Voihan elonkevät tätä ihmispolon eloa! Kun yhdestä päästä jotain oppii, niin toisesta rapistuu. Vähän kuin Finnairin Miami-Helsinki -lennot, jonne minulla on American Airlinesin pisteillä hankittu lippu, jotka siis on peruttu. Tai ainakin vielä toistaiseksi lentävät muiden yhtiöiden koneilla, mutta saas nähdä kuinka kauan. Vaan ei murehdita sitä aivan vielä, sillä reissuun (tai koneesta jäämiseen) on vielä reilu kaksi kuukautta aikaa.
Sen sijaan murehdin vähän sitä, että unohtelen asioita... kuten nyt vaikka uunin päälle (ei tarvittu palokuntaa), kananmunat kiehumaan (puolessa tunnissa saa muuten aikas kovaa munaa) tai auton käyntiin, kun lojun kahvilassa reilun puoltoista tuntia (auton saa lukkoon, vaikka sen jättää käyntiin). Toistaiseksi olen vielä muistanut missä asun ja mihin olen menossa, enkä ole täällä oloaikana unohtanut kuin yhden asiakkaan ajan (tämä tapahtui ennenkuin olin edes nykyisessä toimistossani).
Juu, kolkuttelen menopaussia ja minulla on koko ajan joko kylmä tai kuuma, mutta ei vielä kuumia aaltoja, ja labratuloksetkin väittävät, että hormonit edelleen toimivat (ehkä liikaakin siis). Ajatukset muurautuvat välillä mössöksi ja kroppa ei tahdo kestää kaikkea ruttuutusta, mihin sen haluaisi taipuvan. Tämän toki ymmärrän osittain johtuvan varsin rankasta fyysisestä työstäni, mutta ottaahan se päähän, kun selkää juhmii ja ranteet paukkuvat kaikista varotoimista huolimatta.
Juu, tässä eletään elämän parasta aikaa, kun on tyhjä pesä ja saa tehdä ihan mitä haluaa! Saa jättää gluteenin ja sokerin ruokavaliostaan, saa venytellä xx minuuttia joka päivä, saa katsoa Grace ja Frankietä Netflixistä... kissan viikset, kyllä vaan välillä ottaa pannuun.
Mutta onhan tällä(kin) kolikolla se toinen puoli: ei tarvitse liikoja säätää rahan kanssa, saa tulla ja mennä oman halunsa mukaan ja harrastaa uusia asioita! Minäpä näppäränä tyttönä siis ehkäisen dementiaani opiskelemalla uutta kieltä ja olen muovannut viikko-ohjelmani sellaiseksi kuin itseä huvittaa. Asun täällä lämpimässä, ja kaupungissa, jossa on upeat teatterimahdollisuudet ja lukuisia mukavia kahviloita sekä ruokapaikkoja, joihin voi sopia viikkolounaita. Lyhyehköjen matkojen päässä on vierailunarvoisia paikkoja ja kaiken kukkuraksi minulla on kasa ystäviä, joiden kanssa voin niitä matkoja tehdä.
Ja nuo ystävät ovat kullanarvoisia juurikin silloin, kun näitä elämään kuuluvia muistilipsahduksia sattuu; onpahan tässä naurettu (meidän kaikkien) sattumuksille. On huojentavaa kuulla, että en ole ainoa, joka tarvitsee muistilapun jotta muistaa pestä hiuksensa (samppoolla). Onneksi itsellenauramisen taito on sentään vielä säilynyt...
Mutta eteenpäin mennään, kuten mummo lumessa vakuuttaa eikä hätä ole tämän näköinen. Josko tässä vielä jonakin päivänä osaisi ottaa jokaisen hetken sellaisena kuin se eteen tulee, eikä murehtisi liikoja. Muutos on hyväksi, muutos on elämää, eikä haikailu menneeseen auta yhtään. Ei, vaikka menneessä on taaksejätetty kotimaa, oma kieli sekä kaikki tuttu ja turvallinen. Luultavasti näitä viisastumiseen liittyviä seikkoja pohtisi, vaikka asuisi missä. Ja nauraisi kyyneleet silmissä Gracen ja Frankien edesottamuksille.
Malja kaikille keski-ikäisille tai muiden suurten muutosten pyörteissä oleville!
(I think I peed a little on Ryan Gosling. Grace in Season 1, Episode 1.)
KataJenkeissa / Kata in US
maanantai 27. maaliskuuta 2017
sunnuntai 19. maaliskuuta 2017
Hengissä ollaan eli kuulumisia
Apua, nyt on jo ylitetty maaliskuun puoliväli! Se tarkoittaa, että ihan huomaamattani olen tullut aikuisen naisen äidiksi. Tai siis menettänyt teini-ikäisen. Nyt kun tyttären ikä alkaa kakkosella, niin äidin on kai tyytyminen keski-ikäisyyden seesteisyyteen.
Ainakin aika viilettää niin vauhdilla, ettei perässä pysy. Tulipahan tässä käytyä pari kertaa (autolla) D.C:ssä ja jopa tällainen epäpoliittinenkin ihminen kiristeli hampaitaan valkoisen talon edessä. Aidoitus oli siirretty 15 metriä loitommaksi ja katolla viiletti erikoisjoukkojen miehiä pyssyt kainalossa... ihan semmosta suuren maailman meinikiä, vaikka minä en mielenosoituksen keskelle osunutkaan. Tyydyimme pienempään ja sivistyneempään ilmaisuun. Mutta en aio ottaa tavaksi, enkä ajatellut enää lähiaikoina käydä maan pääkaupungissa.
Eikä ole mitään muitakaan matkoja tiedossa, paitsi siis kotomaan juhannusjuhlat, joihin tässä on alettu harjoitella. Viime aikoina on kovasti paleltu eli olen taas kokeillut sukkahousujen käyttöä (ei -kele niitä voi pitää) ja kärsinyt lievästä aamupäänsärystä. Kun täytyy yrittää valmistautua juhlimiseen. Tottumus on toinen luonto ja harjoitus tekee mestarin... mutta punaviiniä ei pää kestä eikä pullollista kuohuvaakaan enää kovin kivuttomasti.
Tämä kevät pyhitetään juomakyvyn kohotuksen lisäksi kunnonkohotukselle! Tässä on 13 viikkoa kesälomaan eli SUOMEEN ja koska eika menee niin nopeasti ja viime vuoden veroilmoitukset alkaa olla plakkarissa, niin aion jättää työt vähemmälle ja nostaa projektin Kata Kuntoon keskiöön. Ihan vaan siitä syystä, että tämä maallinen tomumaja alkaa osoitella väsymisen merkkejä, joista on vaarassa tulla työkykyä vakavasti kuormittavia. Kuten esimerkiksi käyttökelvottomat peukalot jotenkin haittaavat tätä hommaa. No peukalot yleensä toimertuvat, mutta vasen olkapää on alkanut vihotella ja silloin ollaan kyllä jo vakavamman äärellä.
Mutta ei hätä ole tämän näköinen. Itsepähän vastaan aikatauluistani eli punakynä käyttöön ja enemmän aikaa kuntoiluun. Sillä juurikin nyt on aika liikkua metsässä ja luonnossa, kun ei ole liian kylmä eikä liian kuuma. Lisäksi jatkan Pilates-tunneilla kaksi kertaa viikossa ja voisi taas sitä tennistäkin pelata (kun kerran ei tarvitse tuolla vasurilla mätkiä).
Tämä koneella istuminen ei edelleenkään tee hyvää yläselälleni, mutta jonkinverranhan tässä on istuttava, kun kerran tuon opetuspestin otin. Mukavaa vaihtelua, mutta ottipahan taas aikaa, kun yritin muistella kaikki lausetyypit ja objektisäännöt ja eksistentiaalilauseet... Mutta kyllä ne sieltä löytyy nyt kun saan katsoa varmistusta Leila Whiteltä. Vaan onpahan opittavaa, kun saattaisi ehkä englanniksikin kielitietoa tarvita. Mutta espanjan tunnilla edelleen helpommin puhun venäjää kuin espanjaa... ihan kummalliseen solmuun nämä kielet minun päässäni ovat keriytyneet. Jaksaisikohan sitä jatkaa vielä syksylläkin opintoja vai ottaisiko enemmän vapaa-iltoja?
