Täyttä elämää

Sitä se on tämä kesä ja ihan ilman kotomaan vierailua! Tässä vaiheessa alkaa oikeastaan jo kauhistuttaa se, kuinka paljon asiaa, toimintaa ja tekemistä onkaan tullut ahdettua pieneen aikaan.

Tytär on siis juhlittu ja äiti on siirtynyt siihen hermojaraastavaan tilaan, jossa lapsi pullahtaa maailmalle. Muuttaa kotoa. Lähtee opiskelemaan. Muistan kyllä, kuinka iso ja aikuinen itse olin tuossa iässä, mutta äidin näkökulmasta asia on siltikin niin kovin tunteitaherättävä. Enkä siis yhtään ihmettele, etteikö likka pärjäisi ja paikkaansa löytäisi, osa minusta vaan tahtoisi vielä pitää kovaa kiinni.

Suomen juhannus on sitten taas takanapäin ja meillä oli oikein ihana, ikimuistoinen ja lämmin juhannusjuhla täällä! Paikalla oli reilu 40 ihmistä ja ruokaa oli ylenpalttisesti ja se oli hyvää. Ilta huipentui kitaransoittoon ja lauluun, mikä oli kuin piste iin päälle. Siis sen sentimentaalisen, kaipaavan kaihon kuorrutukseksi, joka aina saa valtaansa silloin kuin kotomaassa vietetään jotain juhlaa. Miten ihanaa on, että ympärillämme on tällainen joukko ihania ihmisiä.

Sitten pääsimme siskon perheen kanssa lomailemaan vuoristoon aivan ihanalle ´mökille´ (kolme makuuhuonetta, kolme kylppäriä, sauna, jacuzzi, täysvarustettu keittiö, biljardipöytä) Maggie Valleyhin. Siis ihan oikeasti suomalainen sauna, jossa saa heittää löytyä kiukaalle niin paljon kuin sielu sietää! Mutta kun se sielun sietokyky on varsin ailahtelevainen ja parina iltana itsekseni saunan lauteilla makoillessani olenkin käynyt monenlaista päänsisäistä keskustelua. Sielu on kyllä nyt saunalla ravittu (huomenaamulla vielä kerran aamusaunaan) ja ihminen on oppinut hiljentämään tätä upeaa maisemaa katsellessa. Tässä terassilla olen siis istunut/makoillut dekkarin tai kahvikupin kanssa tunnin jos toisenkin. Taustalla kuuluu vesiputouksen jylinä ja linnut sirkuttaa. Tämä on ominta minua; siis saunan päälle tottakai.

Kävimme tänään pienellä retkellä Ashevillen kaupungissa, jossa on hirveästi gallerioita ja käsityötä näkyvissä ja kuuluvissa. Pohjois-Karoliinan kesä on tarjonnut parastaan, eikä siis haittaa vaikka loppuviikoksi onkin sitten luvattu ukkoskuuroja. Sopii toki toivoa, ettei olisi tauotonta sadetta, sillä täällähän on alkamassa itsenäisyydenjuhlintaviikonloppu. Ja sehän on meille jo viides tässä maassa (saavuimme 3.7. neljä vuotta sitten).

Aika yksinkertaisista asioista ihminen onni koostuu: pieni irtiotto ja vuoret. Tällä kerralla megalomaanisena plussana vielä sauna. Tästä on sitten hyvä ponnistaa taas arkeen, sillä vieraat lähtevät maanantaina ja tiukka työviikko on edessä sitten tiistaina. Sitten paahdetaankin taas kolme viikkoa ennen seuraavaa breikkiä, jolloin lennähdän pohjoiseeen: Minnesota (tarkemmin Duluth, mutta poikkeanpa ensin Minneapolisisssa ja St. Paulissa) ja suomen opetus odottaa. Kaikkeen sitä ihminen itsensä laittaa, mutta onpahan sitten syyskuussa aikaa ja lupa arkeilla sitten senkin edestä. Tämä kesä on aika haipakkaa, vaikken siis Suomeen ehdikään. Yritetään siis nauttia juuri tästä hetkestä ja nähdä kaikki kaunis ympärillä. Onpahan ollut terveellistä huomata, että alan itseasiassa kaivata ihan sitä tavanomaista töitä, ruokaa, pyykkiä, telkkaria -arkea.

