Washington DC

Poikkesimme siis männä viikolla asuinmaamme pääkaupungissa Washingtonissa tahi oikeammin DeeCeessä, kuten asia täällä pitäisi ilmaista. Siitäpä sitten muutama sananen. En aio kerrata turistinähtävyyksiä varsinaisesti, vaan tunnelmiani.

Heti yhdeksän tunnin ajomatkan (tässä mukana kaksi pissi- ja yksi lounastauko) puuduttaminen jalkauduimme kaikkien muiden sekaan ja kävelimme Washington muistomerkille ja Valkoiselle Talolle. En ollut niinkään ällikällä lyöty, sillä maisemat ovat tuttuja telkkarista, mutta mielessä häilyi kysymys: Mitä suomalaisen kuuluisi tuntea läntisen maailman poliittisessa kehdossa? En osaa riittävästi asuinmaani historiaa, eikä minusta tuntunut mitenkään ylevältä. Joo, tommonen kivipaasi; hienosti valaistu talo ja telkkarista tuttu, mutta... Onko tällä jotain merkitystä minulle? Likka ei ota uskoakseen kuinka tyhmiä kysymyksiä esitin (Kuka toi herra Washington oikeesti oli); koska en luota omaan tietooni. Miksi tämä on DC eli District of Columbia? Mitä Columbialla on mitään tekemistä minkään kanssa?

Ja sitten museoita. Niitä on! Ei voi välttyä vertaamasta vanhoihin kokemuksiinsa ja mietinkin miten prameaa ja ulkokultaista täällä olisi, jos venäläiset olisivat asuttaneet tämän mantereen. Valkoinen talo on sittenkin aika maltillinen ja vielä maltillisempia ovat muut rakennukset. Ne ovat valtavia, mutteivat ulkokultaisia. Ehkä minä sittenkin ymmärrän jotain historiasta, aikakausista ja ihmisten hyväksikäytöstä, mutten politiikasta. Alan pikkuhiljaa tajuta, mitä amerikkalaisella unelmalla ja yksilön nostamisella kaiken keskiöön tarkoitetaan! Kaikilla on sama mahdollisuus, jos osaa pelisäännöt, on valmis uhraamaan aikaa, vaivaa ja ties mitä, nostaa itsensä ja lähipiirinsä omalle jalustalleen ja menestyä. Omat lähtökohdat, juuret ja kehitys on keskiössä ja isänmaallisuus ei kohdistu niinkään tähän maahan vaan ideaan tästä maasta. Tätä kaikkea tuetaan suureellisella maailmankuvalla. Koska meillä täällä on niin suurta, niin muualle ei tarvitse mennä.

Yhdysvalloissa maan valtavuus ei tue homogeenisuutta, kansojen kirjo ei nivo yhteen, mutta itseriittoisuus kyllä. Onhan se mieletöntä, että tämä on yksi maa! Ja sitä johdetaan tästä kaupungista. Avaruutta kuvaa myös se, että muistomerkit on suunniteltu kontrastien kautta ja National Mall on oikeasti hieno monien kuvakulmien kautta, mutta enemmän edukseen televisiossa. Paikanpäällä se on hurjan suuri puisto, jonka laidalla on tusinoittain museoita. Ja arkistoja ja muuta paperihelinää, jota pitäisi kovasti osata arvostaa. 

Kyllä ihminen on kummallinen. Tavalliset kansalaiset riite--- juttulevat kovaäänisesti kadunkulmassa ja yrittävät tulla toimeen tässä pelissä. Kabineteissa luodaan suurta peliä nimeltään politiikka, jossa populisoidaan käsitteitä, joiden ymmärtäminen vaatisi älyä, jotta ihmiset voisivat kuvitella olevansa tärkeä osa tätä suurta valtiota, jolla on merkitystä. Ja sitten maan johtoon on pääsemässä täysin aivoton pelle, joka ei arvosta mitään tai ketään muuta kuin pohjatonta vallanhimoa ja itsekeskeisyyttä! Äärimmäisen isossa valtiossa mikään muu kuin ääri-ilmiö ei saa minkäänlaista kaikupohjaa. Täällä on jo ihan kaikkea, joten erottautuminen on mahdotonta. Ja jotenkin pitäisi saada äänensä kuuluviin ja oma pärstä maailmankartalle.

Niin. Mitäpä tässä pieni suomalainen osaisikaan asiasta sanoa. Kaikki virheet ja menneet pahuudet ovat nähtävillä noissa museoissa, mutta samoja seikkoja toistetaan silti. Koska jokainen sukupolvi koostuu uusista yksilöistä, joilla on oikeus tehdä omat valintansa. Holokaustimuseon (United States Holocaust Memorial Museum) sisältö on käsittämätön, mutta jo tuttu asia eurooppalaiselle. Euroopan pahuus on kuvattu kattavasti ja on ehdottomasti vierailun arvoinen paikka. Alkuperäisasukkaiden (National Museum of the American Indian) museossa voisi tavoittaa saman tunnelman, mutta sepä onkin koostettu hieman eri näkökulmasta. Alkuperäiskansojen kulttuuri on tietenkin merkittävä asia, mutta ei iske ihan niin syvälle ihmisen pahuuden ytimeen. Uuteen Afrikkalais-Amerikkalaiseen (National Museum of African American History and Culture) museoon emme päässeet sisälle, koska emme olleet tajunneet hankkia lippuja etukäteen. Taidemuseoista kolusin läpi Patsaspuiston (National Gallery of Art Sculpture Garden) ja maksan pääsymaksun Naistaiteilijoiden museoon (National Museum of Women in the Arts), joka oli ainoa yksityinen museo, jossa kävin. 

