Mä oon sittenkin biitsi-ihminen!

ITerveisiä meidän omalta biitsiltä. Siis Pohjois-Carolinan hienoimmalta rannalta. Tai no, mun mielestä kaikki rannat, joilla olen käynyt (etelä-Karoliinassa ja Georgiassa; ja no se Meksikonlahti oli sitten Floridassa), näyttää kyllä samanlaisilta. Siellä on santaa, aaltoja, lapiokouraisia lapsia, möllöttäviä ylipainoisia, juoksevia sportti-ihmisiä, tuuli ja aurinko. Joidenkin mielestä kadehdittava yhdistelmä lomaa ja rentoutumista.

Suon sen heille kaikin mokomin, vaikka nykytiedon valossa itsensä grillaaminen ei minusta ole ollenkaan järkevää. Näen, kuinka lapset jaksavat leikkiä tuntikaupalla veden äärellä ja aikuiset istuvat ja nauttivat joko seurasta tai virvokkeita; iltaa kohden sitten enemmän jälkimmäisistä. Kaikilla on hauskaa ja punainen nenä/niska/selkä/käsivarret. Ja seuraavana päivänä uudestaa, vaikka kuinka olisi se punainen kärsä/kyömy/takosuus/allit. Illalla voi sitten syödä ranskanperunoilla kuorrutettua uppopaistettua sapuskaa, huuhtoa sen alas oluella ja katsella, kun jälkikasvu kipittelee pitkin käytäviä paiskoen ovia ja karjuen elämänriemua, lomalla kun ollaan.

Mutta sitten on se toinen puoli. Ei tarvitse laittaa ruokaa, saa hyvällä omallatunnolla nauttia pari lasillista viiniä, relata lasten kanssa (aika monessa perheessä näyttää olevan isovanhemmat mukana hoitoapuna) ja vain olla, sillä kotityöt eivät muistuta itsestään läsnäolollaan.

Siksi minäkin pakkasin autoon tyttären lisäksi kiitettävän määrän sälää, varasin rannanpuoleisen kahden sängyn ylihintaisen ekstra-lukaalin motellista, josta on 5-vuotiaan kivenheitto rannalle. Käpyttelimme rannalla ilta-auringossa, join lasillisen viiniä Tiki-baarissamme ja söimme ranskalaisilla höystettyä ruokaa. Aamulla sitten söin puuroni siinä parvekkeella tuulen tuivertaessa ja auringon paistaessa. Sitten tuunasin itseni täyteen aurinkorasvaa, koska halusin asiaankuuluvasti pukeutua sortsihamoseen ja sporttipaitaani (alleista viis, mutta bikineihin sonnustautumiseen tarvitsen vielä noin 6 vuotta paikallistumisaikaa) ja lähdin rannalle!

Kävelin nimittäin lähimpään Sturbucksiin Marriott-hotelliin noin 20 minuutia sitä rantaa pitkin ja kastelin varpaani siinä kylmässä merivedessä. Nyt istun tässä latteni kanssa kuluttamassa aikaa, jotten herättäisi likkaa, joka koisii onnellista unta siellä huoneessa. Ihan parasta rantaelämää siis! Seuraavaksi taidan tsekata tuon Boardwalkin, jossa iltaelämä tapahtuu, ja sitten käpyttelen takaisin sinne parvekkeelle, johon saa vedettyä tuulisuojan varjoksi eteensä. Ehkäpä menen rannallekin makaamaan kahdeksikymmeneksi minuutiksi, jos haluan rikkoa rajojani!

Memorial-viikonloppuna ilma on justiinsa minulle sopiva: tänään nousee vaan 26:een pilvettömältä taivaalta ja huomenna 28 puolipilviseltä. Ja parasta tässä kaikessa on se, että maanantaina voin hurauttaa neljässä tunnissa kotio rentoutuneena ja D-vitaminoituna. Kuten sanottu: minä olen biitsi-ihminen!

Ja kuvat on taas mitä on, ei pysty muokkaamaan näillä laitteilla.

