Selitys on löytynyt

Olen viime aikoina lukenut muutamastakin blogista siitä, mitä tapahtui puolivälissä. Tämän aloitti Riikka eli Vihreän saaren emäntä, ja minusta(kin) ajatus oli hauska. Eli koska täytän puolivuosikymmentä, niin minun puolivälini oli neljännesvuosisata. Mitä siis tapahtui, kun täytin 25?

No eihän nyt mitään sen kummempaa, mutta menin kihloihin, naimisiin, valmistuin ylipistosta ja sain ensimmäisen työpaikan, jossa sitten olinkin enemmän tai vähemmän 17 vuotta. Nyt kun täytän puolet enemmän, niin tarkoittaako se sitä, että tapahtuu vielä enemmän vai tapahtuuko vain puolet edellä mainituista? Siis että ajaudummeko asumiseroon, eroon ja löydänkö kaksi uutta työtä, sillä en nyt ihan justsillään ehdi uutta ammattia hankkimaan. Vähän kuitenkin sillain toivon, että vain puolet tapahtuisi, koska elämä siis muutenkin on vähän laiskistumaan päin, niin siis että vaan kaksi uutta työtä, kun ei tosta äijästä nyt kummiskan mihinkään pääse.

Ei siis ihme, että reporaiska ei meinaa aina pysyä perässä, kun suuria muutoksia on tulossa. Taaksepäin katsoessa nimittäin näyttää kaikinpuolin siltä, että juurikin tuossa vaiheessa tapahtui kaikkein eniten! Jos sitten viedään ajatusta vähän eteenpäin, niin seuraava etappi oli lapsen saaminen 27-vuotiaana eli tähdistä nyt tuijottelen, että lisää lapsia 54-vuotiaana. Ja kyseessähän olisi ihan loogisesti tietenkin lapsenlapsi, eli likalla on semmoiset nelisen vuotta aikaa hoitaa homma kotiin. Mutta eihän sitä ole sanottu, vaikka kyseessä olisi semmoinen karvaisempikin otus. Mummu täällä ilmoittautuu, mutta siis vasta noin neljän vuoden päästä.

Ja koska tässä kultaisessa keski-iässä aina joskus meinaa ajatus lipsahtaa myös sinne iankaikkisuuden puolelle, niin jatkan tätä korteista lukemista vielä vähän. Minun elämässäni oli suurten surujen vuosi silloin, kun täytin 36 ja kun tuplaamme tämän, niin suuret surut ovat tulossa vasta kahdenkymmenenkahden vuoden kuluttua! Että ihan rauhassa saa nyt sitten porskuttaa eteenpäin.

Kaikesta tästä, ja siitä että seuraan 23-vuotiaan suomalaisnaisen Appalakkien ylitystä (Finnish Line on the AT), sain sitten sellaisen älynväläyksen, että jotain uutta ja mullistavaa olisi aloitettava, jottei ihan vallan kangistu kaavoihinsa. Aloitin ankaran ajatustyön asian tiimoilta ja meinasin ostaa juuri julkaistun uuden Broadway-sarjan paikalliseen teatteriin. Mutta sitten hoksasin, että sehän olisi aikaisemman toistamista eli se ei käy. Sitten mietin, että josko jonkin konserttisarjan hankkisi, mutta ei sekään oikein iskenyt (vaikka olenkin menossa kuuntelemaan Rahmaninovia). Sitten aloin luoda listaa kaupungeista, jotka olisivat ajomatkan päässä eli jos kerran kuussa kävisi jossain uudessa paikassa. Aika kalliiksi tulisi sekin ja alkaa tässä olla tämän vuoden matkustuskiintiökassa jo pianaikaan kulutettua eli jossei sittenkään liikoja mää-matkoja.