Museoähkyhän siitä tuli! Takaisin siis tunnelmiin. Meidän hotelli oli Chinatownissa eli kävelymatkan päässä ihan kaikkialle. Myös bussi- ja metroyhteydet näyttivät toimivan moitteettomasti ja ihan oikeasti autolla ajaminen oli tuskaisin vaihe tässä reissussa. Eipä näyttänyt olevan väliä sillä, oliko ruuhka-aika eli ei, sekä sisään kaupunkiin että ulos sieltä oli jonkinverran jonotusta. Minusta kuitenkin näin ensikertalaisille yöpyminen keskustan kalliissa hotellissa oli ehdottoman hyvä valinta. Saatoimme myös nauttia ravintolamaailmasta täysin rinnoin, kun ei tarvinnut miettiä miten liikkuisi. Taksia käytimme, kun kävimme uusimassa passeja Suomen lähestystössä, ja tämähän oli se varsinainen syy koko reissuun. Oli aika hassua small talkata suomeksi keskellä teeveesarjamaista oleilua. Ihan oikeasti osaan kyllä jo small talkia, mutta suomeksi se meni könkköilyksi!

Minä tykkäsin DCstä oikeastaan tosi paljon! Se on ilmava suurkaupunki, jonka keskustassa tunsin oloni turvalliseksi. Voisin hyvinkin muuttaa sinne ja käydä viikonloppuisin tutustumassa White Housen ja Capitolin puutarhoihin ja syödä piknikkia National Mallilla. Käydä joka kuukausi uudessa museossa ja elää kiireistä byrokraattielämää. Tai sitten hautautua lähiöön, hoitaa omat asiani ja elää tavallista arkea ihan niin kuin kaikki muutkin. Mutta ehdottomasti mieluummin Washington DC:ssä kuin vaikkapa New Yorkissa. Suomalainen tarvitsee ilmaa ja tilaa hengittää.

Nyt sitten vaan innolla jännittämään, kenelle sitten seuraavalla kerralla siellä Valkoisen talon pihalla heilutellaan... Huomionarvoinen pikkuseikka tässä matkassa oli myös se, että iso osa vessoista oli ns. unisex-mallia! Että tämän maan pääkaupungissa on siis paskahuusseja, joihin saa mennä sekä miehet että naiset (mutta siis aina vain yksipönttöiset vessat, isommat ovat toki erikseen kummallekin sukupuolelle). Tämähän on siis ennenkuulumatonta täällä etelässä, jossa vessakeskustelu on yksi kuuma peruna osana äänestyspakettia. Siis kertaanpa vielä: presidenttiehdokas saa puristella ja likistellä vastakkaista sukupuolta miten sattuu, mutta meillä pelätään, että transsukupuolisten (tai muiden vähemmistöjen) vessankäyttö aiheuttaa lapsille traumoja. Hmm... tämmöisessä maassa me eletään.

Vaalihuuma alkaa pelottaa.

Kel onni on se onnen kätkeköön?

En sitten saanut aikaiseksi kirjoittaa mitään tästä meidän elämästä viime kuussa, vaikka aikomus oli tehdä ihan normaalin elämän päivitys. Ajattelin, että ei kai aina tarvitse olla jotain uutta ja raflaavaa uutisoitavaa, tämä tavallinen elämä on oikein hyvää ja onnellista. Tehdään se sitten nyt lokakuun aluksi!

Vuosi on kääntymässä väkisinkin jonkinlaiseen laskuun, sillä pimeys ja ´kylmyys´ odottaa jo ihan nurkan takana, mutta sekin on jollain lailla tervetullutta. Jospa ottaisi enemmän aikaa lukemiseen, pohdiskelemiseen tai ihan vaikka kodin järjestämiseen. Tänä aamuna tuntui totaalisen mukavalta ottaa viltti mukaan aamukahville terassille, kun mittari näytti 17 astetta. Tuntuu hyvältä hengittää, kun pahin kuumuus taittuu. Päivät ovat siis aivan täydellisiä kesäpäiviä ja suunnittelen kovasti parin räsymaton pesemistä. (Saattaa tosin jäädä suunnitteluksi, katsotaan kuinka yläselkä toimertuu.)

Syksyllä kuuluu opiskella uusia asioita, eikö? Aloitimme ystävän kanssa espanja tunnit, ja jo 4 oppitunnin jälkeen osaan laskea miljoonaan. Ja olen ihan vain lievästi tuskastunut opetusmetodeihin, jotka eivät ole oppimismenetelmiä nähneetkään, mutta minä olen satavarmasti ainoa, joka niin ajattelee. Muiden mielestä omaan ääneensä ihastunut, kaksi tuntia yhteen soittoon puhuva opettajamme on loistava. Ja samaa mieltä olen minäkin, hän on mukava ja innostunut, olisipa vielä oppimaankin innostava ja kannustava, niin minäkin suitsuttaisin. Mutta aivot tykkää kah-den-kym-me-nen-vii-den vuoden jälkeen taas pohdiskella uuden kielen kielioppia!

