Enpä ole ikuna ennen tehnyt vuosikatsausta, enkä tee sitä nytkään, sillä tuli tarve katsoa taaksepäin kokonaista kaksi vuotta. On se kummaa, että tässä keski-ikäisessä itsensä tutkiskelussa tuo työelämä ja siinä päteminen on vaan ollut niin kovin tärkeätä. Voisiko siitä jo vähän hellittää?
Kevätkausi 2014
Kaksi vuotta sitten aloitin uuden vuoden melkoisen ristiriitaisissa tunnelmissa, sillä koulua oli vielä muutama kuukausi jäljellä. Ja se oli tässä maassa asumisen raastavinta aikaa, sillä en sitten millään saanut itseäni sulautettua oppijan rooliin. Mutta siitäkin selvittiin, kuten myös Pohjois-Karoliinan lumisateista. Mielenkiintoisista tuossa prosessissa oli oppia kaikki se byrokratia ja virastoissa jonotus, jotta sai maksettua riittävästi ropposia. Jotta sai sen virallisen paperin. Koska selkeästi tarvitsin töitä, sillä hermoni olivat aivan riekaleina ihan vaan siitä syystä, ettei ollut tarpeeksi (mielekästä) tekemistä. Edelleenkin ahdistaa ajatus siitä, että ei ole päivissä sisältöä ja jos tuohon jamaan uudelleen joutuisin, niin ymmärtäisin mennä töihin vaikka sinne Harris Teeteriin.
Hyvä puoli ´työttömyydessä´oli se, että pääsin käymään kotomaassa toukokuussa! Se tuntui oikealta lomalta ja herätti tietenkin myös paljon ristiriitaisia tunteita. Ja ihan oikeasti vielä toukokuussa 2014 ajatuksena (totuutena) oli, että likka tulee Suomeen yliopistoon!
Kesällä sitten oli kesävieraita, mutta aloittelin myös yrittäjänuraani nykyisessä toimistossa. Olen edelleen sitä mieltä, että minulla on ihan paras diili vuokranantajan suhteen, mutta syksyllä 2014 otin vastaan myös toisen, osa-aikaisen, työpaikan, sillä halusin jättää puutarhahommat vähemmälle ja saada oman vakituisen asikaskunnan. Tuosta palkollisena olemisesta tulin oppineeksi monta hyvää asiaa ja se oli tärkeää itsetunnolle. Syksy oli jollain lailla tänne asettumiseni suhteen olennaista aikaa: löysin taas itseni ja kykyni, ja aloin uskoa itseeni. Ei se (edelleenkään) ihan niin yksiselitteistä ole, mutta työ ja siinä onnistuminen tuo valtavasti uutta uskoa itseen!
Ihan alusta asti olen pyöritellyt yrittäjyyteen liittyviä osasia edes ja takaisin. Kahden vuoden Jenkeissä asumisen jälkeen olin siis päässyt tilanteeseen, jossa minulla oli oma yritys, oma tupa ja oma lupa tehdä juuri sitä mitä haluan. Seuraava askel oli; aloittaa uusi blogi, kääntää sivua ja hyväksyä se, että oikeasti asun täällä.
Syksy2014
Elokuussa matkustimme likan kanssa kaksistaan (tärkeä etappi minulle) New Yorkiin! Elämä oli jotakuinkin vakiintunutta ja junior vuosi high schoolissa alkoi. Se taisi olla vuosi, joka kulutti likkaa eniten, sillä painetta kasataan koulusta ihan valtavasti ja me sitten lisäsimme sitä tulemalla sittenkin päinvastaiseen tulokseen jatkokoulutuksesta; opiskelupaikkaa onkin haettava tältä puolelta rapakkoa! (Maailmanpoliittinen tila Euroopassa ja finanssiasiat kotomaassa.)
Työrintamalla yritin sopeuttaa itsäni paikalliseen muottiin (siinä onnistumatta) ja aika nopeasti ymmärsin, ettei minusta tule hyvää työntekijää. Jouduin matkustamaan Suomeen hautajaisiin lokakuussa ja se kyllä vahvisti kovasti halua jäädä tänne. Byrokratian rattaissa kamppailtiin likan ajokortin pätevyydestä ja jatkoviisumista. Turhautuminen on aina yhtä hurjaa, kun kukaan ei tiedä, eikä mistään saa oikeaa vastausta. Vastapainoksi reissasimme miehen kanssa New Orleansiin ja sitten siskon kanssa Floridaan, jonne muutti rakas ystäväni perheineen! Juu, ja olin totaalisen tympääntynyt työhöni, mutten vielä uskaltanut jättäytyä kokonaan jäsenkorjaajaksi, kun kukaan ei tiennyt mistä on kyse.
Kevät2015
Aloin nähdä täällä asumisen realistisemmin! Jos tähän asti oli heilunut välillä ihan taivaassa (kun aurinko paistoi) ja välillä otti päähän kaikki (sekä byrokratia että yltiöpäiset ihmiset), niin nyt alkoi nähdä enemmän yhdellä silmäyksellä. Ihan niinkuin kaikkialla ja kaikella on puolensa, niin myös täälläkin. Toki edelleen ikävöin Suomea ja suomalaisuutta, mutta en enää halua palata sinne; koska elämäni täällä on järjestyksessä; eli aloin löytää omaa paikkaani yhteiskunnassa. Joten tietenkin sitten tuli lunta tupaan ja oli: lähdettävä kiireesti viisumia hakemaan Suomesta.
