No hupsista. Aina ei kannatta uskoa mitä sinulle kerrotaan. En kuvittele olevani mitenkään erityisen sinisilmäinen ihminen ja ymmärrän, että me kaikki olemme erilaisia ja toimimme eri tavoin. Tai sitten tämä suomalainen pitää mitä lupaa -ajattelu istuu meikäläisessä vähän liian tiukassa. Nyt on tilanne nimittäin se, että universumi tyrkyttää minulle erinomaista mahdollisuutta vähentää työpäiviä. Aion ottaa tämän mahdollisuuden vastaan toiseksi viimeisenä oljenkortena pelastaa rapistuva kroppa totaaliselta luhistumiselta. (Se viimeinen on oljenkorsi on lokakuussa tulossa tänne eikä me mitään mukavaa tyttöjenreissua tehdä, me maataan plintillä ja hoidetaan toisiamme.)
Kai minä voisin tällä suomalaisella sisulla vielä muutaman vuoden sinnitellä ja sitten aloittaa eläkeläisen markettihommat kolmen vuoden päästä yhdeksän taalan tuntipalkalla, mutta aion valita toisin. Vähennän työpäivät kolmeen viikossa ja toivon, että täten olisin matkalla vielä ainakin kymmenen vuoden työrupeamaan tällä alalla. Tälläkin vajavaisella matematiikalla (onkohan se calculusta vai algebraa täällä) osaan laskea, että kolmenkymmenen viikkotunnin raatamisella wallemartissa saisin saman rahan, kun nyt saan kolmesta asiakkaasta. Eli ehkä kannattaa vielä panostaa omaankin hyvinvointiin, kun ei (luojan kiitos) tarvitse olla vastuussa terveysvakuutuksista itse (se on tämä avioliitto vankalla pohjalla ihan vaan noiden vakuutustenkin takia. Enkä silti ole varma, saanko uudet etuhampaat... ei nyt justiinsa ole taskussa viittä ylimääräistä hammastonnia tämän vuoden budjetissa.)
Mutta tarkoitus ei nyt ollut kuvittaa avioliittomme nykytilaa (vaikka siis mulla on tämä viidenkympikriisi menossa ja mies on saanut vähän tuta), vaan kertoa, että muutan työni tänään kotiin. Koska sain häädön.
No ehken nyt ihan häätöä, mutta varsin tylysti vuokraemäntäni yhdessä yössä päätti, että hänelle paras vaihtoehto on jättää vastanaitu aviomies ja muuttaa takaisin kämppään, jossa tähän asti olemme töitä tehneet. Ei siihen sitten ole paljon vastaansanomista, vaikka meillä toki oli vähän pidempi sopimus, sillä hän konkreettisesti muutti. On aika kummallista tehdä töitä jonkun makuuhuoneessa, josta hän aamulla raivaa ilmapatjansa pois ennenkuin tulen paikalle. Lain mukaan voisin siis tietenkin kiistää asian, mutta ihan käytännössä ei kyllä kuulkaa toimi. Ja lisäksi vielä kaupanpäälle toisen aviohuolet eli kahden yön harkinta-ajan jälkeen päätin raijata kimpsuni ja kampsuni kotio heti eikä viidestoista päivä.
Tässä sitä sitten muutetaan opetustoimisto eli työpöytä vierashuoneeseen, jota alakerran huone voi muuntua työpaikaksi. Näin ollen meillä ei sitten enää ole kahta vierashuonetta, vaan yksi vierashuone/hoitola ja toinen vierashuone/työhuone. Koska mies ehti jo kantaa kitaransa lapsukaisen huoneeseen, enkä minä voi skypettää samassa huoneessa missä hän rämpyttää repertuaariaan. Tämän avioliiton tila punnitaan sitten tosissaan, kun likka lopullisesti muuttaa kotoa ja kumpikin on kärkkymässä hänen isoa huonettaan: soittohuone (uusia kitaroita ja muita ihme härpäkkeitä, joita asiaan näyttää liittyvän), pelihuone (biljardipöytä menis kivasti), tv-huone/man cave (seinän kokonen telkkari), vierassviitti (sillain täydellisesti sisustettu zen-tila), Katan opetustila (koska mä nyt kuitenkin saan tästä työstä vähän palkkaakin) vai joku muu. Näyttää nyt kylläkin siltä, ettei me ihan hevillä pystytä ihan just nyt muuttamaan pienempään kämppään. (Ja me siis ihan hyvin selvittiin kahden ison koiran kanssa kymmenen vuotta 79 neliössä; oi niitä aikoja.)
Mutta taas lipsahdin aiheesta. Rahantuloa ei tarvitse siis vähentää, sillä säästän vuokrassa ja verotuksessa ainakin yhden työpäivän verran viikossa. Eli lupaan ja vannon, että teen hoitotyötä vain kolmena päivänä viikossa. Ja muuten vietän aikaani salilla, sillä HEUREKA: maalaistyttö on tyystin amerikkalaistunut ja liittynyt klubiin! Tayden palvelun salilla on nimittäin myös höyryhuone ja sauna. Eikös siitä ilosta kannata jo maksaa melkomoista kuukausimaksua ja istuksia siellä kahvilassa, kun kotona meinaa tulla höperöksi. Kun nyt vielä saisi nuo myyntitykit ihan tosissaan uskomaan, etten olen kiinnostunut heidän ILMAISESTA ohjauksestaan, enkä ILMAISESTA jooga- tai muusta sadasta viikkotunnista, enkä ILMAISESTA yhteislenkistä, en PUOLI-ILMAISESTA ensimmäisestä hieronnasta tai kasvohoidosta (normi hieronta on muuten 130/tunti eli ei koskaan), enkä ILMAISESTA kuukausittaisesta tavoitebuustauksesta enkä siis oikeasti mistään muustakaan ILMAISESTA lisäpalvelusta. Ainoa palvelu, jota pyysin oli ilmainen merkintä rekisteriin, että minulle EI SAA soittaa ja markkinoida yhtään mitään.
Minä maksan mieluusti siitä, että saan käydä suihkussa, maata höyryhuoneessa ja viskoa juomapullollisen laitonta vetta kiukaalle (tämän teen vain silloin, kun saunassa ei ole muita). Niin, eikä tarvitse kantaa pyyhkeitä tai shampoita mukana (vaikka omat shampoon silti kannan). Mutta nyt kun minulla on aikaa, niin onhan myös MAHDOLLISUUS pelata tennistä, käydä uimassa, lillua poreammeessa tai ulkoaltaassa, osallistua Pilates-tunnille, pyöräillä, juosta, nostaa painoja ja kaikkea mistä en vielä tiedäkään.
Sitähän tämä elämä on: suuri mahdollisuus!
KataJenkeissa / Kata in US
perjantai 31. elokuuta 2018
sunnuntai 19. elokuuta 2018
Muutoksen tuulia
Vierivä kivi ei kuulemma sammaloidu. Tällä ruholla sitä sitten taas vieritellään eteenpäin, mutta kevyesti ja helposti alamäkeä. Näyttää näet siltä, ettemme voi jatkaa työskentelyä nykyisessä toimistossamme, koska asukasyhdistys laittaa kapuloita rattaisiin. Nämä kuviot ovat useinkin kovin mielenkiintoisia. Kerronpa.