Sastamalalainen koivu

Likka on ´kotiutunut´ yliopistoon ja luonut mielettömän kiinteän kaveripiirin todella nopeasti. Välillä vähän kateellisenakin kuuntelen, mitä kaikkea on tehty ja millaista on opiskeleminen. Kuullostaa niin ihanalta kun maailma on auki, ja aivot ottavat vastaan uusia asioita jotakuinkin katkeamattomalla syötöllä. Ja parasta on se, että koulu on niin lähellä ettei äidinkään tule ylenpalttisen ikävä. Kotiin pääsee viikonlopuksi ja viestiyhteys on olemassa; äiti selvisi siitäkin, kun edellisen viikon mellakat alkoivat juuri sieltä kampuksen nurkilta. Sekä äiti että likka pärjäävät oikein mainiosti!

Syksyllä on myös taas aika ottaa entistä tiukemmin kiinni ystävyyssuhteista, kun kesän matkustelut ja epäsäännölliset aikataulut ovat ohitse. Kiireinen elämä ei saa olla niin kiireistä, etteikö olisi aikaa kahvikupilliselle, lounaalle, illanistujaiselle, teatterimatkalle etelä-Karoliinaan, saunaillalle tai tanssi-illalle Kojootti Joessa. Tässä on tullut törmätyksi uusiin ihmisiin ja suomalaisuuttakin saa taas harjoituttaa. Viikon päästä on mentävä Washisngton D.C:hen uusimaan passia! Siitä sitten lisää ja kuvatulvaa Instaan.

Työ on sitten tietenkin edelleen isossa osassa elämää, koska minun työni vaatii aika lailla myös fyysistä panostusta. Arki rullaa isommitta esteittä, kunhan muistaa ottaa sitä kehonhuoltoaikaa. Eihän tässä nyt ihan nuorisoa enää olla, mutta hyvissä ruumiinvoimissa kuitenkin. En kärsi sen kummemmista kivuista tai kolotuksista, en syö lääkkeitä (eikä minulla ole edes omalääkäria, auts; se olisi oma juttunsa) ja hormonitkin vielä jotakuinkin (tai no, riippuu mistä suunnasta katsoo) pysyy kasassa. Väsynyt ja rääkätty tämä kroppa tuppaa välillä työpäivän jälkeen olemaan, mutta toistaiseksi on jaksettu ja tavoite on jaksaa vielä pitkään. Jos tekee kontaktityötä noin 15 tuntia viikossa, niin vastapainoksi on jollain lailla huollettava ruumispoloa vähintään puolet tuosta ajasta (sisältää Pilatesta, Taijia, venyttelyä, kävelyä, punttisalia ja välillä ihan sohvalla mietiskelyä sekä viikottaista hoidon vastaanottamista).

Jos seuraatte työblogiani, niin sinne julistin viime viikolla uuden lähestymistavan rintarangan ja kylkiluiden hoitamiseen ja avaamiseen. Mutta varovainen on oltava, ettei lipsahda edes ajatuksissa kiropraktioiden tontille, vaan pysyy hierojan työn puitteissa. Kaikki uusi ja opittu vie osaamistani yhä kauemmaksi alkuperäisestä kalevalaisesta jäsenkorjaamisesta, eli kriisin paikkahan tämäkin olisi. Mutta, kun on muuttanut toiseen maahan ja aloittanut alusta, niin muuntuminen ja soveltaminen on elinehto. Tässä suhteessa olen onnistunut oikein hyvin ja aion jatkaa valitsemallani tiellä; jossei tie sitten ihan kohta taas vaihda suuntaa, mutta sekin on elämää se.

Charlotten uptownia Hearst Towerista

Elämä siis rullaa oikein mukavasti ja tämä on kai sitä seesteistä aikaa, kun ruuhkavuodet ovat ´ohitse´ ja saa elää juuri omannäköistään elämää. Toivottavasti tämä jatkuisi näin ja osaisin säilyttää mielenmalttini jatkossakin, kun elämä jatkaa kulkuaan suuntaan jos kolmanteen. Juuri nyt ei ole isoja muutoksia näköpiirissä, jossei sellaiseksi lasketa sitä, että vuokrasopimukseni loppuu ja pitäisi haluta löytää uusi paikka tehdä tätä upeaa työtä. Voisi vuokrata huoneen, avata oman puljun, tehdä kotona, etsiä uusia kumppaneita, jämähtää samaan porukkaan tai pitää muutaman viikon lomaa.


Tämä on kuulkaas ensimmäinen kerta elämässäni, kun minulla ei ole suunnitelmaa ja varasuunnitelmaa takataskussa. Mikä tahansa noista vaihtoehdoista voi toteutua ihan jo ensi kuussa, mutta en ole kovasti huolissani. Minä tiedän mitä osaan ja olen siinä hemmetin hyvä eli puitteet löytyvät kyllä ajansaatossa. Tänään ajattelin lukea tuon kirjan, joka viime kuun Kirja-Ellien lukulistassa oli. Tätä kutsutaan viime tipaksi ja ensimmäistä kertaa taidan siihenkin turvautua: ja jos ei tule luetuksi tänään, niin sitten vaikka huomenna.