Keväällä 2015 olin myös muutaman viikon ilman työlupaa eli suunnittelin jälleen puutarhahommia, jotka sitten muuntuivatkin terassiksi! Oli muuten paras päätös: meillä on naapuruston paras, katettu terassi, joka on tehty juuri meille. Lienee yksi niistä asioista, jotka juurruttavat tänne. Muutenkin meidän talo on mitä parhaimmalla paikalla eli on yksi elämän isoja onnenpotkuja.
Likalle tämä kevät oli sanalla sanoen uuvuttava, kun piti sisäistää kaikki uuden mahdollisuudet, käydä Suomessa keskellä lukuvuotta ja suunnitella tulevaisuutta ihan uudesta näkökulmasta. Äidille taas kävi koko ajan selvemmäksi se, mitä haluan tehdä, joten aloinkin muovata asioita suunnitelmiksi ja suunnitelmia paperille. Apunani on ollut aivan loistava valmentaja, joka potkii välillä kiivaastikin ja välillä osaa ymmärtää suomalaisen heikkoa itsetuntoa suuressa maailmassa. Suomalaisuus minussa on nimittäin oikeasti iso henkinen este, johon kuuluu olennaisesti kielitaito eli sen kökkömäisyys. Vaatimattomuus kaunistaa -on kirolause täällä, mutta omaa identiteettiäni en suostu (pysty) muuttamaan eli vaatimattomuus on käännettävä joksikin muuksi. Nöyryydeksi, avoimuudeksi ja joustavuudeksi. Puheliaisuudeksi?
Kesä oli kuuma, pitkä ja erilainen. Likka oli pitkän pätkän Suomessa ja äiti joutui kohtaamaan tyhjän pesän. Töitä tehtiin ja matkustettiin vain lähinurkilla. Ystävyyssuhteet täällä vakiintuivat ja olen selvästi löytänyt minulle tärkeät ihmiset. Enää ei tarvitse yrittää sosiaalistua, minulla on turvaverkosto ja ammatilliset kontaktit täällä. Täällä on kaikki mitä tarvitsen.
Syksy2015
Syksyllä teimme ensimmäisen naistenreissun täällä ja se(kin) oli jollain lailla käänteentekevä. Enää en tiedä ovatko parhaat ystäväni täällä vai Suomessa. Keski-ikäisellä naisella on ollut tarve luokitella ystäviään ihan kuin sillä olisi jotain merkitystä. Jokainen ystävä on tärkeä ja rakas juuri sillä hetkellä, kun ollaan yhdessä. Olennaista on se, kenen kanssa voi olla juuri ja tasan oma itsensä. Olen tässä suhteessa kovin onnellinen, sillä minulla on (yhtä) rakkaita ihmisiä sekä täällä että Suomessa. (Tämä ei muuten ollut helppo lause kirjoitettavaksi.)
Työssä menen askel askeleelta kohti ominta osaamistani eli jäsenkorjausta. Kuvittelen olevani avoin, joustava ja tavoitteellinen. Tiedän mihin menen, mutta yritän olla kiirehtimättä. Juuri nyt on niin paljon asiakkaita kuin tarvitsen, tulevasta en tiedä. Olen aloittanut suuren suuren kampanjan jäsenkorjauksen tunnetuksi tekemiseksi. Pidän englanninkielistä blogia nettisivunani ja kuljen kohti ydintä. Työ on minulle tärkeä, ehkä liiankin, mutta onneksi se myös vaatii läsnäoloa ja tätä kroppaa. Seuraava tavoite on löytää tasapaino. Siis vähemmän työtä! Tämä taitaa olla taas sellainen käänteentekevä hetki luterilaiselle pyhälle työetiikalle. Löytää yrittäjyyden ydin. (Sellaista pientä byrokraattista oleskelulupaa tässä vielä ollaan vailla eli odotellaan nyt vielä.)
Likka on muuten keskellä hakuprosessia ja se on varmaa, että yliopisto kutsuu syksyllä. Mikä niistä, on vielä iso kysymysmerkki, mutta nyt on aika ottaa vähän rennommin ja lasketella kesään. Ensi syksy onkin sitten iso elämänmuutos. Ja sitä ennen niitä pieniä kuvioita, kuten raha-asioita ja viisumeita... Olisikohan aika tarkistaa mihin asti passit ovat voimassa, jottei taas pääse asiat yllättämään!?
2016
Tulevana vuonna elämämme tulee muuttumaan kovasti. Se on ihanaa ja pelottavaa. Suunnitelmia on, mutta lupauksia en edelleenkään aio tehdä. Pyrkimyksenä on vain ja ainoastaa elää jokaisessa hetkessä ja katsoa mitä tapahtuu. Se on tässä ja nyt: minun elämäni.
Hyvää elämää Sinulle!
KataJenkeissa / Kata in US
torstai 31. joulukuuta 2015
keskiviikko 23. joulukuuta 2015
Villiä melskettä, helinää helskettä
Villiä melskettä, helinää helskettä
Ja vähän isompia tonttuja on asialla. Mukavaa jouluntaikaa kaikille!
Meidän joulumme on tänä vuonna taas vähän erilainen, juuri niin kuin kuuluukin. Tykkään traditioista ja jouluhäsellyksestä, mutta ymmärrän myös välillä hellittää ja ihmetellä maailmanmenoa. Aatonaattona istuksin Barnes ja Noblessilla kahvilla bloggaamassa! Tämä on oikein kiva aitiopaikka katsella, kun ihmiset törmäilevät, vaikkakin toistaiseksi kaikki näkemäni vielä hymyilevät ja tervehtivät. On siis aika mukavaa, että on kotomaan vieraita, joille pitää näyttää ostospaikkoja. Eihän se tarkoita, että minun pitäisi ympäriämpäri kirmailla, minä istuksin ihmettelemässä.
