´Valitusvirsi´

HUOMIO: Tämä teksti on huomioita omasta elämästäni, omista lähtökohdistani, siitä, millaista on kun luomumimmi Pirkkalasta muutti ei-niin-luomuun Amerikkaan. Tyylini on (toivottavasti) humoristinen, ehkä osin jopa satiirinen. Teksti ei ota millään tavalla kantaa todellisiin terveysongelmiin, vakaviin sairauksiin, koko elämän uudelleen organisointiin terveyden ehdoilla tai läheisen menettämiseen.


Nyt olen sen keksinyt, pyöräni uudelleen! Minähän siis rakastan organisoimista ja kalenterin käyttöä. Luulenpa, että se on ihan jonkinlainen sisäsyntyinen ominaisuuteni, sillä vaikken enää tarvitsisi kalenteria jokapäiväisen elämäni ylläpitämiseen, niin pidän sitä silti. Kalenteriani yllä. Ihan koko ajan. Se ei siis ole jäänne erinomaisen kiireisestä menneisyydestäni, jolloin tuo työantajan vuosittain kustantama kirjanen sisälsi jokaisen tunnin, jonka sitten saatoin kuukausittain koodin taakse maksettavaksi merkata.

Minähän siis helposti (pientä maksua vastaan tottakai) voisin siirtää kaikki asiakaskontaktit johonkin internetpohjaiseen systeemiin, joka sitten hoitelisi monet asiat puolestani, mutta vanhakantaisena ihmisenä koen edelleen suurta tyydytystä siitä, että raapusta tapaamiset lyijykynällä suurella rakkaudella valitsemaani (ja itse maksamaani) puolitoistavuosikalenteriin. No nyt monet teistä intoutuvat vuodattamaan kuinka kätevää on, kun on perhekalenteri, jaettu kalenteri ja kalenteri aina mukana kännykässä, mutta minä sanon EI, sillä minun perhekalenterin asiat on aika helppo muistaa ilman muistutuksiakin: mies lähtee töihin ennen kuin herään ja tulee kotiin kello 4. Jos mies sitten haluaa mennä golffaamaan, mopoilemaan, lounaalle tai mihin lie joskus tuosta sohvalta meneekin, niin minun ei tarvitse sitä tietää. Jos äkkinäinen ikävä yllättää, voinen käyttää sitä kännykkää, jolla muistaakseni pystyy vielä soittamaankin. Sitten kun joskus on jotain isompia menoja, niin tähän asti niistä on muistettu melkein aina kertoa toiselle ilman kalenteriakin ja sen kerran kun unohdin, niin asia hoitui tekstiviestillä (kerran nimittäin unohdin mainita tyttöjenviikonlopusta Chaslestonissa, mutta siitäkin selvittiin).

Mutta minun kalenterini ei ole sellainen muodinmukainen itsetyöstetty oman persoonallisuuden näyte (herramunjeesus, jos mun täytyis itse sinne ne päivämäärät vaikka kirjoittaa), vaan suttuisella käsialalla ristiin ja rastiin täytetty ajanvaraussysteemi täynnä ruksattuja muka-vapaapäiviä, päälleviivauskynällä vahvistettuja omia menoja, vinosti kirjattuja suunnitelmia salille menosta, kävelylenkeistä ja muista urheilullisista aktiviteeteista, numeroita, joilla olen laskenut oletettuja hormonihöyryjä, kuulakärkikynällä lisättyjä PAKOLLISIA liikuntasuorituksia, kokonaan mustattuja vapaapäiviä (siihen ei siis pysty enää lisäämään mitään, paitsi jos sattuu olemaan kumi matkassa, niin sitten mustattukin vapaapäivä saattaa olla menetetty tapaus), koko sivun rukseja niille viikoille, joille EI PITÄISI enää ottaa yhtään asiakasta ja sitten löytyy noita rakastamiani Post-it -lappuja, joiden avulla jokaisen viikon kirjoitustilan pystyy helposti kaksinkertaistamaan sillä varauksella, että siellä alla olevat asiat sitten unohtuvat.

