Bloggaajan blokki

Hengissä ollaan. Ja pikkuhiljaa taas hengessä mukana jet lagin jälkeen. Tuo matkustaminen ei siis ollenkaan sovi minulle, sillä siinä kun likka meni kouluun suurinpiirtein heti, kun sai kunnon yöunet nukuttua, niin minä olin toistaitoinen toista viikkoa.

Pahin mahdollinen skenaario olisi siis reissutyö, sillä kotiutumisen jälkeen makasin olohuoneen lattialla pahoinvoivaja ja juoksutin miestäni tuomaan milloin mitäkin, jotta saisin sokerit siihen malliin, että pääsisin nukkumaan. Huoh. Ja sitten nukuin semmoiset 12 tuntia ja vääntelehdin vetelänä viikon verran pitkin kämppää.

Olen siis taas kotiäiti. Kun en saa tehdä töitä. Kun se hakemus uudesta työluvasta on jossain vaiheessa käsittelyä, mutta tarkemmin en tiedä. Saanen uuden työluvan siis viikon tai sitten kolmen kuukauden päästä eli toivossa on hyvä elää. Siihen asti leivon leipää, teen kalasoppaa, komentelen miestä tilaamaan ikkunanpesijät, ihmettelen, kun likka raivaa huonettaan ja tietenkin: katselen televisiota. Juu, kävin kyllä salillakin supervenyttelemässä ja taisinpa pienen kävelylenkinkin tehdä, mutta muuten odottelen parempia ilmoja.

Sillä puutarhahommia olisi tarjolla. Tänä keväänä olen päättänyt pienentää kasvimaata, mutta sitten toisaalta poerustin uuden tomaatti- ja mansikkapenkin. Sitten täytyisi keksiä miten sen kasvimaan puol--- kaksikolmasosaa saisi muutettua heinikosta jotenkin siistimmän (ja helppohoitoisemman) näköiseksi. Ja kappas vain: keksin, että siihenpä laitetaan pari omenapuuta! Koska minusta omena on parempi kuin persikka tai päärynä tai edes viikuna. Mutta kun on ollut niin kylmää, niin vielä ei ole jaksanut puutarhakauppaan asti tallustaa (tai no, kävin jo etukäteistutkailemassa, mutta ostohommin tarvitsen truckin, lapion ja miehen siihen lapion päähän).

Ja sittenniin sitä terassiakin täytyisi laittaa, kun tämän kevään maalaushommatkin tuli jo hoidettua (työpaikalla siis, keksittiin laittaa pari seinää uuteen uskoon). Siivosin kämpän lauantaina ja olin teatterissa illalla. Sunnuntain könysin mitenkuten tekemättä mitään järkevää ja nyt olisi sitten arki. Jotensakin on semmoinen dejá-vu -tunnelma.

Paitsi että, olen asettanut vision, kirjannut mission ja päättänyt mitä aion tehdä isona. Kerään rakkailta ystäviltä ja asiakkailta lausuntoja siitä, mitä teen (mutta kun ne silti kirjoittaa enemmänkin siitä miten teen), jotta voin laatia uuden esitteen. Uudet käyntikortit lähtee tilaukseen Ballantyne Chiropractic Wellness -logon alla, mutta uusia nettisivuja aion pantata vielä jonkin aikaa.

Sain myös tehtyä pakolliset jatkokoulutukset eli seuraavat ovat sitten vasta vuonna 2017, jossei jotain todella mielenkiintoista tule ensi vuonna vastaan (siis esimerkiksi 24 opintopistettä Aruballa). Minun haasteeni tässä jatkokouluttaumisessa on se, että en ole vielä yhdessäkään niistä oppinut yhtään uusia kädentaitoja. Joka paikassa kyllä oppii jotain ja mieli alkaa raksuttaa monenmoista, mutta tällainen taidollisesti paikalleen jämähtäminen on pelottavaa. Koska kohta olen siinä pisteessä, etten enää jaksa hakeutuakaan mihinkään, jossa joutuisin haastamaan itseni (muutenkin kuin kielellisesti).