Portaiden paikka

Kesä keikkuen tulevi, tärykalvoja tärryyttelevi. Eivät vaikuta SSS-hallituspohja eikä mitkälie jääkiekkokisat ihmisen elämään, sillä puutarhan otollinen kasvukausi on nyt eikä neljän viikon päästä. Tomaatit ovat vihriänä ja salaattia pukkaa ja mustikkasato näyttää onnistuvan erinomaisesti. Eli taisto alkakoon: verkot on viritetty ja oravat valjastettu, sillä marjavarkaat posauttelevat postilaatikon paskaiseksi nopeammin kuin valo välähtää naapurin vuosikertaraudassa.

Ruusupenkki sulostuttaa kerrassaan komeasti eli äitienpäiväkukkaset on omasta takaa. Yrttipenkki kukoistaa samettikukkien takana, mutta uusi haaste kätkeytyy pilvisen taivaan alle: minne portaat? Sillä uutta terassia ihan kohta pukkaa, kun omakotiyhdistys mikälie loihi armollisesti lupasen sellaisen paukahuttaa eli pianaikaa erinomaisen puhelias vaaleamman rodun puhdasverinen jälkeläinen rakennuspiirtäjä/mainostaja/suunnittelija tulee näyttämään piirustuksia ja varmistamaan, että omin kätösin tulee maksusekki kirjoitetuksi. Ja lupaa maat ja taivaat jotta valmihiksi loihitahan kolmessa päivässä.

Maanantaiaamunailtapäivällä sitten tankeroenklantia puhtahasti lausahteleva tummemman rodun espanjalaistakielikantaa edustava hurmuri johdattelee joukkionsa röökaamaan paikalle kuunteluttamaan hitsipitsihabla-musaa vasarat kourassa. Ja sitten kun pohja on luotu, niin tulee siivoussakki ja kahden päivän päästä hurmuri sönköttää, jotta aikataulussa ollaan, mutta vääränmallisia nauloja saatiin eli vähän viivästyy.

Eli parin pienen remonttihomman läpiköyneinä konkareita voidaan luvata, että kolmen päivän työnä tehtävän terassin avajaiset saattavat ehtiä juhannukseksi, mutta lopputarkastusta tuskin siiheksi on keretty. Eli se jälkimmäinen sekki voipi olla silloinkin kirjoittamatta, mutta kirjoitetaan se sitten samaan aikaan , kun loppusumma viime talvisesta portaiden päällystämisestä. Mikäli joku tulisi työnjäljen tarkistamaan, jotta voisimme sen riitauttaa ja korjauttaa. Kattoremppa toki toimertui oikein asiantuntevasti, sillä sen maksoi suoraan vakuutusyhtiö ja omalle kontolle jäi vain omavastuu, ylimääräisten naulojen kerääminen ja vain yhden autonrenkaan paikkuuttaminen. Kun oli sen verran leväperäinen tämä naulojen keräilijä...

Sitten taitaakin olla remonttikiintiö vähäksi aikaa täynnä ja vuolaana virtaavat rahavirrat suunnataan kohti ylempiä tutkintokenttiä. Kun nyt saataisiin se portaiden paikka sovituksi? Kahdenlaista logiikkaa on ilmassa, toinen sieltä kuluttaja- ja toinen enemmän tuottajapuolelta. Ja sisustaakin se pitäisi: josko palmu purkissa vai kahdeksan saniaista? Rottinkia vai rautaa? Uusi grilli vai löhösohva? Lisäsiipi vai hyttysverkot? Tuuletin vai kynttelikkö?

Pianaikaan olisi siis kesäsiipi odottamassa, joten aamukahvin juominen on sallittua vain ulkotiloissa. Linnunlaulussa. Jäähdytyskoneen höristäessä vieressä. Sillä se on kesä ja kärpäset seuraavat kaksi viisi kuukautta!

P.S. Jossain se rahaliikenne sentään osataan: sain perintäkirjeen Instrum Justitialta ja turha kai se on jupista, sillä itsepä olen jättänyt laskuni maksamatta! Mielestäni olisi toki ollut korrektia saada se lasku, jonka olisi sitten ehkä maksanutkin. Mutta ehkä perintätoimisto on ainoa laitos, jonka kate riittää postimerkkiin. Ja koskapa vaativat minua kirjeitse kuittaamaan asian (ja maksamaan postimerkin), niin taidanpa lähettää omin kätösin allekirjoittamani sekin!