Varvastossukautta alkaa olla jo ikävä. Vaikka aurinko paistaakin, niin näillä varpailla ei ole vielä kertaakaan tohtinut flipfloppeja käyttää, ja aamukahvi terassilla on todellakin ollut poikkeus tänä keväänä. Sanovat, että tulee kylmä kesä, minkä kiitollisena otan vastaan, sillä se todennäköisesti tarkoittaa juuri sopivaa (27-33 asteen) lämpötilaa. Ja jos Suomessa sataakin, niin ei haittaa, sillä aion höyrystää nahkaani erilaisissa saunoissa koko ajan. Vaikka tänä talvena olen selvinnyt saunattomuudesta paremmin kuin koskaan aikaisemmin (ei se silti helppoa ole ollut).
Ei tässä ole mitään sen kummoisempaa raportoitavaa. Kaikki on kohdallaan ja yritetään nauttia jokaisesta päivästä ja jokaisesta kahvikupillisesta! Ei anneta pikkuasioiden (kuten reilun kahden tonnin sillan rakentamisen tähän hammaskalustoon) häiritä ja kerätään rohkeutta alkaa etsiä muitakin terveyspalveluita... nyt kun kaikki on hyvin, niin pitäisi hoitaa kaikki sälä eikä odottaa, että jotain vakavaa tapahtuu, mutta no... Minä kun en edelleenkään tiedä kuka olisi hyvä omalääkäri ja olen vissiin ylikriittinen joidenkin asioiden suhteen. Puolensa ja puolensa sillä, että tekee töitä terveyspalveluiden parissa ja kuulee niin monenlaista.
Pysykäämme, ja pysykäätte, terveinä! Toivottavasti nähdään kesällä.
(Ja tämän blogin loppuun ei tarvikaan laittaa sitä litaniaa, että this is Kata´s Way eli Balanced is Painless... mutta tulipahan laitettua. Käykää siis myös työblogissani: KatasWay. Minä yritän jaksaa alkaa väkertämään tämän vuoden kirjanpitoa, kun kerran on jo maaliskuu.)
Ainakin aika viilettää niin vauhdilla, ettei perässä pysy. Tulipahan tässä käytyä pari kertaa (autolla) D.C:ssä ja jopa tällainen epäpoliittinenkin ihminen kiristeli hampaitaan valkoisen talon edessä. Aidoitus oli siirretty 15 metriä loitommaksi ja katolla viiletti erikoisjoukkojen miehiä pyssyt kainalossa... ihan semmosta suuren maailman meinikiä, vaikka minä en mielenosoituksen keskelle osunutkaan. Tyydyimme pienempään ja sivistyneempään ilmaisuun. Mutta en aio ottaa tavaksi, enkä ajatellut enää lähiaikoina käydä maan pääkaupungissa.
Eikä ole mitään muitakaan matkoja tiedossa, paitsi siis kotomaan juhannusjuhlat, joihin tässä on alettu harjoitella. Viime aikoina on kovasti paleltu eli olen taas kokeillut sukkahousujen käyttöä (ei -kele niitä voi pitää) ja kärsinyt lievästä aamupäänsärystä. Kun täytyy yrittää valmistautua juhlimiseen. Tottumus on toinen luonto ja harjoitus tekee mestarin... mutta punaviiniä ei pää kestä eikä pullollista kuohuvaakaan enää kovin kivuttomasti.
Tämä kevät pyhitetään juomakyvyn kohotuksen lisäksi kunnonkohotukselle! Tässä on 13 viikkoa kesälomaan eli SUOMEEN ja koska eika menee niin nopeasti ja viime vuoden veroilmoitukset alkaa olla plakkarissa, niin aion jättää työt vähemmälle ja nostaa projektin Kata Kuntoon keskiöön. Ihan vaan siitä syystä, että tämä maallinen tomumaja alkaa osoitella väsymisen merkkejä, joista on vaarassa tulla työkykyä vakavasti kuormittavia. Kuten esimerkiksi käyttökelvottomat peukalot jotenkin haittaavat tätä hommaa. No peukalot yleensä toimertuvat, mutta vasen olkapää on alkanut vihotella ja silloin ollaan kyllä jo vakavamman äärellä.
Mutta ei hätä ole tämän näköinen. Itsepähän vastaan aikatauluistani eli punakynä käyttöön ja enemmän aikaa kuntoiluun. Sillä juurikin nyt on aika liikkua metsässä ja luonnossa, kun ei ole liian kylmä eikä liian kuuma. Lisäksi jatkan Pilates-tunneilla kaksi kertaa viikossa ja voisi taas sitä tennistäkin pelata (kun kerran ei tarvitse tuolla vasurilla mätkiä).
Tämä koneella istuminen ei edelleenkään tee hyvää yläselälleni, mutta jonkinverranhan tässä on istuttava, kun kerran tuon opetuspestin otin. Mukavaa vaihtelua, mutta ottipahan taas aikaa, kun yritin muistella kaikki lausetyypit ja objektisäännöt ja eksistentiaalilauseet... Mutta kyllä ne sieltä löytyy nyt kun saan katsoa varmistusta Leila Whiteltä. Vaan onpahan opittavaa, kun saattaisi ehkä englanniksikin kielitietoa tarvita. Mutta espanjan tunnilla edelleen helpommin puhun venäjää kuin espanjaa... ihan kummalliseen solmuun nämä kielet minun päässäni ovat keriytyneet. Jaksaisikohan sitä jatkaa vielä syksylläkin opintoja vai ottaisiko enemmän vapaa-iltoja?
Varvastossukautta alkaa olla jo ikävä. Vaikka aurinko paistaakin, niin näillä varpailla ei ole vielä kertaakaan tohtinut flipfloppeja käyttää, ja aamukahvi terassilla on todellakin ollut poikkeus tänä keväänä. Sanovat, että tulee kylmä kesä, minkä kiitollisena otan vastaan, sillä se todennäköisesti tarkoittaa juuri sopivaa (27-33 asteen) lämpötilaa. Ja jos Suomessa sataakin, niin ei haittaa, sillä aion höyrystää nahkaani erilaisissa saunoissa koko ajan. Vaikka tänä talvena olen selvinnyt saunattomuudesta paremmin kuin koskaan aikaisemmin (ei se silti helppoa ole ollut).
Ei tässä ole mitään sen kummoisempaa raportoitavaa. Kaikki on kohdallaan ja yritetään nauttia jokaisesta päivästä ja jokaisesta kahvikupillisesta! Ei anneta pikkuasioiden (kuten reilun kahden tonnin sillan rakentamisen tähän hammaskalustoon) häiritä ja kerätään rohkeutta alkaa etsiä muitakin terveyspalveluita... nyt kun kaikki on hyvin, niin pitäisi hoitaa kaikki sälä eikä odottaa, että jotain vakavaa tapahtuu, mutta no... Minä kun en edelleenkään tiedä kuka olisi hyvä omalääkäri ja olen vissiin ylikriittinen joidenkin asioiden suhteen. Puolensa ja puolensa sillä, että tekee töitä terveyspalveluiden parissa ja kuulee niin monenlaista.
Pysykäämme, ja pysykäätte, terveinä! Toivottavasti nähdään kesällä.
(Ja tämän blogin loppuun ei tarvikaan laittaa sitä litaniaa, että this is Kata´s Way eli Balanced is Painless... mutta tulipahan laitettua. Käykää siis myös työblogissani: KatasWay. Minä yritän jaksaa alkaa väkertämään tämän vuoden kirjanpitoa, kun kerran on jo maaliskuu.)
tiistai 7. helmikuuta 2017
Kun talvea ei tullutkaan...
Tänä vuonna meitä on hellitty lämpimillä ja aurinkoisilla keleillä, joten olen lenkkeillyt enemmän kuin koskaan aikaisemmin täällä asuessani. Elämä on ollut tällaista kuntoilupainotteista, joskin enemmän ja vähemmän koko ajan on jokin pieni flunssanpoikanen pyrkinyt päälle. C-vitamiinia, sinkkiä ja D-vitamiinia on kulunut kunnioitettavia määriä; olen myös tarttunut colloidal silver pulloon (käytän silmätippoina) ja imenyt kohta kaikki siankärsämöt ja kylmänropit.
Ja minähän en yleensä anna periksi. Joka toinen päivä mietin, että onkohan kyseessä allergia, sillä täällä jo kukkiikin kaikki ja sitten on niitä erinäisiä homeitiöitä ja muuta, mihin ei ole Suomessa tottunut. Vihdoin sain myös näkyvimmät hämähäkinseitit puunattua eli hetkellisesti uskottelin itselleni, että meillä ei olisi paljoa pölyä. Vaikka on sitä. Ja ilmastointi puhaltaa koko ajan lisää, enkä ole jynssännyt ruokahuoneen grand moldingeja eli niitä krimeluureja, joihin kaikki tarttuu kiinni kuin takkiainen.
