Perjaintai kolmastoista päivä...

Minähän olen aina ollut, ja olen edelleen, perusterve ihminen. En ole koskaan ollut sairaalassa muuta kuin vierailemassa ja posauttamassa tuon ainokaiseni maailmaan, eikä minua ole koskaan edes nukutettu. Suurin läpikäymäni operaatio on ollut viisurien poisto ja muutama juurihoito hammaskalustoon. Olen siis erittäin onnekas tässä suhteessa.

Olen myös kirjoittanut ennakkoluuloistani, joita kohdistan tämän maan sairaudenhoitoon, ja siitä, kuinka pelottava ajatus on, että sairastuisin täällä. Kaksi ekaa vuotta kammosin kaikkia lääkärikäyntejä (siis likan flunssakäyntejä, normitsekkauksia jne.) ja englanninkielen taitoni taantui säälittäväksi pöpötykseksi aina kun joku valkotakkinen oli huoneessa. Vakuutusten kanssa olen taantunut suorastaan kolmivuotiaan tasolle, mutta viime vuosina nämäkin asiat on selvitetty ja siinä suhteessa kaikki on kunnossa: minulla on omalääkäri (josta en pidä), gynekologi ja tissitarkistuksetkin on kunnossa. Osaan käyttää vakuutuskorttia ja jossen nyt ymmärrä miten homma hoituu, niin selviän ja lasku tulee sitten perässä, jos on tullakseen.

Kolkuttelen siis menopaussi-ikää, joten kaikenlaista pientä väsymystä, ärsyyntymistä ja kremppaa esiintyy silloin tällöin, eikä varsin fyysinen työni mitenkään auta tätä asiaa. Kyllä, olen välillä iltaisin hyvinkin väsynyt, ja olen systemaattisesti vähentänyt työmäärääni, mutta en ole koskaan ollut huolestunut, että jotain olisi oikeasti vialla. Uusin, ajoittainen vaivani on ollut närästys, mikä ei millään lailla ole mukava kokemus, mutta muistan kuinka äiti aina valitti närästyksestä ja isoäidillä oli pahempiakin refluksiongelmia, joten pidin tätäkin vaivaa ikään- ja asiaan kuuluvana. Kunnes sitten räjähti.

Yhden torstain närästys seurasi aamusta iltaan ja vielä perjantai-aamunakin oli raskas olo, joten mietin, että onko joku keuhkoputkentulehdus tulollaan. Tein siis nettivarauksen Urgent Careen, koska ajattelin, ettei sitten viikonloppuna tarvi miettiä asiaa, kun lääkäriasemat on kiinni. Sieltäpä sitten soitettiin heti perään, että tänne nyt ihan heti, etkä keitä sitä kahvia ensin. Olin siis kirjoittanut syyksi, että paineen tunne rinnassa ja närästys. Hetpikaa EKG:hen, josta löytyi jokin ylimääräinen murmura. Sain selittää kolme kertaa (nurse assistant, hoitsu ja lääkäri) oireeni ja koska minulta ei ole koskaan ennen otettu EKG:tä, niin sydänkohtausta ei voitu poissulkea ja lääkäri lähetti minut Emergency Roomiin, jossa on sydänasioihin erikoistuneet pelit ja vehkeet. Toinen EKG antoi saman omituisen tuloksen, joten jonotin sisään ER:ään alle tunnin ja minut kytkettiin piuhoihin jäätävän tuuletuksen alle. Sain onneksi viltin päälleni ja siinä sitten vetkuttelin pari tuntia, minkä aikana otettiin verikokeita, röntgen ja pidettiin jossain monitorissa. Huoneessa kävi apuhoitsu, hoitsu, apulääkäri ja sitten vielä ER: n lääkäri ja väliaikaosaston lääkäri. Koska edelleenkään ei voitu poissulkea sydänkohtausta, niin minut siirrettiin väliaikaosastolle odottamaan yöpaikkaa. En osaa sanoin kuvailla miltä tuntuu, kun sinua kärrätään siinä sairaalasängyssä pitkin käytäviä. Tunnen itseni siis ihan terveeksi ja kuikuilin ympärilleni melkein nolostuneena siitä, että nämä kuvittelevat minun olevan sairas.

Olin lähtenyt matkaan aamulla 8.30 ja tässä vaiheessa kello oli 2 ja sain vihdoin syödä jotain! Eka vaihtoehto oli voileipä, sipsipussi, vesi, limu ja hedelmälautanen ja kun hylkäsin sen, niin sain gluteenittoman vaihtoehdon: kasviskeitto, vesi, limu, jäätelö ja hedelmälautanen. Ugh. Söin keiton ja puolet hedelmistä, luovutin taas verta ja tapasin yhden lääkärin ja kolme hoitajaa. Kello kahdesta viiteen aika pysähtyi. Ei ollut siis mitään tekemistä.