Väitän, että kalenterini on suorastaan hurmaava osoitus persoonastani ja siihen liittyvästä kontrollintarpeesta. Juuri siitä kontrollista, jonka vihdoin myönnän menettäneeni! Siihen tarvittiin 50-vuotta, maahanmuutto, keski-ikä, hormonihirvitykset, kolottavat jäsenet ja tämä fyysinen työ, jota siltikin rakastan. Ja ihan tällain amerikkalaisittain rakastan, sillä olen aika syvällisesti viime aikoina pohtinut, josko siitä voisi luopua tai sitä voisi muuttaa, mutta lopputulemana on aina EI. En voi jättää tätä työtä, joten jollain lailla on muutettava olosuhteita, oletuksia, työtunteja tai jotain muuta tuossa jumalallisessa kalenterissa, jotta pystyn tätä tekemään.

Ideaalitilannehan olisi sellainen, että aina kun PMS iskee (jos iskee), voisi laittaa jonkun soittamaan asiakkaille, että kaikki ajat on peruutettu. Tämä tapahtuisi siis joka kolmas viikko tai joka neljäs tai viides tai mahdollisesti ehkä joka seitsemästoista viikko. Joskus peruutuksia kannattaisi tämän naisellisuuden inkarnaation vuoksi tehdä kokonaiseksi päiväksi, joskus taas viideksitoista, joten taloudellisesti tästä saattaisi koitua varsin suuri uhraus. Ja tässä kohden otan asiakseni huomauttaa, että vaikka helposti pystyi(si)n hoitamaan aivokapasiteettia vaativat työtilanteet myös hormonihöyryissä, niin asiakkaan täysipainoinen hoitaminen tilanteessa, jossa alaselkää, niskaa ja hammasta (luit oikein: joka kerta särkee hammasta, joka on juurihoidettu) särkee särkylääkkeestä huolimatta on todella kuluttavaa. Ja näitä tilanteita varten kannan Buranat Suomesta. Älkää kysykö miksi! Ja kyllä, minulla on käytössä progeteroni. Kyllä, olen sokerittomalla, maidottomalla ja gluteenittomalla dieetillä, joka auttaa asiassa todella paljon aina kun ei satu olemaan hormonimyrsky päällä.

Älä siellä valita, vaan hae kunnon lääkkeet, jotkut teistä ajattelevat. Olen sitäkin miettinyt, mutten ole valmis antamaan periksi, koska en tiedä auttaisivatko lääkkeet ja kuinka kauan niitä tarvitsisi. Ja jos söisin hormonilääkkeitä, niin mistä tietäisi, koska nämä myrskyt olisivat luonnollisesti ohitse. Pääsyy typeryyteeni on kuitenkin se, että jos olisin aloittanut hormonikorvaushoidon, niin olisin tarvinnut myös kilpirauhaslääkityksen. Kaksi lääkettä oli minulle ajatuksena ihan liikaa (olen terve ihminen, tai niin kuvittelen), joten hoidin kilpirauhasarvot kuntoon luomumenetelmällä, ja omalla rahalla.

Tästä päästäänkin sitten taas itse asiaan: kilpirauhaslääkitys (todennäköisesti hormonitkin) omalääkärin kautta olisi ollut (vakuutuksemme ansiosta) ilmaista! Sen sijaan tuohon särkevään hampaaseen on mennyt omasta pussista 1500. (Ja taas yksi uusi hammas odottaa rahapussin karttumista.) Omalääkärin kautta olisin saanut teollisen progesteronin reseptilla (ilmaiseksi), mutta lääkärini ehdotti, että saisin luomukaupasta luonnonversion suhteellisen halvalla.

Viime vuonna kärsin olkapääkivuista ja päätin mennä loppuvuonna fysioterapiaan lääkärin lähetteellä (ihan mielenkiinnosta), missä sain mukavaa hoitoa neljä tai viisi kertaa. Viime vuoden puolella omavastuuksi jäi 16 taalaa, mutta kun kalenterivuosi vaihtui, niin myös omavastuu vaihtui: 95 taalaa. Jäi sitten siihen. (Ja otin aikaa hoitaa sen itse.)