Töissä käyn invaasiota banaanikärpäsiä vastaan, sillä saimme uudet mullat kukkasiin ja mukana tuli mojova kärpäskasvusto. Tällä hetkellä yksi kukka on käytävällä jäähyllä ja katsotaan vieläkö se pääsee takaisin vai heitänkö harakoille. Pakkasta on käsittääkseni ollut tänä talvena kolme kertaa, mikä tarkoittaa, että myös kaikki pöpöt ovat hyvässä vedossa ja vain odottavat pahaa-aavistamatonta uhria, johon iskeä kiinni. Pahinta on juurikin tämä puolikuntoisuus, eli tila, jossa toimistotyön tekeminen sujuisi kyllä ihan ookoo, mutta ihmisiin koskeminen on kyseenalaista (vaikka sitä se on tavallaan kai aina), ja joutuu koko ajan miettimään onko työkuntoinen vai ei,
Tällä hetkellä minua vaivaa ilmiöpohjainen hikoileminen ja sitten taas syöksyminen kylmänväreisiin, ja aika pitkään näitä oireita käsittelin tähän ikään ´kuuluvina´ kammottavuuksina. Kun ei ole kuumetta, ei yskää, nuhaa, kurkkukipua, mutta lievä painontunne rinnassa ja yöllä herää närästykseen! Onpahan epämiellyttävää (, mutta ei tokikaan vielä tarkoita kahvista luopumista).
Elämän arvaamattomuus antoi muistutuksen itsestään eilen. Läheisen ystäväni aviopuoliso oli lyyhistynyt kuntosalilla (sydänkohtaus) ja ryntäsin äkkipikaa kuskaamaan ystävääni sairaalaan, sillä hän ei halunnut ajaa autoa tuossa tilassa. Ei tullut minullekaan mieleen jännittää parkkipaikan tai oikean osoitteen löytämistä, kun on hätä, niin kaikki järjestyy! Istuksin pari tuntia ER:n odotushuoneessa tarkkailemassa tilannetta ja kyllähän se elämän todellisuus jysähti. Kun ensiapu on ainoa paikka, mistä voi hakea apua (vakuutussyistä) ja samassa tilassa odottavat pienet lapset, nuoret ja aikuiset räkänokkineen ja välistä kärrätään paareilla joku suoraan sisään.
En nähnyt mitään maatamullistavaa, ei ollut puukotuksia, ei huutoa eikä parkua, vaan alistuneita kasvoja, tuskaisia silmiä ja poliiseja. Jokainen henkilökuntaan kuuluva oli ystävällinen ja empaattinen, joten saatoin hyvillä mielin sivustatarkkailijana vain seurata tilannetta. Ahdisti silti. Ahdisti oma ennakkoluulo siitä kenen viereen istua. Ahdisti oma välinpitämättömyys. En ole koskaan nimittäin ollut potilaana missään sairaalassa (paitsi punnertamassa tuon jälkikasvun pihalle pianaikaan 20 vuotta sitten), enkä ole kokenut tarpeekseni pohtia tarkemmin sitä, mitä kaikkea tuohon maailmaan kuuluu. Olen siis onnekas. Vierailijanakaan en ole kovin paljoa odotussaleja kyntänyt ja käsitykseni tämän maan sairaanhoidosta on puhtaasti televisiosarjoista opittua.
Ystäväni mies selviää erittäin vakavasta tilanteestaan, vaikkakaan kaikkia seuraamuksia emme vielä tiedä. Mutta sen tiedän, että vietin yön tarkkaillen varsin herpaantumatta oman äijäseni hengityksenrytmiä - niin, ja hikoillen. Tänä aamuna olikin sitten helppo antaa periksi ja julistauduin sairaaksi! Peruutin ja uudelleenorganisoin kahden päivän työt ja otin kirjan eteeni. Tai no, pelasin iPadillä pasianssia ja makasin terassin sohvalla kuunnellen linnunlaulua. Kuullostelen josko tästä kehittäisi yskää, nuhaa tai muuta rinnanrohinaa. Ja mainitsinko jo, että hikoilen. Mutten palele, paitsi varpaat, eikä kuumettakaan ole. Äiti aina kielsi menemästä pihalle, kun olin sairaana, joten ristiriitaisin mielin siinäkin suhteessa. Vaikka ulkolämpötila on kaksikymmenta plussalla. Helmikuussa.
Otan rauhallisesti. Sellainen oli äijäseni hengitysrytmikin ihan koko yön, mutta onhan se hyvä, että omin korvin kuulostelin! Joskus on tarpeen pysähtyä. Olla läsnä. Menenkin siis hoitamaan kahta ihanaa koirulia, jotka odottavat isäntäänsä kotiin sairaalasta, ja hänen tullessaan ovat ihan yhtä iloisia ja odottavaisia kuin aina.
Ja aina kiitollisia, kun oma rakas tulee kotiin.
Ja minähän en yleensä anna periksi. Joka toinen päivä mietin, että onkohan kyseessä allergia, sillä täällä jo kukkiikin kaikki ja sitten on niitä erinäisiä homeitiöitä ja muuta, mihin ei ole Suomessa tottunut. Vihdoin sain myös näkyvimmät hämähäkinseitit puunattua eli hetkellisesti uskottelin itselleni, että meillä ei olisi paljoa pölyä. Vaikka on sitä. Ja ilmastointi puhaltaa koko ajan lisää, enkä ole jynssännyt ruokahuoneen grand moldingeja eli niitä krimeluureja, joihin kaikki tarttuu kiinni kuin takkiainen.
Töissä käyn invaasiota banaanikärpäsiä vastaan, sillä saimme uudet mullat kukkasiin ja mukana tuli mojova kärpäskasvusto. Tällä hetkellä yksi kukka on käytävällä jäähyllä ja katsotaan vieläkö se pääsee takaisin vai heitänkö harakoille. Pakkasta on käsittääkseni ollut tänä talvena kolme kertaa, mikä tarkoittaa, että myös kaikki pöpöt ovat hyvässä vedossa ja vain odottavat pahaa-aavistamatonta uhria, johon iskeä kiinni. Pahinta on juurikin tämä puolikuntoisuus, eli tila, jossa toimistotyön tekeminen sujuisi kyllä ihan ookoo, mutta ihmisiin koskeminen on kyseenalaista (vaikka sitä se on tavallaan kai aina), ja joutuu koko ajan miettimään onko työkuntoinen vai ei,
Tällä hetkellä minua vaivaa ilmiöpohjainen hikoileminen ja sitten taas syöksyminen kylmänväreisiin, ja aika pitkään näitä oireita käsittelin tähän ikään ´kuuluvina´ kammottavuuksina. Kun ei ole kuumetta, ei yskää, nuhaa, kurkkukipua, mutta lievä painontunne rinnassa ja yöllä herää närästykseen! Onpahan epämiellyttävää (, mutta ei tokikaan vielä tarkoita kahvista luopumista).
Elämän arvaamattomuus antoi muistutuksen itsestään eilen. Läheisen ystäväni aviopuoliso oli lyyhistynyt kuntosalilla (sydänkohtaus) ja ryntäsin äkkipikaa kuskaamaan ystävääni sairaalaan, sillä hän ei halunnut ajaa autoa tuossa tilassa. Ei tullut minullekaan mieleen jännittää parkkipaikan tai oikean osoitteen löytämistä, kun on hätä, niin kaikki järjestyy! Istuksin pari tuntia ER:n odotushuoneessa tarkkailemassa tilannetta ja kyllähän se elämän todellisuus jysähti. Kun ensiapu on ainoa paikka, mistä voi hakea apua (vakuutussyistä) ja samassa tilassa odottavat pienet lapset, nuoret ja aikuiset räkänokkineen ja välistä kärrätään paareilla joku suoraan sisään.