Sitten se tuli: älynväläys! Olen siinä kunnioitettavassa iässä, että kukat ja mehiläiset ovat vihdoinkin alkaneet kiinnostaa, joten menin ostamaan kausijäsenyyden paikalliseen PUUTARHAAN. Tai siis itseasiassa pääsen kahteen puutarhaan ja lintujen suojelupuutarhaan ihan täällä Charlotessa. Eli näin revittelee keski-ikäinen: kohta postaan vain kukkasia ja lintuja. Ja ehkä vähän niitä mehiläisiä.

Että näin! On se uskottava, että matematiikalla pystyy selittämään koko elämänkaaren, ja että minä olen alati muuttuva ja olosuhteisiin muuntuva, suorastaan ihan melkein kapinallinen.

Ylös ja alas ja sitten uudestaan

Se on tämä keski-ikäisen naisen elämä yhtä vuoristorataa. Epäilen, että ihan kaikki veriarvot eivät ole kohdillaan, sillä iski männä viikonlopulle semmoinen eksistentiaalikriisi ettei paremmasta väliä. Asiaan vaikuttaa myös - taas kerran - hammas. Minä siis välttelen lääkäreitä kuin ruttoa, vaikka siis nyt on varattuna aika vuositarkastukseen, taas, kun vihdoinkin selvisi, että omalääkärini on nyt sitten se lääkäri, josta oikeasti melkein tykkäsin viime kerralla. (Ei tarvittu kuin kolme viestiä ja asia selvisi. Periaatteestakaan en suostunut soittamaan.)

Mutta se hammas. Etuhammas. Uusi, uutukainen, kiiltävä pepsodentti, joka on oireillut kaksi vuotta ennen juurihoitoa ja nyt sitten vielä puoli vuotta juurihoidon jälkeen. Se on kipeä. Eli juurihoito oli täysin turha. En tiedä sanoa, oliko kahden tonnin kruunukin turhake, sillä nätti se on. Mutta siis edelleen kipeä. Mikä ei ole mahdollista, koska siitä on tapettu hermot. Ja hommahan menee sitten tietenkin niin, että seuraavaan VIITEEN vuoteen ei vakuutuksemme korvaa uutta juurihoitoa TAI kruunua yhtään mihinkään hampaaseen. Että semmosta. Liemiruuilla mennään.

Asiaa on tutkittu nyt oman hammaslääkärin voimin useaan otteeseen ja hoitomuodoksi valikoitui purentakisko, jota pidän yöllä. Se sai hampaan entistä kipeämmäksi, joten kiskoa viilattiin ja kokeiltiin uudelleen, jolloin se auttoi noin viikoksi. Minkä jälkeen kipu palasi entistä epämiellyttävämpänä. Se ei ole tavallista hammaskipua (luoja varjelkoon, sitten olisin jo hirttänyt itseni), mutta kun koko ajan jomottaa, niin alkaa ottaa pattiin. Ja kohta on kai jollekin toiselle asiantuntijalle asian kanssa siirryttävä. En uskalla edes ajatella kustannuspuolta. Ehkä opin nukkumaan suu auki niin, etten vahingossakaan iske hampaita yhteen. Tämä tekniikka tosin estää syvän nukkumisen, kokeiltu on, eli ei auta henkiseen kututukseen.

Ja sitten, kun hammasta kiskoo, niin nämä menopaussia ennakoivat oireet tehostuvat potenssiin kaksi. Olen ihan oikeasti sitä mieltä, että hormoniheitot AIHEUTTAVAT hammaskipua. Ja sydämentykytystä, ummetusta, refluksia, turvotusta (en ole ikinä edes lentokoneessa turvonnut, mutta nyt kuulkaa onnistuu sekin) ja vihlaisuja tuossa etumustossa. Jopa siinä määrin, että tilasin ajan myös mammografiaan näin viiden vuoden jälkeen (olen käynyt säännöllisesti thermografiassa eli en millään lailla ollut välinpitämätön tämän asian suhteen). Siis ihan oikeasti. EN HALUA VANHETA!