Tasapaino on sitä, että katsoo sekä eteen että taakse ja huomaa olevansa juuri tässä!

Pitäiskö pelätä?

Charlotte, Pohjois-Carolina, ei kovin usein ylitä kotomaan uutiskynnystä, mutta nyt on sekin sitten koettu. Täällä mellakoidaan. En osaa analysoida syita enkä suhteita, enkä millään tasolla ole kertomassa kenellekään mitään yhteiskunnallista saati poliittista kannanottoa, mutta jollain lailla olen pakotettu kertomaan miten juuri minä koen tämän kaiken.

Kuten tiedätte, kaiken takana ja pohjalla on niinkin syvä ja intohimoja herättävä asia kuin rasismi. Siellä Suomessa rasismi-käsite on jollain lailla teoreettisempi kuin täällä, enkä usko että tämänhetkinen pakolaiskriisi, josta minulla ei ole mitään kokemusta, on millään lailla rotukysymys. Näen kyllä, miten pakolaistulva on mahdollista nähdä uhkana, kun vähenevistä resursseista taistellaan  oman maan kansalaistenkin kesken, mutta täällä rasismissa on ihan oikeasti kyse siitä, että toinen on erivärinen JA vähemmän koulutettu ja siksi jollain tavalla pelottava. 

Pystyn hyvin ymmärtämään tämän pelon silloin kun taustalla on omakohtainen kokemus eli pelkoon on jokin syy. Olen myös oman kokemukseni kanssa hataralla pohjalla, sillä minun ei tarvitse mennä ns. huonommille alueille koskaan, mutta jos menisin, niin taatusti olisin peloissani. Mitä ja miksi minä siis pelkäisin?

Pelkäisinkö yksittäisiä ihmisiä, jotka näyttävät erilaiselta kuin minä? En. Pelkäisinkö joukkoa erinäköistä nuorisoa, joka kuljeksii ja syljeksii jalkakäytävälle? Kyllä, mutta yhtälailla pelkäisin itseninäköistä maleksivaa nuorisojoukkoa. Kokisinko epävarmuutta, kun erinäköinen henkilö ei yritäkään puhua sellaista kieltä, jota ulkomaalaisena ymmärtäisin (palveluammatissa)? Kyllä. Epäröisinkö pyytää apua poliisilta, joka on erinäköinen kuin minä? En. Mutta minä tulenkin monokulttuurista, jossa poliisiin ja taksikuskiin voi luottaa sataprosenttisesti.

Minulla ei ole pienintäkään käsitystä siitä, miltä tuntuu, kun poliisiin ei voi luottaa tai ihonvärini aiheuttaa ongelmia ja aliarvioivaa käyttäytymistä.

Minä olen 'kotirouva' lähiöstä ja tuttavapiirissäni on tummaihoisia, hyvin kouluttautuneita ihmisiä, jotka eivät millään tasolla hyväksy kaltoinkohtelua tai mellakointia vaikka ovat itsekin elämässään jonkintasoista rasismia kohdanneet. He ovat ponnistelleet ja päässeet elämässä pisteeseen, jossa voivat noista tämän asian yläpuolelle. Tottakai he ovat ns. 'rikkaita', koska siitähän tässä loppujen lopuksi on paljolti kyse. Kateudesta.

Tiedän, että eriarvoista kohtelua on. Näen, että uutisklipeissä ihmiset hajottavat ja mellastavat ihan vain mellastamisen halusta. Haluan, että poliisit, jotka ovat laukaisseet aseensa toista ihmistä kohti, kantavat vastuunsa ja joutuvat syytteeseen. Toivon, että ihmiset oppisivat käyttämään energiaansa kohti oikeaa, positiivisempaa muutosta ja tasa-arvoa.

Sitä en ymmärrä, miten ihmiset käyttävät jumalaansa voima-aseena barrikoituakseen rukouspiireihinsä ja sulkeutuvat sisälle, jotteivat lapsensa näe mitä tässä maassa tapahtuu. En käsitä, että asiat lakaistaan maton alle, koska koulun testisuunnitelmaan ei kuulu ajankohtaisiin asioihin paneutuminen. Miten ihmeessä kaikki tämä voisi olla Hillaryn tai Donaldin syytä (siis ihan kumman vaan riippuen tilanteesta)? Miten umpiossaan 'hyvinkasvatetut', todelliselta elämältä (lue: vastuusta vapaat) suojatut lapset ja ghetoissaan alle kymmenenvuotiaasta itsensä elättäneet lapset voisivatkaan koskaan kohdata (muuten kuin huumekauppoja tehdessään)?