En nähnyt mitään maatamullistavaa, ei ollut puukotuksia, ei huutoa eikä parkua, vaan alistuneita kasvoja, tuskaisia silmiä ja poliiseja. Jokainen henkilökuntaan kuuluva oli ystävällinen ja empaattinen, joten saatoin hyvillä mielin sivustatarkkailijana vain seurata tilannetta. Ahdisti silti. Ahdisti oma ennakkoluulo siitä kenen viereen istua. Ahdisti oma välinpitämättömyys. En ole koskaan nimittäin ollut potilaana missään sairaalassa (paitsi punnertamassa tuon jälkikasvun pihalle pianaikaan 20 vuotta sitten), enkä ole kokenut tarpeekseni pohtia tarkemmin sitä, mitä kaikkea tuohon maailmaan kuuluu. Olen siis onnekas. Vierailijanakaan en ole kovin paljoa odotussaleja kyntänyt ja käsitykseni tämän maan sairaanhoidosta on puhtaasti televisiosarjoista opittua.
Ystäväni mies selviää erittäin vakavasta tilanteestaan, vaikkakaan kaikkia seuraamuksia emme vielä tiedä. Mutta sen tiedän, että vietin yön tarkkaillen varsin herpaantumatta oman äijäseni hengityksenrytmiä - niin, ja hikoillen. Tänä aamuna olikin sitten helppo antaa periksi ja julistauduin sairaaksi! Peruutin ja uudelleenorganisoin kahden päivän työt ja otin kirjan eteeni. Tai no, pelasin iPadillä pasianssia ja makasin terassin sohvalla kuunnellen linnunlaulua. Kuullostelen josko tästä kehittäisi yskää, nuhaa tai muuta rinnanrohinaa. Ja mainitsinko jo, että hikoilen. Mutten palele, paitsi varpaat, eikä kuumettakaan ole. Äiti aina kielsi menemästä pihalle, kun olin sairaana, joten ristiriitaisin mielin siinäkin suhteessa. Vaikka ulkolämpötila on kaksikymmenta plussalla. Helmikuussa.
Otan rauhallisesti. Sellainen oli äijäseni hengitysrytmikin ihan koko yön, mutta onhan se hyvä, että omin korvin kuulostelin! Joskus on tarpeen pysähtyä. Olla läsnä. Menenkin siis hoitamaan kahta ihanaa koirulia, jotka odottavat isäntäänsä kotiin sairaalasta, ja hänen tullessaan ovat ihan yhtä iloisia ja odottavaisia kuin aina.
Ja aina kiitollisia, kun oma rakas tulee kotiin.
lauantai 21. tammikuuta 2017
Ja minä puhun ruuasta
Enkä mainitse geenimanipuloitua moskaa olleskan, ihan vaan sillä perusteella, että kaipa sekin kohta heitetään huitsin tuuttiin ilmastonlämpenemisen kaveriksi. Tässä maassa on nyt semmonen johtaja, joka päättää, että ilmasto ei lämpene. Ehkä saamme jääkauden vierailemaan?
Mutta asiaan. Meitä kaikkiahan tietenkin kiinnostaa ruoka ja sen nauttiminen, joten kirjaanpa taas kerran huomioitani asiasta. Jaa että miksi? No siksi, että (sitä on pyydetty kirjoituksen aiheeksi) huomaan ihan muina naisina omankin ruokavalioni muuttuvan paikallisempaan suuntaan. Enkä nyt tarkoita tätä henkilökohtaista kamppailuani gluteenittoman ja sokerittoman ruokavalion kanssa, se on toinen juttu.
Sillä aamiainen on päivän tärkein ateria ja täällä se koostuu joko ylenpalttisesta hiilari- ja sokeritankkauksesta (bagelit, muffinssit, paikalliset sokeripuustit, pancakes hillolla ja kermavaahdolla, keksit, browniesit ja mitä moninaisemmat murot) tai sitten tukevammasta munakas-annoksesta, johon ehdottomasti kuuluu paistettuja perunoita! Noita perunoita aika pitkään arastelin (varsinkin kun ne on uitettu rasvassa), mutta hmm... maku muuttuu ja nykyisin ne maistuvat hyviltä!
Minulle maistuu kumpikin aamiaistapa, mutta vain erikoistapauksissa, kuten viikonloppubrunssi, ja mieluusti yhdistettynä. Teen vain oman pannukakkuni (siis amerikkalainen pancake ei suomalainen uunipannari) joko banaanista tai mantelijauhosta ja muu perhe vatkaa sen pussista. Ja ravintoloista tiedän ne paikat, joissa muffinssin/pullan saa vaihdettua gluteenittomaan pannariin, ja nautin sen hyvällä omallatunnolla kerran puolessa vuodessa. Ja sen munakkaan tulee sisältää juustoa, tomaattia ja paprikaa (ei missään nimessä pekonia minulle) ja se täytyy tarjoilla sourcreamin ja guacamolen kanssa! Tai vähintäänkin avocado-siivujen. Ja niitä perunoita tulee ravintolassa kyytipoikana... Varsin yleinen aamupala on myös breakfast burrito, mutta siihen en ole tykästynyt (koska gluteenittomana sitä ei juuri löydy).
Kaiken edellämainitun ahtamisen jälkeen lounas maistuu sitten vasta yhden jälkeen. Ja lounaaksi voi heittää samanmoisen satsin, mutta kaikkein yleisin lounasruoka täällä on ehdottomasti sandwitch mitä erilaisimmilla täytteillä ja lisukkeilla. Sandwitchiksi kutsutaan kaikkea missä kahden leivän (leipä voi vaihdella paahtoleivästä foccacciaan) väliin laitetaan mitä tahansa paitsi kunnon pihvi, joka muuttaa sen hamburgeriksi. Ja lisukkeen voi sitten valita mieltymystensä (eli ravintolavalinnan) mukaan: ranskalaisia, perunalastuja, salaattia, hedelmäsalaattia tai cole slowta. Lounas on useimmiten kylmä ruoka (paitsi ne ranskalaiset) eli täällä hampurilainen kuuluu enemmänkin päivällisajan vatsantäytteeksi. Myös salaatit ovat suosittuja lounasaikaan ja annokset ovat runsaita ja herkullisia, joskin terveellisyyden kustannuksella. Salaattiin kuuluu usein myös pähkinöitä/guacamolea/krutonkeja/pekonia/jotain makeaa kuten hedelmiä tai marjoja ja runsaasti salaatinkastiketta, joten se kannattaa aina pyytää on side, jotta sen salaatin pystyy syömään. Paikasta riippuen on saatavilla erinomaisen terveellisiäkin salaatteja, mutta tarkkana saa olla.
Muita lounasvaihtoehtoja on tietenkin runsaasti: tacot, kiinalainen, thaimaalainen ja kaiken muun maalainen ruoka on suosittua ja herkullista, mutta nämä annokset sisältävät aina TOSI paljon sokeria eli makeutta. Kastikkeita käytetään runsaasti ja koskapa kansakunta on liotettu sokerissa jo vuosikymmeniä, niin makea on täällä perusmaku. Itseäni tämä tökkii monissa nuudeli- ja wokkipaikoissa, joissa tavallisesti tilaankin nykyisin sushia. (Yksi japanilainen paikka keittää porkkanat sokeriliemessä ja sitä tarjotaan sitten riisin sijaan terveellisempänä vaihtoehtona, yäk.)
Paikallisempi ruoka, myös lounaaksi, on bbq ja erilaiset merenelävät, katkaravut etunenässä. Barbeque on erinomaisen maukasta, sitä saa possusta, naudasta tai kanasta, ja näihin annoksiin kuuluu aina papuja. Tämä ei ole minun suosikkini, sillä vaikka bbq-kastikkeita on monenlaisia, ne ovat kaikki minuun makuuni sokeriliemiä, samoin papujen kastikkeet. Sen sijaan paistetut suolakurkut maistuisivat minulle oikein hyvin, mutta no, ne on kastettu venhäjauhoissa ja uppopaistettu eli aika kaukana terveellisestä. Myös hashbrowneista tykkäisin, tosin jälkkärinä, mutta mitä muuta voi olettaakaan, kun kyseessä on öljyssä uppopaistettu pullataikina. Tämä on siis se lisuke, jonka tilalla Suomessa oli ruisleipäpala.
Shrimp ja grits on myös paikallinen herkku eli mauttoman puuron seassa on katkarapuja; minusta grits maistuu vetelälle mannapuurolle, jonka kanssa nauttisin mieluummin kiisseliä kuin katkarapuja, joista kyllä muuten tykkään! Katkarapu täällä on noin kuusi kertaa isompi kuin Suomessa pakasteena myytävä serkkunsa. Ja tuoreena herkullista. Muista merenelävistä minä en sitten tykkääkään, crabcakeja kyllä syön, mutta (tasku)rapujen syöminen ei muuten kuuluu suosikkipuuhiini.