Eilen istuksittiin ihmettelemässä Pähkinänsärkijää baletissa eli vietettiin vähän aikaa uptownissa. Kotimatkalla ihmeteltiin vähän jouluvaloja ja nähtiinpä joulupukkikin (pukki seisoi vähemmän maltillisesti koristellun talon edessä sanomassa kaikille ’ho ho ho’ kun ajelimme naapurustossa. Valitettavasti ei ollut käteistä hyppysissä, joten lahjoitus jäi tekemättä (eikä ollut tilaa pysähtyä kaivamaan lompakkoa), mutta ihmettelen vähän ihmisten viitseliäisyyttä; minusta ei (sittenkään) ole käyttämään kolmea päivää koristeluun ja seisomaan pukkina pihamaalla useampaa ehtoota. Pitäydyn tämänhetkisessä koristelutasossa. Paitsi jos sittenkin saan inspiraation toisesta naapurustosta, jossa valoshowt on viritetty musiikin tahtiin ja näytökset joka ilta 7,730 ja 8 koko joulukuun... Joku ilta haluan ajella sen katsomaan eli perästä kuuluu.
Lanttulaatikko on siis tehty, puuro ja rosolliaineet keitetty, kalat ja kinkku ostettu, leipomuksia sekä leivottu että nautittu ja lihapulliakin on jo odottamassa. Aika hyvin on joulu mallillaan, sillä meillä on itsetehtyä joulusinappiakin tänä vuonna, eikä puoliakaan noista ole tarvinnut itse väkertää! Keittiössä on ollut vilinää silloinkin, kun itse olin punttisalilla rähisemässä. Ja parasta päivässä: tänäiltana pääsee (laitetaan vieraat) rivitanssimaan, ja jossei tanssi suju, niin joutuu ratsastamaan bullilla! Jihaa!
Jotta on sitten kaloriat poltettu aattoiltaa ajatellen. Sillä parasta joulussa on tietenkin syöminen (kunhan ne äijänpuolikkaat sieltä golf-kentältä kerkiävät)! Ja vähän lahjojenkin jako, sillä ei ole kuusenalunen pitkään aikaan pullistellut kuten tänä vuonna. Ja sitten(kin) saa vaan olla. Ehkä katselemme elokuvaa tai pelaamme pelejä, kokoamme palapeliä ja mitä näitä nyt on. Mähkitään ruokaa kiduksiin kaksi päivää ja sytytetään kynttilät pihamaalle kaikkien jouluvilkutusten lisäksi ja nautitaan joulunhengestä, yhdessäolosta. Ei vedetä hernettä nenään siitä, että tutuilta tulee jeesuksenmoisia toivotuksia, eikä siitä, ettei niitä tule.
Meidän joulu on juuri semmoinen kuin sen kuuluukin: pirautetaan kotomaahan ja skypetetään kummilapsille. Syödään (ja juodaan) reippaasti, shoppaillaan kohtuudella, leivotaan hyviä tuoksuja taloon, sekä traditioita että niiden puutteita. Huomattavasti vähemmän kaihoa kuin muutamana aiempana vuonna (huomattavasti vähemmän kotomaista joulumusiikkia) ja joulu-CD:nä kantria.
Lämmin kiitos kaikille, jotka ovat muistaneet meitä joulukortilla! Itse lähetin vain kourallisen, mutta ajatuksissa olette kaikki! Koska tapoihin kuuluu (puhumattakaan verovähennyksistä) lahjoittaa rahaa johonkin hyvään tarkoitukseen, niin tänä vuonna olen lahjoittanut seuraavasti: ystävän pojan bändileiriä varten, kaverin miehen hoitokuluihin (katastrofaalinen auto-onnettomuus), Charlotten Actor’s Theaterille (koska se on minun henkireikäni) ja International Houselle (missä likka volunteeraa ESL-[English as a Second Language] koordinaattorina). Tervehdyskuvat postaan lähipäivinä sekä täällä että facessa.
Rauhallista joulua kaikille, jatkan työntäyteistä amerikkalaistumisprosessini kuvausta jatkossakin; tässähän jenkkiytyy jo sitä vauhtia, että seuraavaksi varmaan alkaa aivosolut sulaa. Eikä siitä ole sitten enää pitkäkään matka oman jeesusteluyhteisön etsintään... Suuressa maailmassa meillä on kaikki hyvin ja jouluna ukkostaa!
Ja vähän isompia tonttuja on asialla. Mukavaa jouluntaikaa kaikille!
Meidän joulumme on tänä vuonna taas vähän erilainen, juuri niin kuin kuuluukin. Tykkään traditioista ja jouluhäsellyksestä, mutta ymmärrän myös välillä hellittää ja ihmetellä maailmanmenoa. Aatonaattona istuksin Barnes ja Noblessilla kahvilla bloggaamassa! Tämä on oikein kiva aitiopaikka katsella, kun ihmiset törmäilevät, vaikkakin toistaiseksi kaikki näkemäni vielä hymyilevät ja tervehtivät. On siis aika mukavaa, että on kotomaan vieraita, joille pitää näyttää ostospaikkoja. Eihän se tarkoita, että minun pitäisi ympäriämpäri kirmailla, minä istuksin ihmettelemässä.
