Mies tuli juuri kotio lähteäkseen golffaamaan ja oli tyytymätön vallitsevaan säätilaan. Ei, meille ei ole iskemässä trooppinen myrsky (sori vaan Florida), vaan meille tuli kevät.
Aamulla, kun herään aikavälillä 6-7 täytyy pukea verkkarit ja aamutakki, jotta tarkenee juoda aamukaffeet terassilla. Lämpötila ei kipua yli kahdenkymmenviiden ennenkuin kymmenen jälkeen eli aamulenkille tohtii hyvin vielä yhdeksän jälkeen (päivälläkin vain 30 paikkeilla). Aamulla kaivoin villasukat jalkaan. Kosteusprosentti on laskenut alle viidenkymmenen. Pitää kastella perennoita ja mennä ostamaan orvokit postilaatikon alle. Ikkunat olisi hyvä pestä. Likka on väsynyt koulunkäyntiin.
Tänä vuonna elokuu on ollut varsin hiljainen työsaralla (lomakausi menossa, mutta ensi viikolla jo kiihtyy, kun koulurutiinit iskevät kiinni arkeen) eli on ollut aikaa miettiä tulevaa ja sitä kuuluisaa suuntaa, jonka elämässä ottaisi. Tai no, suunta on otettuna, mutta miten paljon tähän työksi kutsuttuun hommaan oikein kannattaisi panostaa aikaa, rahaa ja erityisesti vaivaa.
Yrittäjäksihän en ikinä rupea (kuten en opettajaksikaan koskaan), mutta silti on täytynyt pohtia panostamisen ja elämisen suhdetta. Mitä sitä oikeasti haluaa ja kuinka paljon jaksaa? Kaikenlaista on tullut matkan varrella luvattua, mutta sitten kun on aika tehdä konkreettisia päätöksiä, niin meinaa mennä pupu pöksyyn.
Olen pyörittänyt hoitolaani nyt reilun vuoden eli etsikkoaika on ohi. Olemme (tai minä olen hyväksynyt asian kolmen vuoden takkuamisen jälkeen) päättäneet jäädä tänne pidemmäksi aikaa, joten nyt on oikea aika miettiä tulevaa ja saada yritystoiminta sellaiseen kuntoon, että sillä elää. Mikä on hieronta-alalla aika kaukainen haave. Ihan miehen palkkapussin varassa tässä ollaan siis edelleen ja likan laittaminen yliopistoon olemassaolevilla rahoilla on utopiaa.
Täytyisi siis pianaikaan oikeasti perustaa se yritys, jotta toiminta olisi erotettu henkilökohtaisista asioista, mutta sehän tottakai maksaa ja vaatii lainoppineiden palveluita toteutuakseen. On siis tarkkaan pohdittava kannattavuussuhdetta. Eli asetettava realistiset (rahalliset) tavoitteet suhteessa omaan jaksamiseen (siihen se nimittäin aina kiteytyy: tällä alalla kaikki on kiinni omasta kropasta ja sen toimivuudesta) ja siihen mitä HALUAA tehdä.
No, minä haluan jäsenkorjata (en hieroa) ja tässä asiassa on sellainen pieni haaste matkalla, että kukaan täällä ei tiedä mistä on kyse, eikä asiaa oikein pysty edes kääntämään paikalliselle kielelle. Voisin siis tyytyä ´vain´hieromaan tai sitten aloittaa massiivisen operaation lanseeratakseni jonkinlaisen jäsenkorjauksen käsitteen tänne. Työmäärän suhteen on vaikea tietää, kumpi veisi enemmän aikaa ja (henkisiäkin) resursseja, mutta tasan tarkkaan tiedän, kumpi tapa pitää minut vireessä ja jotakuinkin täysipäisenä.
Hierojana saisin buukattua itselleni täydet työpäivät (esim. entisessä työpaikassani tai jossain muutta ketjussa) todennäköisesti kolmessa kuukaudessa ja tienaisin noin kaksi tonnia kuussa (lisäksi tipit), josta menisi tietenkin vero (laskennallisesti kuvittelisin tekeväni kuusi tuntia päivässä kontaktityötä neljänä päivänä viikossa). Tämä tarkoittaisi keskimäärin 96 asiakasta kuukaudessa. Jos taas teen jäsenkorjausta hinnalla, jonka laskennallisesta ajattelen kannattavan (80 taalaa/tunti), täytyisi tehdä 30 hoitoa kuukaudessa päästäkseen samaan ja tähän olen jo sisällyttänyt vuokran, jota maksan nykyisestä huoneestani. Laskennallisesti siis tarvitsen 8 jäsenkorjausasiakasta viikossa, jotta tienaan saman kuin pystyisin työntekijänä ikinä tällä alalla ja tämän kuntoisena tienaamaan.
Kumman sinä ottaisit viikottaiseksi työmääräksi: 24 tuntia säänneltyä työtä ilman huolia ja murheita (jollei sellaiseksi lasketa puuduttavaa tylsistymistä) vai 8 tuntia tuntia mielekästä tekemistä ja saisit lisäksi itse päättää aikatauluista, mutta pesisit myös joka ilta lakanasi, siivoisit ja puunaisit hoitotilasi, maksaisit välineet, hoitaisit markkinoinnin ja olisit vastuussa kaikesta?
No, minä olen valinnut jälkimmäisen ja olen tässä vaiheessa juurikin edellämainitussa tavoitteessa asiakasmäärän, mutta en ihan vielä rahatilanteen suhteen, sillä ensimmäisen vuoden aikana on tokikin täytynyt antaa alennuksia ja haalia asiakkaiksi ihmisiä, jotka eivät välttämättä tavoittele jäsenkorjausta, koska eivät tiedä sen olemassaolosta. Nyt on siis aika a) nostaa hinta sille kuuluvalle tasolle ja b) lakata ottamasta vääränlaisia asiakkaita. Miten tämä sitten tehdä, jotta säilyisi tunne siitä, että hallitsee asioita? Miten kauniisti sanoa, että valitettavasti en voi auttaa sinua, jos 1) haluat tavallista rentouttavaa hierontaa 2) et ole valmis maksamaan pyytämääni hintaa.
Nyt pitää luoda kymmenelle ihmiselle viikoittainen tarve haluta maksaa jäsenkorjauksesta sille kuuluva hinta. Ja koskapa Charlottessa asuu noin 800 000 ihmistä, niin kyllä sieltä ne kymmenen ihanaa ihmistä varmasti löytyy. Ja jos otetaan mukaan koko työssäkäyntialue, niin puhutaan kahdesta miljoonasta ihmisestä, joten on realistista olettaa, että vuoden kuluttua 20 ihmistä haluaa viikoittaisen jäsenkorjauksen (kuvitelkaas, kuustonnia kuussa). Mitä en tokikaan pysty yksinäni toimittamaan, joten haasteeksi ei kannata ottaa asiakasmäärän lisäystä, vaan rakastamani hoitomuodon tunnetuksi tekeminen. Kiinnostavuus asiaan luo asiasta kiinnostuneita hoitajia ja viiden vuoden tähtäyksellä minun ei tarvitse hoitaa yhtäkään asiakasta itse, vaan kerään rahat ja muut tekee hoidot.
Kuullostaa utopialta vai? Ehkä, mutta unelmilla (tai pahimmilla peloilla) on tapana toteutua. En siis yhtään tiedä missä olen vuoden tai viiden päässä, mutta tänään olen tässä ja Charlotte vapiskoon: jäsenkorjaaja on aloittanut toden teolla. It´s my way or no way:
KatasWay.
Juu, pelottaa ihan perJANtaisesti!