Sanon tämän nyt suoraan, vaikka se ei olekaan ihan korrektia, mutta minähän voin tässä piiloutua tämän siunatun kielimuurin taakse: yhteiskunta, jossa elän, on hyvin segregoitunut! Kirkossakävijät (rukoillaan, rukoillan ja rukoillaan. Omassa porukassa). Toisessa kirkossa kävijät (mepäs rukoillaan paremmin kuin te). Rikkaat (meidän ei tarvitse välittää mistään). Toisen väriset rikkaat (me ollaan päästy tähän niin kovalla vaivalla, että entiset orjatkin kalpenevat). Melko rikkaat (tehkää ihan mitä vaan, kunhan ette ota meiltä mitään pois). Köyhät (v**tu kylä mä tekisin töitä, jos ilman koulutusta sais tarpeeksi fyrkkaa maksavan työn). Urheilufanaatikot (jalkapallo kansakunnan yhdistää ja jossei urheilu, niin ainakin National Anthem). Ulkomaalaiset (joita ei kiinnosta kuin raha). Laittomat siirtolaiset (jotka tekee kaikkien työt). Poliitikot (nuo vallanhalussaan korruproituneet). Ja sitten on tavalliset ihmiset, jotka katsoo muualle kun jotakuta kiusataan, ja jotka haluaa kyllä pelastaa maailman, kunhan mun autoon riittää bensa ja muovipussien käyttö on sittenkin niinpaljon yksinkertaisempaa kuin kierrättäminen.

Pelastelenpa tässä siis maailmaa omalla kotisohvalla Netflixiä katsellen. Olen kiitollinen, että olen tämänvärinen, vaikkakin siirtolainen. Pysyn kaukana huliganismista ja nostan hattuani korkealle niille uskalikoille, jotka menevät mielenosoittajien ja poliisien väliin pyrkien puhumaan järkeä kapinoiville (ovatpa muuten tummaihoisia, hyvinkoulutettuja kaikki). En tee asialle aktiivisesti yhtään mitään, mutta pyrin ymmärtämään ja keskustelen mahdollisimman monien kanssa asiasta, jotta saisin edes jonkinlaisen ymmärryksen tästä yhteiskunnasta. En myöskään peukuta yhdellekään sanahelinää suoltavalle aforismille tahi rukouspyynnölle.

Ymmärrän ja kunnioitan entistä enemmän oman koto-Suomen ajattelemaan opettavaa koulutusjärjestelmää, joka mahdollistaa ammatillisen koulutuksen myös ilman korkeakoulutusta.

Laiskat sunnuntait ja miksei koko viikonloput

Yksi yrittäjän elämän kohokohtia sanotaan olevan sen, että saa päättää omista aikatauluistaan. Eli voi pitää torstaivapaan silloin kun huvittaa. Ja sitten taas vastaavasti olla viikonloppuisin töissä. Win-win vai kuinka? Minä tässä nyt kumminkin tunnustan, etten yhtään pidä viikonlopputöistä, vaikka välillä kirjallisia  hommia ja eritoten kirjanpitoa täytyykin hoitaa silloin, kun on riittävästi aikaa ja rauhaa ympärillä. Oikein mieluusti otan viikonloput löysäillen ja silti pidän myös yhden viikkovapaan aina kun voin. Ja tästä voimisesta saan tietenkin päättää ihan itse.

Pitäisi olla ihan yksinkertainen kuvio, mutta ei sitä ole. Tyhmyyttäni tai heikkouttani tai ihan vaan osaamattomuuttani olen imenyt pullomaidosta protestanttisen työetiikan ja omaksunut lapsuusvuosina yltiöpäisen miellyttämisenhalun, eli keski-iän kriisini ei suinkaan kulminoidu tyttären poismuuttoon vaan oman elämäni haltuunottoon! Ei sitä ennen ehtinyt pohtia jaksamistaan, kun piti mennä töihin, josta sai turvattua palkkaa, mutta nykyään on panostettava omaan itseensä ihan toisella tavalla. Tämä sama virsi siis; olen jo monesti ennenkin pyhästi luvannut hoitaa ensin itseäni ja vasta sitten muita, mutta ylpeys käy lankeemuksen edellä. Yritän taas kovasti.

Miten hyvin ja antaumuksella osaankaan moittia itseäni! Istun liikaan kahvilla, sillä sehän on syntiä sitä niin paljon juoda. Aamuisin lojun terassilla kuuntelemassa linnunlaulua, enkä lähde lenkille, koska on liian kuuma/kuuma/hiostava/ihan mitä vaan. En viitsi päivittää (työ)blogia riittävän usein. En enää käy salilla kuin silloin tällöin. En tee hyvää, terveellistä ja ravitsevaa kotiruokaa. Taloa ei ole siivottu 'kunnolla' ja hämähäkinseitit valtaavat alaa. Missä on henkinen yhteys mieheen? Miksi en ole vieläkään lukenut Osteopatia -kirjaa kokonaan tai edes kerrannut vanhoja jäsenkorjausmateriaaleja. Minullahan on omaa aikaa vaikka kuinka! 

Vaikka olenkin luonut tyhjästä suhteellisen menestyvän yrityksen ja työllistän itseni (mutta kun en tule rikkaaksi). Lapsi on löytämässä paikkaansa collegemaailmassa (mutta enhän minä edes pysty maksamaan sitä hänelle). Järjestän taas luentosarjan meidän toimistossa (vaikka olen lykännyt sitä näin pitkään). Kutsuin sekä työyhteistyökumppaneita että kirjakerhon takaterassille illanviettoon (vaikka sekin vaan aiheuttaa lisätyötä eli siivoamista). Minulla on ihanat ystävät, joiden kanssa käydä lounaalla tai kahvilla (vaikka senkin ajan voisi kirjoittaa (työ)blogia). Miehen kanssa ollaan ihan sovinnossa (vaikken häntä  parhaaksi ystäväkseni kutsukaan [eikä mokoma yhtään innostunut, kun ehdotin valojen uusimista)]. Luomuruokaa tulee joka toinen viikko kotiinkannettuna ja hengissä ollaan (vaikka voisin olla 15 kiloa pienempi). Aloitin Pilates-tunnit kahdesti viikossa ja käyn taijissa (mutten ehdi kerätä riittävästi aerobista liikuntaa). Aloitin myös opiskelemaan espanjaa (vaikken edes osaa asuinmaani kieltä täydellisesti). 