Olen siitä onnellisessa asemassa, että saan uusia asiakkaita tasaisena purona ja alkuhaastattelussa kysyn aina, miten he ovat vaivaansa tähän asti hoitaneet. Melkein kaikki ovat käyneet hierojalla (kivuliasta), kiropraktikolla tai fysikaalisessa terapiassa, joka on yleensä auttanut parhaiten, mutta vain väliaikaisesti. Yksikin asiakas kertoi käyneensä kaksi vuotta kiropraktikolla kolme kertaa viikossa. Koska vakuutus korvaa. Kysyin auttoiko, ja asiakas kertoi, että kyllä auttoi. Sitten kysyin, että miksi ihmeessä sitten tulit tänne ja asiakas purskahti itkuun. Kun olkapää on edelleen kipeä.

Kaikki asiakkaat ja hoitotilanteet ovat erilaisia, mutta olemme edellä mainitunkin asiakkaan kanssa päässeet kolmessa kuukaudessa kivuttomaan tilaan, vaikka hän on käynyt hoidossani vain kaksi kertaa kuukaudessa. Ja maksanut suhteellisen kalliin maksuni omasta pussistaan. Ja minä saan iloa, tyydystystä ja elämänsisältöä juuri näistä tapauksista! Minulla on ammatti, joka voi auttaa yksilöitä ja jota tehdessä opin ja oivallan asioita koko ajan. Minä haluan jaksaa tehdä tätä työtä juuri tästä syystä. (Ja kerään rohkeutta irtisanoa pari asiakasta, jotka maksavat ruhtinaallisesti, mutta tulevat vain kerran viikossa nukkumaan ja kyllästyn kuoliaaksi. Nämä vievät minun energiani, eivät ne ns. vaikeat tapaukset).

Aion siis sinnikkäästi jatkaa kalenterini täyttämistä kävelylenkeillä, kirjoitustuokioilla kahviloissa, salireeneillä, joogalla, hieronnoilla, suolahoidolla (en ole sitä vielä kokeillut, mutta haluaisin), kirjojen lukemisella, teatterilla ja venyttelyllä. Kerran sitten tuskissani päätin, että jotain on tehtävä ja uskaltauduin kylmähoitoon. Etelän vastine jäätyvään tai jäätyneeseen järveen pulahtamiseen on cryoterapia eli suppilo, jonne sinut suljetaan kolmeksi minuutiksi ja puhalletaan ihan heXXetin kylmää ilmaa sisään. Pää on siis ulkopuolella ja kunnon kintaat kädessä, mutta uskokaa että kontrollifriikille siellä suppilossa seisominen on yhtä tuskaa. Kymmenen kertaa mieluummin pulahtaisin järveen, mutta kun täällä sieltä ei saa muuta kuin aivoja syövän ameeban, niin tähän on tyydyttävä. Efekti on sama: endrofiinit hotiavat homman ja seuraavana päivänä ei ole kivun kipua. Holistinen lääkärini suositteli, että kannattaisi sitten varmaan käydä kerran kuussa, johon nauroin, että pari kertaa VIIKOSSA olisi oikeampi tahti, mutta siihen en vielä kykene. Sillä kolme minuuttia on pitkä aika! Puhumattakaan, että tästä lystistä joutuu maksaamaan sen kympin minuutti. Kyllä taas tuli ilmaista Suomea ikävä.

Mitäpä sitä ei ihminen tekisi terveytensä eteen! Jokainen päivä on täynnä valintoja, joita tulisi tehdä järjellä eikä pelkästään tunteella. Oikean tien valitseminen on ihan hemmetin vaikeaa ja elämän arvaamattomuus yllättää joskus meidät kaikki. Itse kuvittelin, etten enää arvottaisi itseäni työn kautta, mutta tämä teksti kertoo omaa karua kieltään. Työ on minulle tärkeä, mutta ei toimeentulon tai pärjäämisen takia. Tämä on elämäntapa, henkilökohtainen protesti ja polku, jonka olen valinnut. Elämäntilanteeni on erinomaisen palkitseva jos on kuluttavakin, mutta ennenkaikkea olen onnellinen siitä, että tiedän mitä haluan, ja saan tehdä juuri tätä. Se on aika paljon se!

P.S. Vakuutus mitä todennäköisemmin korvaisi silmäluomieni kohotuksen, jota silmälääkärini ehdotti. Sama vakuutus ei korvaa silmäpohjan tutkimusta (arvo 48 taalaa, jonka maksoin omasta pussista), mutta luomet saisin kohotettua, koska ne pussittaa (no onhan ne painavat). Koen houkutusta mennä konsultaatioon, jotta saisin tietää paljonko tuo operaatio maksaisi, ja paljonkon olisi omavastuu, mutta olen aika varma, että kustannus olisi enemmän kuin tuo 48. Ainakin se vakuutusyhtiön osuus.