Eli jos huomaatte luottotietojeni menneen, niin syyttäkää DNA:ta ja 30 euroa!

Siihen se tulee:

Uutisia kotomaasta

Aina silloin tällöin joku kotomaan viranomainen lähestyy minua kirjeitse, ja tavallisesti kyse on joko palvelumaksun korotuksesta tai jonkun etuuden (vaikkapa kela-kelpoisuuden) päättymisestä. Eilen tuli kirje Suomi henkivakuutusyhtiöstä.

Kyllä, minulla on kokonaan maksettu henkivakuutus, joka korvaa edunsaajalle sen, että minä potkaisen tyhjää. Ja edunsaajaksi olen rakkaudenpuuskassa vuonna 1995 nimennyt aviopuolisoni. Nyt Suomiyhtiö kuitenkin lähestyi minua kirjeellä, jossa edunsaajaksi on nimetty äitini. Taitaa siis olla niin, että taivaspaikka kallistuu 10 vuoden jälkeen ja herra ylijumala odottaa kieli pitkällä vakuutusrahoja ylläpitääkseen pumpulimaista ihanuutta vai mistä lienee kyse?

Nyt odotellaan sähköpostia ja virallista lomaketta, jolla voin vaihtaa edunsaajan. Jonka vakuutusyhtiö on vaihtanut omavaltaisesti ilman kyseistä lomaketta eli tästä voisin vaikka valittaa vai? Toivottavasti äitee on pilvenreunalla seuraamassa tilannetta, eikä ole mitenkään pedannut tulevaisuuttaan tästä rahasummasta riippuvaksi. Minä kun olen ajatellut vielä toistaiseksi pysyä täällä maan kamaralla. Ja jos sitten kummiskin päättäisin potkaista tyhjää, niin rahat lahjoittaisin mieluummin jollekin suuren Ameriikan maan collegelle kuin ukko epäjumalan valtakuntaan.

Mutta toki saatan ajan kuluessa vaihtaa mieltäni.

Puoliväli

Jotta kiitoksia kaikille kauheasti onnitteluista, korteista ja viesteistä! Tiedän, että olen entisestään laiskistunut yhteydenpidossa, mutta sitten puolustaudun itsekseni sillä, että täällä blogissa kerron kuulumisista ja tapahtumista kaikelle kansalle, joten pysytte kyllä ajantasalla. Eikä se tietenkään korvaa henkilökohtaista viestimistä, joten tässä eriyismaininta kunnianosoituksin rakkaille ystäville, jotka jaksavat muistaa (enkä minä olen vastannut): Elina N, Elina L ja Tupsu! Olette ajatuksissa.

Tämän päivän blogin aihe on kevyesti puoliväli! Ei mitenkään täällä asumisen (koska sen kestosta ei todellakaan ole mitään tietoa), vaan yksinkertaisesti elämäni puoliväli. Täytin juuri 46 vuotta ja laskennallisesti olen erityisen positiivinen, sillä aion elää vielä toiset 46 vuotta. Perustelen tätä jälleen loogisilla matemaattisilla kyvyilläni: toinen isoäiti eli 88-vuotiaaksi, mutta toinen porskuttaa eteenpäin kunnioitettavassa 96 vuoden iässä. Eikös keskiarvo ole sitten komea 92, joka passaa minulle.

Nyt on siis aika tehdä välitilinpäätös ja luoda uusi suunnitelma, sillä tässä on yhtä paljon aikaa touhuta eteenpäin kuin taaksepäinkin. Tarkoittaa siis, että jos ripillepääsyyn asti oli kakara niin samanverran täytyy varata toiseen päähän holtittomuuden aikaa. Vuodet 2046 - 2061 aion siis antaa mennä ja vaan laiskotella, mutta sitä ennen tässä ehtii vaikka mitä.