Eilen istuksittiin ihmettelemässä Pähkinänsärkijää baletissa eli vietettiin vähän aikaa uptownissa. Kotimatkalla ihmeteltiin vähän jouluvaloja ja nähtiinpä joulupukkikin (pukki seisoi vähemmän maltillisesti koristellun talon edessä sanomassa kaikille ’ho ho ho’ kun ajelimme naapurustossa. Valitettavasti ei ollut käteistä hyppysissä, joten lahjoitus jäi tekemättä (eikä ollut tilaa pysähtyä kaivamaan lompakkoa), mutta ihmettelen vähän ihmisten viitseliäisyyttä; minusta ei (sittenkään) ole käyttämään kolmea päivää koristeluun ja seisomaan pukkina pihamaalla useampaa ehtoota. Pitäydyn tämänhetkisessä koristelutasossa. Paitsi jos sittenkin saan inspiraation toisesta naapurustosta, jossa valoshowt on viritetty musiikin tahtiin ja näytökset joka ilta 7,730 ja 8 koko joulukuun... Joku ilta haluan ajella sen katsomaan eli perästä kuuluu.
Lanttulaatikko on siis tehty, puuro ja rosolliaineet keitetty, kalat ja kinkku ostettu, leipomuksia sekä leivottu että nautittu ja lihapulliakin on jo odottamassa. Aika hyvin on joulu mallillaan, sillä meillä on itsetehtyä joulusinappiakin tänä vuonna, eikä puoliakaan noista ole tarvinnut itse väkertää! Keittiössä on ollut vilinää silloinkin, kun itse olin punttisalilla rähisemässä. Ja parasta päivässä: tänäiltana pääsee (laitetaan vieraat) rivitanssimaan, ja jossei tanssi suju, niin joutuu ratsastamaan bullilla! Jihaa!
Jotta on sitten kaloriat poltettu aattoiltaa ajatellen. Sillä parasta joulussa on tietenkin syöminen (kunhan ne äijänpuolikkaat sieltä golf-kentältä kerkiävät)! Ja vähän lahjojenkin jako, sillä ei ole kuusenalunen pitkään aikaan pullistellut kuten tänä vuonna. Ja sitten(kin) saa vaan olla. Ehkä katselemme elokuvaa tai pelaamme pelejä, kokoamme palapeliä ja mitä näitä nyt on. Mähkitään ruokaa kiduksiin kaksi päivää ja sytytetään kynttilät pihamaalle kaikkien jouluvilkutusten lisäksi ja nautitaan joulunhengestä, yhdessäolosta. Ei vedetä hernettä nenään siitä, että tutuilta tulee jeesuksenmoisia toivotuksia, eikä siitä, ettei niitä tule.
Meidän joulu on juuri semmoinen kuin sen kuuluukin: pirautetaan kotomaahan ja skypetetään kummilapsille. Syödään (ja juodaan) reippaasti, shoppaillaan kohtuudella, leivotaan hyviä tuoksuja taloon, sekä traditioita että niiden puutteita. Huomattavasti vähemmän kaihoa kuin muutamana aiempana vuonna (huomattavasti vähemmän kotomaista joulumusiikkia) ja joulu-CD:nä kantria.
Lämmin kiitos kaikille, jotka ovat muistaneet meitä joulukortilla! Itse lähetin vain kourallisen, mutta ajatuksissa olette kaikki! Koska tapoihin kuuluu (puhumattakaan verovähennyksistä) lahjoittaa rahaa johonkin hyvään tarkoitukseen, niin tänä vuonna olen lahjoittanut seuraavasti: ystävän pojan bändileiriä varten, kaverin miehen hoitokuluihin (katastrofaalinen auto-onnettomuus), Charlotten Actor’s Theaterille (koska se on minun henkireikäni) ja International Houselle (missä likka volunteeraa ESL-[English as a Second Language] koordinaattorina). Tervehdyskuvat postaan lähipäivinä sekä täällä että facessa.
Rauhallista joulua kaikille, jatkan työntäyteistä amerikkalaistumisprosessini kuvausta jatkossakin; tässähän jenkkiytyy jo sitä vauhtia, että seuraavaksi varmaan alkaa aivosolut sulaa. Eikä siitä ole sitten enää pitkäkään matka oman jeesusteluyhteisön etsintään... Suuressa maailmassa meillä on kaikki hyvin ja jouluna ukkostaa!
lauantai 12. joulukuuta 2015
Collegeen vai collegeen?
Tässä olisi väliaikatiedotusta opiskelijaelämästä. Joululoma häämöttää ja vielä on viimeiset rutistukset edessä (lukukausi jatkuu loman yli eli loppukokeet on tammikuussa), mutta yliopistohakukausi on parhaimmillaan!
Minä olen ollut tutustumassa kahteen arvostettuun oppilaitokseen, ja siitäpä sananen tässä. UNC Chapel Hill (Pohjois-Karoliinan ylläpitämä oppilaitos) on perustettu 1789 ja sielä opiskelee noin 20.000 perusopiskelijaa (undergraduate). Kyseessä on erinomaisen arvostettu oppilaitos ja suurin tiedekunta on College of Arts and Sciences. Meidän jälikasvua sinne vetää mahdollisuus opiskella Korean kieltä ja kulttuuria pääaineena.