Juuei, en siis edes harkitse. Näen vielä ihan näinkin.

Kulttuurikuukausi

Tässä postauksessa kerron miksi Charlottessa on aikas kiva asua ja kokeilla erilaisia keski-ikäisen naisen perusasioita: kulttuuria. Te, jotka minut jo tunnette, tiedätte että olin jo Suomessa teatterin suurkuluttaja ja sama meininki on tietenkin jatkunut täällä. Mutta minulla on aikaa, rahaa ja halua myös vähän laajentaa repertuaaria, joten tänä vuonna olenkin päässyt kokemaan enemmän sinfoniaa ja tanssia. Tässä poikkileikkausta lokakuusta 2019.

Aloitan kuitenkin jo syyskuun lopulta, jolloin kävimme likan kanssa katsomassa Disneyn Aladdinin keskustan isolla näyttämöllä. Tähän, kuten aika usein muulloinkin, kun keskustaan menen, kuului myös syömistä ja juomista. Söimme sushia ja minä tietenkin join kahvia seitsemännen kadun avoimella torilla (7th street Public Market).  Kyseessä on siis minikauppahalli, jossa on kiva istuskella ruuan ja/tai viinin tai kahvin kanssa. Paikassa on myös Charlotten paras juustomyymälä (dollarinkuvat saavat tässä kohden vilistä silmissä), paras gluteeniton pizza ja muuta mukavaa. Vihanneksia siellä ei myydä, mutta paikan yhteydessä on toinen teatterimme virallinen parkkihalli (näihin virallisiin saa teatteripäivinä viiden taalan pysäköinnin, muualla maksaisi varmaan lähemmäksi 20, kunhan muistaa ostaa sen lipukkeen sieltä teatterin aulasta). Ja olisi paikallisjunan (light rail) pysäkkikin siinä ihan juuri kohdalla, mutta tänne meille astihan tuo juna ei tule. Likka olisi sitä voinut kampukselta hyödyntää (rata  sinne asti avattiin tänä vuonna).

Ai niin, Aladdin oli sarjassa ihan kiva -näytös, paljon kimalletta ja isoja tanssikohtauksia, mutta yksi niistä Broadway-sarjan esityksistä, jota ei tarvitse haaveilla näkevänsä toista kertaa. Eli tähän on tultu: ihan pokkana voin sanoa, että jotkut Broadway -näytelmät ovat vain ihan kivoja! Charlotteen niitä saapuu joka vuosi noin 8-10, ja vaikka itse Broadwayllä olen käynyt katsomassa vain kolme esitystä, niin kaikkiaan olen nähnyt niitä reilun kymmenen ja off-broadwayt päälle eli lähemmäs parikymmentä esitystä. Koska syksyllä ja alkuvuonna aion katsoa ainakin kolme lisää, niin 20 täyttyy ihan varmasti. Kuka olisi uskonut kymmenen vuotta sitten (ollaan siis asuttu täällä nyt 7,5 vuotta)?

Kuva teatterin kotisivuilta.

Omassa suosikkiteatterissani, johon minulla on kausikortti KAHDEKSATTA vuotta, kävimme katsomassa näytelmän Wolves. Se kertoo tyttöjen jalkapallojoukkueesta (täällä siis soccer) lukioiässä eli ei tietenkään varsinaisesti mitään urheiluun liittyvää, vaan oikeaa elämää ja ryhmädynamiikkaa. Melkein koko näytelmän ajan näyttelijät, jotka ovat kaikki tyttöjä (eli alle 25-vuotiaita), hölkkäävät, juoksevat, pompottelevat palloa, venyttelevät tai ottavat kontaktia. Mutta se on siis vain ikäänkuin lavaste, tarina on päällekkäinpuheessa, dialogeissa sekä eleissä ja ilmeissä. Actors Theatressa saa aina yllättyä posititiivisesti, sillä he löytävät jostain uusimmat, parhaimmat ja mielenkiintoiseímmat näytelmät ja käsikirjoitukset.