Minulla on siis 77-vuotiaaksi aikaa käydä elämänkoulua, yleissivistää itseäni ja hankkia korkeamman asteen tietotaitoa. Sen päälle voin hankkia toisen asteen tutkinnon ja intohimoisesti kehittää itseäni paremmaksi ruumistyöntekijäksi.En viitsi laskea työnohessa tehtyjä ammatillisia juttuja tähän nyt mukaan, vaan kuittaan ne sillä, että kun asuu ihan ulkomailla, niin tulee pakostakin laajennettua ymmärrystään, kun oppii näkemään asioita ja niiden yhteyksiä uudella tavalla.

Olen myös kasvattanut yhden erinomaisen fiksun neitosen täysi-ikäiseksi ja prosessissa kartuttamallani tietotaidolla pystyn ja ehdin apukasvattamaan 1-4 lastenlasta. Olen ollut työelämässä opettajaja ja kouluttajana noin 17 vuotta eli samanmoinen työrupeama edessä veisi minut juurikin sopivasti 63 vuoden täydelliseen eläköitymisikään. Lisäksi olen työskennellyt hoitoalalla nyt yhteensä seitsemisen vuotta (kriisiä siis pukkaa) ja sitä ennen aputöissä muutaman vuoden eli tosiasiassa ei tässä eläkkeelle pysty ennen kuin 70 pukkaa. Ja siihenhän jää sitten seitsemän ihanaa vuotta opiskella sitä ja tätä!

Yhden haasteen tästä kuviosta toki löydän. Olen ollut naimisissa vain 20 vuotta ja se tuplaamalla päästään vasta eläköitymisiän vaiheille, mutta koska olen kuitenkin tuota samaa naamaa katsellut jo 25 vuotta, niin se tuplaamalla päästään tuonne reiluun seitsemäänkymppiin. Joten kai se sitten on hyväksyttävä se tilastollinen tosiasia, että joudun tuosta miehestäni jossain vaiheessa luopumaan. Mutta elämä on muutosta ja se on sitten vain hyväksyttävä.

Tässä vaiheessa onkin sitten enää jäljellä muutamasta perusasiasta päättäminen: Miten aion seuraavat työelämässä kulutettavat 20 vuotta parhaalla mahdollisella tavalla käyttää? Jonkinlainen sapatti- tai muu työteliäs (äitiys)vapaa sinne täytyy tietenkin upottaa. Ammattia täytyy vielä vaihtaa tai kehittää. Uutta pitää oppia ja opettaa. Asumismuotoa olisi hyvä muuttaa, ettei kangistu kaavoihin. Muuttaminen toiseen maahan on ihan varteenotettava vaihtoehto. Painopistettä voisi toki muuttaa enemmän matkustelun puoleen ja jättää ylenpalttiset lapsi-ura-ruuhkavuodet omaan arvoonsa. Jotain kai matkan varrella on opittukin, jottei ihan jokaista virhetta tarvitse uudelleen kokeilla. Jos tekisikin ihan vaan sitä, mitä oikeasti tahtoo.

Näin se siis menee ja kun sen oikein oivaltaa, niin elämä on helppoa kuin heinänteko. Tästä eteenpäin teen työurallani vain sitä, mitä oikeasti tahdon. Pyydän, ellen aivan vaadi, tekemästäni työstä sille kuuluvan palkkion, enkä suostu vähempään.  Tiedän mitä osaan ja olen osaamisestani tavattoman ylpeä. Olen tarvittaessa valmis jakamaan osaamistani. Haluan myös oppia uutta ja syventää osaamistani, mutta en suostu istumaan näennäisoppimassa. En myöskään suostu raatamaan, vaan teen työtä jaksamisen rajoissa.

Paljon on jo opittu, mutta yhtä paljon on jäljellä. Vauvan sisäänajo perheeseen oli melkoinen juttu liki parikymmentävuotta sitten, mutta se oli helppo nakki pianaikaan seuraavaan saman vauvan ulkoistumisprosessiin. Se se taitaa ollakin se ainoa juttu, jota ei voi enää uudelleenoppia: lapsen voi kasvattaa vain kerran ja sitten se on käsistä pois. Turha sitä on ketkuilla, tehty mikä tehty ja eteenpäin mennään.

