuonna on käsitelty myös yrityksen perustamisen saloja, uuden pankkitilin perustamista, testamenttien tekemistä ja notariointia, kirjanpito-ohjelman haltuunottoa ja paljon muuta. Seuraava askel on sitten ensimmäinen laajempi jatkokoulutus meikäläiselle eli toiveena oppia uusi hoitometodi. Siitä sitten lisää ensi kuussa.

Yks tavallinen viikko

Muistelin tässä itsekseni aikaa, jolloin minulla ei ollut mitään tekemistä, enkä tuntenut kuuluvani mihinkään. Jo silloin muistan ajatelleeni, että vielä jonain päivänä tulee ikävä näitä joutilaisuuden päiviä... ja päätin, että luon elämäni sellaiseksi, jossa on sopivasti rentoa olemista ja minulle tuiki tärkeää työtä. Kevään alkaessa elämäni yksi viikko oli tällainen.

Maanantaina viikko alkoi ihana ystävän, kollegan ja mentorini luona liki puolentunnin hoitosessiolla. Siis minä sain hoitoa iäti kiukutteleville niskoille ja yläselälle. Edelleen joudun kamppailemaan, jotta en tekisi töitä väärissä asennoissa ja huollan omaa selkääni säännöllisesti. Ja silti se välillä oikuttelee. Sitten kirmasin töihin ja hoidin asiakkaitani kello 11-6. Tähän päivään mahtui neljä asiakasta, joka on vähän ykäkanttiin, mutta tein sen mieluusti, sillä tiistaina oli vapaata asiakkaista.

Tiistaina oli siis ns. toimistopäivä, jolloin teen paperitöitä, päivittelen facebookkia ja blogia ja muuta pakollista, joka pienyrittäjän elämään kuuluu. Kävin myös punttisalilla rehkimässä sekä pienellä aurinkoisella kävelyllä, ja ilta oli varattu viikon toiselle taiji-tunnille. Tämä oli myös se päivä viikosta, jolloin kävin ruokakaupassa ja tein terveellistä ruokaa pariksi päiväksi. En siis todellakaan jaksa kokata joka päivä, mutta yritän kovasti pitää oikeaa ruokaa jääkaapissa, jotta lapsukainen voi sitä sitten lämmittää. Likkahan pääsee koulusta puoleltapäivin ja syö sekä (aamiaisen) lounaan että päivällisen kotona. Pakastimessa on aina hätävarantoa eli eineksiä sulatettavaksi, joten ei haittaa jossei ihan aina pysty. 

Itse syön aika usein omia eväitä myös töissä, enkä koskaan siis voileipiä (pyrin pitämään gluteenin syönnin minimissä), joten mielikuvitus on vähän väliä koetuksella. Onneksi kesä on tulossa ja silloin maistuvat erilaiset salaatit! Meillä on välillä myös sushi-päiviä eli tekstaillaan keskenään kuka hakee sushit Teeteristä kotimatkalla. Mies käy tavallisesti lounaalla joko ravintolassa tai hakee evästä toimistoon viereisestä Earth Faresta, mutta hänkin kyllä haluaa lämpimän ruuan vielä päivälliseksi. Meillä siis kokataan iso satsi tavallista kotiruokaa ja lämmitetään sitä sitten muutama päivä. Onneksi kokkausvastuu jakautuu vähän kaikille.

Keskiviikkona työpäivä jakautui kahtia (kuten se usein tekee), sillä ensimmäinen asiakas oli jo 9.30 ja viikoittainen selänvetreytystuntini on aina keskiviikkoisin kello 11. Autan siis asiakkaitani hoitamaan ja vetreyttämään selkäänsä erilaisin venytyksin ja harjoittein, joita olen napannut mukaani niin taijista, chi gongista, pilateksesta, punttisalilta ja Putkistolta ja varmaan myös keksinyt itse. Olen myös miettinyt, että kannattaisikohan lisätä myös iltavenyttely kalenteriin; hankaluutena on se, että kaikkia iltoja en millään jaksaisi olla töissä!