Chapel Hill on erinomaisen arvostettu ja sisään pääseminen vaatii hyviä tuloksia koko neljän vuoden opiskelun ajalta (esim. keskiarvo, joita on useammanlaisia painotettuja tai sitten ei), korkeat pisteet SAT ja/tai ACT -testeissä sekä paneutumista hakuprosessiin, jossa täytyy mm. kirjoittaa essee itsestään. Jälkikasvulla on edellytykset päästä sisään, mutta rima on sen verran korkea, että takeita ei akateemisten pisteiden perusteella ole. Luulemme, että likalla on kuitenkin erinomaiset mahdollisuudet erottua joukosta, ja päästä siten sisään, mutta sitten tuli väliaikaisesti lunta tupaan: Chapel Hill vaatii kaikilta international studenteilta (kun ei ole legal resident) Toefl-testin osoittamaan osaamista englannin kielessä.
On tietenkin turhauttavaa, että neljän vuoden (no 3 ja puolen) opiskelun ja neljän erinomaisesti suoritetun English honors (korkeimman tason) -kurssin jälkeen, kielitaito on erikseen osoitettava standardoidulla ulkomaalaistestillä, joka maksaa $300; mutta tehtävä se on, jotta hakupaperit otettaisiin käsittelyyn. Näin siis prosessi vähän viivästyy, mutta ei tokikaan kariudu tähän. Neiti joutuu siis aloittamaan joululomansa testikeskuksessa.
Ehkä siis sinne kymmenentuhannen asukkaan kampukselle nauttimaan massaluennoista ja mahdollisuudesta erikoistua Korean tuntijaksi. Jos ne raha-asiat saadaan hoitumaan: in state lasku olisi (äidin ja isin nykyisillä verotiedoilla; ja kyllä: autonostovuosikin on ilmoitettava) 20.000 vuodessa ja out of state siihen rapiat 15.000 päälle. Eikä se, että asumme in this state, suoraan edellytä tuota in state tuition:ta, koska olemme viisumiasiakkaita. Kahdenkeskiset neuvottelut vasta antavat varmuuden todellisesta rahasummasta, mutta pieni se ei missään tapauksessa ole. Siihen sitten haetaan scholarshippejä päälle ja kartoitetaan mahdollisuudet työskennellä kampuksella, opintolainat jne. Mikään ei ole varmaa, koska a) international b) ulkkis ja c) ei-kansalainen. Jos vihreä kortti ehtii ennen päätöstä, ja jos likka sisältyy siihen, niin se muuttaa tilanteen. Kai.
Toinen vierailukohde oli yksityinen college etelä-Karoliinan puolella. Tässä tapauksessa ei siis ole in tai out of state funktiota, sillä se on raha, joka ratkaisee. Wofford on hyvä, vanha (perustettu 1854), mutta pieni Liberal Arts yliopisto, joka takaa laajan yleissivistyksen ja kannustaa opiskelijoita (ilman erillista rahallista panostusta ja osana ohjelmaa) opiskelemaan vähintään yhden lukukauden ulkomailla! Undergraduate opiskelijoita on alle 2000, joten luennoilla on ekana vuonna maksimissaan 25 opiskeljaa (Chapel Hill 200) ja seniorina alle 10. Woffordin lukukausimaksu on semmoinen kaunis 50.000/vuosi, joka sisältää sitten kaiken: asumisen, ruuan, vessat siivotaan asuntolassa jne. Kakkosluokasta (=sophomore) lähtien pääsee asumaan solukämppiin eli saa oman huoneen.
Ulkomaalaisuus ei tähän vaikuta, ja kielitaidon testaukseksi riiti, että neiti osasi puhua (no, onhan siellä myös ne kaikki arvosanat). Opiskelija-viisumin hankintaan koulu vaatii osoittaa, että perheellä on maksukykyä suorittaa maksu; meillä ei kyseessä ole opiskelija-viisumin hankinta, joten normaalit verotulot ehkä riittävät. Miksi tämä siis on meidän listalla, sillä eihän meillä ole heittää pöytään edes sitä 20.000/vuosi, saati sitten 50.000? Koska Wofford jakaa vuosittain 46.000.000 apurahoja opiskelijoilleen! Ja jos opiskelijoita on 1600, niin matemaattisesti siitä voisi kolahtaa isohko osa. Jos siis haluaa pieneen oppilaitokseen ja jos pääsee sisälle.
Jännitettävää siis riittää. Kuriositeettina mainittakoon, että urheilu on kummassakin paikassa erinomaisen tärkeässä asemasa ja sitä korostetaan koko ajan. Meikäläinen vain ei osaa innostua Tar Heelistä tai siitä, että Panthersien omistaja rahoittaa Woffordiin sekä uuden sisästadionon (koripallo) että Arts Centerin (Carolina Panthersien harjoituskenttä on Woffordissa). Toinen on 2,5 ja toinen 1,5 tunnin ajomatkan päässä. Toiseen saa viedä oman auton, toiseen ei. Toisessa voi keskittyä bisnekseen ja korean kieleen, toisessa saa laajemman pohjan ja pääsee todennäköisesti oikeasti Koreaan. Molemmat maksaa. Kumpikin on vasta lähtökohta, sillä undergraduate ei vielä riitä kovin pitkälle. Onneksi minun ei tarvitse päättää...
Ja nämä ovat vain kaksi esimerkkiä; hakuprosessi on kesken neljään muuhunkin collegeen, joista kahdesta on jo saapunut hyväksymiskirje. Paikka siis on, mutta tähtäin on korkeammalla. Tulee kyllä mieleen oma hakuprosessi sata vuotta sitten: se oli Tampere tai ei mitään. Onneksi Tampere voitti, vaikken edelleenkään kannata sen koommin Tapparaa kuin Ilvestäkään.