Varsinaisella osastolla sain sitten vihdoin päivän ensimmäisen kupillisen kahvia ja ajattelin, että ehkä selviän tästä. Hoitajakin käväisi vihdoin, ja sitten tämän osaston lääkäri, joka kertoi, ettei missään analysoidussa kokeessa ole havaittu mitään huolestuttavaa, mutta lisää on vielä edessä. Jos aamulla tehtävä rasituskoe antaa puhtaan tuloksen, niin pääsen ilman korvapuusteja (ne piti leipoa sillon, kun tylsistyin kuoliaaksi) UNCC:n International Festivaleille. Tässä vaiheessa olin siis jo kieltäytynyt influenssa- ja  keuhkokuumerokotteista ja verenohennuspiikistä, joka pistetään kaksi kertaa päivässä potilaille. (Koska liikkuminen on rajoitettua eli paree maata siinä sängyssä ja juoda sitä spriteä!)

Ei siis naurattanut tuo perjantai ja kolmastoista päivä, mutta yritin vielä pysyä kovasti positiivisena ja ajatella, että JOS minulla oikeasti olisi sydänkohtaus, niin kaikki tämä olisi omaksi parhaakseni! Mutta sitten loppui usko. En saanut koko iltana mitään syötävää ja kun ruikutin asiasta, eteeni tuotiin kalapihvi, joka ui vehnäjauhoissa. Muistakaa siis, että jos Amerikan maalla joudutte sairaalaan, niin ottakaa eväät mukaan. Ruoka ei ole syötävää ja se sisältää vehnää ja runsaasti sokeria. Osastolla ei ollut gluteenitonta vaihtoehtoa. Osastolla ei myöskään ollut puhelimen laturia, joten yhteydenpito loppui aika seinään. Olin siis kytkettynä monitoriin ja katossa seisoi teksti, jossa sanottiin, että tästä sängystä ei saa liikkua ilman avustusta. En totellut.

Minulta otettiin veren entsyymit parin tunnin välein ja siinä vaiheessa, kun neljäs tulos oli täysin puhdas, yritin vienosti pyytää, että voitaisko se rasituskoe tehdä NYT, jotta pääsisin pois, mutta protokolla vaatii, että seuranta-aika on määrätty eli mitään joustoa ei ollut. Verikokeet ja vitaalitoiminnot otettiin samaan tahtia läpi yön eli minut herätettiin alle kahden tunnin välein, vaikka missään ei siis ollut mitään poikkeavaa. Jälkiviisaana ajattelen, että olisi pitänyt silloin illalla laittaa rähinä pystyyn ja vaatia kotiinpääsyä, mutta en sitä osannut tai uskaltanut tehdä.

Kestin aamukymmeneen asti! Siihen mennessä kukaan ei ollut käynyt informoimassa mistään, en tietenkään saanut aamiaista (normaali käytäntö ennen rasitustestiä) ja olin viettänyt unettoman yön erittäin epämukavassa sängyssä. Vedin uhmaikäraivarit ja sain lääkärin huomion: minut oli unohdettu informoida sinne rasitustestiin (mikä oli ehkä merkki siitä, että kunnostani ei oikeasti oltu huolissaan) ja korvaukseksi sain aamiaista (sokerimuroja) ja lupauksen siitä, että lounasaikaan mennessä pääsen kyllä pois. Tämä melkein piti paikkansa: super-sydäntulosten jälkeen sain kotiutuspaperit kello 1.40, jolloin olin jo repinyt sen tipan ulos kädestä ja irrottanut itseni monitorista, kun hoitaja yritti pitää minulle oppituntia siitä, mitä on närästys. Sen diagnosoimista varten nimittäin pyydettiin menemään omalääkärille seuraavalla viikolla.

Mutta pääsin pois ja olin suihkunraikkaana iFesteillä jo kello 3 ja sain ajatukset pois onnettomasta perjantaista. Ainakin hetkellisesti, sillä hoitaja on soittanut minulle kaksi kertaa maanantaina, kerran tiistaina, keskiviikkona ja torstaina. Olen antanut mennä vastaajaan, sillä epäilenpä, etten osaisi ihan korrektisti keskustella kaikista asioista ihan vielä. Meinaa edelleen alkaa korpeemaan, kun mietin missä meni vikaan. Olen täysin vakuuttunut siitä, että olisin saanut erinomaista hoitoa, jos minulla oikeasti olisi ollut hätätilanne.

Tällä hetkellä ajattelen vain, että sairaala teki kaiken ohjeiden ja säännösten mukaan. Kukaan ei kuunnellut minua, enkä minä osannut vaatia riittävän painokkaasti. Rahaa on palanut käsittämättömiä summia, mutta meidän vakuutus korjaa suurinpiirtein kaiken (tai sitten saan oikeasti sydärin) ja olen oppinut paljon: jos koskaan joudun sairaalaan, niin siellä istuu paikallinen ystäväni vaatimassa tietoa koko ajan. Luoja minua sairaalaan joutumiselta varjelkoon! Mutta nyt on sitten mustaa valkoisella siitä, että minun sydämessäni ei ole mitään vikaa. Sitä närästystä/refluksia ei ole vielä tutkittu, mutta ehkäpä tässä jossain vaiheessa sitten uskaltaudun takaisin valkotakkisten pariin. Tai sitten en. 

P.S. Kuvia ei ole. Vaihdoin kännykkää ja kaikki muu siirtyi kivuttomasti uuteen, paitsi kahden viimeisen viikon kuvat. Mutta en nyt jaksa tapella siitä. Sairaala on sairaala. Tylsä paikka.