Venyttelytunnin jälkeen olikin sitten jo kiire rynnätä tyttöjen lounaalle, jonka yritämme sopia suurinpiirtein joka toinen viikko. Aurinko paistoi täydeltä terältä, joten oli ihana päästä ulos ja söimmekin terassilla! Osa meistä jatkoi sitten vielä kahville eli istuksittiin melkein kolme tuntia pihalla (varjossa) keskellä päivää. Sitten poikkesin vielä salilla venyttelemässä ja menin takaisin töihin kello 4-7.30. Osa asiakkaista pääsee töistä myöhään eli keskiviikkoisin ja torstaisin otan vastaan vielä kello 6.

Torstainakin oli aivan ihana ilma, joten aloitin päivän ajelemalla greenwaylle ja noin tunnin kävelyllä, jonka jälkeen annoin itselleni valtuudet nauttia isosta lattesta Starbucksissa (terassilla taas) ennenkuin menin pankkii hoitamaan yritykseni asioita. Pankissa vierähti sen verran kauan, että juoksin Teeterin kautta (sushi-päivä) suihkuun ja töihin (söin siis ajomatkalla sormin) kello yhdeksi. Kotona olin vähän ennen kahdeksaa varsin mielenkiintoisen työpäivän ja erittäin ikävännäköisen onnettomuuspaikan ohittamisen jälkeen. Lysähdin sohvalle katselemaan Frendejä, sillä muuhun en pystynyt. Tämä torstai ei ollut pelkkää toivoa!

Perjantaiaamuna laukkasin sitten tenniskentälle (oikeasti neljän kuukauden tauon jälkeen eli älkää nyt kuvitelko, että olen ollut koko talven näin aktiivinen) ystävän kanssa ja ehdin nauttia toisenkin aamiaisen pallottelun ja suihkun jälkeen ennen työpäivää, joka alkoi kello 11. Perjantain kunniaksi oli vain kaksi asiakasta ja lopetin työviikon samoin kuin aloitinkin: menin hierontaan! Tällaista luksusta en tokikaan saa joka viikko, mutta viimeiset viikot ovat olleet fyysisesti varsin raskaita, joten tarvitsin tämän hoidon. Luulen, että parin viikonlopun takainen terassin kyllästäminen (siihen upposi yhteensä kuusi tuntia aktiivista maalausaikaa) oli se piste näiden hartioiden ja käsivarsien päälle, jonka alle olin nääntyä: fyysinen työ tässä iässä vaatii vähän suunnittelua.

Maanantain hoito oli ihanan lempeää, mutta perjantaina sitten mentiin vähän syvemmälle. Ihan koko aikaa en voi sanoa nauttineeni, mutta tarpeeseen tuli ja työkyky on taas palautettu! Onneksi myös loma on näköpiirissä, joten eiköhän tästäkin taas selvitä! Lauantaiaamu alkaakin aina taiji-tunnilla, jonka jälkeen voi tehdä ihan mitä huvittaa. Tällä kertaa puuhailin vähän puutarhassa (se vaatisi vähän enemmänkin puuhailua, mutta säästelin käsiäni), kävin punttisalilla kevyellä treenillä ja luin kirjaa. Illalla grillailtiin, mutta piti syödä sisällä, sillä ilma viileni jälleen. 

Sunnuntaina oli turkasen kylmä eli aivan täydellinen päivä osallistua ison naistenryhmän juhlalounaalle. Reilun parin tunnin jälkeen poikkesin kotimatkalla kahvilaan istuksimaan itsekseni. Kotona siivoilin ja järjestelin vähän sekä suunnittelin Kalifornian matkan pakkaamisia. Loppuillan vain makasin sohvalla/lattialla ja nautin Netflixin seurasta. Nukkumaanmennessä sain tuta ison iltapäivälatten voiman ja kieriskelin sängyssä unta hakien. Silti heräsin aamulla kello 7 ja kuuntelin, kun likka lähti kouluun kello 7.15. Haukottelin makeasti ja istuksin tässä sohvalla vielä vaikka kello lähestyy kymmentä. Työt alkaa tänään kello 12 ja pitäisi vielä Targettiin ehtiä ennen sitä. Olisiko jo aika? Muttakun ulkona on niin kylmä....