Kouluttajasta kouluttautujaksi on haasteellinen prosessi, mutta vielä haasteellisempaa on ryhtyä sitten taas takaisin kouluttajaksi. Sillä käsitteistähän tässä elämässä on kyse: suomalaisen odotukset koulutuksen suhteen ovat tässä maassa epärealistiset. Samoin tämän maalaisten odotukset suomalaista koulutusta kohden. Kaikki täällä tietävät, kuinka hyvä suomalainen koulutussyteemi on, mutta kaikkien käsitys oppimisesta on varsin suppea, eikä suppean käsityksen laventaminen ole yhtään sen helpompaa kuin laveamman käsityksen sullominen kapeaan suppiloon monivalintatehtäväviidakkoon. Tässä joutuu väkertelemään vielä käsitettä jos toistakin matkan varrella, mutta koska se viisumi nyt sitten taas on, niin onhan tässä ainakin pari vuotta aikaa väkerrellä.

Ja te fiksut suomalaiset voittekin siis rivien välistä lukea, mitä siinä visiossa ja missiossa sitten oikeastaan lukee. Perästä kuuluu.

Maalattu ja uudistettu terapiahuoneemme

Jonkun todistukset ne siinä rivissä

Mun uusi työasu

Nostalgia

Että sillä lailla. Viisumit tuli kotomaiselta Ameriikan laitokselta kolmessa päivässä eli kohtsillään saa pakata ja roudata itsensä takaisin koto-Karoliinaan. Mies on sinne jo matkalla, mutta mun täytyy saunoa vielä pari kertaa ennen kuin tohtii.

Iski sitten tähän aikarajattuun juokse läpi kavereita -lomaseen myös jonkinasteinen flunssa ja tänään olenkin sitten ottanut rennosti. En yhtään yritä siirtää sisäistä kelloani Suomen aikaan, sillä kolmen yön päästä sitä saa jo viritellä toiseen suuntaan eli samoilla silmillä mennään. Päätin sen sijaan nötköttää Netflixin edessä puhumattomana (kurkkuunhan se tauti entiselle puhetyöläiselle ensiksi iskee) tämän päivän ja sitä silmällä pitäen eilisilta etsittiin siskon kanssa kotimaisia elokuvia (tai sarjoja) sieltä flixin suuresta maailmasta. Vaan kuinka kävikään? No ei löytynyt ensimmäistäkään, joka olisi kiinnostanut!

Oli siis pakko tyytyä Mankellin Wallanderiin, joiden viimeinen tuotantokausi (2013) on Suomen netflixissä. Kaikki kuusi puolentoista tunnin osaa Krister Henrikssonin sympaattisuutta ja vanhenemisen tuskaa. Ei kai Wallander mikään maailmankaukkeuden paras tai fotokineettisin poliisi ole, mutta minä tykkään silti. Juoni on riittävän yksioikoinen ja ihmiskuvaus on raadollista eikä jenkkimäisen mustavalkoa perhe on paras ja puhumalla kaikesta selviää -moskaa. Ja välissä on skandinaavista maisemaa sekä hyvässä että pahassa.

Ihan vaan koivujen tai meren, joka ei ole tympeän turkoosi tai bikinihiekkaranta vaan kivikkoinen oikea saaristomaisema, näkeminen saa kotokaipuun nousemaan ja oikeanlaisen maiseman piirtymään sielun verkkokalvolle! Jopa ruotsinkieli kohottaa mielialaa, kun tuttu ja turvallinen Kurt tai Martinsson sitä sönkkää. Lindakin on tullut takaisin ja perustanut perheen eli isoisyys on Wallanderinkin turvasatama, sillä muuten on tietenkin haasteita elämässä. Harmittaa ihan oikeasti lempipoliisini puolesta niinkin tympeä sairaus kuin Alzheimer. Harry Hole ei ole koskaan päässyt ihan niin iholle asti kuin Wallander, vaikka se voikin johtua juuri Krister Henriksonista, joka esittää ikääntyvän, yksinäisen miehen sirpaloitumista kouriintuntuvasti.