Vastaliikkeenä kaikelle edellä ruikutetulle olen pakottanut itseni viettämään aikaa täällä klubilla, jota siis punttisaliksikin kutsun. Täällä nimittäin kahvi on halvempaa kuin kahviloissa ja kun välttelee pahimpia ruuhka-aikoja (paikalla on siis myös lastenklubi eli melusaaste särkee hammaskipuisen keski-ikämamman korvat), niin tässä on ihan kiva istuksia. Ja sitten voikin mennä hyvällä omallatunnolla sinne höyryhuoneeseen, kun on melkein jo reenannut. Kun olen nimittäin keski-ikäisen mammaihmisen raivon voimalla vihdoinkin saanut nämä palveluammattilaiset ymmärtämään, että höyryhuoneen käyttökatkoksista on ilmoitettava sähköpostilla! En edelleenkään käy jumpissa, joogassa, uimassa tai missään hilavitkutinjutuissa, mutta käyn siellä höyryhuoneessa. Ja vähän juoksumatolla ja salilla, joten ihan olen aktiivinen ihminen. Muussakin kuin valittamisessa.

Sillä onhan siinä vinha perä, että liikunta auttaa moneen vaivaan. Jopa hammakipuun, tosin vain hetkittäin.

Eräs viikonloppu

Tiedättekö sen tunteen, kun aamulla herätessäsi kaverit pulisevat jotain keittiössä. Omalla kielellä. Kuinka jokin sisälläsi asettautuu oikeaan asentoon.

Koska olet viimeksi kokenut sen jännityksensekaisen innostuksen siitä, että olet matkalla tapaamaan uusia tyyppejä, ihmisiä, joiden kanssa kuvittelet löytäväsi jotain yhteistä, muttet sittenkään voi olla täysin varma. Kun sen sadasosasekunnin ajaksi mieleen välähtää, että olikohan tämä sittenkin virhe.

Oletko koskaan ottanut autoa allesi, pakannut mukaan vaatetta pariksi päiväksi ja antanut mennä. Eteenpäin, vähän kuin kohti tuntematonta, mutta sillä tavalla sopivalla tavalla tuntematonta, ettei tarvitse äityä ylenpalttisen varovaiseksi tai saada vatsanpuruja. Kokea sellaista henkilökohtaista vapautta, joka syntyy siitä, että olet sinut itsesi kanssa, mutta avoin uusille kokemuksille ja elämyksille siinä pienessä tavallisessa hetkessä arjen puristuksessa.

Minä olen saanut kaiken ylläolevan siksi, että olen muuttanut toiseen maahan, toiseen elämään ja toiseen ulottuvuuteen. Minulla on elämä mallillaan ja rutkasti ystäviä, eikä arjesta puutu mitään. Itseasiassa pidän arjesta, enkä ole seikkailunhaluinen, mutta olen elämälle ja kohtaamisille utelias, ja yritän olla avoin uusille asioille. Uusille ihmisillekin, mutta vain sopivassa määrin, sillä introvertin elämä ekstrovertissa maa(ilma)ssa vaatii vähän säätelyä. Olen myös kyräilijä, tai tarkkailija, mikäli kyräily aiheuttaa mielessäsi liikaa negatiivissävytteistä värähtelyä, joten sanoin se ihan näin suoraan: olen ylpeä itsestäni, että lähden näihin tapaamisiin!

Lähden, koska kaipaan sitä yhteisyyttä, joka syntyy kielestä, sen vivahteista, tuttuudesta ja minuudesta. Minun kieleni.  Lähden myös, koska haluan kuulla asiat juuri niinkuin ne ovat; tai ehkä vieläkin enemmän haluan kuulla heittoja, joihin on upotettu alleviivattua ironiaa tai rehtiä suomalaista vittuilua. Jota ei ole tarkoitettu loukkaukseksi, vaan yhteenkuuluvuudeksi. Monen mielestä liian ronskia, mutta minulle tuttua. Omaa. Kun siinä nimenomaisessa hetkessä tietää mitä toinen ajattelee, mitä kokee. Kun on se tausta. Lähtökohta, joka minulle sanomattoman rakas.