Minä olen ollut tutustumassa kahteen arvostettuun oppilaitokseen, ja siitäpä sananen tässä. UNC Chapel Hill (Pohjois-Karoliinan ylläpitämä oppilaitos) on perustettu 1789 ja sielä opiskelee noin 20.000 perusopiskelijaa (undergraduate). Kyseessä on erinomaisen arvostettu oppilaitos ja suurin tiedekunta on College of Arts and Sciences. Meidän jälikasvua sinne vetää mahdollisuus opiskella Korean kieltä ja kulttuuria pääaineena.
Chapel Hill on erinomaisen arvostettu ja sisään pääseminen vaatii hyviä tuloksia koko neljän vuoden opiskelun ajalta (esim. keskiarvo, joita on useammanlaisia painotettuja tai sitten ei), korkeat pisteet SAT ja/tai ACT -testeissä sekä paneutumista hakuprosessiin, jossa täytyy mm. kirjoittaa essee itsestään. Jälkikasvulla on edellytykset päästä sisään, mutta rima on sen verran korkea, että takeita ei akateemisten pisteiden perusteella ole. Luulemme, että likalla on kuitenkin erinomaiset mahdollisuudet erottua joukosta, ja päästä siten sisään, mutta sitten tuli väliaikaisesti lunta tupaan: Chapel Hill vaatii kaikilta international studenteilta (kun ei ole legal resident) Toefl-testin osoittamaan osaamista englannin kielessä.
On tietenkin turhauttavaa, että neljän vuoden (no 3 ja puolen) opiskelun ja neljän erinomaisesti suoritetun English honors (korkeimman tason) -kurssin jälkeen, kielitaito on erikseen osoitettava standardoidulla ulkomaalaistestillä, joka maksaa $300; mutta tehtävä se on, jotta hakupaperit otettaisiin käsittelyyn. Näin siis prosessi vähän viivästyy, mutta ei tokikaan kariudu tähän. Neiti joutuu siis aloittamaan joululomansa testikeskuksessa.
Ehkä siis sinne kymmenentuhannen asukkaan kampukselle nauttimaan massaluennoista ja mahdollisuudesta erikoistua Korean tuntijaksi. Jos ne raha-asiat saadaan hoitumaan: in state lasku olisi (äidin ja isin nykyisillä verotiedoilla; ja kyllä: autonostovuosikin on ilmoitettava) 20.000 vuodessa ja out of state siihen rapiat 15.000 päälle. Eikä se, että asumme in this state, suoraan edellytä tuota in state tuition:ta, koska olemme viisumiasiakkaita. Kahdenkeskiset neuvottelut vasta antavat varmuuden todellisesta rahasummasta, mutta pieni se ei missään tapauksessa ole. Siihen sitten haetaan scholarshippejä päälle ja kartoitetaan mahdollisuudet työskennellä kampuksella, opintolainat jne. Mikään ei ole varmaa, koska a) international b) ulkkis ja c) ei-kansalainen. Jos vihreä kortti ehtii ennen päätöstä, ja jos likka sisältyy siihen, niin se muuttaa tilanteen. Kai.
Toinen vierailukohde oli yksityinen college etelä-Karoliinan puolella. Tässä tapauksessa ei siis ole in tai out of state funktiota, sillä se on raha, joka ratkaisee. Wofford on hyvä, vanha (perustettu 1854), mutta pieni Liberal Arts yliopisto, joka takaa laajan yleissivistyksen ja kannustaa opiskelijoita (ilman erillista rahallista panostusta ja osana ohjelmaa) opiskelemaan vähintään yhden lukukauden ulkomailla! Undergraduate opiskelijoita on alle 2000, joten luennoilla on ekana vuonna maksimissaan 25 opiskeljaa (Chapel Hill 200) ja seniorina alle 10. Woffordin lukukausimaksu on semmoinen kaunis 50.000/vuosi, joka sisältää sitten kaiken: asumisen, ruuan, vessat siivotaan asuntolassa jne. Kakkosluokasta (=sophomore) lähtien pääsee asumaan solukämppiin eli saa oman huoneen.
Ulkomaalaisuus ei tähän vaikuta, ja kielitaidon testaukseksi riiti, että neiti osasi puhua (no, onhan siellä myös ne kaikki arvosanat). Opiskelija-viisumin hankintaan koulu vaatii osoittaa, että perheellä on maksukykyä suorittaa maksu; meillä ei kyseessä ole opiskelija-viisumin hankinta, joten normaalit verotulot ehkä riittävät. Miksi tämä siis on meidän listalla, sillä eihän meillä ole heittää pöytään edes sitä 20.000/vuosi, saati sitten 50.000? Koska Wofford jakaa vuosittain 46.000.000 apurahoja opiskelijoilleen! Ja jos opiskelijoita on 1600, niin matemaattisesti siitä voisi kolahtaa isohko osa. Jos siis haluaa pieneen oppilaitokseen ja jos pääsee sisälle.
Jännitettävää siis riittää. Kuriositeettina mainittakoon, että urheilu on kummassakin paikassa erinomaisen tärkeässä asemasa ja sitä korostetaan koko ajan. Meikäläinen vain ei osaa innostua Tar Heelistä tai siitä, että Panthersien omistaja rahoittaa Woffordiin sekä uuden sisästadionon (koripallo) että Arts Centerin (Carolina Panthersien harjoituskenttä on Woffordissa). Toinen on 2,5 ja toinen 1,5 tunnin ajomatkan päässä. Toiseen saa viedä oman auton, toiseen ei. Toisessa voi keskittyä bisnekseen ja korean kieleen, toisessa saa laajemman pohjan ja pääsee todennäköisesti oikeasti Koreaan. Molemmat maksaa. Kumpikin on vasta lähtökohta, sillä undergraduate ei vielä riitä kovin pitkälle. Onneksi minun ei tarvitse päättää...
