Syksy ja arki. Arki ja syksy.

Helou, minä täällä taas. Arki rullaa ja marraskuun pimeys häämöttää vain yhden kellonsiirron takana (me ollaan tässäkin asiassa viikko jäjessä). Biitsi-viikonloppu tyttöjen kanssa on haalistunut muisto ja vettä sataa kuin Esterin paremmasta puoliskosta. Tämä on nyt sitä arjen ylistystä ja tavallista elämää.

Halloweeni on sitten ens viikonloppuna ja olen jälleen varannut säkillisen karkkia jaettavaksi. Vaikka en niin kauheasti tuosta trik-oor-triitingistä tykkääkään, mutta kun kävin Walmartissa, nin sinne ne karkit hyppäsi ostoskoriin. Ihan itse. Ja sittenniin mennäänkin pohjoismaisten ystävien (me ollaan taas melkein norjalaisia yksi ilta)  luokse syömään eli en ole niitä karkkeja jakamassa. Mutta saa sen kulhon jättää sinne pihalle itse otettavaksi ja ihan on kurpitsakin valmisteltu. Ja ihan pikkuisen lisäsin jouluvalojen näkyvyyttä, kun ne sinne etuaikaan tälläsin. 

Varsinaiset jouluhärpäkkeet (meille tulee PORO) lisään sitten lähempänä jouluvieraiden saapumista! Odottakaapas vain. Ja olen sitten ensimmäiset joululahjatkin ostanut, kuinkas muuten. Meikäläinen ei tunne käsitettä ’viime tippa’.

Bisnekset pyörii tässä kuussa sillä lailla, että viimeisillä voimilla mennään joka toinen päivä, mutta sitten taas helpottaa. Kun saisi tasattua vielä virtaa tasaisemmaksi ja pystyisi pitämään yhden arkivapaan. Tai pystyisihän sitä, muttakun aina täytyy varautua pahimman varalle. Ja olisi opittava luottamaan siihen, että kyllä ne sieltä tippuu, ne asiakkaat. Se on tämä ikuinen dilemma: suomalainen ’työ puhukoon puolestaan’ versus jenkkimäinen ’markkinointia on ikuinen pepsodent-hymy ja itsekehu aina ja kaikkialla’ vieteri, joka naksuu ja paukkuu. 

Ja minähän en siis määrällisesti  enempää asiakkaita oikein kaipaakaan, mutta kattokaas kun, tässä täytyy olla itse kaiken katolla ja johdattaa sitä virtaa. Jonka tavoitteena ei ole enempää eikä vähempää kuin itsensä tunnetuksi tekeminen. Sillain, että parin vuoden päästä voi pyytää ihan mitä vaan ja asiakkaat maksaa mukisematta. Tavoite hoitaa 10 asiakasta viikossa ja tienata sillä $6000 kuussa. Eihän se tee kuin $150/tunti. Jotta siinä se suomalainen työ puhuu puolestaan. 

Mutta ei ihan vielä, sillä yliopistomaksulaskelmia on tehty mamman aika paljon pienemmillä tuloilla ja semmoinen 23.000 vuosi sieltä vissiin sitten tulee maksettavaksi. Riippuen siis tietenkin perheen tuloista, tyttären koulumenestyksestä, itsensäkehutaidoista ja noin kolmestakymmenestä muusta asiasta, jotka eivät ihan vielä ole selvinneet. Kenellekään. 

Ja kaikki tämä on niin helppoa, kun on kärsivällinen, rauhallinen ja malttaa mielensä. Siis ihan niinkuin minä. Ja sokeri on pannassa ja kahvia saa juoda vain 2 kuppia päivässä. Näin sitä koetellaan naista mäessä. 

Syksyä kaikille!

Miksi?