Myös kalaa saa tietenkin monenlaista ja onkin ottanut aikansa oppia, mitä kalaa täällä kannattaa syödä. Sillä osa on viljeltyä ja antibioitua, mutta sitten on tuoretta ja wild caught, joka on selvästi kalliimpaa, mutta myös maukkaampaa. Kalasanasto ei ole vieläkään ihan kunnolla hallussa, mutta kun käy paikallisessa (erikois)kalakaupassa, niin pikkuhiljaa oppii tunnistamaan. Minä tykkään mahi mahista ja useissa paikoissa saa valita haluaako pannulla tai öljyssä paistettua vai jopa grillattua. Paitsi jos menee perinteiseen fish camp -ravintolaan, jossa kaikki on vanhan kaavan mukaan uppopaistettua. Mutta ah niin hyvää ja elämys sinänsä!
Kaikki edellä mainutut ruokalajit käyvät sopuisasti sekä lounaaksi että päivälliseksi! Täällä ei olla kovin tarkkoja rajaamaan jotain ruokaa määrättyyn kellonaikaan kuuluvaksi. Erikoistuneet aamiaispaikat sulkeutuvat kello 3, mutta siihen asti tarjoillaan sekaisin aamiaista ja lounasta. Kaikki thai-paikat ovat kiinni kello 3-5 ja muuntuvat sitten päivällispaikoiksi. Pikaruokapaikat ovat auki 24/7, mutta siitäkään huolimatta en niissä käy. Ns. amerikkalainen ruokapaikka tarjoaa listallaan sandwitcheja, hampurilaisia, salaatteja ja main dishejä, jotka ovat kanaa, possua, kalaa tai nautaa ja lisäkkeenä ranskalaiset tai sweet potato fries, perunamuusi (mashed potatoes), erilaiset pavut ja salaatti.
Ja sitten sweet tea! Paikalliset ryystävät kylmää teetä hurjia määriä, ja nesteytys onkin tärkeää kesäkuumalla. Jääteeksi kai sitä suomalaisittain pitäisi kutsua, mutta se on kyllä yhtä makeaa kuin toinen ikiherkku: coca cola. Ja joka ravintolassa sitä tuodaan lisää niin paljon kuin jaksaa juoda ja tyrkytetään mukillinen myös matkaan lähiäisiksi. Ja kyllä: nykyään, jos lasissani on enää jääpajoja jäljellä ENNEN kuin se täytetään, niin vähennän tippisummaa huonosta palvelusta. Minun teeni on toki unsweet ja mieluiten sitruunalla, sillä onhan se vähän kitkerää, mutta silti paremman makuista kuin kraanavesi. Niin, ja pillillä juodaan kaikki kylmät juomat (paitsi viini lasista ja olut pullosta/tölkistä) ja kahvi pahvimukista sen kannessa olevat pienen reiän läpi eli tavallaan pillihän sekin on! Jos saan kahvia oikeasta kupista, niin taatusti julkaisen siitä kuvan facessa/instassa (paitsi kantapaikoissani, joihin olen jättänyt oman mukini)!
No entäs viini! Täällähän sitä saa jos jonkinlaista ja jonkinhintaista. Paikallinen (Pohjois-Karoliinassa kasvatettu) viini on tehty muscadeno-rypäleestä, joka on makea. Yhdessäkään pullossa ei lue sokerimäärää ja pääosa punaviineistä on MAKEITA. Myöskään valkkareissa ei kerrota onko kyseessä makea tai vielä makeampi tuote, tämä pitää tarkistaa (no tietenkin) puhelimen appsilla! Tai sitten käydä maistamassa ja muistaa mistä tykkää. Sokkona ei kannata pulloa ostaa, jos haluaa taatusti kuivaa. Onneksi kuohuvissa senkään on printattuna sweet, dry tai extra dry. Minä olen ratkaissut viinihaasteen niin, että kotiin ostan vain eurooppalaisia viinejä (WorldMarketissa on maistiaiset joka lauantai ja jos ostaa vähintään 4 pulloa (mitä tahansa viiniä) niin saa 25% alennusta) tai aina maistiaisten jälkeen jos sattuu kuivaa löytymään. Ravintoloissa pyydän mahdollisimman kuivaa ja saan eteeni kaksi pikkulasillista maistiaisia, joista voin sitten valita kuivemman (ja eka lasillinen meni huiviin ilmaiseksi siinä miettiessä). Viinilasillinen on noin 16-18 senttiä enkä ole sitä koskaan nähnyt mitattavan, pullosta se kaadetaan silmämääräisesti. (Paitsi jos ostaa koko pullon, mikä ei ole mikään ongelma sekään, sen saa ottaa mukaan lähteissään.)
Normi päivällisaika on täällä kello 7-10, mikä meille suomalaisille sopii hyvin, sillä kuudelta ravintoloissa on vielä hyvin tilaa eikä tarvitse odottaa pöytää. Me siis edelleen mieluummin nautimme ruuan kello 6 kuin kello 9 eli ihan kaikkeen emme ole tottuneet. Tämän myöhäisen ajankohdan vuoksi paikalliset eivät tunne käsitettä iltapala, mutta lounaan ja päivällisen välissä toki nautitaan snacksejä. Voihan snäksit sentään! Erilaiset välipalat ovat kauppojen tarjonnan kulmakivi, sillä lapset eivät kai voi istahtaa autoon ilman jonkinlaista välipalaa ja hyvin monen lapsen kouluun kuljetettava eväsruoka on pelkkää snäksiä. Eli sipsejä, karkkeja, suolakekseja, keksejä... Tottakai löytyy myös hivenen terveellisempiä vaihtoehtoja, mutta eivät snäksit normaalin ruuan tasolle tietenkään pääse. Jokaisessa kaupassa on lapsille tarjolla ilmaisia keksejä, jotta pysyvät kärryissään hiljaa, kun äidit hoitavat ruokaostokset. (Ja äidille se viininmaistajainen.)
Koska meille on edelleen vieras ajatus, että ravintolassa pitää odottaa pöydän vapautumista, niin käymme ulkona aamiaisella todella harvoin. Sunnuntaisin (kirkon jälkeen) ei pääse yhteenkään ravintolaan ilman 45-60 minuutin jonotusta!
Lopuksi vielä muutama huomio: juusto on täällä aina siivutettua tai kuutioitua (tai sellaseksi ajateltua) eli juustohöylää emme ole kahteen vuoteen enää käyttäneet. Valmiiksi raastettua juustoa löytyy noin kahtakymmentä eri sorttia ja keitettyjä munia tietenkin kanssa. Leikkeleet (on sokeroituja tai hunajoituja) ovat ns. lunch meat eli sitä tungetaan noin 6-8 siivun kokoinen könttä leipien väliin (open sandwitch on jotain kovin eurooppalaista). Aamiaisleivän väliin tungetaan maapähkinävoita ja marmelaadia. Sipsit ovat ruokaa eli kuuluvat aterian osaksi; popcornit ovat telkkarinkatsomisruokaa ja useimmiten makeita. Maito säilyy pilaantumatta 6 viikkoa. Bileissä ja mitä erilaisemmissa illanvietoissa viedään aina jotain syötävää mukana ja jos kaikkea ei ole syöty, loput kannetaan takaisin kotiin. Ja koskapa täällä on ihan kaikkea tarjolla niin, mitäs sanotte erään ravintolan erikoisuudesta: sushiannos miniburgereilla! Vaikka mikä minä olen tuomitsemaan: minun suosikkilounaani on erinomaisen hyvin yhteensopiva sushiannos ja iso latte. Nam!
Yhtä kaikki: hyvä ruoka, parempi mieli!
lauantai 7. tammikuuta 2017
Jenkkiytyminen osa 3.
Koska olen melkein hyperventilaatiotilassa syystä, että matkat Suomeen on kesäksi buukattu sekä minulle että likalle, vaikka emme tietenkään samoilla lennoilla tahi kotiappäin edes samalla viikolla tule, niin tulipa taas todistettua, että synkinkin suomalainen aijan myötä muuttuu ja muuttaa toimintatapojaan. Kerronpa.