Hyvää syntymäpäivää vaan minulle!

Bloggaajan blokki

Hengissä ollaan. Ja pikkuhiljaa taas hengessä mukana jet lagin jälkeen. Tuo matkustaminen ei siis ollenkaan sovi minulle, sillä siinä kun likka meni kouluun suurinpiirtein heti, kun sai kunnon yöunet nukuttua, niin minä olin toistaitoinen toista viikkoa.

Pahin mahdollinen skenaario olisi siis reissutyö, sillä kotiutumisen jälkeen makasin olohuoneen lattialla pahoinvoivaja ja juoksutin miestäni tuomaan milloin mitäkin, jotta saisin sokerit siihen malliin, että pääsisin nukkumaan. Huoh. Ja sitten nukuin semmoiset 12 tuntia ja vääntelehdin vetelänä viikon verran pitkin kämppää.

Olen siis taas kotiäiti. Kun en saa tehdä töitä. Kun se hakemus uudesta työluvasta on jossain vaiheessa käsittelyä, mutta tarkemmin en tiedä. Saanen uuden työluvan siis viikon tai sitten kolmen kuukauden päästä eli toivossa on hyvä elää. Siihen asti leivon leipää, teen kalasoppaa, komentelen miestä tilaamaan ikkunanpesijät, ihmettelen, kun likka raivaa huonettaan ja tietenkin: katselen televisiota. Juu, kävin kyllä salillakin supervenyttelemässä ja taisinpa pienen kävelylenkinkin tehdä, mutta muuten odottelen parempia ilmoja.

Sillä puutarhahommia olisi tarjolla. Tänä keväänä olen päättänyt pienentää kasvimaata, mutta sitten toisaalta poerustin uuden tomaatti- ja mansikkapenkin. Sitten täytyisi keksiä miten sen kasvimaan puol--- kaksikolmasosaa saisi muutettua heinikosta jotenkin siistimmän (ja helppohoitoisemman) näköiseksi. Ja kappas vain: keksin, että siihenpä laitetaan pari omenapuuta! Koska minusta omena on parempi kuin persikka tai päärynä tai edes viikuna. Mutta kun on ollut niin kylmää, niin vielä ei ole jaksanut puutarhakauppaan asti tallustaa (tai no, kävin jo etukäteistutkailemassa, mutta ostohommin tarvitsen truckin, lapion ja miehen siihen lapion päähän).

Ja sittenniin sitä terassiakin täytyisi laittaa, kun tämän kevään maalaushommatkin tuli jo hoidettua (työpaikalla siis, keksittiin laittaa pari seinää uuteen uskoon). Siivosin kämpän lauantaina ja olin teatterissa illalla. Sunnuntain könysin mitenkuten tekemättä mitään järkevää ja nyt olisi sitten arki. Jotensakin on semmoinen dejá-vu -tunnelma.

Paitsi että, olen asettanut vision, kirjannut mission ja päättänyt mitä aion tehdä isona. Kerään rakkailta ystäviltä ja asiakkailta lausuntoja siitä, mitä teen (mutta kun ne silti kirjoittaa enemmänkin siitä miten teen), jotta voin laatia uuden esitteen. Uudet käyntikortit lähtee tilaukseen Ballantyne Chiropractic Wellness -logon alla, mutta uusia nettisivuja aion pantata vielä jonkin aikaa.

Sain myös tehtyä pakolliset jatkokoulutukset eli seuraavat ovat sitten vasta vuonna 2017, jossei jotain todella mielenkiintoista tule ensi vuonna vastaan (siis esimerkiksi 24 opintopistettä Aruballa). Minun haasteeni tässä jatkokouluttaumisessa on se, että en ole vielä yhdessäkään niistä oppinut yhtään uusia kädentaitoja. Joka paikassa kyllä oppii jotain ja mieli alkaa raksuttaa monenmoista, mutta tällainen taidollisesti paikalleen jämähtäminen on pelottavaa. Koska kohta olen siinä pisteessä, etten enää jaksa hakeutuakaan mihinkään, jossa joutuisin haastamaan itseni (muutenkin kuin kielellisesti).

