En ole keksinyt mitään nasevaa kirjoittamisen aihetta viime aikoina ja välillä tuntuu, että toistan itseäni, jos jatkan kirjoittamista tavallisesta elämästäni. Se kun on nyt niin tavallista, mikä on erinomaisen hyvä asia.
En myöskään jaksa perehtyä täällä vellovaan ´missä käyn pissalla´-aiheeseen, joka on herättänyt kovasti suuria tunteita täällä ´syvässä´ etelässä. Kuvitelkaapa itse: erinomaisen konservatiivinen (lue: yltiöuskonnollinen) etelä ja transgender-henkilöiden oikeudet! Ei natsaa ei, ja ihmiset ovat likipitäen barrikadeilla, kun on vaarassa, että pojasta tytöksi muuttunut ihminen käy tyttöjen vessassa pissalla. Tervetuloa 1800-luvulle! Tämä uskonnollisuus on kyllä mielenkiintoinen sosiaalinen ja sosiologinen ilmiö, joka tulee vastaan mitä ihmeellisimmissä asioissa.
Eli tavallaan tekisi mieleni alkaa ottaa asioista tarkemmin selvää ja yrittää ymmärtää yhteiskuntaa, jossa elämme, mutta sekään ei ole aina helppoa. Netti pursuaa kaikenmaailman sälää, mutta tieto on niin sirpeleista, ettei jaksa edes yrittää. Poliittiset asiat taas on kiedottu niin monikerroksiseen jargoniin, että minun kielitaitoni ei vaan yksinkertaisesti riitä ymmärtään onko lakialoite asian puolesta vai sitä vastaan. Vedin sisäiset pultit, kun kahden tunnin lukemisen jälkeen en todellakaan saanut asiaa selville.
Mutta asiahan on niin, että minulla on teoreettinen mahdollisuus äänestää 2020 presidentinvaaleissa, joten olisi kai jo aika alkaa perehdyttää itseään. Löytyisköhän paikallisesta kansalaisopistosta jotain yleistiedon kursseja, joissa oppisi yhteiskunnallisia asioita? Olen aika selvästi jo tiedostanut, että verkkokurssit (eli ähkytiedon sisällyttämisen paikat, mikäli kyseessä on high school tai sitä ylempi taso ja sitten taas valmiiksi pureskellut valitse a/b/c/d -vaihtoehto -kurssit, joissa ei todellakaan tarvitse lukea sitä sisältöä vaan voi suoraan hypätä testiin ja läpäistä sen) eivät oikein palvele minua tässä elämänvaiheessa. Haluan puhua tahi jopa argumentoida ja nähdä useampia vaihtoehtoa, enkä dumpata sisääni jonkun toisen valmiiksi koristelemaa pakettia.
Tähän on siis tultu. Neljän vuoden kiertokulku maahanmuuttajana on tuonut minut siihen pisteeseen, että tarvitsisin jotain älyllistä haastetta ja kiinnostus tämän maan asioista on alkanut orastaa. (Jos olen joskus miettinyt, että hukkasin viisi vuotta yliopistoon, kun olisin voinut jo silloin siirtyä suoraan hoitoalalle, niin enpä hukannut. Maailma ja sen ilmiöt ovat alkaneet uudelleen kiinnostaa ja tässä iässä voi hyvillä mielin keskittyä yleissivistykseen.)
Yleissivistystä saa myös tytär nauttia, sillä vaikka ´lukio´onkin loppusuoralla, niin kaksi ensimmäistä vuotta yliopistossa sisältävät valtaosan yleissivistäviä aineita! Paikallinen koulutussysteemi alkaa pikkuhiljaa näyttäytyä oikeassa valossa ja ymmärryksemme kasvaa viidakossa tarpoessa. Nelivuotinen college (undergraduate) on alkupolku tulevalle uralle eikä vastaa suoraan suomalaista yliopistotutkintoa. Jos haluat sairaanhoitajaksi, niin tuossa neljässä vuodessa se on mahdollista. Suomalainen vanha keskiaste ja ammattikorkeakoulusysteemi risteävät täkäläisen collegen kanssa ja aiheesta ja alasta riippuen on sitten mahdollista jatkaa postgraduate-opiskelijana, mikäli korkea-asteen tutkinnon haluaa (ja rahavarat riittävät). Sitten on tietenkin tohtoriohjelmat jne.
Osan kursseista voi tehdä siis verkossa (käsittääkseni melkein kaikki yleissivistävät osiot) ja osa lapsukaisista on voinut collegetason kursseja tehdä jo highschoolissa (AP-kurssit), joista osa (collegesta ja ohjelmasta riippuen) hyväksiluetaan. Tässä maassa kuvitellaan, että älykäs on lapsi, joka tekee highschool-kursseja yläkoulussa ja collegekursseja highschoolissa. Monet kurssit ovat hyvin laajoja ja työläitä, mutta erinomaisen strukturoituja, joten suomalainen pelkää, että lapsen ajattelu- ja päättelykyvyn taito ei riittävästi kehity. Opettajille kurssien tavoite ei ole saada lapsia ajattelemaan, vaan suorittamaan kurssi. Suoritukset tulee suhteellisen reaaliajassa näkyville koulun systeemiin (jonne myös vanhemmilla pääsy, myös collegessa).
Kaikki tämä siirtyy sitten uuteen valoon ensi syksynä, jolloin likka aloittaa collegen täällä Charlotessa! Hänen ohjelmansa on international studies ja asumispaikka global gateways -housessakin (oma talo, jossa puolet on paikallisia ja toinen puoli vaihtareita/muuten kansainvälisiä opiskelijoita) on jo saatu. Kampuselämä tulee siis tutuksi ja siitä sitten enemmän, kun (mikäli) asiasta jotain kuulen. UNCC:n kampus on hieno ja siellä on kaikki palvelut. Täällä tuo kampus ja sen toiminnot ovat yksi iso osa markkinointia ja valtava osatekijä opiskelupaikan valintaan (muut isot tekijät ovat raha ja sitten tulee aihe, jota haluaa opiskella; toisaalta kaksi ekaa vuotta voi suorittaa missä vaan, vaikka verkossa, koska sisältää paljon niitä yleissivistäviä aineita). Ja tottakai kampuselämä on koettava: asuminen asuntolassa ja ankara biletys... tosin alkoholia ei tietenkään käytetä, koska ikäraja sille on 21-vuotta ja pääosa freshmaneista on 18-vuotiaita!
Kovin tarkkaan emme vielä(kään) systeemiä tunne, emmekä edes tiedä, mitä tuo lysti tulee lopullisesti maksamaan, mutta maksu koostuu niistä kurssimaksuista, asumismaksusta (voisi kai sanoa vuokra) ja ruokarahasta (joka maksetaan tilille ennakkoon ja sitten lapsi voi ruokakortilla maksaa kampuksen ravintoloissa ja ruokaloissa). Kampuksella on sekä ruokaloita että tavallisimmat ravintolat kuten McDonalds, Subway, Pizza Hut jne. Ja kampuksen ruokapaikoissa syödään siis pääosin KAIKKI päivän ateriat. Joissain asuntoloissa on keittiö, mutta se on ylellisyyttä. Monet vievät minijääkaapin omaan huoneeseen, jossa voi sitten säilyttää omia eväitä.