Toimistoni on ystävän osakkeessa eli asuntoalueella, jota ei ole kaavoitettu työtiloiksi. Näissä asunnoissa työskentelyä EI kuitenkaan ole asuntoyhtiösäännöissä kielletty, emmekä me ole ainoat, jotka siellä töitä tekevät. Emme myöskään tuota mitään häiriötä eli emme käytä naapurien parkkipaikkoja tms. jonka perusteella kimppuumme voisi hyökätä. Tämän yhtiön säännöt ovat tosi tiukat ja niissä on säännelty mm. kuinka monta kukkapurkkia takapihalla saa olla, eikä pihassa saa parkkeerata autolla, jossa on minkäänlaisia mainoslauseita. Näin ollen naapuri, joka omistaa asuntonsa, joutuu peittämään joka yöksi autonsa, jossa on firman logo. Aika turhauttavaa siis.
Viimeisen kuukauden aikana pihaan on asennettu valvontakamerat, joiden katseluoikeus on yhdistyksen puheenjohtajalla, joka on elämänsä sisällön menettänyt korppikotka. Kaikki tämä on siis yhden naisen ansiota. Hänellä on oikeus tarkistaa nyt kaikki autot, jotka parkkeeraavat asuntoyhtiön 80ssä parkkipaikassa! Uusin keksintö on, että JOKAISEN VIERAAN, joka vierailee missään yhtiön 40ssä asunnossa on ETUKÄTEEN rekisteröitävä autonsa merkki ja rekisterinumero systeemiin. Luulen, että moni ihminen menettää ystäviään, jos he unohtavat tämän tehdä ja vierailun yhteydessä auto hinataan pois asunnonomistajan OMALTA parkkipaikalta! Kyse ei siis ole vaan vieraspaikoista. Mieti siis, että jos viet oman autosi korjaamolle ja saat käyttöön vara-auton, et voi sitä omistamaasi p-paikkaan pysäköidä. Ja tämä korppikotka siis oikesti kyttää asiaa. (Ystäväni sai häneltä huomautuksen 10 minuutin kuluttua altaalta poistumisestaan, kun ei palauttanut tuoleja samaan asentoon, jossa ne olivat ennen hänen ja lastenlastensa vierailua. ”That was disrespectful.”)
Emme siis voi vaatia, että jokainen asiakkaamme rekisteröi autonsa ennen hoitoon tulemista. Etsimme siis uutta toimistoa. Mikä voi olla ihan mielettömän hieno juttu, kun voimme alkaa rakentaa omaa tiimiä. Tai sitten vähennän (taas) radikaalisti töitä ja teen vähät työt kotona maksamatta vuokraa kenellekään. Tällöin olisi aikaaa uusille jutuille (hys hys), vanhenevan kropan hoidolle (miten ihmeessä peukalot kestää erinomaisesti, mutta oikea etusormi on kehittänyt alkavan niveltulehduksen) ja opettamiselle (saan ehkä kuudennen yksityisoppilaan).
Elämme mielenkiintoisia aikoja! Tosiasiahan on, että kovin montaa vuotta en tätä tahtia fyysisesti jaksa, mutta ihan vielä en olisi valmis luovuttamaan.
Toimistoni on ystävän osakkeessa eli asuntoalueella, jota ei ole kaavoitettu työtiloiksi. Näissä asunnoissa työskentelyä EI kuitenkaan ole asuntoyhtiösäännöissä kielletty, emmekä me ole ainoat, jotka siellä töitä tekevät. Emme myöskään tuota mitään häiriötä eli emme käytä naapurien parkkipaikkoja tms. jonka perusteella kimppuumme voisi hyökätä. Tämän yhtiön säännöt ovat tosi tiukat ja niissä on säännelty mm. kuinka monta kukkapurkkia takapihalla saa olla, eikä pihassa saa parkkeerata autolla, jossa on minkäänlaisia mainoslauseita. Näin ollen naapuri, joka omistaa asuntonsa, joutuu peittämään joka yöksi autonsa, jossa on firman logo. Aika turhauttavaa siis.
Viimeisen kuukauden aikana pihaan on asennettu valvontakamerat, joiden katseluoikeus on yhdistyksen puheenjohtajalla, joka on elämänsä sisällön menettänyt korppikotka. Kaikki tämä on siis yhden naisen ansiota. Hänellä on oikeus tarkistaa nyt kaikki autot, jotka parkkeeraavat asuntoyhtiön 80ssä parkkipaikassa! Uusin keksintö on, että JOKAISEN VIERAAN, joka vierailee missään yhtiön 40ssä asunnossa on ETUKÄTEEN rekisteröitävä autonsa merkki ja rekisterinumero systeemiin. Luulen, että moni ihminen menettää ystäviään, jos he unohtavat tämän tehdä ja vierailun yhteydessä auto hinataan pois asunnonomistajan OMALTA parkkipaikalta! Kyse ei siis ole vaan vieraspaikoista. Mieti siis, että jos viet oman autosi korjaamolle ja saat käyttöön vara-auton, et voi sitä omistamaasi p-paikkaan pysäköidä. Ja tämä korppikotka siis oikesti kyttää asiaa. (Ystäväni sai häneltä huomautuksen 10 minuutin kuluttua altaalta poistumisestaan, kun ei palauttanut tuoleja samaan asentoon, jossa ne olivat ennen hänen ja lastenlastensa vierailua. ”That was disrespectful.”)
Emme siis voi vaatia, että jokainen asiakkaamme rekisteröi autonsa ennen hoitoon tulemista. Etsimme siis uutta toimistoa. Mikä voi olla ihan mielettömän hieno juttu, kun voimme alkaa rakentaa omaa tiimiä. Tai sitten vähennän (taas) radikaalisti töitä ja teen vähät työt kotona maksamatta vuokraa kenellekään. Tällöin olisi aikaaa uusille jutuille (hys hys), vanhenevan kropan hoidolle (miten ihmeessä peukalot kestää erinomaisesti, mutta oikea etusormi on kehittänyt alkavan niveltulehduksen) ja opettamiselle (saan ehkä kuudennen yksityisoppilaan).
Elämme mielenkiintoisia aikoja! Tosiasiahan on, että kovin montaa vuotta en tätä tahtia fyysisesti jaksa, mutta ihan vielä en olisi valmis luovuttamaan.
maanantai 13. elokuuta 2018
Jatkokoulutus on tuskaa!
Raflaava otsikko ei kerro siitä, millaista on olla jatkokoulutuksessa, vaan siitä, miten hankalaa on löytää jatkokoulutusta. jossa olisi jotain järkeä.
Täällähän systeemi vaatii, että pysyäkseen koulutettuna hierojana eli säilyttääkseen luvan tehdä töitä, on jatkokoulutettava itseään. Tällä hetkellä on istuttava koulun penkillä 12 tuntia kaksivuotiskausittain ja osa koulutuksesta on oltava eettistä pohdintaa eli etiikkakurssi. Yrittämisen ja markkinointiin liittyvää koulutusta saa olla vain osa tuosta 12 tunnista ja sitten on vielä määrätty kuinka monta tuntia on oltava lähiopetusta. Verkkokursseilla ei siis saa koko hommaa kuitattua.
Missään ei kuitenkaan ole määritelty, mitä jatkokoulutus saa maksaa, eikä kurssien sisältöjä ole luokiteltu taitotasojen mukaan millään lailla. Voisin siis valita kolmekympin kirjekurssin tai kolmentonnin kokonaisuuden jatkokoulutustarpeeseeni.