Minä kuullostan siis aivan typerältä omissa korvissanikin, mutta kaikki ylläkirjoitettu on hyvin aktuaalista päänsisäistä keskusteluani joka päivä. 

Enhän minä nyt voi olla onnellinen ja tyytyväinen, kun Suomessa oli myrsky ja lama ja talvi tulossa. Eikä ole eläkerahastoa. Ja maailmanloppu voi tulla koska tahansa. Tai auto voi hajota. Tai aurinko lakata paistamasta. Tai terroristit hyökätä. Tai saunat koko maailmasta palaa poroksi. 

Tai sitten voin oppia elämään hetki kerrallaan. Katsokaas kun aurinko paistaa, sain ensimmäisen dekkarin kuudesta luettua, join juuri viikon ehkä kahdennennenkymmenennen kahvikupillisen, kävin lenkillä (lämpötila 31), likka on viikonlopun kotona, mies teki moussakaa ennen kuin lähti golffaamaan ja kahtena iltana meillä on ollut ruokavieraita. Huomenna on ensimmäinen viikon neljästä työpäivästä ja elämäni on ihan paras skenaario (, vaikka se ei olekaan MeNaisten vuoden paras äiti, joka masentui, kohtasi kipukohtansa, nousi suosta, yksihuolsi viisi lasta ja elää nyt elämänsä kukkeinta aikaa uudessa parisuhteessaan, koska on sen vihdoinkin ANSAINNUT). 

Ihanaa syyskuuta kaikille; täällä se on vuoden paras kuukausi ja aion olla pihalla koko ajan! Niin, ja saa tulla käymään, vierassänky odottaa. 

Paluu yrittäjän arkeen

Kaipa se tästä. On väsyttänyt koko viikon ja töitä se on tietenkin tehtävä, vaikka vähän väsyttääkin. Paluu kuumaan ja hikiseen Karolinaan oli mielenkiintoinen, kun lentokone teki ukkosmyrskyn takia välilaskun Greensboroon ja siellä sitten käkittiin lupaa lähteä Charlotteen. Pääsin turvallisesti kotiin, eikä onneksi tarvinnut murehtia jatkoyhteyksistä.

Työsaralla on mennyt koko kesän niin turvallisesti, että nostan hintoja ensi kuun alussa! Saas nähdä tuleeko notkahdus asiakasvirrassa? Olen kuitenkin valmis asettamaan hintani sille kuuluvalle tasolle. Nämä ovat vaikeita ja kakspiippuisia juttuja, sillä (menestyneen) yrittäjän tulisi aina olla pari askelta edellä itseään. Jos siis mielin kehittää toimintaani eteenpäin. Tähän olisi tietenkin toisaalta ihan kiva jäädä pureksimaan ja odottaa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, sillä hierojan mittapuulla minulla on ihan hyvin hommat ja asiakasvirrat hallussa.

Mutta jo tässä asemassa pysyminen aiheuttaa muutamia pohdintoja: pitäisi uusia koko yrityksen liinavaatevarasro ja investoida toimivaan iPadiin, jotta saisin rahaliikenteen sujuvammaksi. Myös netissä toimiva ajanvaraussysteemi voisi olla kannattava, joskin toisaalta haluan pitää langat käsissäni ja puhua tulevalle asiakkaalle ajanvarauksen yhteydessä. Olemassaolevia asiakkaita systeemi palvelisi erinomaisesti, mutta minulle siitä olisi tietenkin kuluja. Hyvä systeemi tosin hoitaisi asiakkaiden muistutukset eli säästäisi ehkä aikaani; toisaalta olen jokatapauksessa kiinni tässä kännykässä eli siinähän ne muistutukset hoituu samalla. Ja sitten olisi myös systeemejä, jotka myös rahastaisivat ja tulostaisivat verokuitit jne. mutta kun ei millään haluaisi maksaa monesta systeemistä. Varsinkin, kun tällä alalla ei ole mitään rahavirtoja, vain pieniä puroja.

Miten tässä sitten oikein voi enää kehittyä, kun enempää asiakkaita ei jaksa ottaa vastaan? Siinäpä on se kysymys, johon odotan vastausta taivaasta tippuvaksi! Totuushan on se, että en vieläkään elätä itseäni! Ja minulle on ihan höpönpöppöä se, että tällä alalla tehdään työtä rakkaudesta ihmisiin ja halusta auttaa. Minä teen töitä saadakseni elannon ja minusta sen tulisi olla jokaisen työn ja jokaisen työntekijän kristallinkirkas tavoite! Minä kyllä kovasti  kehitän itseäni ja taitojani, mutta se ei tee minusta maailmaasyleilevää filantrooppia eikä kaikkia rakastavaa rakkauden lähettilästä. Teen työtäni intohimoisesti ja taidolla, jota vastaan odotan vastaavaa korvausta. Tämä on ollut isohko prosessi itsellenikin ymmärtää: en kilpaile hinnalla, vaan vain ja ainoastaan laadulla.