Suomalaiseen systeemiin verrattuna MINÄ näen seuraavat erot: Ainakin alkuvaiheessa nuoret asuvat asuntoloissa, joista on helppo kävellä tai pyöräillä kaikkialle. Isoissa kampuksissa on myös bussiliikennettä, sillä kaikkiin kampuksiin ei ainakaan freshman saa viedä omaa autoa. Opiskelija-asuntoja ei siis ole ympäri kaupunkia, mutta toki monet hakevat kämppää vapailta markkinoilta jossain vaiheessa ja silloin asuntomaksu muuttuu normivuokraksi. Osa kampuksista on syrjässä tai pienessä kaupungissa, jolloin nuoret jätetään päivähoitoon noin neljäksi vuodeksi. Sanon päivähoitoon, koska itse ei tarvitse huolehtia vuokrasta, ruuasta, sähkö- ym. laskuista, vaan kaikki on vanhempien kontrollin alla (koska vanhempien tulot ja omaisuus on kurssimaksujen perustana federal systeemissä). Toki nuoria on monenlaisia ja osa joutuu kamppailemaan koulutuksensa puolesta.
Kuten jo mainitsin, emme vielä tiedä laskumme kokonaissummaa, mutta kaiken pitäisi selvitä parin kuukauden kuluessa. Likka lasketaan (Greencardin ansiosta) in-state-tuition -kategoriaan, koska college on samassa osavaltiossa, jossa asumme eli maksu on huomattavasti alempi kuin out-of-state/ulkomaalainen olisi. Tiedot (siis koko perheen kaikki varallisuus pankkitilin saldoa myöten ja verosysteemit) on syötetty tätä varten laadittuun federal systeemiin (FAFSA) ja sieltä sitten tulee hinta, johon meidän perheellä katsotaan olevan varaa. Fafsa myös ´takaa´ opintolainaa, jonka likka voi ottaa. Odottelemme jännityksellä paljonko tämä vuosi näyttää (tämä tehdään siis joka vuosi uudelleen). UNCC on siis state-koulu ja vieläpä suhteellisen edullinen sellainen eli laskennallinen LÄHTÖKOHTA ei ole 67,000 /vuosi kuten yksityisissa saattaa olla.
Paljon on siis opittu, mutta enemmän on vielä opittavana! Paperiasioita ja byrokratiaa näyttää siis riittävän aina ja tänä vuonna on käsitelty myös yrityksen perustamisen saloja, uuden pankkitilin perustamista, testamenttien tekemistä ja notariointia, kirjanpito-ohjelman haltuunottoa ja paljon muuta. Seuraava askel on sitten ensimmäinen laajempi jatkokoulutus meikäläiselle eli toiveena oppia uusi hoitometodi. Siitä sitten lisää ensi kuussa.
KataJenkeissa / Kata in US
keskiviikko 13. huhtikuuta 2016
maanantai 21. maaliskuuta 2016
Yks tavallinen viikko
Muistelin tässä itsekseni aikaa, jolloin minulla ei ollut mitään tekemistä, enkä tuntenut kuuluvani mihinkään. Jo silloin muistan ajatelleeni, että vielä jonain päivänä tulee ikävä näitä joutilaisuuden päiviä... ja päätin, että luon elämäni sellaiseksi, jossa on sopivasti rentoa olemista ja minulle tuiki tärkeää työtä. Kevään alkaessa elämäni yksi viikko oli tällainen.
Maanantaina viikko alkoi ihana ystävän, kollegan ja mentorini luona liki puolentunnin hoitosessiolla. Siis minä sain hoitoa iäti kiukutteleville niskoille ja yläselälle. Edelleen joudun kamppailemaan, jotta en tekisi töitä väärissä asennoissa ja huollan omaa selkääni säännöllisesti. Ja silti se välillä oikuttelee. Sitten kirmasin töihin ja hoidin asiakkaitani kello 11-6. Tähän päivään mahtui neljä asiakasta, joka on vähän ykäkanttiin, mutta tein sen mieluusti, sillä tiistaina oli vapaata asiakkaista.
Tiistaina oli siis ns. toimistopäivä, jolloin teen paperitöitä, päivittelen facebookkia ja blogia ja muuta pakollista, joka pienyrittäjän elämään kuuluu. Kävin myös punttisalilla rehkimässä sekä pienellä aurinkoisella kävelyllä, ja ilta oli varattu viikon toiselle taiji-tunnille. Tämä oli myös se päivä viikosta, jolloin kävin ruokakaupassa ja tein terveellistä ruokaa pariksi päiväksi. En siis todellakaan jaksa kokata joka päivä, mutta yritän kovasti pitää oikeaa ruokaa jääkaapissa, jotta lapsukainen voi sitä sitten lämmittää. Likkahan pääsee koulusta puoleltapäivin ja syö sekä (aamiaisen) lounaan että päivällisen kotona. Pakastimessa on aina hätävarantoa eli eineksiä sulatettavaksi, joten ei haittaa jossei ihan aina pysty.
Itse syön aika usein omia eväitä myös töissä, enkä koskaan siis voileipiä (pyrin pitämään gluteenin syönnin minimissä), joten mielikuvitus on vähän väliä koetuksella. Onneksi kesä on tulossa ja silloin maistuvat erilaiset salaatit! Meillä on välillä myös sushi-päiviä eli tekstaillaan keskenään kuka hakee sushit Teeteristä kotimatkalla. Mies käy tavallisesti lounaalla joko ravintolassa tai hakee evästä toimistoon viereisestä Earth Faresta, mutta hänkin kyllä haluaa lämpimän ruuan vielä päivälliseksi. Meillä siis kokataan iso satsi tavallista kotiruokaa ja lämmitetään sitä sitten muutama päivä. Onneksi kokkausvastuu jakautuu vähän kaikille.
Keskiviikkona työpäivä jakautui kahtia (kuten se usein tekee), sillä ensimmäinen asiakas oli jo 9.30 ja viikoittainen selänvetreytystuntini on aina keskiviikkoisin kello 11. Autan siis asiakkaitani hoitamaan ja vetreyttämään selkäänsä erilaisin venytyksin ja harjoittein, joita olen napannut mukaani niin taijista, chi gongista, pilateksesta, punttisalilta ja Putkistolta ja varmaan myös keksinyt itse. Olen myös miettinyt, että kannattaisikohan lisätä myös iltavenyttely kalenteriin; hankaluutena on se, että kaikkia iltoja en millään jaksaisi olla töissä!
Venyttelytunnin jälkeen olikin sitten jo kiire rynnätä tyttöjen lounaalle, jonka yritämme sopia suurinpiirtein joka toinen viikko. Aurinko paistoi täydeltä terältä, joten oli ihana päästä ulos ja söimmekin terassilla! Osa meistä jatkoi sitten vielä kahville eli istuksittiin melkein kolme tuntia pihalla (varjossa) keskellä päivää. Sitten poikkesin vielä salilla venyttelemässä ja menin takaisin töihin kello 4-7.30. Osa asiakkaista pääsee töistä myöhään eli keskiviikkoisin ja torstaisin otan vastaan vielä kello 6.
Torstainakin oli aivan ihana ilma, joten aloitin päivän ajelemalla greenwaylle ja noin tunnin kävelyllä, jonka jälkeen annoin itselleni valtuudet nauttia isosta lattesta Starbucksissa (terassilla taas) ennenkuin menin pankkii hoitamaan yritykseni asioita. Pankissa vierähti sen verran kauan, että juoksin Teeterin kautta (sushi-päivä) suihkuun ja töihin (söin siis ajomatkalla sormin) kello yhdeksi. Kotona olin vähän ennen kahdeksaa varsin mielenkiintoisen työpäivän ja erittäin ikävännäköisen onnettomuuspaikan ohittamisen jälkeen. Lysähdin sohvalle katselemaan Frendejä, sillä muuhun en pystynyt. Tämä torstai ei ollut pelkkää toivoa!