Ja nämä ovat vain kaksi esimerkkiä; hakuprosessi on kesken neljään muuhunkin collegeen, joista kahdesta on jo saapunut hyväksymiskirje. Paikka siis on, mutta tähtäin on korkeammalla. Tulee kyllä mieleen oma hakuprosessi sata vuotta sitten: se oli Tampere tai ei mitään. Onneksi Tampere voitti, vaikken edelleenkään kannata sen koommin Tapparaa kuin Ilvestäkään.
perjantai 4. joulukuuta 2015
Tuulta purjeissa!
On sitten hassua, että kun nyt päätin, että aina kun teen negatiivissävyisen postauksen, niin seuraavan tekstin pitää olla vastaavasti positiivissävytteinen, niin jatkoajatukseni oli: laiska töitänsä luettelee ja vaatimattomuus kaunistaa! Eli moitin itseäni tulevan blogitekstin yltiöpäisestä itsensä kohottamisesta. Suomalaisuuden ytimessä siis taas. Enkö siis mistään muusta osaa kirjoittaa?
Synkeä marraskuu vaihtui joulukuuksi ja sehän se jo mieltä lämmittää! Työsaralla menee aika mukavasti ja siitä ajattelin postata. Sillä olenhan jo tehnyt töitä yritteliäänä ihmisenä ja virallisesti puolitoista vuotta. Tilinpäätösaika häämöttää ja uudet tavoitteet olisi kai lätkäistävä ilmoille vuoden alun kunniaksi. Sillä olen justsillään ja kohdilleen tavoitteessani! Teen juuri sen verran hoitoja viikoittain (toki vielä on vaihtelua) kuin haluankin tehdä ja seuraavaksi onkin sitten pidettävä huoli siitä, ettei tee liikaa.
Se on kovaa hommaa kaikkien näiden numeroiden pyörittäminen, mutta sehän se on yksityisen ammatinharjoittajan jokapäiväistä leipää. Se, että on tavoitteessa, ei siis tokikaan tarkoita, että tienaisi elantonsa. Ja ensivuodelle haluaisin kovasti jo saada antaa itselleni lomaa. Siis ilman, että se tuo kauheanmoisen loven kukkaroon. Käytännössä siis olisi mentävä sen verran yli tavoitteen, jotta voi kuukauden olla tekemättä töitä. Ja silti pystyä antamaan yliopisto-opiskelijatyttärelleen ruokarahaa.
Se, että on tavoitteessaan puolentoistavuoden yrittämisen jälkeen, on aika hieno asia. Mutta oikeastaan myös aika passivoiva ja tylsä asia, sillä mitäs sitten? Ollaan tässä ja möllötellään? Teen siis töitä optimimäärän viikossa, voin ehkä venyä vielä 3 viikottaista hoitoa enempään, mutta siinäkö se? No ei: seuraava tavoite on ansaita oma elantonsa (ja A) pitää lapsi leivässä seuraavat 4 vuotta ja B) pistää loput sukanvarteen eläkeputkea varten, sillä Kansaneläkelaitoksen kanssa on välit poikki) ja se ei ole ihan helppoa tässä ammatissa, jossa itse olet oma työkalusi. Eli äijäsen rahoilla tässä edelleen oleskellaan.
Nyt on siis käytettävä äärimmäisen järkevästi tuo ylimääräinen viikottainen kolmen viiva viiden tunnin optioaika, jotta A) tulisi opituksi jotain uutta ja ihmeellistä ja B) tulisi myydyksy jotain uutta ja ihmeellistä sekä C) löydettävä asiakkaat, jotka haluavat ostaa jotain uutta ja ihmeellistä. Eli yhtälöön on lisättävä jatkokoulutusta, joka maksaa ja uusia tuotteita, joista saa rahaa. Ja mieluiten tuotteita, joissa ei tarvitse olla kosketuksessa asiakkaaseen, vaan raha juoksisi kirstuun silloinkin, kun ei ´tee mitään´. Kuullostaako yrittäjältä?
Sanasta miestä ja sarvesta härkää, sillä myyjäksi en konsaan rupea. Ihan niinkuin en ruvennut opettajaksi enkä yrittäjäksikään eli pitihän se jo ennustaa. Tuotteistus, Brändäys. Markkinointi, Sivutuote, Uutuusarvo, Myyntisykli. Minä.
Tässä elämänvaiheessa alan totta tosiaan arvostaa jokaista menestyvää yrittäjää! Enkä tarkoita vain rahallisesti menestyvää, vaan sellaista, joka kasvaa ja kehittyy vuosi vuodelta eikä jämähdä paikoilleen. Yrittäjää, joka jaksaa uudestaan ja uudestaan kuopia intoa ja uutta ajattelua tekemisiinsä, eikä anna vastoinkäymisten lannistaa. Monina päivinä kaipaan opettajantyön säännöllistä palkkaa ja lomaetuja, jotka napsahtivat ajallaan. Sitä, että joku jossain huolehti asioista ja sinä hoidit vain sen osan, johon olit kouluttautunut ja jota kohti koit intohimoa (ja samalla närkästellen ajattelen niitä valittajia, jotka kokivat työn muutoksen ylenpalttisen rasittavana).