Lähden kokemaan miten erilaisia me olemme, miten erilaisista lähtökohdista tulossa ja kuinka eri suuntiin menossa. Elämässä on niin monta muuttujaa ja sen ennustettavuus on nolla, mutta jokainen kohtaaminen on uusi alku ja mahdollisuus uuteen. Yhden kanssa synkkaa heti, toisesta ei oikein osaa sanoa, mutta tässä iässä on oppinut antamaan tilaa sille toisellekin vaikutelmalle. Jonkun kanssa ei vaan kertakaikkiaan ehdi jutella sen enempää, mutta toisen kanssa humahtaa yhteiseen sielunmaisemaan. Kaikkien kanssa saa purnata, käydä läpi samanhenkisiä kokemuksia ja nauraa rätkättää asioille. Olla rehellisesti keski-ikäinen ja ymmärtää, että tämä(kin) on vain yksi vaihe tätä elämää.

Ymmärtää puolesta sanasta. Se vapauden tunne, jossa ajatuksiaan saa järjestellä ja toinen malttaa odottaa. Kuinka joku katsoo silmiin ja odottaa vastausta, koska haluaa tietää. Kuuntelee aidosti. On lähellä.

Ja kaikki kaakattavat kuin kanalauma, joten yhden valokuvan ottamiseen menee puoli tuntia. Kaikki puhuvat yhtäaikaa, eikä kukaan kai enää kuule toista, kun on saatava sanoa, osallistuttava, puhuttava. Kun saa olla juuri tässä ja näiden ihmisen kanssa ilman liikoja naamioitaan.

Minä sain tänä viikonloppuna yksitoista uutta ystävää. Vietimme Suomi-viikonloppua Folly Beachille kuudentoista naisen voimin. Sieluni on hetkiseksi täyteen ladattu.

Folly Beach 22.-24.2.2019

Tammikuu

Taas on virrannut vettä Tammerkoskessa, mutta kukaan ei ole blogannut. Ei ole paljon aiheita, ja jos onkin, niin ne ovat sellaisia pieniä sivuhuomioita, joista ei saa kokonaista kirjoitusta, ja jotka sitten samantein unohtaa. En nyt väitä, että tekstintuotto on väljähtänyt, mutta kyllähän tämä blogi selvästi on. Kun elämä on sellaista mä joka päivä töitä teen -meininkiä, josta ei kauheesti pällisteltävää löydy.

Se on tätä seesteistä keski-ikäisen elämää vaan. Joulu ja uusi vuosi meni ihan totaalisesti laiskotellen ja kirjoja lukien. Ehkä olisi järkevää tehdä tästä vaikka kirjablogi, sillä aika mielenkiintoisiin opuksiin on taas tullut tartuttua ja elämää opittua.

Kuten siis esimerkiksi juuri tällä hetkellä on menossa Myrskyluodon Maija -kokoelma. Tämän pokkarin ihana, tavallaan ihan tuntematon tuntematon suomalaisnainen minulle  hyvää hyvyyttään etsi ja tänne puolelle maailmaa raahasi ja sitten postitti minulle kuukausikirjana suomalaisnaisten kirjaringissä. Kiitos kaunis! Siinä sivussa olen tietenkin kuunnellut Lasse Mårtenssonin sävellystä myös ja tiedätte varmaan miten siinä sitten kävi. Mutta minulla ei varsinaisesti ole ollut ollenkaan koti-ikävä, joten Maijan kanssa olen sitä siis ihan omatoimisesti hankkinut ja halunnut kaivata Suomeen. Eli oikein tyytyväisenä kaipaan sitä Myrskyluodon ajan Suomea, jolloin elanto hankittiin merestä, vaatteet lonkutettiin kangaspuilla itse ja sittenhän se Maija sai myös sen oman saunan (ennenkuin talo paloi poroksi) ja kyllä minä taas niin mielikuvituksekkaasti samaistuin!