Kouluttajasta kouluttautujaksi on haasteellinen prosessi, mutta vielä haasteellisempaa on ryhtyä sitten taas takaisin kouluttajaksi. Sillä käsitteistähän tässä elämässä on kyse: suomalaisen odotukset koulutuksen suhteen ovat tässä maassa epärealistiset. Samoin tämän maalaisten odotukset suomalaista koulutusta kohden. Kaikki täällä tietävät, kuinka hyvä suomalainen koulutussyteemi on, mutta kaikkien käsitys oppimisesta on varsin suppea, eikä suppean käsityksen laventaminen ole yhtään sen helpompaa kuin laveamman käsityksen sullominen kapeaan suppiloon monivalintatehtäväviidakkoon. Tässä joutuu väkertelemään vielä käsitettä jos toistakin matkan varrella, mutta koska se viisumi nyt sitten taas on, niin onhan tässä ainakin pari vuotta aikaa väkerrellä.

Ja te fiksut suomalaiset voittekin siis rivien välistä lukea, mitä siinä visiossa ja missiossa sitten oikeastaan lukee. Perästä kuuluu.

Maalattu ja uudistettu terapiahuoneemme

Jonkun todistukset ne siinä rivissä

Mun uusi työasu

Nostalgia

Että sillä lailla. Viisumit tuli kotomaiselta Ameriikan laitokselta kolmessa päivässä eli kohtsillään saa pakata ja roudata itsensä takaisin koto-Karoliinaan. Mies on sinne jo matkalla, mutta mun täytyy saunoa vielä pari kertaa ennen kuin tohtii.

Iski sitten tähän aikarajattuun juokse läpi kavereita -lomaseen myös jonkinasteinen flunssa ja tänään olenkin sitten ottanut rennosti. En yhtään yritä siirtää sisäistä kelloani Suomen aikaan, sillä kolmen yön päästä sitä saa jo viritellä toiseen suuntaan eli samoilla silmillä mennään. Päätin sen sijaan nötköttää Netflixin edessä puhumattomana (kurkkuunhan se tauti entiselle puhetyöläiselle ensiksi iskee) tämän päivän ja sitä silmällä pitäen eilisilta etsittiin siskon kanssa kotimaisia elokuvia (tai sarjoja) sieltä flixin suuresta maailmasta. Vaan kuinka kävikään? No ei löytynyt ensimmäistäkään, joka olisi kiinnostanut!

Oli siis pakko tyytyä Mankellin Wallanderiin, joiden viimeinen tuotantokausi (2013) on Suomen netflixissä. Kaikki kuusi puolentoista tunnin osaa Krister Henrikssonin sympaattisuutta ja vanhenemisen tuskaa. Ei kai Wallander mikään maailmankaukkeuden paras tai fotokineettisin poliisi ole, mutta minä tykkään silti. Juoni on riittävän yksioikoinen ja ihmiskuvaus on raadollista eikä jenkkimäisen mustavalkoa perhe on paras ja puhumalla kaikesta selviää -moskaa. Ja välissä on skandinaavista maisemaa sekä hyvässä että pahassa.

Ihan vaan koivujen tai meren, joka ei ole tympeän turkoosi tai bikinihiekkaranta vaan kivikkoinen oikea saaristomaisema, näkeminen saa kotokaipuun nousemaan ja oikeanlaisen maiseman piirtymään sielun verkkokalvolle! Jopa ruotsinkieli kohottaa mielialaa, kun tuttu ja turvallinen Kurt tai Martinsson sitä sönkkää. Lindakin on tullut takaisin ja perustanut perheen eli isoisyys on Wallanderinkin turvasatama, sillä muuten on tietenkin haasteita elämässä. Harmittaa ihan oikeasti lempipoliisini puolesta niinkin tympeä sairaus kuin Alzheimer. Harry Hole ei ole koskaan päässyt ihan niin iholle asti kuin Wallander, vaikka se voikin johtua juuri Krister Henriksonista, joka esittää ikääntyvän, yksinäisen miehen sirpaloitumista kouriintuntuvasti.