Kun eilen ajelimme rantalomalle (taas) kohti Wilmingtonia (Pohjois-Karoliinassa) maailman tylsintä tietä (74) pitkin, niin huomasin, että maisema alkaa tuntuu kotoisalta ja tutulta. Ei enää elämää suodatettuna elokuvamaisen fiiliksen läpi, vaan siis ihan normaali, tutunoloinen maisema. Odotetut pikaruokapaikat, bensa-asemat ja ruokakaupat (tosin niitä on tooooosi harvassa tällä reitillä). Mutta sitten iski turhautuminen siihen, että mun maisema on muuttunut! Missä on loska ja synkkyys? Missä lainehtivat kaurapellot? Missä kihnutus seitsemääkymppiä, kun edessäolevat eivät koskaan osaa ajaa oikeaa nopeutta?

Saavuimme rantatalolle (kivenheitto rannalle), loiske kuuluu, kun tässä istuksin terassilla kahvin ja pizzan (paras gluteeniton pizza so far, Uncle Vinnie's, Carolina Beach) ja asetumme taloksi. Viisi makuuhuonetta, kolme kylppäriä, etu-ja takaprveke, uima-allas, hot tub, riipumatto ja palmupuut tuossa nurkalla. Siis kaikki mukavuudet ja hyvää juomaa. Sitten ajattelen takkatulta, räntäsadetta, gore-texiä ja kiuasmakkaraa, koska on lokakuun puoliväli ja syysloma-aika. Minä heilun paljaine varpaineni rannalla ja Atlantin vesi on lämpimämpää kuin Näsijärven kesäkuussa.

Vietämme pitkää, ansaittua viikonloppua neljän ihanan ystäväni kanssa; jutellaan, heitetään huulta (senkin jo osaan; siis heittää kommentteja väliin tällä kielellä), puhutaan asiat halki ja nautitaan viiniä  (tänäiltana siinä hot tubissa; suom.huom. uikkarit päällä, mikä minulle varmistettiin jo etukäteen). Ja minä kuulen Maisan, Marin, Piken, Armin, Sarin, Sirkun ja Ellun äänet korvissani ja vihdan läiskeen iholla.


Rantakävelyllä tapaamme pariskunnan, jonka kanssa jutustellaan 20 minuuttia siitä, kuinka siivoton heidän vuokraamansa huoneisto on; kauppareissulla kukaan ei pysähdy juttelemaan, joten yksi seurueestamme julistaa kuinka epäkohteliaita nämä ihmiset täällä ovat.  Pizzapaikassa sen sijaan oli ylimaallisen hauska ja puhelias new yorkilais -rouva tarjoilijana ja me kikateltiin kuin teini-ikäiset, jaettiin lastemme kuvat ja muistot ikimuistoisista elämäntapahtumista ja me saimme hyviä ohjeita siitä, kuinka miehiä tulee käsitellä. Siinä syömisen ohessa, kuten tapana on.

Laskua maksaessamme rouvilta meni kymmenen minuuttia oikeanlaisen tippimäärän pohtimiseen ja minä taas loihimahan, kuinka ÄRSYTTÄVÄÄ se on, kun mikään ei koskaan maksa sitä, mitä hintalapussa lukee! Ja sitten juteltiin (viidettätoista kertaa) siitä, että Suomessa ei tosiaankaan tipata ja hintalapun hinta on aina oikea hinta. Ja, että se tarjoilija saisi Suomessa potkut asiakkaiden häiritsemisestä.



Mutta silti nautin joka hetkestä täällä! Mutta kun elämä normiutuu tänne, niin tulee väistämättä miettineeksi, jotta osaako oikealla tavalla arvostaa tätä ja silti muistaa juurensa. Kun +25 lokakuussa on normi, niin siitä tulee itsestäänselvyys. Kun saa ihania ystäviä täällä, niin aleneeko vanhojen ystävien arvostus? Kun elämä muuttaa muotoaan ja haluaisi sekä uuden että vanhan.

Kun luterilaisen paatoksen tilalle vyöryy kaiho ja kaipuu, mutta elämästä nauttiminen on silti työn ja tuskan takana, ja ensin pitää vähän rypeä itsesäälissä ennenkuin voi antaa mennä ja nauttia.