Ihan oikeasti siis juuri sellaista Suomea haluan kaivata! Siis aikaa ennen isovanhempiani. Ihan realistisessa vaiheessa on siis kotoutujan polku tässä seitsemännen vuoden kynnyksellä! No, joku, jolla on psykologista silmää, voisi tässä kaikessa nähdä jopa semmoista puolen vuosisadan elämänmitan kynnyksellä esiinpursuavaa taaksepäin katsomista, omien juuriensa kartoittamista ja muuta ylevää. Sillä tässähän tätä elämässä kertynyttä viisautta nyt punnitaan yhtälailla kuin näköalattomuutta pelätään ja tekemättömyyksiä kadutaan. Ehkä olisi jo vähitellen aika siirtyä muinaismuistoisista kirjoista uudempiin ja fressimpiin teoksiin myös suomen kielen puolella. Siis Maijan jälkeen.

Kun kerran tässä eletään tätä elämän parasta aikaa. Eli nykyhetkeä. Jossa on talvi ja kylmä ja viluttaa. Eikä ole edes sitä niin lumoavalta näyttävää lumipeitettä, joka karaisisi elämään ja puskemaan yli maallisten tuulien ja viimojen. On vaan palelevat varpaat, takkatuli ja aurinko, joka nyt kuitenkin ihan viime viikkoina on suostunut pilkahtelemaan ja lupailemaan kevättä. Ulkoelämää tässä jo odotellaan, että saisi juoda aamukahvinsa linnunlaulussa eikä tarvitsisi kuunnella ja katsella ihan minkä tahansa kanavan uutisten nukkemaisiksi maskeerattujen pitrkätukkaisten ns. uutistenlukijoitten pärstöjä. Sillä telkkariin ei pääse, jos ei ole liukuvärjättyjä (tälle on joku oikea nimityskin, mutten muista) yli olkapäiden ulottuvia hiuksia tai sitten on ihan oikeasti paksu, jolloin telkkarissa esiintyminen ja silminnähtävä kannanotto juuri oikeanlaista bodyimagea nääs kohtaan. Jos olet mies, niin sitten ei haittaa miltä näytät, kunhan osaat kikattaa telkkarissa tai ainakin olla kotoisasti siinä sohvalla, kun ne muut kikattavat. Kyllä on kuulkaas Arvi Lindiä, ja sitä, että ankkurista ei tarvi nähdä kuin kasvot, ikävä. Ehkä mulla on vaan väärät kanavat, mutta siis telkkaria ei vaan yksinkertaisesti pysty täällä katsomaan!

Mutta ens kuussa onkin sitten taas tiedossa Suomi-mimmien hulabaloota Charlestonissa ja sen jälkeen on jo maaliskuu, jonka päälle kevätreissua pukkaa. Sitten saakin jo pakata laukkunsa kotomaan kamaraa varten ja tuonpa taas vieraisia ihmettelemään Suomen suvea ja yötöntä yötä. Suunnittelu on täydessä vauhdissa ja saunat tilattuna. Nyt sitten vaan keräämään ne reissurahat ja kesäkuussa nähdään. Juhannus 2019 Ikaalisissa!

Hyvää joulua kaikelle kansalle

Nyt on tultu siihen pisteeseen, ettei meikäläisen elämässä tapahdu mitään raflaavaa, kunnei siis keksi mitään kirjoittamista. Tulee näitä ylipitkiä välejä. Mutta onhan se siis ihan hyväkin asia, ettei tarvi valittaa jostain koko ajan.