Perjantaiaamuna laukkasin sitten tenniskentälle (oikeasti neljän kuukauden tauon jälkeen eli älkää nyt kuvitelko, että olen ollut koko talven näin aktiivinen) ystävän kanssa ja ehdin nauttia toisenkin aamiaisen pallottelun ja suihkun jälkeen ennen työpäivää, joka alkoi kello 11. Perjantain kunniaksi oli vain kaksi asiakasta ja lopetin työviikon samoin kuin aloitinkin: menin hierontaan! Tällaista luksusta en tokikaan saa joka viikko, mutta viimeiset viikot ovat olleet fyysisesti varsin raskaita, joten tarvitsin tämän hoidon. Luulen, että parin viikonlopun takainen terassin kyllästäminen (siihen upposi yhteensä kuusi tuntia aktiivista maalausaikaa) oli se piste näiden hartioiden ja käsivarsien päälle, jonka alle olin nääntyä: fyysinen työ tässä iässä vaatii vähän suunnittelua.
Maanantain hoito oli ihanan lempeää, mutta perjantaina sitten mentiin vähän syvemmälle. Ihan koko aikaa en voi sanoa nauttineeni, mutta tarpeeseen tuli ja työkyky on taas palautettu! Onneksi myös loma on näköpiirissä, joten eiköhän tästäkin taas selvitä! Lauantaiaamu alkaakin aina taiji-tunnilla, jonka jälkeen voi tehdä ihan mitä huvittaa. Tällä kertaa puuhailin vähän puutarhassa (se vaatisi vähän enemmänkin puuhailua, mutta säästelin käsiäni), kävin punttisalilla kevyellä treenillä ja luin kirjaa. Illalla grillailtiin, mutta piti syödä sisällä, sillä ilma viileni jälleen.
Sunnuntaina oli turkasen kylmä eli aivan täydellinen päivä osallistua ison naistenryhmän juhlalounaalle. Reilun parin tunnin jälkeen poikkesin kotimatkalla kahvilaan istuksimaan itsekseni. Kotona siivoilin ja järjestelin vähän sekä suunnittelin Kalifornian matkan pakkaamisia. Loppuillan vain makasin sohvalla/lattialla ja nautin Netflixin seurasta. Nukkumaanmennessä sain tuta ison iltapäivälatten voiman ja kieriskelin sängyssä unta hakien. Silti heräsin aamulla kello 7 ja kuuntelin, kun likka lähti kouluun kello 7.15. Haukottelin makeasti ja istuksin tässä sohvalla vielä vaikka kello lähestyy kymmentä. Työt alkaa tänään kello 12 ja pitäisi vielä Targettiin ehtiä ennen sitä. Olisiko jo aika? Muttakun ulkona on niin kylmä....
keskiviikko 9. maaliskuuta 2016
Kolmannen maailman 'ongelmia'
1. Taas on pakko alkaa käyttää puuteria. Tai aurinkovoidetta. Kun UV-säteily on korkea.
2. Täytyy alistua viikoittaiseen säärikarvaruljanssiin. Ja käydä pedikyyreissä.
3. Iso-ja keskivarpaanväli on arka, kun on pakko käyttää varvastossuja.
4. Aamulla ennen töitä (jotka alkaa klo 11) on pakko mennä lenkille. Kun on niin ihana ilma.
5. Sturbucksissa täytuy vakuutella, että kyllä, haluan kahvini kuumana.
6. Kirsikkapuut kukkii ja pöly näkyy ikkunoissa.
7. Aamukahvi täytyy kantaa terassille ja kuunnella lintujen sirkutusta.
8. Missä ne on ne aurinkolukulasit?
9. Kalenteri on täynnä kaksi viikkoa eteenpäin.
10. Sitten pitääkin jo rahdata ittensä Kaliforniaan.
Kylläpä on tullut valittua raskas elämäntapa!
2. Täytyy alistua viikoittaiseen säärikarvaruljanssiin. Ja käydä pedikyyreissä.
3. Iso-ja keskivarpaanväli on arka, kun on pakko käyttää varvastossuja.
4. Aamulla ennen töitä (jotka alkaa klo 11) on pakko mennä lenkille. Kun on niin ihana ilma.
5. Sturbucksissa täytuy vakuutella, että kyllä, haluan kahvini kuumana.
6. Kirsikkapuut kukkii ja pöly näkyy ikkunoissa.
7. Aamukahvi täytyy kantaa terassille ja kuunnella lintujen sirkutusta.
8. Missä ne on ne aurinkolukulasit?
9. Kalenteri on täynnä kaksi viikkoa eteenpäin.
10. Sitten pitääkin jo rahdata ittensä Kaliforniaan.
Kylläpä on tullut valittua raskas elämäntapa!
maanantai 29. helmikuuta 2016
Siivousta, järjestämistä ja organisointia
Kevät keikkuen tulevi, vaikka vielä tarvitaan villatakkia. Aurinko kuitenkin muistuttelee, että olisi aika tilata ikkunanpesijät tai sitten vaan ryhtyä toimeen. Siivoamaan!
Minähän en ole mikään supersiivoaja, mutta olen ehdottomasti järjestyksen ihminen eli tykkään kun tavaroilla (ja asioilla elämässä) on omat paikkansa. Liian ehdoton ei voi olla, mutta myönnän kyllä, että saan silloin tällöin siivousvimmaketutus kohtauksia, jolloin sanansäiläkin tuppaa lentämään. Olen viime aikoina kovasti pyrkinyt välttämään noita kohtauksia ja antamaan siivoukselle aikansa. Eli opettelen kovasti sitä, että siivoaminen ja siihen käytetty aika ei ole jostain muusta (löhöämisestä) pois, vaan ihan vaan yksi osa tätä elämää. (Ihan niinkuin oman elämän järkeistäminen ja sopeutuminen ei ole prosessi, joka loppuu siihen kun saa vihreän kortin, vaan se nyt vaan on osa tätä siirtolaiselämää.)
Olen siis jo muutaman viikon katsellut kämppää sillä silmällä, että hämähäkinseittejä löytyy, kaiken maailman sälää kertyy ja vaatteet ja kengät jotenkin aina osaa kävellä yläkerran kaapeista alakertaan lojuksimaan. Olen mielessäni karsinut ja heittänyt pois. Kaikkien muistojen, lippulappujen ja suomipurnukoiden väliin tunkee koko ajan myös paikalliskielistä materiaalia ja uusia mukakauniita esineitä. Joita en siis tarvitse, mutta jotka on ´kivoja´ tai ´tarpeellisia´. Mutta jos ne on Suomesta tänne kantanut, niin eihän niitä voi heittää pois!
Olen kantanut hyvin paljon kaikkea epämiellyttävää ´sälää´tänne uuteen elämään. Monesta olen jo päästänyt irti, mutta vieläkin taistelen useiden menneiden haamujen kanssa. Haluaisin elää hyvin pelkistetysti ja säilyttää vain tarvittavan; enkä oikeastaan tarvitse kovin paljoa: terassin ja sohvan sinne, niillä pärjää aika hyvin seuraavat seitsemän kuukautta.
Terassi ja sohva edustavat minulle lojumista ja paikallaan olemista. Hetkessä elämistä. Ei murhetta töistä, rahoista, tulevaisuudesta eikä huolta huomisesta, vain kuumuus ja hetki, jossa on hyvä olla. En näe arabian posliinikannuja, en katsele valokuvia, en ahdistu, kun ilmoitustaulu pursuaa, en mieti mihin kaikki kirjat sijoittaisi, kun nekin vaan monistautuu koko ajan. En ole tulossa Suomeen tänä kesänä, eikä sitä tarvitse sen kummemmin puolustella.