Esimerkki yksi tapahtui muutama viikko sitten kahvilassa. No, kaikki nää mun esimerkit taitaa olla kahvilasta, mistä voi päätellä, että todellakin vietän kunnioitettavan määrän laadukasta ja kofeiinirikasta aikaani kahviloissa; mutta vain siitä syystä, että suomalaisuus minussa vaatii jokapäiväistä suureellista mustan juoman kuluttamista. Mutta siis, istuksin DeanDeLucassa ja koskapa siellä on kaupungin paras kahvi ILMAN nettiyhteyttä (mikä hyytävä vääryys sinänsä), niin jotta en kuluttaisi ihan koko kuukausittaista dataani yhdellä istumalla, niin silmääni osui erään keski-ikäistyvän rouvan haahuilu edestakaisin. Siis ainakin kymmenen minuuttia kuljeskeli kori kainalossa ja yritti päättää, mitä haluaa ostaa.
Ensimmäinen, suomalais- vai olisiko sittenkin satakuntalaisäitini runnomaan, -kulttuuriin perustuva, vähättelevä reagointitapani tilanteeseen oli, että rouva-kulta, ehkäpä sinun ei kannattaisi ostaa ensimmäistäkään noista syvästi epäterveellisistä, jouluisiin syöminkeihin erinomaisesti sopivista tuotteista, koska olet yltiöpäisen lihava. Siis kaikella rakkaudella, mutta kuitenkin. Jenkki minussa kuitenkin nosti päätään ja ALOIN JUTUSTELUN tämän rouvan kanssa siitä, että Southparkissa olisi paljon isompi, suureellisempi ja kymmenkertaisesti valinta-aikaa vaativa DeanDeLuca, jonne sinun kannattaisi mennä ostoksille. Meillä oli oikein mukava jutustelu ja hänen lähtiessään suomalainen terveyspuritaani ja alan työläinen minussa kävi kiivasta päänisisäistä keskustelua erinomaisen kohteliaan jenkkiminäni kanssa pitkän tovin. Onneksi oli kahvia saatavilla, sillä muuten olisi saattanut iskeä päänsärky kaiken identiteettikriisin keskelle.
Tänään päätin uhmata kaikkia säänjumalia ja erinomaisen ennustetusta lukimyräkästä piittaamatta otin ja läksin lähi-Sturbuksiin kahville ja netteilemään. Koskapa suurin osa vaateliikkeistä ja putiikeista näyttää olevan kiinni, koska siis on pakkasta ja sataa vettä/lunta, eikä niitä talvirenkaita ole vieläkään kenellekään taivaasta tipahtanut, niin sturbuksi on kovasti täynnä. Ja muutenkin noin niinkuin sturbuksin asiakkaana kuulun vähemmistöön, koska usein jään istuksimaan ilmaisen nettiyhteyden luvatussa kahvilassa, enkä tukka putkella ota ja kiiruhda pahvimukini kanssa johonkin epäerinomaiseen tärkeään askareeseen, niin tapahtui kummia:
Ihan tyynesti pyysin yhtä tyttöä keräämään kimpsunsa ja kampsunsa, jotta toinen tuoli vapautuisi minulle, ja istuin samaan pöytään! Koska rakas lukijani, olet suomalainen, niin peruutapas taaksepäin ja lue tämän kappaleen ensimmäinen lause uudestaan!
Tein tämän kaiken erinomaisen kohteliaasti ja sen kummempia miettimättä. Kyllä olisi kenellä tahansa manselaisella mennyt pullat väärään kurkkuun, jos olisi nähnyt! Tässä me nyt istutaan vastakkain, kumpikin oman näyttöruudun takana ja esitetään viileää. Kattokaas, kun me vaan voidaan tällain suuren maailman tapaan olla saman pöydän ääressä omiin virtuaalimaailmoihimme uppoutuneita maailmankansalaisia.
Vähänkö mä oon jenkki, c'moon y'all!
Esimerkki yksi tapahtui muutama viikko sitten kahvilassa. No, kaikki nää mun esimerkit taitaa olla kahvilasta, mistä voi päätellä, että todellakin vietän kunnioitettavan määrän laadukasta ja kofeiinirikasta aikaani kahviloissa; mutta vain siitä syystä, että suomalaisuus minussa vaatii jokapäiväistä suureellista mustan juoman kuluttamista. Mutta siis, istuksin DeanDeLucassa ja koskapa siellä on kaupungin paras kahvi ILMAN nettiyhteyttä (mikä hyytävä vääryys sinänsä), niin jotta en kuluttaisi ihan koko kuukausittaista dataani yhdellä istumalla, niin silmääni osui erään keski-ikäistyvän rouvan haahuilu edestakaisin. Siis ainakin kymmenen minuuttia kuljeskeli kori kainalossa ja yritti päättää, mitä haluaa ostaa.
Ensimmäinen, suomalais- vai olisiko sittenkin satakuntalaisäitini runnomaan, -kulttuuriin perustuva, vähättelevä reagointitapani tilanteeseen oli, että rouva-kulta, ehkäpä sinun ei kannattaisi ostaa ensimmäistäkään noista syvästi epäterveellisistä, jouluisiin syöminkeihin erinomaisesti sopivista tuotteista, koska olet yltiöpäisen lihava. Siis kaikella rakkaudella, mutta kuitenkin. Jenkki minussa kuitenkin nosti päätään ja ALOIN JUTUSTELUN tämän rouvan kanssa siitä, että Southparkissa olisi paljon isompi, suureellisempi ja kymmenkertaisesti valinta-aikaa vaativa DeanDeLuca, jonne sinun kannattaisi mennä ostoksille. Meillä oli oikein mukava jutustelu ja hänen lähtiessään suomalainen terveyspuritaani ja alan työläinen minussa kävi kiivasta päänisisäistä keskustelua erinomaisen kohteliaan jenkkiminäni kanssa pitkän tovin. Onneksi oli kahvia saatavilla, sillä muuten olisi saattanut iskeä päänsärky kaiken identiteettikriisin keskelle.
Tänään päätin uhmata kaikkia säänjumalia ja erinomaisen ennustetusta lukimyräkästä piittaamatta otin ja läksin lähi-Sturbuksiin kahville ja netteilemään. Koskapa suurin osa vaateliikkeistä ja putiikeista näyttää olevan kiinni, koska siis on pakkasta ja sataa vettä/lunta, eikä niitä talvirenkaita ole vieläkään kenellekään taivaasta tipahtanut, niin sturbuksi on kovasti täynnä. Ja muutenkin noin niinkuin sturbuksin asiakkaana kuulun vähemmistöön, koska usein jään istuksimaan ilmaisen nettiyhteyden luvatussa kahvilassa, enkä tukka putkella ota ja kiiruhda pahvimukini kanssa johonkin epäerinomaiseen tärkeään askareeseen, niin tapahtui kummia:
Ihan tyynesti pyysin yhtä tyttöä keräämään kimpsunsa ja kampsunsa, jotta toinen tuoli vapautuisi minulle, ja istuin samaan pöytään! Koska rakas lukijani, olet suomalainen, niin peruutapas taaksepäin ja lue tämän kappaleen ensimmäinen lause uudestaan!
Tein tämän kaiken erinomaisen kohteliaasti ja sen kummempia miettimättä. Kyllä olisi kenellä tahansa manselaisella mennyt pullat väärään kurkkuun, jos olisi nähnyt! Tässä me nyt istutaan vastakkain, kumpikin oman näyttöruudun takana ja esitetään viileää. Kattokaas, kun me vaan voidaan tällain suuren maailman tapaan olla saman pöydän ääressä omiin virtuaalimaailmoihimme uppoutuneita maailmankansalaisia.
Vähänkö mä oon jenkki, c'moon y'all!
sunnuntai 1. tammikuuta 2017
Hyvää uutta vuotta
Niin se vaihtui taas vuosi. Ihan rauhallisesti ja jäi taas raketitkin näkemättä, vaikkakin paukuttelu kuului kyllä. Hipsin nukkumaan varttia vaille kaksitoista, kun silmät eivät enää pysyneet auki tulitikuillakaan. Ehdin sentään nähdä, kun likka lähti juhlan viettoon kaverilleen ennen kuin vedin peiton päälleni...
Me kyllä juhlittiin vuoden vaihtumista, mutta jo päivää aikaisemmin ja varsin mukavassa seurassa. Vuosi 2016 kun oli meikäläisen elämässä oikein mukava ja tapahtumarikas, vaikka maailman mittakaavassa eteen jysähti muutama totaalinen järkytys ja ihmetyksen aihe. Mutta ehkä olen jo pikkuisen alkanut ymmärtämään, että mitä sitten tapahtuukin, niin se menee kyllä ohi, vaikkei suitsisikaan itseään pyhään raivoon tai voimattomuuden suohon. Niin, meille tulee tänne uusi presidentti, mutta kai siitäkin jotenkin selvitään, kun on selvitty mm. mellakoista kotikonnuilla. Voi 2016 millainen olitkaan.