Kun ei ole valitettavaa. Työskentely kototoimistossa on solahtanut uomiinsa ja asiakasvirta on ehkä hivenen vähentynyt, mutta sekään ei liene huono juttu, kun tuota olkapäätä täytyy kyllä edelleen kuntouttaa. Opetan myös edelleen suomea eli senkin saa laskea työksi, vaikka huvilta enemmän tuntuukin. Likalla on enää puolitoista vuotta koulua jäljellä, mikä herättää äidin ymmärtämään, kuinka nopeasti aika valuu käsistä. Sillä en tietenkään ole kriiseillyt tuota puolen vuosisadan rajapyykkiä, joka häämöttää puolen vuoden alle neljän kuukauden päässä. Pääsen Las Vegasiin pelaamaan kaikki säästöni. Tai jotain.

Joulukin on kuulemaa tulossa ja meillä on sitä silmällä pitäen töröttänyt kuusi jo monta viikkoa. Ensin sillain hillittynä olkikoristeltuna ja sittemmin kaikkine krumeluureineen... ei mennyt semmoinen rauhallinen suomalaiskansallinen joulutyyli läpi tänäkään vuonna. Ehkä ensi vuonna laitan kaksi kuusta... ja lisää jouluvaloja.

Tämän vuoden jouluriehuminen on jäänyt vähän vähemmälle, sillä olen ollut kaksi viikkoa ihan oikeasti kipeänä; siis taas kolmen vuoden jälkeen. Netflix on tullut taas vähän liiankin tutuksi, mutta myös pari mielenkiintoista kirjaa on päässyt kuuntelulistalle: nyt on menossa Michelen Becoming Me, mutta sitä ennen Bryan Cranstonin (Breaking Bad) ja Diane Guerreron (Orange is New Black ja Jane the Virgin) elämäkerrat ovat viihdyttäneet. On kyllä menossa melkoinen lukubuumi Audiblen kautta, mikä on sinällään sivistävää. Kahden mailin juoksumattokävely ei kyllä onnistu ilman kirjaa korvanapeissa ja on se kirjankin kanssa tuskien takana. Mutta tässä iässä on siis pakko avittaa tuota sydänparkaa ja kerättävä kävelypisteitä. Huoh.

Elämässä on siis paljon ihania asioita, joista voisin vielä mainita muutaman konsertin, joissa olemme tänä syksynä käyneet: Postmodern Jukebox oli loistava ja melkein samaa sarjaa Brian Setzer Orcherstransa kanssa. Paras musiikkielämys oli sittenkin meidän omat pikkujoulut, jonne kutsuin kolme parasta kaveriani miehineen, ja miehet ottivat instrumenttista mukaan: keyboard, kitara ja rummut. Siinä ne irrotteli meidän keittiössä ja mun piti vähän nipistellä itseäni. Juu, oma mies jammaili kanssa, mutta enemmän siellä taustalla, kun ei ole vielä ehtinyt kolmeakymmentä+ vuotta harjoitella.

Nyt on enää muutama yö jouluun ja lantut odottaa jääkapissa. Tänään vielä viimeinen työpäivä ja sitten saa rauhoittua leipomaan pullaa ja karjalanpiirakoita, niitä on löytynyt toivelistoilta, joten niitä toimitetaan.

Rauhaisaa joulua ja ihanaa uutta vuotta kaikille. Suomenreissu odottaa viiden kuukauden ja yhdeksän päivän päässä!

Michiganin leski täällä terve

Taas on aikaa viärähtäny eikä mitään sen kummempaa sattunu.

Paitsi, että kävi ihana kaveri kylässä ja mepäs posautettiin pohjoiseen eli Virginiaan ja poikettiin varmuuden vuoksi Tennesseen kautta, kun en ollut siellä aikaisemmin käynytkään. Ei ny si tartte välttämäti mennäkä Memphisiin tai Nashvilleen kevään road-tripillä. Mutta ei siittä pitäny viälä puhua, säilyköön kevätretket viä salasina.