Kun pölyt on pyyhitty ja lattiat pesty, niin talokin näyttää taas ihanalta! Ikkunat on edelleen likaisena ja terassin kyllästäminen on vaiheessa, mutta ruokakaappi on päivitetty ja oleskelutilan sälää on kannettu selkä vääränä kierrätykseen ja roskikseen. Kompromisseja on tehty: Säilytin Kodin Kuvalehdet, mutta heitin kaikki muut menemään. Joitain ruoka-aineita en näytä mitenkään oppivan käyttämään eli antaa mennä roskiin. Pakollista paperisälää on säilytettävä verotussyistä, mutta järjestin sekä Suomilaatikon että kirjanpitoboxin (opettelen käyttämään Quickenia, huoh; minulle yhtä haastavaa kuin excel, jonka kanssa emme koskaan ole ystävystyneet). Karsin ja tyhjensin, jotta auringolle olisi enemmän tilaa paistaa. Sain viime vuoden kirjanpidon pois mielestä eli järjestykseen.
Kevät saa alkaa! Kevääseen ja kesään kuuluu hyvä mieli ilman huonoa omaatuntoa, lomia ja uusia juttuja ilman pelkoa, että rahat loppuu. Vähemmän työtunteja, enemmän töitä; paljon auringossa kävelyä ja liikkumista. Lisää tavaroiden karsimista ja järkeistämistä, jotta kaikelle olisi paikkansa. Myös sille laiskottelulle ja tälle bloggaamiselle. En laadi aikatauluja (olen Kata, aikatauluholisti), en myöskään aikatauluja liikkumiseen (tosin taiji-tunneille on kellonajat). Juurikin pitäisi olla punttisalilla, mutta tyhjennänkin päätäni tänne blogiin ja lähden ihan kohta kävelylle ennen työpäivän alkua.
Olen miettinyt, muuttanut, orientoitunut, hamstrannut, haalinut, pinnistellyt ja ponnistellut. Olen suunnitellut, laatinut aikatauluja, aarrekarttoja, yritystoimintasuunnitelmaa, tehtävätaulukoita. Minulla on muistikirja ja selkeiden asioiden muistikirja, välillä jopa päiväkirja ja lippusia sekä lappusia, joille on kirjattu tositärkeitä asioita ja muistiin erinomaisen informatiivisia nettisivuja ja kirjojen nimiä. Heitin ne pois! Tuhosin mielenliikkeitä tietokoneen muistista, liiketoimintasuunnitelma on deletoitu, seinänkokoinen aikataulupalkki lensi paperinkeräykseen. Koko ajan mukana kulkenut ´työasioita´-vihko kulkee vielä laukussa, mutta luulen, että sekin alkaa olla kypsä lentämään pesästä ihan kohta.
Vanha joutaa pois uusien tieltä, mutta se kaikki, joka on tuonut minut tähän pisteeseen, ei koskaan unohdu. Se on osa pitkää prosessia, mutta selkärepussa ei ole tarpeen kuljettaa ihan kaikkea. Eikä se, joka on syöpynyt mieleen tai saostunut sieluun, katoa, vaikkei sitä roikota käsivarren päässä perässään. Jälleen astetta kevyempänä ja viisaampana. Jokainen aamu on uusi.
Minähän en ole mikään supersiivoaja, mutta olen ehdottomasti järjestyksen ihminen eli tykkään kun tavaroilla (ja asioilla elämässä) on omat paikkansa. Liian ehdoton ei voi olla, mutta myönnän kyllä, että saan silloin tällöin siivousvimmaketutus kohtauksia, jolloin sanansäiläkin tuppaa lentämään. Olen viime aikoina kovasti pyrkinyt välttämään noita kohtauksia ja antamaan siivoukselle aikansa. Eli opettelen kovasti sitä, että siivoaminen ja siihen käytetty aika ei ole jostain muusta (löhöämisestä) pois, vaan ihan vaan yksi osa tätä elämää. (Ihan niinkuin oman elämän järkeistäminen ja sopeutuminen ei ole prosessi, joka loppuu siihen kun saa vihreän kortin, vaan se nyt vaan on osa tätä siirtolaiselämää.)
Olen siis jo muutaman viikon katsellut kämppää sillä silmällä, että hämähäkinseittejä löytyy, kaiken maailman sälää kertyy ja vaatteet ja kengät jotenkin aina osaa kävellä yläkerran kaapeista alakertaan lojuksimaan. Olen mielessäni karsinut ja heittänyt pois. Kaikkien muistojen, lippulappujen ja suomipurnukoiden väliin tunkee koko ajan myös paikalliskielistä materiaalia ja uusia mukakauniita esineitä. Joita en siis tarvitse, mutta jotka on ´kivoja´ tai ´tarpeellisia´. Mutta jos ne on Suomesta tänne kantanut, niin eihän niitä voi heittää pois!
Olen kantanut hyvin paljon kaikkea epämiellyttävää ´sälää´tänne uuteen elämään. Monesta olen jo päästänyt irti, mutta vieläkin taistelen useiden menneiden haamujen kanssa. Haluaisin elää hyvin pelkistetysti ja säilyttää vain tarvittavan; enkä oikeastaan tarvitse kovin paljoa: terassin ja sohvan sinne, niillä pärjää aika hyvin seuraavat seitsemän kuukautta.
Terassi ja sohva edustavat minulle lojumista ja paikallaan olemista. Hetkessä elämistä. Ei murhetta töistä, rahoista, tulevaisuudesta eikä huolta huomisesta, vain kuumuus ja hetki, jossa on hyvä olla. En näe arabian posliinikannuja, en katsele valokuvia, en ahdistu, kun ilmoitustaulu pursuaa, en mieti mihin kaikki kirjat sijoittaisi, kun nekin vaan monistautuu koko ajan. En ole tulossa Suomeen tänä kesänä, eikä sitä tarvitse sen kummemmin puolustella.
Kun pölyt on pyyhitty ja lattiat pesty, niin talokin näyttää taas ihanalta! Ikkunat on edelleen likaisena ja terassin kyllästäminen on vaiheessa, mutta ruokakaappi on päivitetty ja oleskelutilan sälää on kannettu selkä vääränä kierrätykseen ja roskikseen. Kompromisseja on tehty: Säilytin Kodin Kuvalehdet, mutta heitin kaikki muut menemään. Joitain ruoka-aineita en näytä mitenkään oppivan käyttämään eli antaa mennä roskiin. Pakollista paperisälää on säilytettävä verotussyistä, mutta järjestin sekä Suomilaatikon että kirjanpitoboxin (opettelen käyttämään Quickenia, huoh; minulle yhtä haastavaa kuin excel, jonka kanssa emme koskaan ole ystävystyneet). Karsin ja tyhjensin, jotta auringolle olisi enemmän tilaa paistaa. Sain viime vuoden kirjanpidon pois mielestä eli järjestykseen.
Kevät saa alkaa! Kevääseen ja kesään kuuluu hyvä mieli ilman huonoa omaatuntoa, lomia ja uusia juttuja ilman pelkoa, että rahat loppuu. Vähemmän työtunteja, enemmän töitä; paljon auringossa kävelyä ja liikkumista. Lisää tavaroiden karsimista ja järkeistämistä, jotta kaikelle olisi paikkansa. Myös sille laiskottelulle ja tälle bloggaamiselle. En laadi aikatauluja (olen Kata, aikatauluholisti), en myöskään aikatauluja liikkumiseen (tosin taiji-tunneille on kellonajat). Juurikin pitäisi olla punttisalilla, mutta tyhjennänkin päätäni tänne blogiin ja lähden ihan kohta kävelylle ennen työpäivän alkua.