Mutta haluanko keskittyä ensisijassa uusien asiakkaiden löytämiseen vai olemassaolevien palvelemiseen? Tässä on taas yksi akilleen kantapääni, sillä en millään jaksa koko ajan vatkata samaa materiaalia edes ja takas. Minä tarvitsen haastetta! Janoan uusia kroppia, joista oppia ja kehittyä. Vaikka helpommalla pääsisi, kun sitoisi vaan kaikki olemassaolevat tulemaan joka kolmas viikko. Enkö siis omaa oikeaa bisnesajattelua lainkaan? Puhuin juuri itseni pussiin: haluan saada elantoni, mutten välittäisi sitouttaa asiakkaita. Toimin siis juuri kaikkien markkinointigurujen puheita vastaan ja silti: aion saada elantoni tästä. Joku päivä.

Nyt ollaan pääsemässä asian ytimeen. Minä, ja vain minä, olen tämä bisnes ja minun on tehtävä tätä vain ja ainoastaan omalla tavallani, jos aion jaksaa enemmän kuin kaksi vuotta! Olen tätä asiaa pureskellut ja nieleskellyt nyt pari vuotta ja muutaman kerran on tehnyt mieli luovuttaa ja hankkia ´oikea´työpaikka. (Mutta mistään ´oikeasta´työstä en tällä koulutuksella tienaisi kuin maksimissaan 10 taalaa/tunti, joten ei sitten millään ilveellä kannata.)

Onnekseni olen hivenen härkäpäinen eli en ihan heti luovuta, vaan suomalaisella sisulla mennään. Täytyy luoda uusi strategia ja miettiä keinot. Kun vaan keksisi, mitä ja miten. Miten sinä yhdistäisit vanhenevan kropan, fyysisen työn ja näyttämisen halun? Vinkkejä otetaan vastaan.

Minun tapani on Kata´s Way ja Balanced is Painless. Kuka kehittäisi minulle logon?

Viikko opetusta takana

Se on ohi ny! Intensiivinen viikko, jonka aikana opetin joka päivä noin 7 tuntia suomea amerikkalaisille, jotka  identifioituvat suomalaisiksi. No oikeastaan puoli Duluthia identifioituu suomalaisiksi, jopa paikalle hälytetty ambulanssikuski. Eli aika tapahtumarikas viikko on takana ja oma sänky kutsuu jo kovasti, vaikka vielä on yksi yö jäljellä omassa seurassa Minneapolisissa. 

Taidot ovat tallella eli opettaminen sujui vanhasta muistista ja nautin kovasti! Miinuksena se, että perjantai-iltana letkajenkkaa loppujuhlassa opettaessani loppui ääni. Mutta 'laulunääntä' on taas käytetty ja ryhmä jaksoi vetää improvisaatiota suomen kielellä 65 minuuttia putkeen... Jotain siis osaan: saada heidät rentoutumaan, puhaltamaan yhteen hiileen ja kilpailemaan siitä, kuka saa puhua! Ja siinä sivussa miljoona kiloa kieliopin selitystä ja mielenkiintoisia pohdintoja mikrokulttuurista. Miksi uunipelti on pelti, eikä pannu ja onko vuoka sama kuin pannu. Eikä tietenkään voi syödä muffinsseja aamiaiseksi, eikä maapähkinävoi ole oikea leivänpäällinen ja osasinpa olla kantaa siihen, onko pesulappu hygieeninen, vai olisiko tännekin saatava kaikillekäsisuihkut.  

Olen edelleen haltioitunut luonnosta täällä! Koska se näyttää, tuntuu ja tuoksuu suomalaiselta. Michiganissa asuva kollega nauroi minulle, kun kerroin kerääväni kassin täyteen vaahteran-, koivun-, piharatamon- ja apilanlehtiä. Noukin myös käpyjä ja keräsin kiviä Lake Superiorin rannalta (se tuntui kahlatessa oikealta järveltä, eikä 40-asteiselta lilluvedeltä) ja samalla pussitin järvi-ilmaa kotiin vietäväksi.  Makasin pitkin pituuttani apiloiden keskellä ja hengittelin puhdasta ilmaa! Myös hanasta tulee vettä, joka maistuu hyvältä.

Mutta hengittelyä tässä on vähän tarvittukin. Suomalaisten yhdistystoiminta on....mielenkiintoista. Vaikka se otapahtuisikin rapakon tällä puolen. Vanhat jäärät takertuvat asemaansa ja kekkosmainen periksiantamattomuus istuu syvässä silloinkin, kuin järki jättää. Suomalaisen sisun kääntöpuoli on se, että ei anneta tilaa nuoremmille, eikä mitään ainakaan saa muuttaa tahi delegoida! Onhan tässä näin pärjätty vuosikaudet ja jämähdetty sinne haitarimusiikin aikakaudelle. Suomi on tanhua, polkkaa ja perinteitä! Mutta kaiken ylitse kuultaa syvä ylpeys omista juurista ja rakkaus tähän ainutlaatuiseen kieleen. 