Ajeltiin semmone Virginia Creeper Trail polkupyärällä alas. Taikka siis pualivälii ku siihen tuli semmoset 17 mailia. Eikä tullu ees hiki vaa päivvastoin: tartti poiketa ostaa lämmikettä matka varrella kun käret jäätys. Mutta maisemat oli upeita ja joki solisi hyisenä koko matka. Me myäs tottakai syätiin hyvin sekä Abingdonissa että Blowing Rockissa. Ja otettiin maisemakuvia. Kuten myös Linville Fallseilta misä käveltiin ainaski kaks mailia eli oli semmone luonto- ja aktiviteettiloma. Kiitos vaan viaraille, jokka synttäreilleki raahattiin. Ikävä jäi.

Enne Suami-viaraita poikettiin norjalaissyntyse kaveri kanssa eteläsä Beaufortisa, joka on kulmakumman vanhin kylä. Ja se on täälä outoa. Ku kaikki 70-lukua vanhemmat asiat luetaan antiikiks. Beautiful Beaufort (lausutaa biutivul biufort; ei saa sekottaa NCn Beaufordiin, mikä lausutaa beufort) on sillain säilyny, ku sisällissorasa siälä ei taisteltu lainka, vaan perustettii vaan sairaaloita. Hiano paikka! Ja si käytiin St. Helenan saarella, misä oli komee galleria täynnä Gullah-tyylistä taidetta ja muutenki se on Gullah-kulttuurin keskus (orjien jälkeläisiä, jokka kehitti oman kiälenki jottei isännät ois ymmärtäny mitä ne puhuu). Työkseen nää orjat joutuvat pumpulipelloille ja tekemään indigo-väriä, joka oli semmosta myrkkyä että oksat pois. Samalla saarella oli myäs ihka ensimmäinen mustille perustettu koulu. Se oli ny museona, mutta kovi paljoa emme paikasta ymmärtänee, ku se opas puhu semmosta murretta että skandinaavit jäi iha ymmälle. Hiano paikka! Jaa kiipesin taas majakkaa!

Enne tota reissua piti tehrä viä yks reissu piitsille, mutta se meni mönkään se hurrikaanin takia. Tai niitä oli siis oikeesti kakski.

Enkä sitte viäkä päässy sinne Michiganiin, missä miäs on ollu kohta reilu kuus viikkoo, eli mää oon saanu olla kotona ku ellunkana! Ja nauttinu joka hetkestä. Paitsi siittä, ku meni sulake ja se jäi jumii. En saanu takasi ja kyllä itteppäistä naista korpes. Tartti iha soittaa miähelle ja si miäs soitti toiselle miähelle, koka tuli ja paukautti sitä tsydeemiä ja naps, taas tuli sähköö. Tartti vaan miähen tatsia se.

Toisenki kerra oli ikävä. Se oli sillo ku tulin myähään teatterista kotio (Hamiltonia räppäs eli taas oppi maalaistyttö kuinka se tämä maa perustettii) ja ihav valsetissa ajoin takaa ainakin kymmensenttistä torakkaa! Prkl ku piti iham myrkyttää. Mutta mistäpä ei suamalaine selviäis.

Ei sitte muuta ku heippa eli punttikselle pepsorent-hymy naamalla (oli muute useamman tonnin pepsorentti). Ja huamena Ashevilleen kouluttautumaa viisaaks ihmiseks! Täsä tyhjäsä pesäsä on kuulkas ihan nautinnollista.

Syksy tuli!

Vaikkakaan ruska ei ole vielä alkanut. Syksy on tänä vuonna pari viikkoa myöhässä eli tähän asti ollaan kuljettu flip flopeissa ja hikoiltu ihan riittävästi. Tänään menin ensimmäistä kertaa metsään lenkille, kun aamulla oli mukavan viileät 23 astetta. Muutoin onkin saanut käpytellä punttisalin juoksumatolla, mikä sinänsä on maailman tylsinta hommaa, mutta tässä iässä on ollut pakko ottaa sekin lusikka kalliiseen käteen. 