Olen miettinyt, muuttanut, orientoitunut, hamstrannut, haalinut, pinnistellyt ja ponnistellut. Olen suunnitellut, laatinut aikatauluja, aarrekarttoja, yritystoimintasuunnitelmaa, tehtävätaulukoita. Minulla on muistikirja ja selkeiden asioiden muistikirja, välillä jopa päiväkirja ja lippusia sekä lappusia, joille on kirjattu tositärkeitä asioita ja muistiin erinomaisen informatiivisia nettisivuja ja kirjojen nimiä. Heitin ne pois! Tuhosin mielenliikkeitä tietokoneen muistista, liiketoimintasuunnitelma on deletoitu, seinänkokoinen aikataulupalkki lensi paperinkeräykseen. Koko ajan mukana kulkenut ´työasioita´-vihko kulkee vielä laukussa, mutta luulen, että sekin alkaa olla kypsä lentämään pesästä ihan kohta.
Vanha joutaa pois uusien tieltä, mutta se kaikki, joka on tuonut minut tähän pisteeseen, ei koskaan unohdu. Se on osa pitkää prosessia, mutta selkärepussa ei ole tarpeen kuljettaa ihan kaikkea. Eikä se, joka on syöpynyt mieleen tai saostunut sieluun, katoa, vaikkei sitä roikota käsivarren päässä perässään. Jälleen astetta kevyempänä ja viisaampana. Jokainen aamu on uusi.
keskiviikko 10. helmikuuta 2016
Tyhjä hetki
Meillä on siis vihreä kortti ja voi huokaista helpotuksesta. Ja sitten lähtee seuraava laskuri nakuttamaan eli viiden vuoden päästä voi halutessaan hakea kansalaisuutta eli naturalization process. En tiedä kuinka asiaan suhtautuisin (tässä vaiheessa olen henkisesti varautunut asumaan täällä seuraavat 5 vuotta), mutta tyttärelle kymmenen vuoden green card on hieno juttu: hän saa halutessaan jäädä tai lähteä ja palata, eikä ole murhetta paperisodasta. (Olisivat nimittäin voineet katkaista sen siihen, kun täyttää 21 eli täysi-ikäiseksi; koska Suomen yhteiskunnassa on jo 18-vuotiaana täysivaltainen ihminen. 10 vuoden kortti oli iso taakka harteilta.)
Tai no, yliopistohakupaperisota on kuumimmillaan ja pianaikaan täytellään enemmänkin raha-anomuksia. Ja tämä uusi statuskin on sitten todennettava collegeihin, sitten täytyy jonottaa neitokaiselle sosiaaliturvatunnusta (meillä muilla jo on), uusia vakuutukset, perustaa se virallinen yritys, laatia toimeentulosuunnitelma, jossa on järkeä (jotta tulee yritys, opintolainat ja kaikki mahdollisimman loogisesti ja edullisesti samaan kasaan), hakea trademarkia... Loppuvuodesta on aika uusia kaikkien ajokortit ja hommata uusi Suomen passi. Kaiken järjen mukaan seuraavan ajokortin voimassaoloaika on jo useamman vuoden, nyt se on ollut aina seuraavaan tullilomakkeen päivään (max. kaksi vuotta), viisumin loppumispäivään tai passin voimassaolopäivään asti saatavilla. Ja neidolla tietenkin puolivuosittaiset/vuosittaiset luvat eli permitit jne. DMV on tullut tutuksi. Voi, kun myös Suomen passin saisi kymmeneksi vuodeksi!
Vaan töihin se on lähdettävä. Juhlat lupaamme järjestää tässä lähiviikkoina, mutta arki kutsuu nyt. Se on edelleen samanlaista kaikkialla, eikä tulevasta tiedä. Onpahan syy tarttua asioihin ja ryhtyä toimeen. Mutta jos vielä tämän kevään tässä katselisi ja mietiskelisi mihin suuntaan seuraavaksi. (Eli ihan vaan viivyttelisi.) Kun on vähän tyhjä olo. Ei ole syytä, johon vedota, kun ei jaksa ryhtyä. Kukaan ei tule heittämään maasta pois. Me ollaan täällä. Suomi siirtyy astetta kauemmaksi, mutta säilyy yhtä rakkaana.
Minun suomalainen sieluni edelleen kipunoi, vaikka kuinka yritän. Kahden maan asukki ikuisessa liemessä. Aina on ikävä jonnekin.
keskiviikko 27. tammikuuta 2016
Hammalääkärissä, hammaslääkärissä ja sitten vielä hammaslääkärissä
Tasan ei käy onnenlahjat.
Jopas tässä on pari vuotta vierähtänyt ilman yhtään hammaspaniikkia, joten olihan se siis aikakin. Jos vielä muistatte vanhasta blogista, kuinka aina sain hammasongelmia, kun oli tiedossa lentomatka jonnekin, niin tämä kirous näyttää edelleen pysyvän. Taisinpa siis mainita, että suunnittelemme Kalifornian matkaa ja itselle on tulossa myös Minnesotan keikka, joten siitäpä sitten otti ja loukkaantui hammas!
Kun kylmänsietokyvyttömyys siirtyi luokkaan ´vain 32-35 asteinen suuntäyte on sallittua´, menin vihdoinkin hammaslääkärilleni. Hän sitten kopisteli, paineli, kylmätestasi ja röntgenkuvasi hampaan (100 taalaa) ja tuomioksi tuli: tulehtunut juuri, tarvitsee juurihoidon! Jihaa, siitähän me kaikki tykkäämme. Tämä Family Dentist ei sitten ei kuitenkaan tee tällaisia operaatioita itse, vaan antoi lähetteen toiselle hammaslääkärille (endodontist), jonne sitten kiltisti kipitin.
Tämä hamputohtori sitten mittasi verenpaineen, kopisteli, paineli, kylmätestasi ja röntgenkuvasi hampaan (159 taalaa) ja - ylläri ylläri - tuli samaan lopputulokseen! Ei muuta kuin uutta aikaa tilaamaan. Endodontistit kuitenkin tarvitsevan maksun tulevasta hoidosta etukäteen, joten ensimmäiseksi hoidettiin se: 1225 taalaa! Auts. Sitten reilun kahden tunnin aika varaukseen ja kotiin jännittämään.
Énnen kuin astelin vastaanotolle ensimmäista sessiota varten, soitettiin etukäteen kaksi kertaa (oletko varmasti tulossa paikalle) ja lähetettiin muistutuksena sähköposti. No muistin mennä (kuka voi UNOHTAA juurihoidon) ja sain luettavakseni (ne tavanomaiset seitsensivuiset lomakkeet täytettiin ennakkoon netissä) vielä yhden lapun, jossa kerrottiin kaikki mahdolliset haitat, joita juurihoidon yhteydessä voi sattua ja se piti sitten allekirjoittaa. Eli jos saan komplikaation ja kuolen, niin vastuu minun koska suostuin mokomaan hoitoon.
Hoito meni ihan hyvin, ehkä siksi, että ensitöikseni jouduin nielemään 600 milligrammaa ibuprofeenia; katselin talonostoohjelmia nappikuuloke korvassa toisella silmällä, kun ikeniin iskettiin 4 puudutusneulaa ja hampaaseeni tungettiin yhteensä 15 senttiä poranterää. Jossain vaiheessa otettiin röntgenkuva (numero 3), koska haluttiin nähdä ollaanko juuren pohjassa. Yhtä juurta ei kuitenkaan löytynyt lainkaan, joten lopuksi otettiin vielä 3D kuva (numero 4), jotta voitiin todentaa piiloutunut juuri. Tästä en kuitenkaan joutunut erikseen maksamaan, sillä se kuului hintaan. (Kylläpäs lohdutti.)
