Minähän olen aina ollut, ja olen edelleen, perusterve ihminen. En ole
koskaan ollut sairaalassa muuta kuin vierailemassa ja posauttamassa tuon
ainokaiseni maailmaan, eikä minua ole koskaan edes nukutettu. Suurin
läpikäymäni operaatio on ollut viisurien poisto ja muutama juurihoito
hammaskalustoon. Olen siis erittäin onnekas tässä suhteessa.
Olen myös kirjoittanut ennakkoluuloistani, joita kohdistan tämän maan
sairaudenhoitoon, ja siitä, kuinka pelottava ajatus on, että sairastuisin
täällä. Kaksi ekaa vuotta kammosin kaikkia lääkärikäyntejä (siis likan
flunssakäyntejä, normitsekkauksia jne.) ja englanninkielen taitoni taantui
säälittäväksi pöpötykseksi aina kun joku valkotakkinen oli huoneessa. Vakuutusten
kanssa olen taantunut suorastaan kolmivuotiaan tasolle, mutta viime vuosina
nämäkin asiat on selvitetty ja siinä suhteessa kaikki on kunnossa: minulla on
omalääkäri (josta en pidä), gynekologi ja tissitarkistuksetkin on kunnossa. Osaan
käyttää vakuutuskorttia ja jossen nyt ymmärrä miten homma hoituu, niin selviän
ja lasku tulee sitten perässä, jos on tullakseen.
Kolkuttelen siis menopaussi-ikää, joten kaikenlaista pientä väsymystä,
ärsyyntymistä ja kremppaa esiintyy silloin tällöin, eikä varsin fyysinen työni
mitenkään auta tätä asiaa. Kyllä, olen välillä iltaisin hyvinkin väsynyt, ja
olen systemaattisesti vähentänyt työmäärääni, mutta en ole koskaan ollut
huolestunut, että jotain olisi oikeasti vialla. Uusin, ajoittainen vaivani on
ollut närästys, mikä ei millään lailla ole mukava kokemus, mutta muistan kuinka
äiti aina valitti närästyksestä ja isoäidillä oli pahempiakin refluksiongelmia,
joten pidin tätäkin vaivaa ikään- ja asiaan kuuluvana. Kunnes sitten räjähti.
Yhden torstain närästys seurasi aamusta iltaan ja vielä perjantai-aamunakin
oli raskas olo, joten mietin, että onko joku keuhkoputkentulehdus tulollaan.
Tein siis nettivarauksen Urgent Careen, koska ajattelin, ettei sitten
viikonloppuna tarvi miettiä asiaa, kun lääkäriasemat on kiinni. Sieltäpä sitten
soitettiin heti perään, että tänne nyt ihan heti, etkä keitä sitä kahvia ensin.
Olin siis kirjoittanut syyksi, että paineen tunne rinnassa ja närästys. Hetpikaa
EKG:hen, josta löytyi jokin ylimääräinen murmura. Sain selittää kolme kertaa
(nurse assistant, hoitsu ja lääkäri) oireeni ja koska minulta ei ole koskaan
ennen otettu EKG:tä, niin sydänkohtausta ei voitu poissulkea ja lääkäri lähetti
minut Emergency Roomiin, jossa on sydänasioihin erikoistuneet pelit ja vehkeet.
Toinen EKG antoi saman omituisen tuloksen, joten jonotin sisään ER:ään alle
tunnin ja minut kytkettiin piuhoihin jäätävän tuuletuksen alle. Sain onneksi
viltin päälleni ja siinä sitten vetkuttelin pari tuntia, minkä aikana otettiin
verikokeita, röntgen ja pidettiin jossain monitorissa. Huoneessa kävi apuhoitsu,
hoitsu, apulääkäri ja sitten vielä ER: n lääkäri ja väliaikaosaston lääkäri. Koska
edelleenkään ei voitu poissulkea sydänkohtausta, niin minut siirrettiin
väliaikaosastolle odottamaan yöpaikkaa. En osaa sanoin kuvailla miltä tuntuu,
kun sinua kärrätään siinä sairaalasängyssä pitkin käytäviä. Tunnen itseni siis
ihan terveeksi ja kuikuilin ympärilleni melkein nolostuneena siitä, että nämä
kuvittelevat minun olevan sairas.
Olin lähtenyt matkaan aamulla 8.30 ja tässä vaiheessa kello oli 2 ja sain
vihdoin syödä jotain! Eka vaihtoehto oli voileipä, sipsipussi, vesi, limu ja
hedelmälautanen ja kun hylkäsin sen, niin sain gluteenittoman vaihtoehdon:
kasviskeitto, vesi, limu, jäätelö ja hedelmälautanen. Ugh. Söin keiton ja
puolet hedelmistä, luovutin taas verta ja tapasin yhden lääkärin ja kolme
hoitajaa. Kello kahdesta viiteen aika pysähtyi. Ei ollut siis mitään tekemistä.