Itseäni tässä mietityttää vielä se, että rimpuilen tässä Suomikaipuun suossa ollessani Suomessa! Eikä yhtään tee mieli lähteä tuonne pihalle kuljeskelemaan, sillä jalkakäytävillä on kolmen sentin kerros hiekotussantaa ja koko maa pölisee semmoisessa pölyssä, että allergiaoireet ulottuvat jo Marsiin asti. Se, mikä aiemmin oli kevään ensihenkäys, on muuttunut liejuksi, lössöksi ja kutiseviksi silmiksi. Ja etuileviksi ihmisiksi!

Onneksi muistin ostaa mäntysuopaa ja juuriharjan, jotta voi pestä räsymattoni ensi kesänä. Suomi on kuulkaas ihana maa; ainakin jos sitä voi kaivata kaukaa. Kotoinen realismi meinaa iskeä liian tiukasti vasten kasvoja juuri tällä hetkellä. Mutta kyllä tämä realistitehokas byrokratia on äärimmäisen ihana asia!

Ojasta uuteen nousuun

Joopa. Tämä minun läppärini on nyt päättänyt pop-upittaa viirusohjelmaa joka välissä, joten katsotaan kuinka kauan jaksan taistella. Eli kirjoittaa. Täytyy paremmalla ajalla opetella tekemään jotain asian eteen, mutta nyt juuri ei ole aikaa, energiaa eikä avustajaa.

Avustajista toinen on koulussa ja toisen tipautin juuri lentokentällä. Äijä on siis matkalla kotomaahan, riemuitkaatte kaikki kansa. Eikä siinä vielä kaikki: perjantain koulupäivän päätteeksi roudaan sinne myös itseni ja perheen täysi-ikäisen juniorin (junior in highschool-lukion tokaluokkalainen Suomessa, siis VANHA). Sillä ei mennyt paikallinen viisumianomus ihan sillain strömssööläisittäin läpi eli parempi tulla hoitamaan asia sinne, missä se hoituu.

Eli ristiriitaisin tuntein tätä tässä näpyttelen, sillä kaikista ikävintä näissä pikavisiiteissä on se, että ei ehdi, jaksa eikä pysty näkemään kuin pienen osan ihmisistä, jotka toivoisi näkevänsä! Älkäätten siis loukkaantuko, jos tekstaria ei kuulu. Arvioitu kotomaassa viipymisaika on tällä hetkellä 8 päivää, joista 3 menee jet laakissa ja pakollisissa kuvioissa. Seuraavana arvojärjestyksessä tulevat kaikki sukumme yli 90-vuotiaat ja sitten kummilapset. Sen jälkeen päiviä on vielä laskennallisesti jäljellä 2, ja ne aion viettää saunassa! Jos et ole yli 90vee, kummilapseni tai et omista saunaa, niin älä edes haaveile...

Tämä tarkoittaa myös sitä, että ensi kesänä meillä ei ole varaa sinnepäin poiketa (paitsi tuo kohtsillään täysi-ikäinen, joka aikoo luuhata siellä suunnassa koko kesän), joten hyvästi juhannussuunnitelmat ja hellettäkarkuun heinäkuuksi -suunnitelmat. Majatalossa on siis erinomaisen hyvin tilaa ensi kesänä, jos kukaan tuntee kutsumusta lämpimille maille.

Ja sitten takaisin asiaan. Täällä sitä istuskelen toimistossa (täällä kaikkia työpaikkoja kutsutaan officeiksi, suomeksi sanoisin ehkä työhuoneella) kaiken herrana. Asiakas on tulossa tuotapikaa, mutta sitä ennen hehkuttelen vielä hetken sitä, että olen täällä yksin ja vastaan siis ihan kaikesta. Paitsi vakuutusyhtiöiden laskuttamisesta, joka onkin sitten isompi pala purtavaksi (voisin siihenkin toki ryhtyä, mutta taidan tarvita sihteerin ennen kuin tohdin). Meidän toimistossa on nyt kaksi hierojaa ja kiropraktikko ja uusia tuulia on pikkuhiljaa tiedossa. Ensimmäisenä avoimien ovien päivä ja sitten pieniä liikuntatuokioita. Loistavat markkinointisuunnitelmat odottavat sitä, että jollain taas olisi työlupa (jota varten tarvitaan se viisumi) ja onpahan jo kolmevuotissuunnitelmaakin hahmoteltu.