Itseäni tässä mietityttää vielä se, että rimpuilen tässä Suomikaipuun suossa ollessani Suomessa! Eikä yhtään tee mieli lähteä tuonne pihalle kuljeskelemaan, sillä jalkakäytävillä on kolmen sentin kerros hiekotussantaa ja koko maa pölisee semmoisessa pölyssä, että allergiaoireet ulottuvat jo Marsiin asti. Se, mikä aiemmin oli kevään ensihenkäys, on muuttunut liejuksi, lössöksi ja kutiseviksi silmiksi. Ja etuileviksi ihmisiksi!

Onneksi muistin ostaa mäntysuopaa ja juuriharjan, jotta voi pestä räsymattoni ensi kesänä. Suomi on kuulkaas ihana maa; ainakin jos sitä voi kaivata kaukaa. Kotoinen realismi meinaa iskeä liian tiukasti vasten kasvoja juuri tällä hetkellä. Mutta kyllä tämä realistitehokas byrokratia on äärimmäisen ihana asia!

Ojasta uuteen nousuun

Joopa. Tämä minun läppärini on nyt päättänyt pop-upittaa viirusohjelmaa joka välissä, joten katsotaan kuinka kauan jaksan taistella. Eli kirjoittaa. Täytyy paremmalla ajalla opetella tekemään jotain asian eteen, mutta nyt juuri ei ole aikaa, energiaa eikä avustajaa.

Avustajista toinen on koulussa ja toisen tipautin juuri lentokentällä. Äijä on siis matkalla kotomaahan, riemuitkaatte kaikki kansa. Eikä siinä vielä kaikki: perjantain koulupäivän päätteeksi roudaan sinne myös itseni ja perheen täysi-ikäisen juniorin (junior in highschool-lukion tokaluokkalainen Suomessa, siis VANHA). Sillä ei mennyt paikallinen viisumianomus ihan sillain strömssööläisittäin läpi eli parempi tulla hoitamaan asia sinne, missä se hoituu.

Eli ristiriitaisin tuntein tätä tässä näpyttelen, sillä kaikista ikävintä näissä pikavisiiteissä on se, että ei ehdi, jaksa eikä pysty näkemään kuin pienen osan ihmisistä, jotka toivoisi näkevänsä! Älkäätten siis loukkaantuko, jos tekstaria ei kuulu. Arvioitu kotomaassa viipymisaika on tällä hetkellä 8 päivää, joista 3 menee jet laakissa ja pakollisissa kuvioissa. Seuraavana arvojärjestyksessä tulevat kaikki sukumme yli 90-vuotiaat ja sitten kummilapset. Sen jälkeen päiviä on vielä laskennallisesti jäljellä 2, ja ne aion viettää saunassa! Jos et ole yli 90vee, kummilapseni tai et omista saunaa, niin älä edes haaveile...

Tämä tarkoittaa myös sitä, että ensi kesänä meillä ei ole varaa sinnepäin poiketa (paitsi tuo kohtsillään täysi-ikäinen, joka aikoo luuhata siellä suunnassa koko kesän), joten hyvästi juhannussuunnitelmat ja hellettäkarkuun heinäkuuksi -suunnitelmat. Majatalossa on siis erinomaisen hyvin tilaa ensi kesänä, jos kukaan tuntee kutsumusta lämpimille maille.

Ja sitten takaisin asiaan. Täällä sitä istuskelen toimistossa (täällä kaikkia työpaikkoja kutsutaan officeiksi, suomeksi sanoisin ehkä työhuoneella) kaiken herrana. Asiakas on tulossa tuotapikaa, mutta sitä ennen hehkuttelen vielä hetken sitä, että olen täällä yksin ja vastaan siis ihan kaikesta. Paitsi vakuutusyhtiöiden laskuttamisesta, joka onkin sitten isompi pala purtavaksi (voisin siihenkin toki ryhtyä, mutta taidan tarvita sihteerin ennen kuin tohdin). Meidän toimistossa on nyt kaksi hierojaa ja kiropraktikko ja uusia tuulia on pikkuhiljaa tiedossa. Ensimmäisenä avoimien ovien päivä ja sitten pieniä liikuntatuokioita. Loistavat markkinointisuunnitelmat odottavat sitä, että jollain taas olisi työlupa (jota varten tarvitaan se viisumi) ja onpahan jo kolmevuotissuunnitelmaakin hahmoteltu.