Kolmannen maailman 'ongelmia'

1. Taas on pakko alkaa käyttää puuteria. Tai aurinkovoidetta. Kun UV-säteily on korkea.

2. Täytyy alistua viikoittaiseen säärikarvaruljanssiin. Ja käydä pedikyyreissä.

3. Iso-ja keskivarpaanväli on arka, kun on pakko käyttää varvastossuja.

4. Aamulla ennen töitä (jotka alkaa klo 11) on pakko mennä lenkille. Kun on niin ihana ilma.

5. Sturbucksissa täytuy vakuutella, että kyllä, haluan kahvini kuumana.

6. Kirsikkapuut kukkii ja pöly näkyy ikkunoissa.

7. Aamukahvi täytyy kantaa terassille ja kuunnella lintujen sirkutusta.

8. Missä ne on ne aurinkolukulasit?

9. Kalenteri on täynnä kaksi viikkoa eteenpäin.

10. Sitten pitääkin jo rahdata ittensä Kaliforniaan.


Kylläpä on tullut valittua raskas elämäntapa!

Siivousta, järjestämistä ja organisointia

Kevät keikkuen tulevi, vaikka vielä tarvitaan villatakkia. Aurinko kuitenkin muistuttelee, että olisi aika tilata ikkunanpesijät tai sitten vaan ryhtyä toimeen. Siivoamaan!

Minähän en ole mikään supersiivoaja, mutta olen ehdottomasti järjestyksen ihminen eli tykkään kun tavaroilla (ja asioilla elämässä) on omat paikkansa. Liian ehdoton ei voi olla, mutta myönnän kyllä, että saan silloin tällöin siivousvimmaketutus kohtauksia, jolloin sanansäiläkin tuppaa lentämään. Olen viime aikoina kovasti pyrkinyt välttämään noita kohtauksia ja antamaan siivoukselle aikansa. Eli opettelen kovasti sitä, että siivoaminen ja siihen käytetty aika ei ole jostain muusta (löhöämisestä) pois, vaan ihan vaan yksi osa tätä elämää. (Ihan niinkuin oman elämän järkeistäminen ja sopeutuminen ei ole prosessi, joka loppuu siihen kun saa vihreän kortin, vaan se nyt vaan on osa tätä siirtolaiselämää.)

Olen siis jo muutaman viikon katsellut kämppää sillä silmällä, että hämähäkinseittejä löytyy, kaiken maailman sälää kertyy ja vaatteet ja kengät jotenkin aina osaa kävellä yläkerran kaapeista alakertaan lojuksimaan. Olen mielessäni karsinut ja heittänyt pois. Kaikkien muistojen, lippulappujen ja suomipurnukoiden väliin tunkee koko ajan myös paikalliskielistä materiaalia ja uusia mukakauniita esineitä. Joita en siis tarvitse, mutta jotka on ´kivoja´ tai ´tarpeellisia´. Mutta jos ne on Suomesta tänne kantanut, niin eihän niitä voi heittää pois!

Olen kantanut hyvin paljon kaikkea epämiellyttävää ´sälää´tänne uuteen elämään. Monesta olen jo päästänyt irti, mutta vieläkin taistelen useiden menneiden haamujen kanssa. Haluaisin elää hyvin pelkistetysti ja säilyttää vain tarvittavan; enkä oikeastaan tarvitse kovin paljoa: terassin ja sohvan sinne, niillä pärjää aika hyvin seuraavat seitsemän kuukautta.