Eli varsin positiivisessa hengessä mennään, kun ottaa huomioon sen, että viisumia on jäljellä 27 päivää ja työlupaa 12. Kun se uusi viisumi sieltä sitten napsahtaa, niin sen varaan saa tuudittautua kahdeksi vuodeksi. Vertailun vuoksi semmoinen tosiasia, että täysi-ikäistyvän college- tai yliopistoura kestänee sen 4 vuotta. Jossain maassa. Mutta onhan tässä vielä seniori-vuosi aikaa pähkäillä (vaikkakin paikallisesti korkeampaan koulutukseen haetaan heti seniorivuoden alussa). Tai sitten osallistutaan pääsykokeisiin ensi vuoden toukokuussa Suomi-nimisessä valtiossa. Jos on valmistuttu tammikuussa. Eli jos on valittu sellaiset aineet, jotka mahdollistavat valmistumisen tammikuussa. Ja ne aineethan tietenkin valittiin kaksi viikkoa sitten. Eli miten niin ajoissa täytyy tietää mitä haluaa tehdä?! (Ei, päätöksiä ei ole vielä tehty, kiitos kysymästä! Tässä tarvittais ensin viisumi ja sitten joko Kela-kelpoisuus tai opiskelijaviisumi, sillä muistuttaisin vielä, että neito lähestyy uhkaavasti täysi-ikää, joka tarkoittaa, että viisumiasioissa ei enää kuulu perheeseen, mutta elatuskannalta ja vakuutusteknisesti tietenkin on kiinteä osa perhettä.)

Ja sehän on tietenkin selvää, että mamma roudaa kolmivuotissuunnitelmansa sinne, minne likka suuntaa... (Hih, ja taas tulee noottia.) Ja varmuuden vuoksi kai uusi viisumiprosessi kannattaisi alkaa hetimiten. Juu, sitä kutsutaan vihreäksi kortiksi, mutta se(kään) ei ole ihan niin yksinkertainen juttu kuin kuvittelisi. Olisihan se hienoa, jos perheessä olisi sekä viisumi että green card, yksi elättäjä, yksi nautiskelija ja yksi opiskelija. Kaikilla sama vakuutus ja elättäjä elättää tietenkin myös alle 26-vuotiasta opiskelijaa ja maksaa hänen vakuutuksensa, mutta vakuutuksennauttija ei välttämättä kuulu viisumiteknisesti samaan perheeseen.

Mutta Suomessa 18-vuotias on laillisesti vastuussa itsestään myös ihan oikeasti. Täällä ollaan sidottuja vanhempien (tässä tapauksessa elättäjän) vakuutukseen siis 26-vuotiaaksi. Ja ilman vakuutusta ei ole terveyden- tahi sairaanhoitoa ja se onkin sitten toinen juttu.

Eli kaikenlaista on tullut opittua, eikä mikään ole täysin varmaa. Tuntuu, että viranomaiset tietävät vähiten asioista, joista ovat vastuussa ja herra Obama heittelee kapuloita rattaisiin. Arkielämä kuitenkin sujuu koko ajan paremmin ja kohta kolmen asumisvuoden jälkeen olen alkanut tuntea oloni kovastikin kotoisaksi. Siksi kai tulevaisuuden arpapeli välillä hengästyttää, mutta tilanne lienee sama aidan kummallakin puolella.

Meidät löytää siis lauantai ehtoona Holiday Innin aulabaarista, jossa kippaan lasillisen valkoviiniä, jonka tyttäreni on minulle ostanut. Täällä sitä(kin) saisi odottaa vielä 3 vuotta!

P.S. Tämä ei ole tarkoitettu valitusvirreksi, vaan ihmettelyksi siitä, miten eri tavoilla asioita eri puolilla hoidetaan ja miten vaikeaa on karistaa suomalaista näkökantaa niin moniin asioihin.