Ja voitte kuvitella, että tässä myymisen ja markkinoinnin luvatussa maassa niitä kursseja sitten riittää. Mainosta tunkee postilaatikkoon ja sähköpostiin ja linkedIniin tasaisella syötöllä. Lisäksi tulee ammattiliiton lehti, jossa on koulutuksia, itse ammattiliiton sivuilta löytyy koulutuksia, ammattiliiton liittovaltiotasolta löytyy koulutuksia, ammattiliiton koko valtakunnan tasolta voi valita omansa... ja ymmärrätte varmaan jo yskän. Valinnanvaraa on. Haitari on laaja. Jopa vuokranantajani tarjoaa kursseja, joilla voisin tämän velvollisuuteni suorittaa, mutta silti emmin joka kerta.
Kun haluaisin oppia jotain uutta ja tähdellistä. Haluaisin, että uusi ja tähdellinen maksaisi alle 500. Haluausin, että opetusympäristö olisi alle viiden tunnin ajomatkan päässä. Haluaisin, että opettaja osaisi opettaa. Haluaisin kerrankin tulla koulutuksesta innostuneena ja halukkaana soveltamaan oppimiani asioita.
En siis (taaskaan) halua valittaa, sillä yhden kerran olen päässyt koulutukseen, josta oli mielestäni hyötyä, mutta en innostunut siitäkään niin paljoa, että olisin jatkanut kohti sertifikaattia. Koska viikonloppu maksoi yli 500, ajomatka kurssipaikalle kesti 11 tuntia ja hotellissa asuminen ei sekään ole ilmaista. Aion myös olla tarkka tässä hinta-laatu -asiassa, sillä edelleen karvastelee se rahasumma, jonka jouduin maksamaan koulusta, jotta sain pätevyyden. Taitoja kun tuosta koulusta herunut.
Tänään otin härkää sarvista (koska olin aamulla kollegan luona keskenäänoppimassa) ja aloin taas tutkia vaihtoehtoja: kollegan suosittelema koulutus vaikuttaisi erinomaiselta, mutta juuri se, josta olisin kiinnostunut sattuu olemaan joko Iso-Britanniassa tai Oregonissa. Seuraavaksi kiinnostavin olisi Chicagossa ja Pensylvaniassa... ei ihan halvalla irtoa ainakaan tuo UK:hon matkaaminen. Täytyy siis toivoa, että toisivat lisäkursseja tänne Pohjois-Karoliinaan joskus ensi vuoden aikana. Mutta jos eivät tuo ennen lokakuuta, niin jotain muuta on keksittävä.
En siis antanut periksi. Vietin noin kolme tuntia netin syövereissä ja löysin kyllä mielenkiintoisia juttuja, mutta jos asia kiinnosti, niin verkkosivuilla ei ollut hintaa ja jos oli hinta, niin minua ei kiinnostanut. Ankaran pohdinnan jälkeen olen laittanut lisäkysymyksiä kahteen paikkaan, jotka molemmat sijaitsevat Ashevillessä.
Ashevilleen ajaa alle kolme tuntia ja siellä on loistavia ruokapaikkoja ja monta kivaa kahvilaa. Eikös siinä jo ole hyvä syy mennä kurssille? Katsotaan kuinka tässä käy.
Täällähän systeemi vaatii, että pysyäkseen koulutettuna hierojana eli säilyttääkseen luvan tehdä töitä, on jatkokoulutettava itseään. Tällä hetkellä on istuttava koulun penkillä 12 tuntia kaksivuotiskausittain ja osa koulutuksesta on oltava eettistä pohdintaa eli etiikkakurssi. Yrittämisen ja markkinointiin liittyvää koulutusta saa olla vain osa tuosta 12 tunnista ja sitten on vielä määrätty kuinka monta tuntia on oltava lähiopetusta. Verkkokursseilla ei siis saa koko hommaa kuitattua.
Missään ei kuitenkaan ole määritelty, mitä jatkokoulutus saa maksaa, eikä kurssien sisältöjä ole luokiteltu taitotasojen mukaan millään lailla. Voisin siis valita kolmekympin kirjekurssin tai kolmentonnin kokonaisuuden jatkokoulutustarpeeseeni.
Ja voitte kuvitella, että tässä myymisen ja markkinoinnin luvatussa maassa niitä kursseja sitten riittää. Mainosta tunkee postilaatikkoon ja sähköpostiin ja linkedIniin tasaisella syötöllä. Lisäksi tulee ammattiliiton lehti, jossa on koulutuksia, itse ammattiliiton sivuilta löytyy koulutuksia, ammattiliiton liittovaltiotasolta löytyy koulutuksia, ammattiliiton koko valtakunnan tasolta voi valita omansa... ja ymmärrätte varmaan jo yskän. Valinnanvaraa on. Haitari on laaja. Jopa vuokranantajani tarjoaa kursseja, joilla voisin tämän velvollisuuteni suorittaa, mutta silti emmin joka kerta.
Kun haluaisin oppia jotain uutta ja tähdellistä. Haluaisin, että uusi ja tähdellinen maksaisi alle 500. Haluausin, että opetusympäristö olisi alle viiden tunnin ajomatkan päässä. Haluaisin, että opettaja osaisi opettaa. Haluaisin kerrankin tulla koulutuksesta innostuneena ja halukkaana soveltamaan oppimiani asioita.
En siis (taaskaan) halua valittaa, sillä yhden kerran olen päässyt koulutukseen, josta oli mielestäni hyötyä, mutta en innostunut siitäkään niin paljoa, että olisin jatkanut kohti sertifikaattia. Koska viikonloppu maksoi yli 500, ajomatka kurssipaikalle kesti 11 tuntia ja hotellissa asuminen ei sekään ole ilmaista. Aion myös olla tarkka tässä hinta-laatu -asiassa, sillä edelleen karvastelee se rahasumma, jonka jouduin maksamaan koulusta, jotta sain pätevyyden. Taitoja kun tuosta koulusta herunut.
Tänään otin härkää sarvista (koska olin aamulla kollegan luona keskenäänoppimassa) ja aloin taas tutkia vaihtoehtoja: kollegan suosittelema koulutus vaikuttaisi erinomaiselta, mutta juuri se, josta olisin kiinnostunut sattuu olemaan joko Iso-Britanniassa tai Oregonissa. Seuraavaksi kiinnostavin olisi Chicagossa ja Pensylvaniassa... ei ihan halvalla irtoa ainakaan tuo UK:hon matkaaminen. Täytyy siis toivoa, että toisivat lisäkursseja tänne Pohjois-Karoliinaan joskus ensi vuoden aikana. Mutta jos eivät tuo ennen lokakuuta, niin jotain muuta on keksittävä.
En siis antanut periksi. Vietin noin kolme tuntia netin syövereissä ja löysin kyllä mielenkiintoisia juttuja, mutta jos asia kiinnosti, niin verkkosivuilla ei ollut hintaa ja jos oli hinta, niin minua ei kiinnostanut. Ankaran pohdinnan jälkeen olen laittanut lisäkysymyksiä kahteen paikkaan, jotka molemmat sijaitsevat Ashevillessä.
Ashevilleen ajaa alle kolme tuntia ja siellä on loistavia ruokapaikkoja ja monta kivaa kahvilaa. Eikös siinä jo ole hyvä syy mennä kurssille? Katsotaan kuinka tässä käy.
maanantai 30. heinäkuuta 2018
Trendin harjalla
Minulla ei ole tapana tehdä uuden vuoden lupauksia tai muitakaan selkeitä suunnitelmia paitsi oman pienen yritystoimintani osalta. Mutta se nyt vain on pakollista, jotta tietää kannattaako töitä ylipäänsä tehdä. No kannattaa, ainakin, jos haluaa pitää kiinni mielenterveydestään.