Kyllä maailma on kaunis!

Graduation / Ylioppilasjuhlat

Täällä ylpeyteen pakahtuva äiti vielä kertaa tämän viikon tapahtumia, sillä ihan kaikki sukulaiset eli mummut eivät ole facessa ja haluamme tottakai jakaa ainoan lapsukaisen ylioppilaaksitulojuhlan tunnelmat.

Likka siis valmistui Ardrey Kell high schoolista neljän vuoden puurtamisen päätteeksi kuudensadan viidenkymmenen kahdeksan muun opiskeljijan kanssa. Se on aika iso määrä lapsukaisia violeteissa kaavuissa. Juhlaa vietettiin Time Warner Cable Areenalla, jossa juhlimista useammin pelataan koripalloa. Komiat olivat siis puitteet.

Siinä ne kaikki 659 istuvat.

Maan tavan mukaisestu täytyi siis pukeutua tuohon kummalliseen kaapuun ja neliskanttiseen pipaan, joka sitten juhlan lopuksi heitettiin ilmaan ja sen jälkeen sai tupsun siirtää toiselle puolelle valmistumisen merkiksi.  Koska nuoria oli niin paljon, niin seremonia oli onnistuttu tiivistämään varsin lyhyeksi eli muutama puhe, Pledge of Allegiance (eli se olen uskollinen tälle maalle -litania, joka joka aamu myös koulussa papatetaan), pari laulua ja sitten se tärkein: jokaisen nimi luettiin ja valmistuvat kipittivät lavalle kättelemään sen seitsemän koulupiirin virkamiestä ja saivat diplomin. Koko ohjelma oli ohitse 90 minuutissa, mutta kyllä silti puudutti kaikkien nimien kuunteleminen (saattoi vain arvella, kuinka tukalaa oli niillä kolmella naisella, jotka tuon luku-urakan hoitivat).

Tässä neiti kaavussa.

Kaapua tai tuota lakkia ei sitten sen koommin enää tarvitse eli hyvä on bisnes, kuten tässä maassa on tapana. Lisäksi on tapana jaella diplomeja ja härpäkkeitä asiasta jos toisestakin, sillä tämä on todentotta kaikkien kunnianosoitusten luvattu maa. Likka ei kuulunut koulunsa ten top prosenttiin, mutta silti on mainituu seuraavat erinomaisuudenosoitukset:
- CMS Academic Scholar (lisätarra todistukseen)
- NC Academic Scholar (lisätarra)
- NC Global Language Endorsement (lisätarra)
- NC College / UNC Endorsement (lisätarra)
- NC College Endorsement
- National Spanish Honor Society (kaksi kaavun kanssa roikkuvaa härpäkettä)
- National Technical Honor Society (toiset kaksi härpäkettä)
- Nelivuotinen osallistuminen koulun kuoroon (mitali kaulassa).

Mutta näissä kunnianosoituksissa ei valitettavasti ole kyse rahapalkkioista eli silti se college on ihan itse maksettava.

Tässä neito ilman kaapua Graduation tilaisuuteen lähdossä.

Oli siis oikein kiva juhla ja me osasimme pitäytyä metelöimästä liikaa oman lapsosemme nimenmaininnan kohdalla, sillä olemme sentään sisälukutaitoisia; saimme nimittäin kirjalliset ohjeet siitä, että juhlassa ei saa huudella, käyttää räikkää, olla epakunnioittava jne. Sisään ei myöskään saanut viedä mitään syötävää tai juotavaa, mikä olikin vähän hankalampi asia, kun lämpötilalukemat huitelivat reilussa kolmessakympissä ja pieni sadekuurokin sitten saatiin illan päätteeksi. Kaikki meni kuitenkin hyvin ja myös serkut ja kummitäti olivat juhlistamassa tätä ainutlaatuista hetkeä.

Varsinainen valmistujaisjuhla meillä pidettiin sitten vasta muutaman päivän päästä, sillä mitään juhlakaavaa tai -tapaa ei valmistuville tässä maassa ole. Itse olimme jo reilua viikkoa ennen yhden ystävän pizza-juhlissa ja likka itse vieraili parin muunkin ystävänsä juhlissa ennen varsinaista graduationia. Koska tyyli ja ajankohta ovat vapaita, me päätimme järjestää suomalaisen kahvipöytä-juhlan, tosin ilman sitä kuumaa kahvia.