Sitten kotiin parantelemaan ohjeena ottaa kuuden tunnin välein, vähintään kolme päivää tuo 600 mg lääkettä ja kunnon möttöhuumesärkylääke varmuudeksi matkaan. No selvisin Advililla, mutta on se kumma, kun ylähampaan juurihoito aiheuttaa ikävänsorttista kipua myös alahampaaseen! Lumiviikonloppuna asiaa pohdiskelin ja lopulta oli annettava periksi: alahampaan sillan alus on taas tulehtunut. (Onneksi oli Finlandia votkaa alkusammutukseen eli desinfiointiin, kun oltiin pari päivää lumijumissa kotosalla.)
Ei muuta kuin sinne omaan hammaslääkäriin sitten taas (tunkivat sinne väliin ja sain hyvää palvelua) koputeltavaksi, kaiverrettavaksi, hammaslangoitavaksi ja röntgenkuvattavaksi (numero 5) ja uskottava se on: silta on liian lähellä hammasluuta ja aiheuttaa tulehduksen (sama tapahtui 2 vuotta sitten). Hinta 100 taalaa, antibiootti 50 taalaa ja desinfektoiva suuvesi 10. Toimintasuunnitelmaksi joko A) uusitaan silta (1200 taalaa) tai yritetään kaivesraa sitä puudutuksessa pienemmäksi (hinta-arvioita ei ole, koska ei ole tiedossa onko sitä mahdollista tehdä; silta on muuten tehty Suomessa).
Jätetään hautumaan ja hoidetaan tulehdus pois. Sitten seuraava sessio juurihoitoa päälle: 4+1 puudutuspiikkiä ja neljä kertaa 2-3 röntgenkuvaa (numerot 6-15), koska se neljäs juuri oli ylenpalttisen kalsifioitunut ja meni siksakkia. Muutama tulekivenkatkuinen sementin sisääntunku (kiljuin kuin pistetty sika, siksi pantiin vielä yksi puudutuspiikki kaupan päälle), täyteaineen polttaminen (haisee kuin polttohautausta tehtäisiin) ja väliaikainen paikka päälle. Aikaa meni vain 2 tuntia 45 minuuttia. Mutta huom. tämä kaikki kuului siihen könttäsummaan! Lääkkeet ja ohjeet päälle ja kerrankin meikäläinen on sitä mieltä, että ottaa kyllä kiltisti kaikki tarvittavat Advilit sinne antibiootin ja mahalääkkeen sekaan. (Toivottavasti en joudu lunastamaan niitä toisia mömmöjä.)
Mikäs tässä on sitten odotellessa kruunun rakentamista! Se mennään tekemään sinne oman hammaslääkärin luo, sitten kun sisu alkaa taas kantaa (max. 4 viikkoa saa odottaa) ja rahapussi kestää. Kruunu maksaa muistaakseni kuutisensataa, semmoisia kun on tälle prinsessalle jo muutamia väsätty. Ja palvelu on ollut kaikin puolin miellyttävää ja asiantuntevaa, eli en valita. Enkä valita siitäkään, että hammasvakuutuksemme korjaa ainoastaa 2000 taalaa vuodessa eli yli on räjähtänyt jo kirkkaasti! Teen sitten kiltisti ne putsaukset omasta pussista (noin 300 kerta), koska osaan arvostaa omia hampaitani.
Mutta en enää tänä vuonna edes ajattele matkustavani mihinkään, sillä toiseen juurihoitoon tai kruunuun tai edes siihen sillan korjaukseen ei ole varaa. Tervetuloa amerikkalaiseen todellisuuteen; jos ei ole vakuutusta ei ole lääkärinhoitoa! Minulle ei ole hammaslääkärihoitoa enää herran vuonna 2016 tiedossa eli sopii nyt sitten pysyä hampaat suussa. Alkaa ystävien hampaattomat kolot löytää ihan uudenlaisia merkityksiä. Implantin tekeminen olisi semmoinen neljän tonnin paukku ja yksikin ystäväni maksoi juuri 3000, kun piti leikata näytepala toisesta rinnasta. Ja hänellä oli erinomaisen hyvä vakuutus; ilman sitä lasku olisi ollut 30,000. Ei naurata ei.
Mutta kaikesta huolimatta olen ihan zen, kiitollinen ja onnellinen siitä, että olen juuri tässä. Asiat voisi olla paljon huonomminkin. Ainoa mikä korpeaa on se, että hampaistani on otettu viisitoista (15!) röntgenkuvaa puolentoista viikon sisällä. Tällä säteilyllä huonompikin geiger-mittari rämähtäisi melkoisille desibeleille! Olen tässä sitten luonnonmukainen.
Jopas tässä on pari vuotta vierähtänyt ilman yhtään hammaspaniikkia, joten olihan se siis aikakin. Jos vielä muistatte vanhasta blogista, kuinka aina sain hammasongelmia, kun oli tiedossa lentomatka jonnekin, niin tämä kirous näyttää edelleen pysyvän. Taisinpa siis mainita, että suunnittelemme Kalifornian matkaa ja itselle on tulossa myös Minnesotan keikka, joten siitäpä sitten otti ja loukkaantui hammas!
Kun kylmänsietokyvyttömyys siirtyi luokkaan ´vain 32-35 asteinen suuntäyte on sallittua´, menin vihdoinkin hammaslääkärilleni. Hän sitten kopisteli, paineli, kylmätestasi ja röntgenkuvasi hampaan (100 taalaa) ja tuomioksi tuli: tulehtunut juuri, tarvitsee juurihoidon! Jihaa, siitähän me kaikki tykkäämme. Tämä Family Dentist ei sitten ei kuitenkaan tee tällaisia operaatioita itse, vaan antoi lähetteen toiselle hammaslääkärille (endodontist), jonne sitten kiltisti kipitin.
Tämä hamputohtori sitten mittasi verenpaineen, kopisteli, paineli, kylmätestasi ja röntgenkuvasi hampaan (159 taalaa) ja - ylläri ylläri - tuli samaan lopputulokseen! Ei muuta kuin uutta aikaa tilaamaan. Endodontistit kuitenkin tarvitsevan maksun tulevasta hoidosta etukäteen, joten ensimmäiseksi hoidettiin se: 1225 taalaa! Auts. Sitten reilun kahden tunnin aika varaukseen ja kotiin jännittämään.
Énnen kuin astelin vastaanotolle ensimmäista sessiota varten, soitettiin etukäteen kaksi kertaa (oletko varmasti tulossa paikalle) ja lähetettiin muistutuksena sähköposti. No muistin mennä (kuka voi UNOHTAA juurihoidon) ja sain luettavakseni (ne tavanomaiset seitsensivuiset lomakkeet täytettiin ennakkoon netissä) vielä yhden lapun, jossa kerrottiin kaikki mahdolliset haitat, joita juurihoidon yhteydessä voi sattua ja se piti sitten allekirjoittaa. Eli jos saan komplikaation ja kuolen, niin vastuu minun koska suostuin mokomaan hoitoon.
Hoito meni ihan hyvin, ehkä siksi, että ensitöikseni jouduin nielemään 600 milligrammaa ibuprofeenia; katselin talonostoohjelmia nappikuuloke korvassa toisella silmällä, kun ikeniin iskettiin 4 puudutusneulaa ja hampaaseeni tungettiin yhteensä 15 senttiä poranterää. Jossain vaiheessa otettiin röntgenkuva (numero 3), koska haluttiin nähdä ollaanko juuren pohjassa. Yhtä juurta ei kuitenkaan löytynyt lainkaan, joten lopuksi otettiin vielä 3D kuva (numero 4), jotta voitiin todentaa piiloutunut juuri. Tästä en kuitenkaan joutunut erikseen maksamaan, sillä se kuului hintaan. (Kylläpäs lohdutti.)