Tämä kesä on ollut melkomoista sisäistä tutkiskelua ja hidastamista. Koko elämäni on ollut tietoista hidastamista jo kuusi vuotta, mutta tänä kesänä olen viimeinkin onnistunut hidastamaan. Siis olemaan paikallani. En vieläkään täysin pidäkkeettömästi, mutta pikkuhiljaa enemmän ja enemmän. Edelleen tuskastun aivan liian helposti ja pyrin täyttämään hetkiä kaikella turhanpäiväisellä suorittamisella. Mutta sitten on siellä täällä niitä pieniä hetkiä, jolloin tuntuu, että juuri tässä ja juuri nyt on hyvä. Otan nämä hetket vastaan silloin kun ne tulevat ja muun ajan pyrin olemaan murehtimatta tai hosumatta.
Eihän se ihan niinkään mene. Yllekirjoittamani on jokin optimaalinen tavoitetila, johon on vielä rutkasti matkaa: ettenkö minä hosuisi. Tällä viikolla olen jo käynyt läpi kotikaupunkini hyväntekeväisyysmahdollisuudet ja pidättäytynyt ilmoittautumasta ainakin kolmeen mielenkiintoiseen mahdollisuuteen. Sitten eksyin ESL-opetuksen (English as Second Language) sivustoille ja olin ilmoittautua tutoriksi, mutta sain kuin sainkin peruutettua osallistumistyrkytykseni. Tämän jälkeen tutkin intohimoisesti paikallisen kansalaisopisto/yliopiston opiskelumahdollisuuksia, mutta onnekseni tulin siihen tulokseen, etten siis aio käydä ESL-opettajaksi valmistavaa kurssia, enkä uskalla kirjoituskurssille.
Siispä pakotin itseni istumaan koneen äärelle ja pysymään siinä vähintään kaksi tuntia. Ensimmäisen tunnin säläsin siellä täällä, ja nyt suollan tätä. Ja jottei totuus unohtuisi, niin kyllä, alaselkää vähän juimii ja lapojen väli on tukossa eli olisi kovasti järkevää suorittaa venyttelyliikkeitä, eikä käkkiä koneella jumittamassa lisää. Mutta kun olen päättänyt tämän trendin harjalla pysyä ja hidastaa edelleen. Tavoitteeksi se, että työ ja siihen liittyvä oheistoiminta ei olisi elämän keskiö.
Tavoitteeni on tehdä jotain, joka minua oikeasti kiinnostaa ja josta nautin. Eli vissiin sitten vaan juoda kahvia.
Että näin sitä saa olemattomistakin ruuhkavuosista vedettyä herneen nenäänsä: saan tehdä ihan mitä haluan, mutta en tiedä mitä haluaisin. Saanko nyt mennä ostamana uuden kalenterin ja alkaa suunnittelemaan syksyä?
Tämä kesä on ollut melkomoista sisäistä tutkiskelua ja hidastamista. Koko elämäni on ollut tietoista hidastamista jo kuusi vuotta, mutta tänä kesänä olen viimeinkin onnistunut hidastamaan. Siis olemaan paikallani. En vieläkään täysin pidäkkeettömästi, mutta pikkuhiljaa enemmän ja enemmän. Edelleen tuskastun aivan liian helposti ja pyrin täyttämään hetkiä kaikella turhanpäiväisellä suorittamisella. Mutta sitten on siellä täällä niitä pieniä hetkiä, jolloin tuntuu, että juuri tässä ja juuri nyt on hyvä. Otan nämä hetket vastaan silloin kun ne tulevat ja muun ajan pyrin olemaan murehtimatta tai hosumatta.
Eihän se ihan niinkään mene. Yllekirjoittamani on jokin optimaalinen tavoitetila, johon on vielä rutkasti matkaa: ettenkö minä hosuisi. Tällä viikolla olen jo käynyt läpi kotikaupunkini hyväntekeväisyysmahdollisuudet ja pidättäytynyt ilmoittautumasta ainakin kolmeen mielenkiintoiseen mahdollisuuteen. Sitten eksyin ESL-opetuksen (English as Second Language) sivustoille ja olin ilmoittautua tutoriksi, mutta sain kuin sainkin peruutettua osallistumistyrkytykseni. Tämän jälkeen tutkin intohimoisesti paikallisen kansalaisopisto/yliopiston opiskelumahdollisuuksia, mutta onnekseni tulin siihen tulokseen, etten siis aio käydä ESL-opettajaksi valmistavaa kurssia, enkä uskalla kirjoituskurssille.
Siispä pakotin itseni istumaan koneen äärelle ja pysymään siinä vähintään kaksi tuntia. Ensimmäisen tunnin säläsin siellä täällä, ja nyt suollan tätä. Ja jottei totuus unohtuisi, niin kyllä, alaselkää vähän juimii ja lapojen väli on tukossa eli olisi kovasti järkevää suorittaa venyttelyliikkeitä, eikä käkkiä koneella jumittamassa lisää. Mutta kun olen päättänyt tämän trendin harjalla pysyä ja hidastaa edelleen. Tavoitteeksi se, että työ ja siihen liittyvä oheistoiminta ei olisi elämän keskiö.
Tavoitteeni on tehdä jotain, joka minua oikeasti kiinnostaa ja josta nautin. Eli vissiin sitten vaan juoda kahvia.
Että näin sitä saa olemattomistakin ruuhkavuosista vedettyä herneen nenäänsä: saan tehdä ihan mitä haluan, mutta en tiedä mitä haluaisin. Saanko nyt mennä ostamana uuden kalenterin ja alkaa suunnittelemaan syksyä?
perjantai 20. heinäkuuta 2018
Eihän tästä mitään tule... vai tuleeko sittenkin?
Elämässäni on nyt menossa vähän semmonen suvantovaihe tai jopa matalapaine, mutta koska pääosin kaikki on kuitenkin enemmän kuin hyvin, niin yritetäänpäs repiä tästä vähän huumoria ja katsoa sieltä auringon puolelta. Kun mistään vakavasta ei siis ole kyse.
Läppärini on näet liittynyt muiden teknisten vimpaimien ammattiliittoon eli ei suostu avautumaan. Paitsi joskus. Kuten tänään; toimii siis ihan moitteettomasti, vaikka koko viikon olen kiristellyt hampaitani yrittäessäni saada sitä ystävällisesti aukeamaan. Jihuu, läppäri toimii. Samoin puhelin; ainakin joskus, jos se on lisäakussa, eikä käytä navia, video-ohjelmaa, internettiä tai appsiä. Mutta siis tekstarin saa yleensä lähetettyä ja joskus se menee perillekin. Netflixiä en vielä ole saanut auki.
Onneksi kiristelyn voi hoitaa myös takahampailla. Sillä etummaisilla ei enää uskalla. Etuylös rakennettiin uusi hampaanpuolikas 25 vuotta sitten erään ikimuistoisen juhannusjuhlinnan jälkeen ja nyt sitten viereinenkin hammas piti juurihoidattaa, koska ei kahta kolmannetta. Neljästä etuhampaasta enää yksi on hengissä ja kaikista noin 45% on paikka-ainesta, joka siis näinkin nopeasti alkaa mureta ja uutta tarttis rakentaa tilalle. Kutsuvat näitä jatkokappaleita kruunuiksi eli semmoisia siis neljä keikkumaan ihan tuohon pepsodent-paikalle. Eikä siis voi tehdä yhtä kerrallaan vaan koko rivi samantien (lohdutukseksi käyköön se, ettei sentään kaikkia kuutta). Vaihtoehtona olisi odottaa, että joku niistä murenee kokonaan ja sen jälkeen puhutaankin siten implanteista eli vierasesineistä etumuksessa, eli ei ihan kiva ajatus sekään.