Sitten olikin aika laajentaa teatterihorisonttia eli teimme teatteriretken yhteen tämän maan vanhimmista teattereista: Barter Theatreen, joka on Virginian valtionteatteri (State Theatre). Barter on perustettu 1933 ja toiminut siitä asti. Barter sijaitsee pienessä Abingdon-nimisessä kylässä vuoristossa, jonne meiltä ajaa kolmisen tuntia. Yövyimme Innissä talossa, joka on rakennettu 1832 aluksi herra Prestonin (yksi kenraaleista 1812 sodassa) eläkeresidenssiksi, mutta sitten vaihtoi nimensä Martha Washingtoniksi maan ensimmäisen rouvan kunniaksi. Sitten talossa oli naisten college (tietenkin vain hyvin etuoikeutetuille eli rikkaille tytöille) ja sisällissodassa se toimi sairaalana. Barter-teatterin perustamisen myötä talosta tuli sopiva asuntola siellä viraileville näyttelijätähdille (sijainti on  kadun vastakkaisella puolella) ja vuonna 1935 se muutettiin hotelliksi, jolloin näyttelijöillä ei enää ollut varaa asua siellä, vaan he majoittuivat Luolakämppään (The Cave House), joka sijaitsee kylän susimäessä. Susimäki sai nimensä siitä, että Herra Daniel Boone, joka oli pioneeri ja etsi uusia asuinalueita (puhumme siis 1700-luvun lopusta) Appalakeilta, joutui täällä susilauman hyökkäämäksi. Ja nyt tämä luola olisi myytävänä alle miljoonalla! Ostaisin, jos olisi miljoona ja jotain halua asua keskellä Appalakkeja näivettyvässä kylässä ilman töitä. Tässä kuva talosta:

Cave Housen myynti-ilmoituksesta.

Meillä oli oikein kiva reissu, mutta en silti suosittele kyseistä Inniä, sillä se on vain rahankeruulaitos, jonka työntekijöitä ei taatusti kohdella hyvin, sillä palvelu oli surkeaa ja ruokakin vain keskinkertaista. Mutta Barterin esitys oli erinomainen eli mieluusti lähden Abingdoniin uudelleen! Kertokaa, jos teitäkin kiinnostaa lasketella polkupyörällä 34 mailia eli 55 kilometriä alamäkeä vanhan rautatiepohjan urassa! Hieno kokemus, vaikka vuosi sitten tulimmekin vain 17 mailin pätkän (Virginia Creeper Trail).

Seuraavaksi olikin sitten vuorossa paikallisen sinfoniaorkesterin konsertti, joka oli jo toinen konserttini täällä. Kyseessä oli Stravinskyn Firebird höystettynä muutamalla muulla klassikolla ja kyllä minä nautin tästäkin uudesta aluevaltauksesta. Ennen konsertin alkua istuin aulassa odottamassa ystävääni saapuvaksi ja juttelin paikallisen eläkkeelle jääneen erityisopettajan kanssa musiikista ja sen merkityksestä oppimisessa. Kyseinen rouva myy teatterilla ryhmälippuja aikansa kuluksi, vaikka eläkkeellä onkin. Perheen elanto tulee tietenkin miehen palkkapussista, sillä hän käy edelleen kokopäivätyössä  nuorekkaassa 72-vuoden iässä. Mutta vapaa-aikana on ihanaa käydä taide-elämyksissä ja yhdessä ihmettelimme sitä, että konsertiyleisö on selvästi nuorempaa ja vähemmän sukupuolipainottunutta kuin teatteriyleisö!

Ensi viikolla olen menossa modernin tanssin näytökseen, joka on kuulemma erityinen kokoonpano suoraan New Yorkista. Itsehän en tanssista mitään ymmärrä, mutta osaan kyllä katsella ihan sujuvasti. Ja jos tanssi alkaakin puuduttaa, niin aina voi analysoida tanssijoiden lihaksia ja jänteitä, sillä kyllähän se nuorempana on nätimpää myös silmälle. Kahden viikon kuluttua naapurini vie minut Bollywood -showhun, joten ehkä sen jälkeen jonkinlainen napatanssi alkaa taas kiinnostaa? Tekisi kyllä hyvää alaselässä sekin, varsinkin kaiken tämän teattereissa istumisen jälkeen.