Sitten kotiin parantelemaan ohjeena ottaa kuuden tunnin välein, vähintään kolme päivää tuo 600 mg lääkettä ja kunnon möttöhuumesärkylääke varmuudeksi matkaan. No selvisin Advililla, mutta on se kumma, kun ylähampaan juurihoito aiheuttaa ikävänsorttista kipua myös alahampaaseen! Lumiviikonloppuna asiaa pohdiskelin ja lopulta oli annettava periksi: alahampaan sillan alus on taas tulehtunut. (Onneksi oli Finlandia votkaa alkusammutukseen eli desinfiointiin, kun oltiin pari päivää lumijumissa kotosalla.)
Ei muuta kuin sinne omaan hammaslääkäriin sitten taas (tunkivat sinne väliin ja sain hyvää palvelua) koputeltavaksi, kaiverrettavaksi, hammaslangoitavaksi ja röntgenkuvattavaksi (numero 5) ja uskottava se on: silta on liian lähellä hammasluuta ja aiheuttaa tulehduksen (sama tapahtui 2 vuotta sitten). Hinta 100 taalaa, antibiootti 50 taalaa ja desinfektoiva suuvesi 10. Toimintasuunnitelmaksi joko A) uusitaan silta (1200 taalaa) tai yritetään kaivesraa sitä puudutuksessa pienemmäksi (hinta-arvioita ei ole, koska ei ole tiedossa onko sitä mahdollista tehdä; silta on muuten tehty Suomessa).
Jätetään hautumaan ja hoidetaan tulehdus pois. Sitten seuraava sessio juurihoitoa päälle: 4+1 puudutuspiikkiä ja neljä kertaa 2-3 röntgenkuvaa (numerot 6-15), koska se neljäs juuri oli ylenpalttisen kalsifioitunut ja meni siksakkia. Muutama tulekivenkatkuinen sementin sisääntunku (kiljuin kuin pistetty sika, siksi pantiin vielä yksi puudutuspiikki kaupan päälle), täyteaineen polttaminen (haisee kuin polttohautausta tehtäisiin) ja väliaikainen paikka päälle. Aikaa meni vain 2 tuntia 45 minuuttia. Mutta huom. tämä kaikki kuului siihen könttäsummaan! Lääkkeet ja ohjeet päälle ja kerrankin meikäläinen on sitä mieltä, että ottaa kyllä kiltisti kaikki tarvittavat Advilit sinne antibiootin ja mahalääkkeen sekaan. (Toivottavasti en joudu lunastamaan niitä toisia mömmöjä.)
Mikäs tässä on sitten odotellessa kruunun rakentamista! Se mennään tekemään sinne oman hammaslääkärin luo, sitten kun sisu alkaa taas kantaa (max. 4 viikkoa saa odottaa) ja rahapussi kestää. Kruunu maksaa muistaakseni kuutisensataa, semmoisia kun on tälle prinsessalle jo muutamia väsätty. Ja palvelu on ollut kaikin puolin miellyttävää ja asiantuntevaa, eli en valita. Enkä valita siitäkään, että hammasvakuutuksemme korjaa ainoastaa 2000 taalaa vuodessa eli yli on räjähtänyt jo kirkkaasti! Teen sitten kiltisti ne putsaukset omasta pussista (noin 300 kerta), koska osaan arvostaa omia hampaitani.
Mutta en enää tänä vuonna edes ajattele matkustavani mihinkään, sillä toiseen juurihoitoon tai kruunuun tai edes siihen sillan korjaukseen ei ole varaa. Tervetuloa amerikkalaiseen todellisuuteen; jos ei ole vakuutusta ei ole lääkärinhoitoa! Minulle ei ole hammaslääkärihoitoa enää herran vuonna 2016 tiedossa eli sopii nyt sitten pysyä hampaat suussa. Alkaa ystävien hampaattomat kolot löytää ihan uudenlaisia merkityksiä. Implantin tekeminen olisi semmoinen neljän tonnin paukku ja yksikin ystäväni maksoi juuri 3000, kun piti leikata näytepala toisesta rinnasta. Ja hänellä oli erinomaisen hyvä vakuutus; ilman sitä lasku olisi ollut 30,000. Ei naurata ei.
Mutta kaikesta huolimatta olen ihan zen, kiitollinen ja onnellinen siitä, että olen juuri tässä. Asiat voisi olla paljon huonomminkin. Ainoa mikä korpeaa on se, että hampaistani on otettu viisitoista (15!) röntgenkuvaa puolentoista viikon sisällä. Tällä säteilyllä huonompikin geiger-mittari rämähtäisi melkoisille desibeleille! Olen tässä sitten luonnonmukainen.
perjantai 22. tammikuuta 2016
Ykköskieli ja kakkoskieli.
Ja maailma mataa väärinpäin. Koulut ja kaupat on suljettu ja jotainhan tässä on aikansa kuluksi tehtävä. Siispä bloggaan. Sain juuri laadittua ja julkaistua työblogiin yhden tekstin ja sitten päätin palkita itseni antamalla luvan kirjoittaa suomeksi, sillä se on niin paljon mukavampaa ja rennompaa.
Muutenhan tämä käyttökieli on jo jollain lailla sujuvoitunut ja vaikka edelleen välillä tuskailen, kun en saa sanoja suustani. Eniten harmittaa se, että kielenkäyttöni on liian ilmeetöntä, kökkömäistä ja töksähtelevää. Totuushan on, että silloin kun olen kovin innostunut jostain, niin puhe puuroutuu, mutta kun saan puhua omimmasta osaamisestani, sujuvuus yleensä paranee. Paitsi silloin, kun vaan on sellainen päivä, ettei puhe kulje.
Olisi aika kiva jotenkin todentaa omaa kielenkäyttöä ja saada todisteita siitä, onko se sujuvuuden lisäksi muuttunut yhtään vähemmän virheelliseksi. Omaa puhettaa kun on niin vaikea arvioida ja jos kysyn joltain ystävältäni, niin kaikki ovat niin kohteliaita, ettei se auta yhtään. Olisi pitänyt tehdä ennen muuttoa jokin kielitesti, johon voisi nyt verrata.
Oman kehittymisensä huomaa seuraavista asioista:
1. Pysyy kärryillä isossakin porukassa ja nappaa vitsit ajallaan.
2. Seuraa sujuvasti elokuvia ja teatteriesityksiä.
3. Melkein ymmärtää improvisaatiota.
4. Pystyy kirjoittamaan kakkoskielellä (ja on lakannut välittämästä virheistä).
5. Yleisimmät fraasit tulee suusta automaattisesti (kiittelyt, anteeksipyynnöt, sir/ma´am, bless you, mitä kuuluu kirvesvartta ja onpas sulla hieno kampaus/pusero/kengät ja mitä näitä nyt on).
6. Pärjää hermostumatta myös lääkärin tai hammaslääkärin vastaanotolla.
Oman kökköytensä huomaa seuraavista:
1. Aksentti
2. Yrittää kertoa vitsia amerikaksi.
3. Aksentti.
4. Yrittää skrollata englanninkielistä nettisivua nopeasti.
5. Aksentti.
6. Kuulee tyttären puhuvan.
Ja kyllä, silloin tällöin näen myös unta amerikaksi. Mutta ajattelu-, päättely- ja laskemiskieli on aina ja iankaikkisesti suomi, (Tästä saan saan hymyjä, kun lasken vaikka vain montako ihmistä on paikalla suomeksi.) Myös esimerkiksi ilmansuunnat täytyy ensin käsitteellistää omalla kielellä ja kääntää englanniksi. Muuten olen lakannut kääntämästä mielessäni, englanti tulee aika automaattisesti, mutta jonkin välisuodattimen läpi. Kun selitän työssäni jotain lihas-hermoyhteyttä, niin teen sen englanniksi, mutta rinnalla kulkee ajatus siitä, kuinka paljon soljuvammin sanoisin sen omalla kielellä. Olisi aika vinkeää nähdä, miten se aivoissa kulkee!?