Ja minulla on siis oikein mukava hammaslääkäri, norjalainen muuten sukujuuriltaan ja ensi viikolla on juurikin Skandinavian kierrokselle häämatkaava, eli uskoisin asian häneltä ihan mukavasti onnistuvan enkä edes kovasti enää pelkää siellä hammaslääkärintuolissa käkkimistä. Mutta kruunut siis maksavat puolet autoni hinnasta, tai puolet likan yliopiston vuosimaksusta. Samalla rahalla saisi uuden betonin etupihaan ja etuovet uusittua plus uuden laattalattian sekä maalaukset päälle. Omasta pussista menee omavastuu eli 3000 taaleria, jonka eteen teen töitä kolmisen kuukautta. No, kyse on kuitenkin terveydestä eli mielelläni tuon rahan uhraan, mutta: teenkö sen tänä vuonna vai odotanko tammikuuhun, jolloin olisi koko loppuvuosi aikaa toivoa, että jonkunmuunkin perheenjäsenen purukalusto tarvitsisi isompaa remppaa, koska se omavastuu olisi jo maksettu. Ehkä odotan siihen asti, että kehittelen ainakin yhden reiän hampaaseen? Nyt niitä ei ole ja siitä on todisteena 14 röntgenkuvaa.
Hampaat ovat kyllä muutenkin vaaravyöhykkeessä, sillä vaikka miten päin yritän vetkutella, niin on se vaan todettava, että kahvinjuonti on menossa pannaan. Mutta ensin kitketään nautintolistalta tomaattisalsa, jonka jälkiseurauksina nieleskelin viime yön sappinesteitä, Tähän asti olen vakuuttanut itselleni, että minulla on vaan närästystä, kun vatsa kurnuttaa. Koska tämä on yksi harvoista sukuvioistani (ei siis ole yhden yhtä suonikohjua, sokeriarvojen kohoamista tai muuta paineistusta), niin otinpa asiakseni tutkia sukualbumia ja löysin valokuvan mummustani tässä iässä: kohta kolmen lapsen isoäiti paplarit päässä ja ylityöllistetty yrittäjä. Katselin kuvaa ja katsoin peiliin tovin jos toisenkin. Pohdiskelin elämäni kuvoita ja nieleskelin sitä tosiasiaa, että mummultani olen monta asiaa perinyt: sitkeyden, perherakkauden, työteliäisyyden, periksiantamattomuuden ja - refluksitaudin.
Olen myös saanut satakuntalaisten sukujuurten mukana roppakaupalla ylenpalttista itsepäisyyttä ja itseriittoisuutta, jotka ovat aikain saatossa olleet suuria opettajiani. Olen myös sisäänpäinkääntyvä ja lohdutan itseäni (ylen)syömällä (eli ylläpidän refluksia) eli helppohan tähän suohon olisi vajota. Mutta olen myös siitä onnellisessa asemassa, että elämä on heittänyt minut kokemusten suohon toiselle puolelle maailmaa eli osaan nähdä asioita toisestakin vinkkelistä. Näen toisenkin rannan, uuden polun ja vaihtoehdon. Olen terve ja minulla on mielettömät tukijoukot. Istun tässä kohtaa polkuani ja katselen haaraa, joka kaartuu oikealle ja sitten sitä toista, joka menee enemmän vasemmalle. Kummankin päässä häälyy jotakuinkin vastenmielisen vaikutelman antava elämän PUOLIVÄLI, mutta tiedän, että se on vain numero. Joskin tärkeä sellainen. Välitilinpäätös.
Tolkutan itselleni, että paskemminkin voisi olla! Paljon, paljon paskemmin.
Iloitsen siis Suomen helteistä, vaikka kotomaakaipuu velloo sisuksissa. Haen toipuvalle tyttärelle kaupasta spriteä, vaikka se ne hampaatkin liuottaa. Suunnittelen edelleen juhlamatkaa Memphisiin ja/tai Nashvilleen, vaikka sydäntä kipristää, kun seuraan Suomi-ystävien yhteisiä juhlapippaloita. Jaksan venytellä työviikon päätteeksi, koska minulla on maailman paras työ. Ajattelen käyväni siipan siivellä Michiganissa, koska voin. Opettelen juomaan teetä. Nautin tästä elämästä ja vielä enemmän tästä elämänvaiheesta. Pistän asiat tärkeysjärjestykseen, ja viittaan kintaalla kuumille aalloille ja lupaan olla kuristamatta miestä hormoonihöyryissäni.
Se oli siinä sitten! Mun kriisi. 49-vuotislahjaksi saamani ilmapallo keikkuu edelleen katonrajassa, vaikka päivästä on yli kolme kuukautta. Se ennustaa pitkää ikää ja tasapainoista tulevaisuutta. Ja ihkaoikeaa pepsodent-hymyä ennen viiskymppisiä!
Läppärini on näet liittynyt muiden teknisten vimpaimien ammattiliittoon eli ei suostu avautumaan. Paitsi joskus. Kuten tänään; toimii siis ihan moitteettomasti, vaikka koko viikon olen kiristellyt hampaitani yrittäessäni saada sitä ystävällisesti aukeamaan. Jihuu, läppäri toimii. Samoin puhelin; ainakin joskus, jos se on lisäakussa, eikä käytä navia, video-ohjelmaa, internettiä tai appsiä. Mutta siis tekstarin saa yleensä lähetettyä ja joskus se menee perillekin. Netflixiä en vielä ole saanut auki.
Onneksi kiristelyn voi hoitaa myös takahampailla. Sillä etummaisilla ei enää uskalla. Etuylös rakennettiin uusi hampaanpuolikas 25 vuotta sitten erään ikimuistoisen juhannusjuhlinnan jälkeen ja nyt sitten viereinenkin hammas piti juurihoidattaa, koska ei kahta kolmannetta. Neljästä etuhampaasta enää yksi on hengissä ja kaikista noin 45% on paikka-ainesta, joka siis näinkin nopeasti alkaa mureta ja uutta tarttis rakentaa tilalle. Kutsuvat näitä jatkokappaleita kruunuiksi eli semmoisia siis neljä keikkumaan ihan tuohon pepsodent-paikalle. Eikä siis voi tehdä yhtä kerrallaan vaan koko rivi samantien (lohdutukseksi käyköön se, ettei sentään kaikkia kuutta). Vaihtoehtona olisi odottaa, että joku niistä murenee kokonaan ja sen jälkeen puhutaankin siten implanteista eli vierasesineistä etumuksessa, eli ei ihan kiva ajatus sekään.
Ja minulla on siis oikein mukava hammaslääkäri, norjalainen muuten sukujuuriltaan ja ensi viikolla on juurikin Skandinavian kierrokselle häämatkaava, eli uskoisin asian häneltä ihan mukavasti onnistuvan enkä edes kovasti enää pelkää siellä hammaslääkärintuolissa käkkimistä. Mutta kruunut siis maksavat puolet autoni hinnasta, tai puolet likan yliopiston vuosimaksusta. Samalla rahalla saisi uuden betonin etupihaan ja etuovet uusittua plus uuden laattalattian sekä maalaukset päälle. Omasta pussista menee omavastuu eli 3000 taaleria, jonka eteen teen töitä kolmisen kuukautta. No, kyse on kuitenkin terveydestä eli mielelläni tuon rahan uhraan, mutta: teenkö sen tänä vuonna vai odotanko tammikuuhun, jolloin olisi koko loppuvuosi aikaa toivoa, että jonkunmuunkin perheenjäsenen purukalusto tarvitsisi isompaa remppaa, koska se omavastuu olisi jo maksettu. Ehkä odotan siihen asti, että kehittelen ainakin yhden reiän hampaaseen? Nyt niitä ei ole ja siitä on todisteena 14 röntgenkuvaa.