Lapsipuoli

On jäänyt tämä kotomaankielinen blogi vähän niinkuin lapsipuolen asemaan. Ja vain siitä syystä, että työblogi on vienyt kaiken ajan ja energian. Sillä sitä pitää päivittää sillain hallitusti ja järkevästi, eikä sinne saa heitellä sarkastisia kommentteja omalla kielellä.

Ja sittenniin täytyy myös ylläpitää virman nassukirjaa. Joka on muuten aika työlästä kanssa, sillä sinnekin täytyisi keksiä jotain järkevää sanottavaa tai vielä mieluullin ammattimaisia, superlaatuisia kuvia ja tietopaketteja. Sillä koko nassukirja on kovaa vauhtia unohtamassa alkuperäisen tarkoituksensa ja siirtymässä pelkästään mainoskanavaksi. Eihan siellä ole enää yhtään oikeista postauksia. Mutta se on yritettävä pysyä virran mukana, joten minäkin pidän facea enemmän työ- kuin huvivälineenä. Ettäs tiedätte. Seuratkaatte siis tätä blogia, niin tiedätte mitä meille kuuluu!

Niin siinä sitten kävi, että yrittäjäksihän tässä on ryhdyttävä. Selvittelen parhaillaan kuinka laillistaa (LUE: varautua syytteiltä eli turvata omaisuus) toiminta ja kannattaako maksaa perustamiskustannukset. Paikallisee kaupparekisteriin ilmoittautuminen maksaa muutaman satasen ja sehän on tietenkin vuosittainen maksu se. Ja siihen liittyy ilmoitusvelvollisuus eli lomakkeita täytettäväksi. Ja juuri sain hierojatoimikunnalta luvan jatkaa ihmisen koskettelemista seuraavaksi kahdeksi vuodeksi eli vuosittaiset kustannukset vain virallisen toiminnan ylläpitämiseen ovat viidensadan luokkaa (laskin mukaan pakolliset jatkokoulutukset).

Haaste tässä on se, että saan edelleen jatkaa olemattomalla toiminimellä kuten tähänkin asti, mutta jos tässä aikoo laajentaa ja valistaa ihmisiä, niin aina on vaarana, että joku intoutuu liikaa ja sitten puidaan oikeuksia kalliissa paikassa. Minulla on kyllä pakollinen liability-vakuutus, mutta olen yksityishenkilönä vastuussa kaikesta toiminnastani ja loppukädessä omaisuuteni on kaiken panttina. Tai siis toi miähen ja pankin yhteisomistama talo, jonka papereissa minunkin nimeni seisoo.

Siksipä olen suunnitella oikean yrityksen perustamista ja nyt olen jo nimenkin ja trademarkin keksinyt eli siinähän se. Mutta kun ohjeet on tätä luokkaa: sen voi ihan hyvin tehdä itse, mutta mä kyllä käyttäisin varmuuden vuoksi lakimiestä. Ja sehän se sitten maksaa. Ei enempää kuin 2000, mutta vähintään 1500.
Tuossa noi paperit nyt kulkee mukana, muttei niitä tahi lakimiestä ehdi etsiä, kun aika menee blogipäivityksissä. Mää olen kattokaas aallonharjalla ny. Back in business. Right on the track.

Jos nyssitte kiinnostaa, niin tässä on kaikki nettisivut, joiden sisällössä meikäläisen sormet on pelissä:

Mun blogi
Mun nassu
Our Face
Ballantyne Village

Tuolla Villagen sivuilla ei ole meidän tapahtumia tällä hetkellä, kun päivitysvastaava ei ole ehtinyt tehdä mitään. Tai on se tehny mitään, mutta homma tyssäsi oikolukuvaiheeseen. Mitähän tästä vielä tulee? Koska mää opin? Ottamaan rauhallisesti. Mutta tämmöstä tää käsityöyrittäminen nykyään on. Brändäystä nääs!

Ens viikon postaus tuleekin sitten taas biitsiltä. Auringonpalvontaa tiedossa siis. Tai tulvasukellusta.