Dworakin konserttia en saanut mahtumaan kalenteriini, sillä siellä on vielä paikallisen kantaaottavan teatterin esitys keskitysleiristä selviytyneen naisen elämästä ja ajatuksista. Odotan kovasti tätä kokemusta, sillä haluan nähdä pysyykö tämän teatterin taso erinomaisella tasolla vai ostinko turhaan liput jo kaikkiin kauden esityksiin. Lisäsäväyksenä vielä se, että ystävä, jonka kanssa näitä teattereita (ei konsertteja) kierrän, on juutalainen eli saamme varmaan aikaan mielenkiintoisen keskustelunkin! Täytyy näet myöntää, että viime aikoina sekä paikallinen että Suomen historia on alkanut kiinnostaa ja yhteiskunnallisestikin tässä olisi vielä rutkasti opittavaa. Minulle juuri teatteri on se väylä, joka avaa ikkunoita yhteiskuntaan, ja sitten kiinnostus johtaa googleen ja sieltä kirjoihin.

Tähän loppuu kulttuurikuukausi, mutta kulttuurivuosi toki jatkuu joulukonserteista puhumattakaan. Tiedän, että visuaalinen puoli on se, joka minulla on selvästi paitsiossa, mutta mainitsen vielä, että olen kyllä käynyt tänä syksynä myös taidenäyttelyssä, jossa olikin ihan parasta taidetta!

Likan ottamat kuvat galleriassa.

xxxxxx

Juuri nyt en tiedä mikä tämän blogin kohtalo on. Jutut omasta elämästä alkavat käydä vähiin, sillä oma silmä ei enää huomioi niitä kummallisuuksia, joista aihepiirit ovat aiemmin muotoutuneet. Joitain juttuja ja erikoisuuksia olen julkaissut tuolla kakkosblogissa, mutta sekään ei ole oikein ottanut tulta alleen, eikä tänä kesänä tai syksynä ole ollut aikaakaan kirjoittaa. Vaikka kaipaan kirjoittamista! Omassa elämässäni keskiössä tällä hetkellä on rautaisannos kirjallisuutta, joka vaihtelee suomesta englantiin ja historiasta nykyhetkeen sekä dekkareista dokumentteihin. Mielessä alkaa välkkyä mahdollisuus tämän maan kansalaisuuden hakemiseen, presidentinvaalit ja muu poliittinen pXXka, joka täällä asumiseen liittyy, mutten tiedä miten ja miksi siitä pitäisi kirjoittaa (ehkä omia ajatuksia selvittääkseen). Mutta ilta on aamua viisaampi ja katsotaan mitä tässä tapahtuu.

Otan vastaan toiveita kirjoitusaiheiden suhteen eli en ainakaan ihan vielä hautaa tätä blogia bittiavaruuteen.

Tämä hetki

Ajelen Suomi-naisten tapaamiseen etelä-Karoliinaan sivukyliä keräten kiemuraisia teitä keskellä maaseutua. Siis etelä-Karoliinassa, joka on ihan kauniisti sanottuna perämetsää, kylää toisensa perään enkä ole nähnyt edes McDonaldsia viimeiseen tuntiin. (Koska ne olisivat siellä vähän isompien ja paljon tylsempien teiden varsilla.)

Olen päättänyt poiketa kahville puolivälissä matkaa eli olen etukäteen seulonut suuresta tarjonnasta (siis joko paikka, jossa olen tai Starbucks ison tien varrella outletin vieressä) paikan, jonka nimi on Zackary’s. Paikkaa on kehuttu Yelpissä ja ties missä, joten uskon, että saan hyvän latten mantelimaidolla. Kylän nimi on Gaffney, enkä ole siellä koskaan poikennut, vaikka olen hurruuttanut ohi tuota isoa tietä jo aika monta kertaa. Jos olette katsoneet House of Cards -sarjaa (onko se käännetty suomeksi), niin juuri täältä Gaffneystä Francis Underwood oli kotoisin. Siis keskeltä ei mitään. 

Lähestyn kylää, jonka halkoo rautatie. Keskusta on täysin kuollut paikka, jossa on vanhoja (kauniita, pittoreskejä, juuri sellaisia etelänkyliä, joita näkee tv:ssä) liikerakennuksia, joiden näyteikkunoiden asetelmat näyttää olevan suoraan 70-luvulta. Tai ehkä 90-luvulta, mutta riittävän kaukaa. Yhtäkään ihmistä en näe kaduilla, edessäni on puolenkymmentä autoa ja pääkadulla joudun pysähtymään kolmiin liikennevaloihin. Internetin ihmeellisestä maailmasta tarkistan, että täällä asuu noin 13 000 ihmistä. 