Eli varsin positiivisessa hengessä mennään, kun ottaa huomioon sen, että viisumia on jäljellä 27 päivää ja työlupaa 12. Kun se uusi viisumi sieltä sitten napsahtaa, niin sen varaan saa tuudittautua kahdeksi vuodeksi. Vertailun vuoksi semmoinen tosiasia, että täysi-ikäistyvän college- tai yliopistoura kestänee sen 4 vuotta. Jossain maassa. Mutta onhan tässä vielä seniori-vuosi aikaa pähkäillä (vaikkakin paikallisesti korkeampaan koulutukseen haetaan heti seniorivuoden alussa). Tai sitten osallistutaan pääsykokeisiin ensi vuoden toukokuussa Suomi-nimisessä valtiossa. Jos on valmistuttu tammikuussa. Eli jos on valittu sellaiset aineet, jotka mahdollistavat valmistumisen tammikuussa. Ja ne aineethan tietenkin valittiin kaksi viikkoa sitten. Eli miten niin ajoissa täytyy tietää mitä haluaa tehdä?! (Ei, päätöksiä ei ole vielä tehty, kiitos kysymästä! Tässä tarvittais ensin viisumi ja sitten joko Kela-kelpoisuus tai opiskelijaviisumi, sillä muistuttaisin vielä, että neito lähestyy uhkaavasti täysi-ikää, joka tarkoittaa, että viisumiasioissa ei enää kuulu perheeseen, mutta elatuskannalta ja vakuutusteknisesti tietenkin on kiinteä osa perhettä.)

Ja sehän on tietenkin selvää, että mamma roudaa kolmivuotissuunnitelmansa sinne, minne likka suuntaa... (Hih, ja taas tulee noottia.) Ja varmuuden vuoksi kai uusi viisumiprosessi kannattaisi alkaa hetimiten. Juu, sitä kutsutaan vihreäksi kortiksi, mutta se(kään) ei ole ihan niin yksinkertainen juttu kuin kuvittelisi. Olisihan se hienoa, jos perheessä olisi sekä viisumi että green card, yksi elättäjä, yksi nautiskelija ja yksi opiskelija. Kaikilla sama vakuutus ja elättäjä elättää tietenkin myös alle 26-vuotiasta opiskelijaa ja maksaa hänen vakuutuksensa, mutta vakuutuksennauttija ei välttämättä kuulu viisumiteknisesti samaan perheeseen.

Mutta Suomessa 18-vuotias on laillisesti vastuussa itsestään myös ihan oikeasti. Täällä ollaan sidottuja vanhempien (tässä tapauksessa elättäjän) vakuutukseen siis 26-vuotiaaksi. Ja ilman vakuutusta ei ole terveyden- tahi sairaanhoitoa ja se onkin sitten toinen juttu.

Eli kaikenlaista on tullut opittua, eikä mikään ole täysin varmaa. Tuntuu, että viranomaiset tietävät vähiten asioista, joista ovat vastuussa ja herra Obama heittelee kapuloita rattaisiin. Arkielämä kuitenkin sujuu koko ajan paremmin ja kohta kolmen asumisvuoden jälkeen olen alkanut tuntea oloni kovastikin kotoisaksi. Siksi kai tulevaisuuden arpapeli välillä hengästyttää, mutta tilanne lienee sama aidan kummallakin puolella.

Meidät löytää siis lauantai ehtoona Holiday Innin aulabaarista, jossa kippaan lasillisen valkoviiniä, jonka tyttäreni on minulle ostanut. Täällä sitä(kin) saisi odottaa vielä 3 vuotta!

P.S. Tämä ei ole tarkoitettu valitusvirreksi, vaan ihmettelyksi siitä, miten eri tavoilla asioita eri puolilla hoidetaan ja miten vaikeaa on karistaa suomalaista näkökantaa niin moniin asioihin.