Toinen ihmetyksen aihe on collegemaailma. Ei käy kateeksi likkaa, joka muuttaa asuntolaan kahden (2!!!) viikon kuluttua. Huoneissa on kokolattiamatot ja käytävän yhteisessä vessassa suurinpiirtein kiipeilee matoja. Tai en tiedä, kun taktisesti jätin silmälasit huoneeseen, mutta laitoin kengät jalkaan, kun kävin suihkussa. Kampus koostuu tieskuinkamonesta hulvattoman kokoisesta rakennuskompleksista, jotka yhdistyvät toisiinsa käytäväverkostojen kautta. Ja jokainen käytävä on sen kaksi kilometriä pitkä ja jos ne talot haluaa kiertää ulkokautta, niin siinä tulee puolentunnin lenkki helposti. Tai no, itseasiassa lenkin voisi tehdä 20 minuutissa, jos ei eksyisi kahta kertaa... Mutta sanonpahan omaksi puolustuksekseni sen, että melkeinpä eksyimme myös, kun porukassa sieltä sisäkautta kampuksella sijaitsevaan taidenäyttelyyn (no tietenkin, lisäksi löytyy näyttämö ja konserttisali) käveleskelimme. Sillä semmoiset ihmeet kuin opasteet ovat tässä maassa aika yliarvostettuja, kun raha on jo käytetty siihen pesäpallokentän uuteen pinnoitteeseen. Mutta astuminen kampusmaailmaan on todellakin kokonaiseen uuteen maailmaan eli kaupunkiin astumista. Alanpahan vähän ymmärtää miksi kouluesittelyissä pääarvo on juurikin asumisolojen esittelyllä! 

Vielä kun ruokapuoleen saisi edes jotain järkeä. Olen hädin tuskin hengissä kampusruuasta viikon kärsittyäni! Osin se johtuu siitä, että cafeteria oli remontissa eli valikoima oli suppeahkon food courtin varassa ja jos ei suostu syömään muka-pizzaa ja öljyssä paistettua 'peruna'palleroita, niin vaihtoehto on salaatti tai salaatti. Tässä kuvaus aamiaisesta: munakokkelia, pekonia tai aamiaismakkara, äklömakeaa jogurttia, mustikoita, joskus mysliä, muffinsseja, 'pullaa', keksejä, vaaleeta leipää, makeita leivonnaisia ja hedelmä. Ja sopis tietenkin toivoa, että kokkelia ei olisi jatkettu vehnäjauho-maitoseoksella ja että mustikat ja hedelmät olisi pesty. 

Yhtä kaikki viikko meni hyvin ja ryhmässä oli aivan ihania, totaalisen motivoituneita heittäytyjiä, joille oli hauskaa opettaa suomea! Jossei ajattele rahallista panostusta suhteessa tähän keikkaan heitettyyn aikaan ja tyytyy siihen, että kokemuksia kannattaa kerätä, niin tämä oli nappijuttu. Mitään ei jää käteen, mutta sain ilmaisen loman Minnesotassa! 

Elämä kantaa!

Ensitunnelmat

Kuten jo siitä tosiseikasta, että piharatamo saa minut tunteikkaaksi voi päätellä, niin kyllä nyt maalaistyttöä viedään kuin litran mittaa! En osaa, pysty tai jaksa muotoilla tämän paremmin, mutta ajomatka Minnesota/St.Paulista Duluthiin kesti ajallisesti kolmisen tuntia (kahden pysähdyksen taktiikalla) ja seuraavaa pyöri mielessä:

-koivunlehdet väpättää tuulessa ihan eri tavalla kuin mitkään muut lehdet, ne erottaa jo kaukaa ja autonkin ikkunasta

-pohjoinen vihreys on syvempää ja 'oikeampaa'

-kyllä mänty on uljas puu

-kiljuin innosta joka kerta kun näin järven

-maisema on kotimainen

-ilma on raikas 

Edellämainituista asioista johtuen matka ei ollut tylsä, kutta sitten kurvasin vielä viimeiselle levähdyspaikalle ja eteeni jysähti: 

Siellä ne joet siintää ja sitten kun pääsin tunneli/kiemurateitä keskustan 'ohi', niin eteen jysähti Lake Superior (kuvaa ei nyt oikein ajaessa saanut)! 

Kummallinen kaupunki, jossa keskustassa satama ja myllyt ja sahat ja paperitehtaat, ja korkeuserot ihan huimia eli en konsaan uskaltaisi tulla tänne talven liukkailla; puhumattakaan järveltä (meikäläisen käsitemaailmassa enemmänkin 'meri') puhaltavasta puhurista. Kaunista! 

Sitten etsin kampuksen, mutta päätin hakea kahvipaikan keskustasta, sillä aikaa on vielä tunti ennen sisäänkirjautumista. Aivan ihana, kompakti, vanha(hko), kutsuvia ruokapaikkoja, mieletön puisto siinä järven/meren rannassa. Rantabulevardi on täynnä ihmisiä ja autoja! Täällä viihtyisi koko viikon!

Ai niin, mähän olen täällä seuraavan viikon. AIVAN INTOPIUKASSA!