Kadun päätöstäni kiertää näitä kuolleita kyliä ja mielessäni jo syötän lähimmän sturbuksin naviin. Olotila on käynyt epävarmaksi, jotenkin ulkopuoliseksi; olen kai jo ihan liikaa lähiöihminen, mikä ärsyttää itseäni suunnattomasti. Olenhan itsekin tuppukylästä kotoisin, eikä maaseudussa ole mitään kummallista. Ihmisiä, jotka repivät elantonsa ja kasvattavat lapsiaan. Peilaan värittynyttä ajatusmaailmaani ja päätän, että menen kahvilaan ja kannatan näitä yritteliäitä ihmisiä, jotka kahvilan ovat käynnistäneet. 

Astun sisälle avoimeen tilaan, jossa on mukavia sohvia, työpöytiä seinien vierillä, taidenäyttely, Halloween-aiheisia koristeluita ja oranssit valot. Yhdessä nurkassa on paikallisen puvuntekijän/ompelijan työpiste. Yhden sohvan takana odottaa viiden tuhannen puolitekoinen palapeli. Lasten taidekoulun nurkkaus. Jokatiistainen Zumba-ilmoitus. Ainakin 50 erilaista lautapeliä. Lava, jossa mikrofit, vahvistimet ja tv odottavat konsertteja ja karaokeiltoja. Kahvilan pöytiä. Iso työpöytä, jossa voisi leikata tai painaa kankaita, mutta nyt sen ympärille on kerääntynyt neljä-kuusi vilkkaasti puhuvaa nuorta ihmistä. Sermin takana kolme nuorta tekee työtä tietokoneilla. Etunurkkaan saapuu poika laatimaan CV:tä.

Ostan kahvin: keskikokoinen latte KOLMELLA TAALALLA, joten jätän $2 tippiä, sillä samanmoisesta olisin Charlottessa pulittanut $6 taalaa! Kahvi on hyvää. Nuoret näpyttävät minulle wifi-koodin padiini ja yksi tarjoaa läppäriä käyttööni, koska sillä olisi helpompi kirjoittaa. Jatkan pädillä, koska siinä on nämä ääkköset ja juttelemme Euroopasta kymmenen minuuttia. Kahvi on hyvää. Porukkaa juo kahvia ja juttelee ihan järkeviä, pohtii jotain ohjelmaa, miettii mitenköhän jollain Bethanyllä menee Australiassa, suunnittelee musiikki-iltaa ja jotain kilpailuja. 

Onneksi ovi käy tasaisesti ja paikassa on aito pärjäämisen meininki. Haluaisin tämän paikan lähelle kotiani: siisti, kekseliäs ja kutsuva. Kahvilan ulkopuoliset olosuhteet ovat mitä ovat, ympäriltä kuoleva kylän keskusta (kaupat on siellä ison tien varressa), mutta tunnelma tulee jostain kekseliäästä yritteliäisyydestä ja energiasta, joka nuorista pursuu. 

En tietenkään tiedä koko tarinaa, enkä aio kysyä, sillä haluan muistaa paikan ja sen tunnelman juuri tällaisena. Tulevaisuudessa on toivoa! Kaikki eivät ole masentuneita ja kouluampumiset tai Gretan mielenosoitukset ovat vain pieni osa kaikkea. Meillä on tulevaisuus.

Kunhan tämä keski-ikäinen ei vain päästäisi itseään vajoamaan omaan keskiluokkaiseen erinomaisuuteensa. Näkisi sen opioid-kriisin, poliittisen käsittämättömyyden tai lääkemonopolien ja kristillisen päälleliimaamisen lävitse vähän laajemmin. Huitaisisi sivuun tuon toisen keski-ikäisen smalltalkkaavan, kovaäänisen rouvan, joka saapuu päällepäsmäröimään ja ilmoittamaan mielipiteensä kaikille ja kaikesta. Ihailen, kuinka kohteliaasti nuoret hänet kohtaavat. 

Elämä on tässä ja nyt, pienissä poikkeamissa, sivupoluilla.