Meillä olikin oiva (sisareni valmistama) kakku- ja voileipäpöytä ja virvokkeita. Kyytipoikana tietenkin se samppanjalasillinen eli alkumalja kaikille (vaikkakin siis lain edessä neiti on edelleen 19-vuotiaana alaikäinen). Vietimme juhlaa terassillamme ja juhlan kunniaksi otimme kaikista osallistujista polaroid-kuvat, jotka sitten liimataan muistotauluun. Juhla oli onnistunut ja juuri meidän näköinen ja hyvin tekivät karjalanpiirakat ja munavoi sekä munkitkin kauppaansa! Lisäksi oli suomalaisia lohi- ja kinkkuvoileipiä, jotka ovat täällä hyvin eksoottinen käsite, tiikerikakkua ja juustokakkua sekä suomalaisia karkkeja sulkaan kanssa. Kakun päällä oli ylioppilaslakki!

Täytyihän sitä nyt selittää suomalaista perinnettä ystäville ja sitten ottaa tällainenkin kuva.

Kiitos kaikille osallistuneille ja myötäeläjille! Ilmoituskortit on painettuna ja kun vielä saamme jokusen valmistujaiskuvankin kuviksi asti tulostettua, niin kirjeitä ja kuvia tulee sinne koto-Suomeenkin. Uusi urakka alkaakin sitten kahden kuukauden kuluttua paikallisessa yliopistossa (UNCC), jossa Sonja opiskelee Kansainvälisiä asioita (International Studies). Tieto tästä opiskelupaikasta on ollut saatavilla jo useamman kuukauden ja pianaikaan selviävät ne raha-asiatkin. Koulunkäynti ei ole ilmaista, mutta eihän se ole meille melkein ulkolaisille enää siellä Suomessakaan. Mielenkiintoinen syksy on siis tiedossa, mutta sitä ennen vähän relataan tai oikeammin tehdään töitä; kesätöissähän se opiskelijan loma kuluu!

Äidin mieliksi sitten lavastettiin vähän.

Parasta ulkosuomalaisuudessa?

Täällä meidän expattien ja muiden mamujen keskuudessa kiertää haaste, jossa pohditaan sitä, mikä on parasta ulkosuomalaisuudessa. Minun on edelleen vaikea ajatella olevani ulkosuomalainen, olenhan asunut Pohjois-Karoliinassa vasta neljä vuotta. Koen olevani suomalainen, joka ei asu Suomessa, mutten vielä ole 'ulkona'. Mutten toki enää sisälläkään.

Olen siis kai suomalaisuuden välitilassa. Korostan suomalaisuuttani ja kannan kielellistä korttani ylpeästi, vaikka se korvaan särähtääkin. En enää elä Suomen matkasta seuraavaan, mutta haluan vielä kerran viettää armaassa kotomaassa 'edes yhden joulun/juhannuksen/pääsiäisen/syntymäpäivän/koko kesän/puolivuotta'. Kaiho nostaa päätään silloin tällöin, mutta elämä on täällä.

Parasta tässä kaikessa on, että minä uskalsin! Lähdin, saavuin ja asetuin taloksi uuteen maailmaan. Aloitin matkan itseeni ja opin näkemään sivusta, vähän kauempaa ja uudenlaisten linssien läpi. Maailma on avara ja sen tavat moninaiset. Olen vain se pieni palanen, joka on jostain lähtöisin, mutta ennenkaikkea jonnekin myös matkalla. Ja vihdoinkin se matka itsessään on alkanut tuntua tärkeämmältä kuin päämäärä, tavoite tai saavutus. On niin helppo heittää hetki hukkaan ja haaveilla tulevasta tai velloa menneessä.

En tiedä mihin olen menossa, mutta totta tosiaan olen tutustunut siihen, mistä olen tulossa. Ja minä olen minä täälläkin. Avoin mieli ja uudet tuulet. Kukin matkatkoon tavallaan, mutta matka on se, joka avartaa.