Hampaat ovat kyllä muutenkin vaaravyöhykkeessä, sillä vaikka miten päin yritän vetkutella, niin on se vaan todettava, että kahvinjuonti on menossa pannaan. Mutta ensin kitketään nautintolistalta tomaattisalsa, jonka jälkiseurauksina nieleskelin viime yön sappinesteitä, Tähän asti olen vakuuttanut itselleni, että minulla on vaan närästystä, kun vatsa kurnuttaa. Koska tämä on yksi harvoista sukuvioistani (ei siis ole yhden yhtä suonikohjua, sokeriarvojen kohoamista tai muuta paineistusta), niin otinpa asiakseni tutkia sukualbumia ja löysin valokuvan mummustani tässä iässä: kohta kolmen lapsen isoäiti paplarit päässä ja ylityöllistetty yrittäjä. Katselin kuvaa ja katsoin peiliin tovin jos toisenkin. Pohdiskelin elämäni kuvoita ja nieleskelin sitä tosiasiaa, että mummultani olen monta asiaa perinyt: sitkeyden, perherakkauden, työteliäisyyden, periksiantamattomuuden ja - refluksitaudin.
Olen myös saanut satakuntalaisten sukujuurten mukana roppakaupalla ylenpalttista itsepäisyyttä ja itseriittoisuutta, jotka ovat aikain saatossa olleet suuria opettajiani. Olen myös sisäänpäinkääntyvä ja lohdutan itseäni (ylen)syömällä (eli ylläpidän refluksia) eli helppohan tähän suohon olisi vajota. Mutta olen myös siitä onnellisessa asemassa, että elämä on heittänyt minut kokemusten suohon toiselle puolelle maailmaa eli osaan nähdä asioita toisestakin vinkkelistä. Näen toisenkin rannan, uuden polun ja vaihtoehdon. Olen terve ja minulla on mielettömät tukijoukot. Istun tässä kohtaa polkuani ja katselen haaraa, joka kaartuu oikealle ja sitten sitä toista, joka menee enemmän vasemmalle. Kummankin päässä häälyy jotakuinkin vastenmielisen vaikutelman antava elämän PUOLIVÄLI, mutta tiedän, että se on vain numero. Joskin tärkeä sellainen. Välitilinpäätös.
Tolkutan itselleni, että paskemminkin voisi olla! Paljon, paljon paskemmin.
Iloitsen siis Suomen helteistä, vaikka kotomaakaipuu velloo sisuksissa. Haen toipuvalle tyttärelle kaupasta spriteä, vaikka se ne hampaatkin liuottaa. Suunnittelen edelleen juhlamatkaa Memphisiin ja/tai Nashvilleen, vaikka sydäntä kipristää, kun seuraan Suomi-ystävien yhteisiä juhlapippaloita. Jaksan venytellä työviikon päätteeksi, koska minulla on maailman paras työ. Ajattelen käyväni siipan siivellä Michiganissa, koska voin. Opettelen juomaan teetä. Nautin tästä elämästä ja vielä enemmän tästä elämänvaiheesta. Pistän asiat tärkeysjärjestykseen, ja viittaan kintaalla kuumille aalloille ja lupaan olla kuristamatta miestä hormoonihöyryissäni.
Se oli siinä sitten! Mun kriisi. 49-vuotislahjaksi saamani ilmapallo keikkuu edelleen katonrajassa, vaikka päivästä on yli kolme kuukautta. Se ennustaa pitkää ikää ja tasapainoista tulevaisuutta. Ja ihkaoikeaa pepsodent-hymyä ennen viiskymppisiä!
maanantai 9. heinäkuuta 2018
Päiväkirjaa... kiitollinen!
Minä kun olen tämmönen satakuntalainen tappura, niin välistä tuppaa unohtumaan, että voisihan sitä joskus listata myös niitä asioita, jotka ovat hyvin! Jossei muuten, niin tämän asuinmaan käytäntöjen mukaisesti, ja intohimolla. Kun ei tässä oikeasti ole mitään valitettavaa.
Oman empiirisen nassukirjaryhmien perusteella tehdyn tutkimuksen mukaan on aika harvinaista, että sukulaiset viitsivät lennättää ruumiinsa tänne toiselle puolelle maailmaa. Varsinkin, kun Charlotteen ei ole Suomesta suoria lentoja eli on pakostakin poukkoiltava kentältä toiselle, eikä se ole kovin mukavaa. Niin kuin ei ole se 8-10 tunnin lento Euroopasta Amerikkaan. Mutta minulla on sukulaisia, jotka silti tulevat ja viihtyvät. Asiaa entisestään hankaloittava tekijä on myös se, että minä en tahdo jaksaa parin viikon vierailuja kovin vieraanvaraisesti. Eli en ole aina kaikista mukavinta seuraa, koska olen edelleen se satakuntalainen ymrylä, mutta ehkä toinen (puoliksi) vastaavat geenit perinyt tämän ymmärtää ja antaa minun olla oma itseni. Sillä muuhun en pysty. Mutta ihanaa, kun käytte ja jokaista vierailua odotetaan täällä aina kuin kuuta nousevaa!
Eikä tässä vielä kaikki: myös ystäviä on käynyt melkein joka vuosi ja parhaana kahdet eli edelleen saa tulla ja kyllä minä aika hyvin olen keksinyt kaikille tekemistä, vierailukohteita ja kokemista. Eli jos joku nyt innostuu, niin loppuvuodesta saa taas tulla tai sitten keväällä (lokakuussa on jo ihania ihmisiä tulossa).
Minulla on myös aika kelvollinen ystävärinki täällä päässä. Onneksi tienaan omat kahvirahani, sillä kahvilla on käytävä vähintää kaksi-kolme kertaa viikossa. Minkä olen myös rakkaimmille ystävilleni opettanut. Ja tämä on siis hyvin suomalainen tapa: paikalliset eivät todellakaan käy kovin usein kahvilla, vaan tapaavat ennemminkin ruokailun yhteydessä. Mutta sekään ei ole minulle ongelma, sillä tottahan meillä on myös lounasrinki, joka kokoontuu 1-2 kertaa kuukaudessa. Lisäksi aamiaisellekin tulee joskus lähdettyä, eikä minulle ole mikään ongelma mennä syömään myös itsekseni. Todellisuudessa kulutan ihan liikaa rahaa ulkona mässäilemiseen, mutta koska tämä on positiivinen postaus, niin sanonpahan vaan, että voin ja haluan juuri niin tehdä! Ja olen myös omaksunut paikallisen tavan viettää aikaa kahviloissa iPadin tai läppärin kanssa eli jossei ole kahvikaveria, niin minähän menen silti.
Sitten on tietenkin ihana työpaikka ja oivalliset kollegat. Miten aina onnistunkin löytämään ihmiset, joiden kanssa on ensinnäkin mukava tehdä töitä, mutta myös ihan parhaat vuokradiilit! Ja liian täysi kalenteri osoittaa, että jotain olen tehnyt oikein ja haastaa vähän myös rajaamaan jaksamistaan: tänä kesänä otan kesä-, heinä- ja elokuussa kussakin viikon lomaa. Ihan vaan koska voin ja tarvitsen. Sitten talvella voi taas painaa töitä vähän enemmän, koska mitäpä sitä muutakaan tekisi sitten, kun ei enää tarkene istuksia tässä terassilla.