Henkilökohtaisessa elämässä viime vuosi oli ihana, sillä tapasin uusia ihmisiä (hih, ennenkaikkea monta uutta suomalaista), matkustin itsekseni sekä ajellen Floridaan että lentäen Minnesotaan opettamaan suomea. Jep, ja tänään siis on ensimmäinen pitämäni skype-opetustunti tällä mantereella. Ja opetan siis suomea; aktivoin satavuotta vanhan wiki-sivuni ja taas sitä mennään! Mihinkäs sitä koira karvoistaan pääsisi.
Kun selaan blgogiani taaksepäin (oikeasti kaikki asiat unohtuu saman tein, jossei niitä kirjoita muistiin eli olen kyllä monesti kiitellyt sitä, että kirjoitan), niin huomaan, että viime keväänä tapettiin yksi hammas, saatiin green card ja tuskailtiin cellegeen hakemisprosessin monimutkaisuutta. Meilläkin juhlittiin ´ylioppilasta´ja nyt on jo ensimmäinen yliopistolukukausikin takana.
Minusta tuntuu välillä, että blogissani on ihan liikaan yrittäjyyteen liittyvää ja työhön liittyvää kipuilua , mutta jälkikäteen katsottuna ei sitten kuitenkaan yltiöpäisesti. Onhan minun yrittäjyyteni aika lailla elämäni - ja tämän blogin - keskiössä, koska blogissa pyrin kuvaamaan tuntojani liittyen siihen pieneen tosiseikkaan, että muutin kypsässä iässä toiselle puolelle maailmaa ja aloitin elinpiirini ja toimentuloni rakentamisen aikalailla alusta. Olen toki julistanut monen monituista kertaa sitä, että olen löytänyt itseni ja kutsumukseni, mutta aina se menee uudelleen piiloon ja etsimiseen menee edelleenkin jonkinverran aikaa.
En tiedä, kuinka paljon joutuisin tässä keski-ikäistymisen taitekohdassa pohtimaan näitä asioita, jos asuisin Suomessa, mutta täällä yritykseni antaa minulle brändin, elämän sisällön ja tavan olla suomalainen tässä kaupungissa. Minun tapauksessani jäsenkorjaajuus on vahvasti myös identiteetti, joka nojaa pääosin suomalaisuuteen, mikä tekee minusta hyvin erikoisen ja ainutlaatuisen (täällä). Ja koska käsitettä jäsenkorjaaja ei täällä ole, ja toisaalta olen jo aika kaukana siitä jäsenkorjaamisen tavasta, johon minut Suomessa koulutettiin, niin välillä olen aika ymmälläni siinä, mitä oikein olen tekemässä ja kenen kanssa.
En tiedä osaanko ollenkaan selittää tätä myrskytuulta, joka sisälläni välillä puhaltaa: suomalaisuus on minulle voimavara, nostalgia ja työväline. Ja koska minulle on annettu ihan semmoinen normiannos sitä suomalaista sisua, niin haaste on pysyä oman jaksamisen rajoissa. Suomalaisena minä tietenkin voisin ihan itse ja yksikseni pistää koko pohjois-Karoliinan hierontamarkkinat uuteen uskoon, ihan vaan koska pystyisin, mutta olen päättänyt toisin. Sillä näen myös oman härkäpäisyyteni uusin silmin: se yltiöpäinen työtapa, jota Suomessa harrastin oli erinomaisen typerä ja kuluttava! En kerta kaikkiaan usko, että pystyisin hyppäämään sinne jättämääni oravanpyörään takaisin ja pysymään terveenä.
Sen sijaan kaipaan koto-Suomea täältä käsin ja se on yksi rikkaus elämässäni. Saan ottaa vain ne parhaat puolet Suomesta ja suomalaisuudesta ja julistaa niitä täällä. Asun ja vaikutan tässä ympäristössä ja olen pikkuhiljaa oppimassa jotakin tästä maasta (vai pitäisikö sanoa tästä osavaltiosta) ja itsestäni, mutta amerikkalaista minusta ei kerta kaikkiaan koskaan eikä millään tule. Tässä vaiheessa voisi siis lakata pinnistelemästä ja olla mikä olen.
Vuosi 2017 on uusi ja tänä vuonna saan ajella ainakin Washingtoniin (DC, ihan niin hullu en vielä ole että osavaltioon lähtisin ajelemaan) ja lentää Suomeen viettämään jussia. Uusi työtila ja sopiva uusi työyhteisö pitää löytää, mutta mitään muuta isoa ja mullistavaa en ajatellut tehdä. Otetaan rauhallisesti ja nautitaan tästä hetkestä, työstä, opettamisesta ja itsensä kunnossa pitämisestä. Minulla on täällä aivan ihania ystäviä, asiakkaita ja riittävän höperöitä kanssakulkijoita, joiden kanssa voimme ajella huvin vuoksi naapuriosavaltioon teatteriin, aloittaa espanjan opiskelun samasta syystä ja ennenkaikkea istuksia kahvilla tai lounaalla. Onko sinulla sellaista kaveria, joka lupaa ihan vaan seuran vuoksi lähteä ajomatkalle hakemaan jotakuta Rovaniemeltä? Kaksi ystävääni lupasi heti... (Suomessa on ehkä outo ajatus ajaa hakemaan kaveri Rovaniemeltä, mutta täällä pikavisiitti DC:hen on normiajomatka.) Ja sitten on niitä ihmisiä, jotka lähtevät mukaani Suomeen viettämään juhannusta. Toivottavasti tämä suunnitelma toteutuu... Pitäkää peukut pystyssä ja fingers crossed.
Hyvää ja kullekin sopivan tavoitteellista vuotta 2017 kaikille!
Me kyllä juhlittiin vuoden vaihtumista, mutta jo päivää aikaisemmin ja varsin mukavassa seurassa. Vuosi 2016 kun oli meikäläisen elämässä oikein mukava ja tapahtumarikas, vaikka maailman mittakaavassa eteen jysähti muutama totaalinen järkytys ja ihmetyksen aihe. Mutta ehkä olen jo pikkuisen alkanut ymmärtämään, että mitä sitten tapahtuukin, niin se menee kyllä ohi, vaikkei suitsisikaan itseään pyhään raivoon tai voimattomuuden suohon. Niin, meille tulee tänne uusi presidentti, mutta kai siitäkin jotenkin selvitään, kun on selvitty mm. mellakoista kotikonnuilla. Voi 2016 millainen olitkaan.
Henkilökohtaisessa elämässä viime vuosi oli ihana, sillä tapasin uusia ihmisiä (hih, ennenkaikkea monta uutta suomalaista), matkustin itsekseni sekä ajellen Floridaan että lentäen Minnesotaan opettamaan suomea. Jep, ja tänään siis on ensimmäinen pitämäni skype-opetustunti tällä mantereella. Ja opetan siis suomea; aktivoin satavuotta vanhan wiki-sivuni ja taas sitä mennään! Mihinkäs sitä koira karvoistaan pääsisi.
Kun selaan blgogiani taaksepäin (oikeasti kaikki asiat unohtuu saman tein, jossei niitä kirjoita muistiin eli olen kyllä monesti kiitellyt sitä, että kirjoitan), niin huomaan, että viime keväänä tapettiin yksi hammas, saatiin green card ja tuskailtiin cellegeen hakemisprosessin monimutkaisuutta. Meilläkin juhlittiin ´ylioppilasta´ja nyt on jo ensimmäinen yliopistolukukausikin takana.
Minusta tuntuu välillä, että blogissani on ihan liikaan yrittäjyyteen liittyvää ja työhön liittyvää kipuilua , mutta jälkikäteen katsottuna ei sitten kuitenkaan yltiöpäisesti. Onhan minun yrittäjyyteni aika lailla elämäni - ja tämän blogin - keskiössä, koska blogissa pyrin kuvaamaan tuntojani liittyen siihen pieneen tosiseikkaan, että muutin kypsässä iässä toiselle puolelle maailmaa ja aloitin elinpiirini ja toimentuloni rakentamisen aikalailla alusta. Olen toki julistanut monen monituista kertaa sitä, että olen löytänyt itseni ja kutsumukseni, mutta aina se menee uudelleen piiloon ja etsimiseen menee edelleenkin jonkinverran aikaa.