Edessä on jälleen työviikko, mutta perjantaista koittaakin sitten loma ja Suomi-vieraat saapuvat! On kyllä aikakin laittaa olkapää lepoon ja hoitoon, katsotaan miten sen kanssa käy. Talo on siivottu vieraita varten (paitsi noi keittiön ikkunat, jotka imevät hämähäkinseittiä) ja petikin on jo pedattu! Odottavissa tunnelmissa siis, ja kyllä sietääkin, sillä viikon päästä suunnataan nokka kohti Virginian vuoristoa polkemaan. Että sitä ruskaa sinne toivomme!

Muuten syksy on asettumista rutiineihin, teatteria ja hyvää ruokaa. Paitsi että tänä vuonna on jo kaksi trooppista myrskyä pyyhältänyt tästä ylitse eli olisi aika ennustaa tarkoittaako se vähä- vai kovalumista talvea? Aika lentää kuin siivillä eli ihan kohta saa ripustella jouluvaloja, joita täytyisi kyllä juuri nyt mennä ostamaan lisää ennenkuin kaikki loppuvat. Kunhan Halloweenista päästään, niin täältä pesee taas!

En ole vähään aikaan hehkuttanut Charlotten kultturitarjontaa, mutta sitä siis olisi: Postmodern Jukebox oli loistava, Broadway Showsta saa halutessaan nauttia joka toinen kuukausi ja pienemmät teatterit ovat intohimoisia. Hamilton ja The Curious Incident of the Dog ovat lähitulevaisuudessa, takana loistava Matilda ja Lion King pari mainitakseni. Teimme ystävän kanssa viikonloppureissun Beaufortiin (SC) ja opimme, että kyseessä on tämän puolen maailman vanhin kaupunki. Siellä mm. kiipesin paikalliseen majakkaan (miksi muuten mun kaverit ei suostu kiipeämään vaan saan aina ittekseni puuskuttaa?) ja nautimme hyvästä ruuasta. Seuraavaksi listalla olisi sitten Ashevillen reissu, kun niitä jatkokoulutuksia tulisi hankkia. 

Sitten iskeekin jo Thanksgiving päälle ja siitä saa lasketella jo jouluun. Lupaan tehdä taas lanttulaatikkoa, jos joku vaikka haluaisi tulla syömään? Tasaista ja harmaata arkea siis luvassa, mutta nautitaan siitä. Keväällä on sitten selviydyttävä jonkun suuresta syntymäpäivästä ja siihen liittyvistä muodollisuuksista (kuten vanhenemisesta), mutta juhannuksen vietänkin taas kotomaassa. 

Jos tässä nyt sinne asti selviää.... uskon, että tuon olkapään saan vielä kuntoon, mutta purukalustosta en ole ihan varma. Aloitin meinaan sen uuden etuhampaiston rakentamisen ja siinä ollaankin sitten aika kovilla: vietin perjantaina rapiat neljä ja puoli tuntia hammaslääkärin tuolissa. Sillä minun kohdallani nämä hommat eivät tunnu aina menevän ihan suunnitelmien mukaan. Ja sitten lohkesi yksi paikka ja löytyivät myös kadoksissa olevat röntgenkuvat (18 kappaletta, meinasivat alkaa ottaa uudestaan, mutta nousin barrikadeille), joista ilmeni pari uutta reikää. Eli jos tässä vähän mietin, että olkaa säästääkseni vähentäisin töitä, niin asia ratkesi ihan itsestään: töitä on tehtävä, jos mielii pitää hampaat suussa. 

Eli motivaatiot on kohdillaan! Toivon nyt kuitenkin, että muuten pysyisimme terveinä, sillä ihan tarpeeksi on tänä vuonna pidetty tämän maan hoitolaitoksia pystyssä ja yksi terveellinen vuosi olisi ihana yllätys. No, nämä on näitä keski-ikäisen iloja, aika hyvin tässä kuitenkin menee, kunhan muistaa raahata itsensä tuonne salille säännöllisesti. Että sinne sitten nytkin. Salille, saunaan ja sitten saakin sammua sänkyynsä. Ei hassumpaa!