Sillä eihän tätä ilmastoa voi kertakaikkiaan jättää mainitsematta. Kuudessa vuodessa olen muuttunut lämpöhiireksi, sillä eilenkin, kun ulkolämpötila laski 23een, minä palelin ja etsin villasukkia. Kahtena aamuna olen juonut aamukahvini peiton alla, koska on ollut jopa alle 20 astetta! Eli täällä on ihan paras heinäkuu toistaiseksi, sillä lämpö on ollut maltillinen (30-34) eikä ukkoskuurojakaan edes joka viikko. Pystyn jo viettämään päiväni pihalla (en tokikaan auringonpaisteessa) ja käymään kävelylläkin, jos pysyy alle 35! Tähän en vielä pari vuotta sitten kyennyt eli vissiin sitä ihminen tottuu kaikkeen (paitsi saunan puutteeseen).
Isona kiitollisuudeaiheena tänään mainitsen myös tämän talon! Suomessa aina haaveilin omakotitalosta, mutta realiteetit hyväksyen se jäi unelman tasolle. Mutta sitten sainkin oman kaksikerroksisen majani, jossa erityisiä mainintoja jaetaan seuraaville seikoille: terassi, oma kylppäri eli master bath, terassi, oma työhuone alakerrassa, oma vaatehuone, terassi, kahden vierashuoneen mahdollisuus ja kävelymatka kaikkiin pakollisiin palveluihin. Ja koskapa tästä on minulla 11 ja miehellä seitsemän minuutin ajomatka töihin, niin en tohdi näistä pahenevista ruuhkistakaan valittaa.
Viimeisenä isona kiitollisuudenkohteena mainitsen vielä opettamisen. En kertakaikkiaan jaksa aina ymmärtää, että mistä ihmeestä minulle on siunaantunut viisi suomen kielen opiskelijaa. Charlottessa, Pohjois-Karoliinassa, USASSA. Siis VIISI!
Ei tämä elämä ole mennyt ihan niinkuin suunnittelin, mutta aika ihmeellisiä kuvioita tässä on saatu aikaan. Eli kiitosta vaan äijälle ja likalle, jotka minut tänne päähän maailmaa aikamoisen vastahakoisesti raahasivat.
Oman empiirisen nassukirjaryhmien perusteella tehdyn tutkimuksen mukaan on aika harvinaista, että sukulaiset viitsivät lennättää ruumiinsa tänne toiselle puolelle maailmaa. Varsinkin, kun Charlotteen ei ole Suomesta suoria lentoja eli on pakostakin poukkoiltava kentältä toiselle, eikä se ole kovin mukavaa. Niin kuin ei ole se 8-10 tunnin lento Euroopasta Amerikkaan. Mutta minulla on sukulaisia, jotka silti tulevat ja viihtyvät. Asiaa entisestään hankaloittava tekijä on myös se, että minä en tahdo jaksaa parin viikon vierailuja kovin vieraanvaraisesti. Eli en ole aina kaikista mukavinta seuraa, koska olen edelleen se satakuntalainen ymrylä, mutta ehkä toinen (puoliksi) vastaavat geenit perinyt tämän ymmärtää ja antaa minun olla oma itseni. Sillä muuhun en pysty. Mutta ihanaa, kun käytte ja jokaista vierailua odotetaan täällä aina kuin kuuta nousevaa!
Eikä tässä vielä kaikki: myös ystäviä on käynyt melkein joka vuosi ja parhaana kahdet eli edelleen saa tulla ja kyllä minä aika hyvin olen keksinyt kaikille tekemistä, vierailukohteita ja kokemista. Eli jos joku nyt innostuu, niin loppuvuodesta saa taas tulla tai sitten keväällä (lokakuussa on jo ihania ihmisiä tulossa).
Minulla on myös aika kelvollinen ystävärinki täällä päässä. Onneksi tienaan omat kahvirahani, sillä kahvilla on käytävä vähintää kaksi-kolme kertaa viikossa. Minkä olen myös rakkaimmille ystävilleni opettanut. Ja tämä on siis hyvin suomalainen tapa: paikalliset eivät todellakaan käy kovin usein kahvilla, vaan tapaavat ennemminkin ruokailun yhteydessä. Mutta sekään ei ole minulle ongelma, sillä tottahan meillä on myös lounasrinki, joka kokoontuu 1-2 kertaa kuukaudessa. Lisäksi aamiaisellekin tulee joskus lähdettyä, eikä minulle ole mikään ongelma mennä syömään myös itsekseni. Todellisuudessa kulutan ihan liikaa rahaa ulkona mässäilemiseen, mutta koska tämä on positiivinen postaus, niin sanonpahan vaan, että voin ja haluan juuri niin tehdä! Ja olen myös omaksunut paikallisen tavan viettää aikaa kahviloissa iPadin tai läppärin kanssa eli jossei ole kahvikaveria, niin minähän menen silti.
Sitten on tietenkin ihana työpaikka ja oivalliset kollegat. Miten aina onnistunkin löytämään ihmiset, joiden kanssa on ensinnäkin mukava tehdä töitä, mutta myös ihan parhaat vuokradiilit! Ja liian täysi kalenteri osoittaa, että jotain olen tehnyt oikein ja haastaa vähän myös rajaamaan jaksamistaan: tänä kesänä otan kesä-, heinä- ja elokuussa kussakin viikon lomaa. Ihan vaan koska voin ja tarvitsen. Sitten talvella voi taas painaa töitä vähän enemmän, koska mitäpä sitä muutakaan tekisi sitten, kun ei enää tarkene istuksia tässä terassilla.
Sillä eihän tätä ilmastoa voi kertakaikkiaan jättää mainitsematta. Kuudessa vuodessa olen muuttunut lämpöhiireksi, sillä eilenkin, kun ulkolämpötila laski 23een, minä palelin ja etsin villasukkia. Kahtena aamuna olen juonut aamukahvini peiton alla, koska on ollut jopa alle 20 astetta! Eli täällä on ihan paras heinäkuu toistaiseksi, sillä lämpö on ollut maltillinen (30-34) eikä ukkoskuurojakaan edes joka viikko. Pystyn jo viettämään päiväni pihalla (en tokikaan auringonpaisteessa) ja käymään kävelylläkin, jos pysyy alle 35! Tähän en vielä pari vuotta sitten kyennyt eli vissiin sitä ihminen tottuu kaikkeen (paitsi saunan puutteeseen).
Isona kiitollisuudeaiheena tänään mainitsen myös tämän talon! Suomessa aina haaveilin omakotitalosta, mutta realiteetit hyväksyen se jäi unelman tasolle. Mutta sitten sainkin oman kaksikerroksisen majani, jossa erityisiä mainintoja jaetaan seuraaville seikoille: terassi, oma kylppäri eli master bath, terassi, oma työhuone alakerrassa, oma vaatehuone, terassi, kahden vierashuoneen mahdollisuus ja kävelymatka kaikkiin pakollisiin palveluihin. Ja koskapa tästä on minulla 11 ja miehellä seitsemän minuutin ajomatka töihin, niin en tohdi näistä pahenevista ruuhkistakaan valittaa.
Viimeisenä isona kiitollisuudenkohteena mainitsen vielä opettamisen. En kertakaikkiaan jaksa aina ymmärtää, että mistä ihmeestä minulle on siunaantunut viisi suomen kielen opiskelijaa. Charlottessa, Pohjois-Karoliinassa, USASSA. Siis VIISI!