Sanotaan, että yrittäjyys on elämäntapa. Sen on pakko olla, jos mielii menestyä! Sanan konnotaatiot alkavat hiipiä ymmärrykseen: ikuisesti yrittää ja yrittää. Saako koskaan palkkaa, pääseekö tavoitteeseen ja jos pääseekin, niin kauanko siitä voi nauittia, Sillä se on vain yritettävä edelleen.
Vaan näettekö, että minähän olen syntynyt yrittäjäksi? Tässä on kaikki avut ja into sekä avoin mieli, jonka avulla yritän mennä eteenpäin. Ja jos en jonain päivänä pääsekään, niin eihän se haittaa mitään: tämä on vain yrittämistä ja aina voi yrittää uudelleen. Yritys hyvä kymmenen!
Synkeä marraskuu vaihtui joulukuuksi ja sehän se jo mieltä lämmittää! Työsaralla menee aika mukavasti ja siitä ajattelin postata. Sillä olenhan jo tehnyt töitä yritteliäänä ihmisenä ja virallisesti puolitoista vuotta. Tilinpäätösaika häämöttää ja uudet tavoitteet olisi kai lätkäistävä ilmoille vuoden alun kunniaksi. Sillä olen justsillään ja kohdilleen tavoitteessani! Teen juuri sen verran hoitoja viikoittain (toki vielä on vaihtelua) kuin haluankin tehdä ja seuraavaksi onkin sitten pidettävä huoli siitä, ettei tee liikaa.
Se on kovaa hommaa kaikkien näiden numeroiden pyörittäminen, mutta sehän se on yksityisen ammatinharjoittajan jokapäiväistä leipää. Se, että on tavoitteessa, ei siis tokikaan tarkoita, että tienaisi elantonsa. Ja ensivuodelle haluaisin kovasti jo saada antaa itselleni lomaa. Siis ilman, että se tuo kauheanmoisen loven kukkaroon. Käytännössä siis olisi mentävä sen verran yli tavoitteen, jotta voi kuukauden olla tekemättä töitä. Ja silti pystyä antamaan yliopisto-opiskelijatyttärelleen ruokarahaa.
Se, että on tavoitteessaan puolentoistavuoden yrittämisen jälkeen, on aika hieno asia. Mutta oikeastaan myös aika passivoiva ja tylsä asia, sillä mitäs sitten? Ollaan tässä ja möllötellään? Teen siis töitä optimimäärän viikossa, voin ehkä venyä vielä 3 viikottaista hoitoa enempään, mutta siinäkö se? No ei: seuraava tavoite on ansaita oma elantonsa (ja A) pitää lapsi leivässä seuraavat 4 vuotta ja B) pistää loput sukanvarteen eläkeputkea varten, sillä Kansaneläkelaitoksen kanssa on välit poikki) ja se ei ole ihan helppoa tässä ammatissa, jossa itse olet oma työkalusi. Eli äijäsen rahoilla tässä edelleen oleskellaan.
Nyt on siis käytettävä äärimmäisen järkevästi tuo ylimääräinen viikottainen kolmen viiva viiden tunnin optioaika, jotta A) tulisi opituksi jotain uutta ja ihmeellistä ja B) tulisi myydyksy jotain uutta ja ihmeellistä sekä C) löydettävä asiakkaat, jotka haluavat ostaa jotain uutta ja ihmeellistä. Eli yhtälöön on lisättävä jatkokoulutusta, joka maksaa ja uusia tuotteita, joista saa rahaa. Ja mieluiten tuotteita, joissa ei tarvitse olla kosketuksessa asiakkaaseen, vaan raha juoksisi kirstuun silloinkin, kun ei ´tee mitään´. Kuullostaako yrittäjältä?
Sanasta miestä ja sarvesta härkää, sillä myyjäksi en konsaan rupea. Ihan niinkuin en ruvennut opettajaksi enkä yrittäjäksikään eli pitihän se jo ennustaa. Tuotteistus, Brändäys. Markkinointi, Sivutuote, Uutuusarvo, Myyntisykli. Minä.
Tässä elämänvaiheessa alan totta tosiaan arvostaa jokaista menestyvää yrittäjää! Enkä tarkoita vain rahallisesti menestyvää, vaan sellaista, joka kasvaa ja kehittyy vuosi vuodelta eikä jämähdä paikoilleen. Yrittäjää, joka jaksaa uudestaan ja uudestaan kuopia intoa ja uutta ajattelua tekemisiinsä, eikä anna vastoinkäymisten lannistaa. Monina päivinä kaipaan opettajantyön säännöllistä palkkaa ja lomaetuja, jotka napsahtivat ajallaan. Sitä, että joku jossain huolehti asioista ja sinä hoidit vain sen osan, johon olit kouluttautunut ja jota kohti koit intohimoa (ja samalla närkästellen ajattelen niitä valittajia, jotka kokivat työn muutoksen ylenpalttisen rasittavana).
Sanotaan, että yrittäjyys on elämäntapa. Sen on pakko olla, jos mielii menestyä! Sanan konnotaatiot alkavat hiipiä ymmärrykseen: ikuisesti yrittää ja yrittää. Saako koskaan palkkaa, pääseekö tavoitteeseen ja jos pääseekin, niin kauanko siitä voi nauittia, Sillä se on vain yritettävä edelleen.
Vaan näettekö, että minähän olen syntynyt yrittäjäksi? Tässä on kaikki avut ja into sekä avoin mieli, jonka avulla yritän mennä eteenpäin. Ja jos en jonain päivänä pääsekään, niin eihän se haittaa mitään: tämä on vain yrittämistä ja aina voi yrittää uudelleen. Yritys hyvä kymmenen!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)