Varsinaisella osastolla sain sitten vihdoin päivän ensimmäisen kupillisen
kahvia ja ajattelin, että ehkä selviän tästä. Hoitajakin käväisi vihdoin, ja
sitten tämän osaston lääkäri, joka kertoi, ettei missään analysoidussa kokeessa
ole havaittu mitään huolestuttavaa, mutta lisää on vielä edessä. Jos aamulla
tehtävä rasituskoe antaa puhtaan tuloksen, niin pääsen ilman korvapuusteja (ne
piti leipoa sillon, kun tylsistyin kuoliaaksi) UNCC:n International
Festivaleille. Tässä vaiheessa olin siis jo kieltäytynyt influenssa- ja keuhkokuumerokotteista ja
verenohennuspiikistä, joka pistetään kaksi kertaa päivässä potilaille. (Koska
liikkuminen on rajoitettua eli paree maata siinä sängyssä ja juoda sitä
spriteä!)
Ei siis naurattanut tuo perjantai ja kolmastoista päivä, mutta yritin vielä
pysyä kovasti positiivisena ja ajatella, että JOS minulla oikeasti olisi
sydänkohtaus, niin kaikki tämä olisi omaksi parhaakseni! Mutta sitten loppui
usko. En saanut koko iltana mitään syötävää ja kun ruikutin asiasta, eteeni
tuotiin kalapihvi, joka ui vehnäjauhoissa. Muistakaa siis, että jos Amerikan
maalla joudutte sairaalaan, niin ottakaa eväät mukaan. Ruoka ei ole syötävää ja
se sisältää vehnää ja runsaasti sokeria. Osastolla ei ollut gluteenitonta
vaihtoehtoa. Osastolla ei myöskään ollut puhelimen laturia, joten yhteydenpito
loppui aika seinään. Olin siis kytkettynä monitoriin ja katossa seisoi teksti,
jossa sanottiin, että tästä sängystä ei saa liikkua ilman avustusta. En
totellut.
Minulta otettiin veren entsyymit parin tunnin välein ja siinä vaiheessa,
kun neljäs tulos oli täysin puhdas, yritin vienosti pyytää, että voitaisko se
rasituskoe tehdä NYT, jotta pääsisin pois, mutta protokolla vaatii, että
seuranta-aika on määrätty eli mitään joustoa ei ollut. Verikokeet ja
vitaalitoiminnot otettiin samaan tahtia läpi yön eli minut herätettiin alle
kahden tunnin välein, vaikka missään ei siis ollut mitään poikkeavaa.
Jälkiviisaana ajattelen, että olisi pitänyt silloin illalla laittaa rähinä
pystyyn ja vaatia kotiinpääsyä, mutta en sitä osannut tai uskaltanut tehdä.
Kestin aamukymmeneen asti! Siihen mennessä kukaan ei ollut käynyt
informoimassa mistään, en tietenkään saanut aamiaista (normaali käytäntö ennen
rasitustestiä) ja olin viettänyt unettoman yön erittäin epämukavassa sängyssä. Vedin
uhmaikäraivarit ja sain lääkärin huomion: minut oli unohdettu informoida sinne
rasitustestiin (mikä oli ehkä merkki siitä, että kunnostani ei oikeasti oltu
huolissaan) ja korvaukseksi sain aamiaista (sokerimuroja) ja lupauksen siitä,
että lounasaikaan mennessä pääsen kyllä pois. Tämä melkein piti paikkansa:
super-sydäntulosten jälkeen sain kotiutuspaperit kello 1.40, jolloin olin jo
repinyt sen tipan ulos kädestä ja irrottanut itseni monitorista, kun hoitaja
yritti pitää minulle oppituntia siitä, mitä on närästys. Sen diagnosoimista
varten nimittäin pyydettiin menemään omalääkärille seuraavalla viikolla.
Mutta pääsin pois ja olin suihkunraikkaana iFesteillä jo kello 3 ja sain
ajatukset pois onnettomasta perjantaista. Ainakin hetkellisesti, sillä hoitaja
on soittanut minulle kaksi kertaa maanantaina, kerran tiistaina, keskiviikkona
ja torstaina. Olen antanut mennä vastaajaan, sillä epäilenpä, etten osaisi ihan
korrektisti keskustella kaikista asioista ihan vielä. Meinaa edelleen alkaa
korpeemaan, kun mietin missä meni vikaan. Olen täysin vakuuttunut siitä, että
olisin saanut erinomaista hoitoa, jos minulla oikeasti olisi ollut hätätilanne.
Tällä hetkellä ajattelen vain, että sairaala teki kaiken ohjeiden ja
säännösten mukaan. Kukaan ei kuunnellut minua, enkä minä osannut vaatia
riittävän painokkaasti. Rahaa on palanut käsittämättömiä summia, mutta meidän
vakuutus korjaa suurinpiirtein kaiken (tai sitten saan oikeasti sydärin) ja
olen oppinut paljon: jos koskaan joudun sairaalaan, niin siellä istuu
paikallinen ystäväni vaatimassa tietoa koko ajan. Luoja minua sairaalaan
joutumiselta varjelkoon! Mutta nyt on sitten mustaa valkoisella siitä, että
minun sydämessäni ei ole mitään vikaa. Sitä närästystä/refluksia ei ole vielä
tutkittu, mutta ehkäpä tässä jossain vaiheessa sitten uskaltaudun takaisin
valkotakkisten pariin. Tai sitten en.
P.S. Kuvia ei ole. Vaihdoin kännykkää ja kaikki muu siirtyi kivuttomasti uuteen, paitsi kahden viimeisen viikon kuvat. Mutta en nyt jaksa tapella siitä. Sairaala on sairaala. Tylsä paikka.