Ei tämä elämä ole mennyt ihan niinkuin suunnittelin, mutta aika ihmeellisiä kuvioita tässä on saatu aikaan. Eli kiitosta vaan äijälle ja likalle, jotka minut tänne päähän maailmaa aikamoisen vastahakoisesti raahasivat.
torstai 7. kesäkuuta 2018
Onks tää normaalia?
Ensinnäkin, kesä on tullut! Hurraa sille, sillä talvi oli hemmetin pitkä ja kylmä! Onks normaalia, että alle kuudessa vuodessa muuttuu lämpöharakaksi, joka ei kestä vilua? No on se, koska täällä ei pääse kovin usein saunaan eli varpaita ei saa kotikonstein lämpimäksi, kun talvituuli viuhuu epäeristetyn talon läpi.
Toiseksi: kaikista ponnisteluistani huolimatta, en ole saanut ruokavaliota muurttua optimaaliseksi. Aina, kun totun johonkin uuteen puutteeseen (sokeri otti aika koville), niin jokin uusi tunkeutuu poistettavien asioiden listalle. Selviän gluteenitta ja sokeritta jo aika hyvin, mutta refluksi on äitynyt sellaiselle tasolle, että kahviinkin on laitettava maitoa. Enkä siis käytä maitotuotteita enää, joten sen on oltava manteli- tai cashewmaitoa. Siis määrätyt tuoreet vihannekset paprika etunenässä on heitettävä hornan tuuttiin ja aamukahvin juontia venytettävä siihen, että on ensin liennyttänyt vatsaansa kaurapuurolla. Ottaa koville! Ja viikonlopun kuohuviinin jälkeen korvensi niin, että unikaan ei tullut. Ei siis enää pelkoa krapulasta, mutta kolmesta lasista saa niskasäryn, refluksikorvennuksen (tuntemukseltaan siis ihan sydänkohtaukseen verrattavissa), ihottumaa ja unettoman yön. Prkleen keski-ikä; ei ole kiva nieleksiä mahanesteitä, kun yrittää nukkua.
Töissä on kiirettä, mikä on erinomaisen hyvä asia. Paitsi silloin kun ranne rutisee ja olkapää tutisee, eikä pomo anna sairaslomaa. Myös lonkka saattaa sanoa sopimuksensa irti, mutta se ei niin paljon haittaa muuta kuin silloin, kun kipu lävähtää polveen muttei voi manata eli kirota kovin suureen ääneen, koska asiakas on juuri nukahtanut plintille. Kyseessä on kuitenkin vaan lihasjuttu eli siihen auttaisi esimerkiksi painonpudotus eli optimaalinen ruokavalio (tai jäsenkorjaus), mutta kun ei pysty. Välillä tekee mieli vääntää itkua, kun ei kroppa ei vaan jaksa, mutta sitten taas näkee, kuinka asiakas saa ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen kohotettua oikean kätensä ylös ja taas jaksaa.
Pilates-tunnilla haluaisi heittää vesimukinsa ikkunan läpi pihalle, kun turhautuminen lävähtää vasten visiiriä: tämä selkä ei vaan koskaan tule toimimaan määrätyllä tavalla. Sitten seuraavaksi kerraksi ohjaaja on laatinut ohjelman, joka avaa sekä omaa olkapäätä että silmät näkemään, miten voisi opastaa omia asiakkaita tekemään järkeviä kotiharjoitteita.
Työpäivän jälkeen on siis välillä ihan naatti, ja ihminen vaan raahautuu Viva Chickenin kautta kotiin aiheuttamaan itselleen närästystä. Kunnes muistaa, että illalla on muuten vielä suomen opetustunti. Ei muuta kuin katselemaan materiaaleja ja siellähän sitä on matskua vinossa pinossa eli senkun valitseee vaan. Kotiopäin onkin sitten tulossa työstään innostunut ja oppilaistaan vaikuttunut ex-ope, joka miettii, että onpahan tämä sittenkin aikalailla sitä unelmaelämää.
Kuka olisi uskonut, että elämäni ottaisi tällaisen suunnan? Kun on paljosta uskaltanut luopua, on saanut vielä enemmän tilalle. On kai tää ny ihan normaalia olla kohtalaisen onnellinen!
Toiseksi: kaikista ponnisteluistani huolimatta, en ole saanut ruokavaliota muurttua optimaaliseksi. Aina, kun totun johonkin uuteen puutteeseen (sokeri otti aika koville), niin jokin uusi tunkeutuu poistettavien asioiden listalle. Selviän gluteenitta ja sokeritta jo aika hyvin, mutta refluksi on äitynyt sellaiselle tasolle, että kahviinkin on laitettava maitoa. Enkä siis käytä maitotuotteita enää, joten sen on oltava manteli- tai cashewmaitoa. Siis määrätyt tuoreet vihannekset paprika etunenässä on heitettävä hornan tuuttiin ja aamukahvin juontia venytettävä siihen, että on ensin liennyttänyt vatsaansa kaurapuurolla. Ottaa koville! Ja viikonlopun kuohuviinin jälkeen korvensi niin, että unikaan ei tullut. Ei siis enää pelkoa krapulasta, mutta kolmesta lasista saa niskasäryn, refluksikorvennuksen (tuntemukseltaan siis ihan sydänkohtaukseen verrattavissa), ihottumaa ja unettoman yön. Prkleen keski-ikä; ei ole kiva nieleksiä mahanesteitä, kun yrittää nukkua.
Töissä on kiirettä, mikä on erinomaisen hyvä asia. Paitsi silloin kun ranne rutisee ja olkapää tutisee, eikä pomo anna sairaslomaa. Myös lonkka saattaa sanoa sopimuksensa irti, mutta se ei niin paljon haittaa muuta kuin silloin, kun kipu lävähtää polveen muttei voi manata eli kirota kovin suureen ääneen, koska asiakas on juuri nukahtanut plintille. Kyseessä on kuitenkin vaan lihasjuttu eli siihen auttaisi esimerkiksi painonpudotus eli optimaalinen ruokavalio (tai jäsenkorjaus), mutta kun ei pysty. Välillä tekee mieli vääntää itkua, kun ei kroppa ei vaan jaksa, mutta sitten taas näkee, kuinka asiakas saa ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen kohotettua oikean kätensä ylös ja taas jaksaa.
Pilates-tunnilla haluaisi heittää vesimukinsa ikkunan läpi pihalle, kun turhautuminen lävähtää vasten visiiriä: tämä selkä ei vaan koskaan tule toimimaan määrätyllä tavalla. Sitten seuraavaksi kerraksi ohjaaja on laatinut ohjelman, joka avaa sekä omaa olkapäätä että silmät näkemään, miten voisi opastaa omia asiakkaita tekemään järkeviä kotiharjoitteita.
Työpäivän jälkeen on siis välillä ihan naatti, ja ihminen vaan raahautuu Viva Chickenin kautta kotiin aiheuttamaan itselleen närästystä. Kunnes muistaa, että illalla on muuten vielä suomen opetustunti. Ei muuta kuin katselemaan materiaaleja ja siellähän sitä on matskua vinossa pinossa eli senkun valitseee vaan. Kotiopäin onkin sitten tulossa työstään innostunut ja oppilaistaan vaikuttunut ex-ope, joka miettii, että onpahan tämä sittenkin aikalailla sitä unelmaelämää.
Kuka olisi uskonut, että elämäni ottaisi tällaisen suunnan? Kun on paljosta uskaltanut luopua, on saanut vielä enemmän tilalle. On kai tää ny ihan normaalia olla kohtalaisen onnellinen!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)