Terassi ja sohva edustavat minulle lojumista ja paikallaan olemista. Hetkessä elämistä. Ei murhetta töistä, rahoista, tulevaisuudesta eikä huolta huomisesta, vain kuumuus ja hetki, jossa on hyvä olla. En näe arabian posliinikannuja, en katsele valokuvia, en ahdistu, kun ilmoitustaulu pursuaa, en mieti mihin kaikki kirjat sijoittaisi, kun nekin vaan monistautuu koko ajan. En ole tulossa Suomeen tänä kesänä, eikä sitä tarvitse sen kummemmin puolustella.

Kun pölyt on pyyhitty ja lattiat pesty, niin talokin näyttää taas ihanalta! Ikkunat on edelleen likaisena ja terassin kyllästäminen on vaiheessa, mutta ruokakaappi on päivitetty ja oleskelutilan sälää on kannettu selkä vääränä kierrätykseen ja roskikseen. Kompromisseja on tehty: Säilytin Kodin Kuvalehdet, mutta heitin kaikki muut menemään. Joitain ruoka-aineita en näytä mitenkään oppivan käyttämään eli antaa mennä roskiin. Pakollista paperisälää on säilytettävä verotussyistä, mutta järjestin sekä Suomilaatikon että kirjanpitoboxin (opettelen käyttämään Quickenia, huoh; minulle yhtä haastavaa kuin excel, jonka kanssa emme koskaan ole ystävystyneet). Karsin ja tyhjensin, jotta auringolle olisi enemmän tilaa paistaa. Sain viime vuoden kirjanpidon pois mielestä eli järjestykseen.

Kevät saa alkaa! Kevääseen ja kesään kuuluu hyvä mieli ilman huonoa omaatuntoa, lomia ja uusia juttuja ilman pelkoa, että rahat loppuu. Vähemmän työtunteja, enemmän töitä; paljon auringossa kävelyä ja liikkumista. Lisää tavaroiden karsimista ja järkeistämistä, jotta kaikelle olisi paikkansa. Myös sille laiskottelulle ja tälle bloggaamiselle. En laadi aikatauluja (olen Kata, aikatauluholisti), en myöskään aikatauluja liikkumiseen (tosin taiji-tunneille on kellonajat). Juurikin pitäisi olla punttisalilla, mutta tyhjennänkin päätäni tänne blogiin ja lähden ihan kohta kävelylle ennen työpäivän alkua.

Olen miettinyt, muuttanut, orientoitunut, hamstrannut, haalinut, pinnistellyt ja ponnistellut. Olen suunnitellut, laatinut aikatauluja, aarrekarttoja, yritystoimintasuunnitelmaa, tehtävätaulukoita. Minulla on muistikirja ja selkeiden asioiden muistikirja, välillä jopa päiväkirja ja lippusia sekä lappusia, joille on kirjattu tositärkeitä asioita ja muistiin erinomaisen informatiivisia nettisivuja ja kirjojen nimiä. Heitin ne pois! Tuhosin mielenliikkeitä tietokoneen muistista, liiketoimintasuunnitelma on deletoitu, seinänkokoinen aikataulupalkki lensi paperinkeräykseen. Koko ajan mukana kulkenut ´työasioita´-vihko kulkee vielä laukussa, mutta luulen, että sekin alkaa olla kypsä lentämään pesästä ihan kohta.

Vanha joutaa pois uusien tieltä, mutta se kaikki, joka on tuonut minut tähän pisteeseen, ei koskaan unohdu. Se on osa pitkää prosessia, mutta selkärepussa ei ole tarpeen kuljettaa ihan kaikkea. Eikä se, joka on syöpynyt mieleen tai saostunut sieluun, katoa, vaikkei sitä roikota käsivarren päässä perässään. Jälleen astetta kevyempänä ja viisaampana. Jokainen aamu on uusi.

Tyhjä hetki

Tässä sitä istutaan ja ihmetellään. Tavoite, välietappi ja hartaasti odotettu asumalupa kolahti postilaatikkoon eilen. Mitäs sitten?