Tulkkaaminen ja kääntäminen sen sijaan on todella vaikeaa! En kertakaikkiaan pysty löytämään oikeita vastineita nopeasti eli nostan hattua hyvin korkealle kaikille simultaanitulkeille. Tämän asian kanssa on joskus hyvä leikkiä ja olemmekin aika hyviä keksimään uusia sanoja (samoin riitelemään, onko sana oikeasti suomea vai ei).
Luen kummallakin kielellä, mutta ehdottomasti mieluummin suomeksi. Sen sijaan kuuntelen kirjoja mieluummin englanniksi, ja ymmärrän - tai aivot täydentävät - jo käytännössä kaiken. Englannin käyttäminen ei ole enää raskaampaa kuin suomen, mutta hetkittäin harmittaa, ettei oma taitokapasiteetti sisällä joitain nasevia omankielisiä sanontoja tällä toisella kielellä. Usein myös toistelen sanontoja, kun niitä kuulen ja kaverit ovat jo tottuneet, että välillä mutisen omiani.
Mukavinta amerikaksi puhumisessa ovat ne hetket, kun käyttää jotain sanaa tai sanontaa, eikä tiedä mistä sen on oppinut! Välillä sitten kysyn, sanoinko sen oikein ja ymmärsittekö, ja jos vastaus on myönteinen, koen suurta ylpeyttä siitä, että sana- tai ilmaisuvarastoni on kasvanut. Näitä hetkiä soisi vain olevan enemmän!
Eli pitkä matka on kuljettu, mutta ei sitä sovi alkaa lepäillä laakereillaan! Edelleenkin kärsin puoli-ilmaisevuudestani ja haluan ehdottomasti kehittyä kielenkäyttäjänä. Pitäisiköhän sitä alkaa opiskella jotain uutta kieltä, jottei aivot aivan rapistu? Ja sanaristikotkin ovat jääneet täyttämättä ihan kaikilla kielillä; kokeilin täyttää englanniksi, mutta paiskasin hyvin nopeasti turhautuneena nurkkaan. Jospa siis tartunkin Shakespeariin, niitä on likan hylly pullollaan tässä vaiheessa, kun high school alkaa olla loppusuoralla. Oppia ikä kaikki.
Muutenhan tämä käyttökieli on jo jollain lailla sujuvoitunut ja vaikka edelleen välillä tuskailen, kun en saa sanoja suustani. Eniten harmittaa se, että kielenkäyttöni on liian ilmeetöntä, kökkömäistä ja töksähtelevää. Totuushan on, että silloin kun olen kovin innostunut jostain, niin puhe puuroutuu, mutta kun saan puhua omimmasta osaamisestani, sujuvuus yleensä paranee. Paitsi silloin, kun vaan on sellainen päivä, ettei puhe kulje.
Olisi aika kiva jotenkin todentaa omaa kielenkäyttöä ja saada todisteita siitä, onko se sujuvuuden lisäksi muuttunut yhtään vähemmän virheelliseksi. Omaa puhettaa kun on niin vaikea arvioida ja jos kysyn joltain ystävältäni, niin kaikki ovat niin kohteliaita, ettei se auta yhtään. Olisi pitänyt tehdä ennen muuttoa jokin kielitesti, johon voisi nyt verrata.
Oman kehittymisensä huomaa seuraavista asioista:
1. Pysyy kärryillä isossakin porukassa ja nappaa vitsit ajallaan.
2. Seuraa sujuvasti elokuvia ja teatteriesityksiä.
3. Melkein ymmärtää improvisaatiota.
4. Pystyy kirjoittamaan kakkoskielellä (ja on lakannut välittämästä virheistä).
5. Yleisimmät fraasit tulee suusta automaattisesti (kiittelyt, anteeksipyynnöt, sir/ma´am, bless you, mitä kuuluu kirvesvartta ja onpas sulla hieno kampaus/pusero/kengät ja mitä näitä nyt on).
6. Pärjää hermostumatta myös lääkärin tai hammaslääkärin vastaanotolla.
Oman kökköytensä huomaa seuraavista:
1. Aksentti
2. Yrittää kertoa vitsia amerikaksi.
3. Aksentti.
4. Yrittää skrollata englanninkielistä nettisivua nopeasti.
5. Aksentti.
6. Kuulee tyttären puhuvan.
Ja kyllä, silloin tällöin näen myös unta amerikaksi. Mutta ajattelu-, päättely- ja laskemiskieli on aina ja iankaikkisesti suomi, (Tästä saan saan hymyjä, kun lasken vaikka vain montako ihmistä on paikalla suomeksi.) Myös esimerkiksi ilmansuunnat täytyy ensin käsitteellistää omalla kielellä ja kääntää englanniksi. Muuten olen lakannut kääntämästä mielessäni, englanti tulee aika automaattisesti, mutta jonkin välisuodattimen läpi. Kun selitän työssäni jotain lihas-hermoyhteyttä, niin teen sen englanniksi, mutta rinnalla kulkee ajatus siitä, kuinka paljon soljuvammin sanoisin sen omalla kielellä. Olisi aika vinkeää nähdä, miten se aivoissa kulkee!?
Tulkkaaminen ja kääntäminen sen sijaan on todella vaikeaa! En kertakaikkiaan pysty löytämään oikeita vastineita nopeasti eli nostan hattua hyvin korkealle kaikille simultaanitulkeille. Tämän asian kanssa on joskus hyvä leikkiä ja olemmekin aika hyviä keksimään uusia sanoja (samoin riitelemään, onko sana oikeasti suomea vai ei).
Luen kummallakin kielellä, mutta ehdottomasti mieluummin suomeksi. Sen sijaan kuuntelen kirjoja mieluummin englanniksi, ja ymmärrän - tai aivot täydentävät - jo käytännössä kaiken. Englannin käyttäminen ei ole enää raskaampaa kuin suomen, mutta hetkittäin harmittaa, ettei oma taitokapasiteetti sisällä joitain nasevia omankielisiä sanontoja tällä toisella kielellä. Usein myös toistelen sanontoja, kun niitä kuulen ja kaverit ovat jo tottuneet, että välillä mutisen omiani.
Mukavinta amerikaksi puhumisessa ovat ne hetket, kun käyttää jotain sanaa tai sanontaa, eikä tiedä mistä sen on oppinut! Välillä sitten kysyn, sanoinko sen oikein ja ymmärsittekö, ja jos vastaus on myönteinen, koen suurta ylpeyttä siitä, että sana- tai ilmaisuvarastoni on kasvanut. Näitä hetkiä soisi vain olevan enemmän!
Eli pitkä matka on kuljettu, mutta ei sitä sovi alkaa lepäillä laakereillaan! Edelleenkin kärsin puoli-ilmaisevuudestani ja haluan ehdottomasti kehittyä kielenkäyttäjänä. Pitäisiköhän sitä alkaa opiskella jotain uutta kieltä, jottei aivot aivan rapistu? Ja sanaristikotkin ovat jääneet täyttämättä ihan kaikilla kielillä; kokeilin täyttää englanniksi, mutta paiskasin hyvin nopeasti turhautuneena nurkkaan. Jospa siis tartunkin Shakespeariin, niitä on likan hylly pullollaan tässä vaiheessa, kun high school alkaa olla loppusuoralla. Oppia ikä kaikki.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)