Meillä on siis vihreä kortti ja voi huokaista helpotuksesta. Ja sitten lähtee seuraava laskuri nakuttamaan eli viiden vuoden päästä voi halutessaan hakea kansalaisuutta eli naturalization process. En tiedä kuinka asiaan suhtautuisin (tässä vaiheessa olen henkisesti varautunut asumaan täällä seuraavat 5 vuotta), mutta tyttärelle kymmenen vuoden green card on hieno juttu: hän saa halutessaan jäädä tai lähteä ja palata, eikä ole murhetta paperisodasta. (Olisivat nimittäin voineet katkaista sen siihen, kun täyttää 21 eli täysi-ikäiseksi; koska Suomen yhteiskunnassa on jo 18-vuotiaana täysivaltainen ihminen. 10 vuoden kortti oli iso taakka harteilta.)

Tai no, yliopistohakupaperisota on kuumimmillaan ja pianaikaan täytellään enemmänkin raha-anomuksia. Ja tämä uusi statuskin on sitten todennettava collegeihin, sitten täytyy jonottaa neitokaiselle sosiaaliturvatunnusta (meillä muilla jo on), uusia vakuutukset, perustaa se virallinen yritys, laatia toimeentulosuunnitelma, jossa on järkeä (jotta tulee yritys, opintolainat ja kaikki mahdollisimman loogisesti ja edullisesti samaan kasaan), hakea trademarkia... Loppuvuodesta on aika uusia kaikkien ajokortit ja hommata uusi Suomen passi. Kaiken järjen mukaan seuraavan ajokortin voimassaoloaika on jo useamman vuoden, nyt se on ollut aina seuraavaan tullilomakkeen päivään (max. kaksi vuotta), viisumin loppumispäivään tai passin voimassaolopäivään asti saatavilla. Ja neidolla tietenkin puolivuosittaiset/vuosittaiset luvat eli permitit jne. DMV on tullut tutuksi. Voi, kun myös Suomen passin saisi kymmeneksi vuodeksi!


Mutta kun kaikki tämä tapahtui niin äkkiä! Eihän se tässä prosessissa mitenkään sujuvalta tai nopealta tuntunut, mutta viime viikonlopun suomalaisnaisten tapaamisessa sain vähän perspektiiviä asioihin. Meidän prosessi oli TODELLA NOPEA, sillä ollaan asuttu täällä nyt 3,5 vuotta, tultiin L-viisumeilla, ostettiin talo puolentoistavuoden asumisen jälkeen, ja nyt kaikilla on kädessä green card! Se on nopeaa toimintaa. Lieneekö syynä se, että mieheni on täällä niin kovasti haluttu henkilö!? Ihan oikeasti, minun status on nyt spouse of skilled worker ja tyttäreni on tietenkin taitavaksi todetun jälkikasvua. Anna mun kaikki kestää. Ei tiennyt tämä maalaistyttö mihin liemeen itsensä ähkäisi, kun Hyväriseen Senssi-klubilla vuonna 1990 törmäsi. Pitääkö mun nyt alkaa kutsua äijää oikein isännäksi, kun kerran siinä kortissa, joka on aina ja kaikkialla pidettävä mukana, niin seisoo?

Vaan töihin se on lähdettävä. Juhlat lupaamme järjestää tässä lähiviikkoina, mutta arki kutsuu nyt. Se on edelleen samanlaista kaikkialla, eikä tulevasta tiedä. Onpahan syy tarttua asioihin ja ryhtyä toimeen. Mutta jos vielä tämän kevään tässä katselisi ja mietiskelisi mihin suuntaan seuraavaksi. (Eli ihan vaan viivyttelisi.) Kun on vähän tyhjä olo. Ei ole syytä, johon vedota, kun ei jaksa ryhtyä. Kukaan ei tule heittämään maasta pois. Me ollaan täällä. Suomi siirtyy astetta kauemmaksi, mutta säilyy yhtä rakkaana.

Minun suomalainen sieluni edelleen kipunoi, vaikka kuinka yritän. Kahden maan asukki ikuisessa liemessä. Aina on ikävä jonnekin.