En tiedä, kuinka paljon joutuisin tässä keski-ikäistymisen taitekohdassa pohtimaan näitä asioita, jos asuisin Suomessa, mutta täällä yritykseni antaa minulle brändin, elämän sisällön ja tavan olla suomalainen tässä kaupungissa. Minun tapauksessani jäsenkorjaajuus on vahvasti myös identiteetti, joka nojaa pääosin suomalaisuuteen, mikä tekee minusta hyvin erikoisen ja ainutlaatuisen (täällä). Ja koska käsitettä jäsenkorjaaja ei täällä ole, ja toisaalta olen jo aika kaukana siitä jäsenkorjaamisen tavasta, johon minut Suomessa koulutettiin, niin välillä olen aika ymmälläni siinä, mitä oikein olen tekemässä ja kenen kanssa.
En tiedä osaanko ollenkaan selittää tätä myrskytuulta, joka sisälläni välillä puhaltaa: suomalaisuus on minulle voimavara, nostalgia ja työväline. Ja koska minulle on annettu ihan semmoinen normiannos sitä suomalaista sisua, niin haaste on pysyä oman jaksamisen rajoissa. Suomalaisena minä tietenkin voisin ihan itse ja yksikseni pistää koko pohjois-Karoliinan hierontamarkkinat uuteen uskoon, ihan vaan koska pystyisin, mutta olen päättänyt toisin. Sillä näen myös oman härkäpäisyyteni uusin silmin: se yltiöpäinen työtapa, jota Suomessa harrastin oli erinomaisen typerä ja kuluttava! En kerta kaikkiaan usko, että pystyisin hyppäämään sinne jättämääni oravanpyörään takaisin ja pysymään terveenä.
Sen sijaan kaipaan koto-Suomea täältä käsin ja se on yksi rikkaus elämässäni. Saan ottaa vain ne parhaat puolet Suomesta ja suomalaisuudesta ja julistaa niitä täällä. Asun ja vaikutan tässä ympäristössä ja olen pikkuhiljaa oppimassa jotakin tästä maasta (vai pitäisikö sanoa tästä osavaltiosta) ja itsestäni, mutta amerikkalaista minusta ei kerta kaikkiaan koskaan eikä millään tule. Tässä vaiheessa voisi siis lakata pinnistelemästä ja olla mikä olen.
Vuosi 2017 on uusi ja tänä vuonna saan ajella ainakin Washingtoniin (DC, ihan niin hullu en vielä ole että osavaltioon lähtisin ajelemaan) ja lentää Suomeen viettämään jussia. Uusi työtila ja sopiva uusi työyhteisö pitää löytää, mutta mitään muuta isoa ja mullistavaa en ajatellut tehdä. Otetaan rauhallisesti ja nautitaan tästä hetkestä, työstä, opettamisesta ja itsensä kunnossa pitämisestä. Minulla on täällä aivan ihania ystäviä, asiakkaita ja riittävän höperöitä kanssakulkijoita, joiden kanssa voimme ajella huvin vuoksi naapuriosavaltioon teatteriin, aloittaa espanjan opiskelun samasta syystä ja ennenkaikkea istuksia kahvilla tai lounaalla. Onko sinulla sellaista kaveria, joka lupaa ihan vaan seuran vuoksi lähteä ajomatkalle hakemaan jotakuta Rovaniemeltä? Kaksi ystävääni lupasi heti... (Suomessa on ehkä outo ajatus ajaa hakemaan kaveri Rovaniemeltä, mutta täällä pikavisiitti DC:hen on normiajomatka.) Ja sitten on niitä ihmisiä, jotka lähtevät mukaani Suomeen viettämään juhannusta. Toivottavasti tämä suunnitelma toteutuu... Pitäkää peukut pystyssä ja fingers crossed.
Hyvää ja kullekin sopivan tavoitteellista vuotta 2017 kaikille!
torstai 15. joulukuuta 2016
Hyvää joulunaikaa kaikelle kansalle
No nyt kävi sitten niin, että joulukortit jäi lähettämättä. Taas, ja tarkoituksellisesti. Olen tänäkin vuonna osallistunut muutamaan keräykseen, jolla on laitettu hyvä kiertämään ja autettu pulaan joutuneita kanssaihmisiä. Suureksi osaksi tällä mantereella asuvia suomalaisia (mm. lahjoitettu siivouspalvelu kolmen pienen lapsen äidille, joka sairastui vakavasti), mutta myös sademetsiä tässä suojellaan. Niillä kaikilla joulukorttirahoilla. Myös pakettien lähettäminen kannattaa enemmän ameriikkalaista postituslaitosta ja pakottaa vastaanottajan maksamaan veroja, kuin hyödyttää paketin noutajaa Suomen päässä. Eli kovin on minimiin laitettu kaikkien lahjat ja henkilökohtaiset muistamiset, mutta onhan tässä tämä blogi!
Tässä tulee siis terveiset kaikille tutuille ja ihanille ihmisille, jotka ovat meitä muistaneet kortein, kirjein ja paketein: lämmin kiitos! Tosiasia on, että jokainen muistaminen lämmittää paatuneenkin amerikkalaistuneen mieltä ja jouluradio raikaa kotomaista joulumusiikkia. Karjalanpiirakoita on tehty ja lanttulaatikko on jo pakastimessa, ja kuusessa kiiltelevät sekä Suomesta raahatut että täältä mukaan hypänneet koristeet iloisessa sekamelskassa. Takan päällä on sekä joulusukkia että suomalaisia tonttuja ja jokainen asiakas on kyllä kuullut miten ja kuinka tontut kurkkivat ikkunoiden takana... Ja onhan se mukavampi kurkkia kun on noita jouluvaloja pihapuuhun ripusteltuja joulukoristeita... Maassa maan tavalla ja niin poispäin.
Tämä vuosi on ollut erinomaisen hyvä ja kaikista muutoksista on selvitty oikein hyvin. Tänään on jollakulla viimeinen tentti ja sitten on eka yliopistolukukausi lusittu! Äiti on selvinnyt oikein hyvin ja nauttii elämästään, jossa ei tarvitse olla ravitsevaa ruokaa valmiina ja iltaisin saa harrastaa tuntematta huonoa omaatuntoa siitä, että lapsi joutuu heräämään niin tuhottoman aikaisin, kun äiti koisaa. Onhan tässä siis jo melkein opittu täkäläisen käsityskyvyn mukaan sujuvasti puhumaan espanjaa. Mutta suomalaisena täytyy vielä toinenkin lukukausi päntätä ennenkuin tohtii enempää kehua.
Joulu siis tulla jolkottaa ja minähän olen jouluihminen henkeen ja vereen. Tänä jouluna mieliala on jollain lailla positiivisempi ja vähemmän nostalginen kuin koskaan ennen ja mietinkin, että mistähän se johtuu. Ehkä siitä, että marraskuu oli varsin hankala ja näyttäytyi selkäkipuina jopa niin, että ihan kiropraktikolle piti raahautua itseään laitattamaan (ja se on paljon se). Nyt tilanne on rauhoittunut ja ehkä ensi vuonna osaa pitää päänsä ja kieltäytyä kunniasta vuoden kiireisimpänä kuukautena (joka on siis se meikäläiselle henkilökohtaisesti vaikea kuukausi aina ja ikuisesti). Vai lieneekö syynä se, että ensi kesän Suomen matka on kiikarissa ja liput ostamista vaille valmiit! Sillä totta mooses aion olla ensi juhannuksen kotomaan kamaralla ja suunnittelen jo pakkaamista (kun siis täytyy muistaa toi paikallinen talvitakki pakata jussia silmällä pitäen).
Ja koskapa vuoden lopussa on tapana olla pohtia koti-ikävää ja tätä mielenmaiseman kotoutumisprosessia, niin kerronpa missä nyt mennään. Olen hyvinkin kotonani täällä! Minulla on ystävät, kaverit, työ, paikallinen eli itsekoottu perhe oman ydinperheen lisäksi (eli minusta kyllä pidettäisiin huolta, jos jokin katastrofi iskisi) ja ennenkaikkea enemmän mielenrauhaa kuin koskaan ennen. Mikä voi olla ennenaikaista sanoa uutta maailmaa kuormittavaa presidenttiämme silmällä pitäen. Keski-ikäisenä on kuulkaas kiva olla, kun ei alla tulevien eläkeasioiden painaa, eikä vaivaa päätään maailmanpolitiikalla tahi olemattomalla ilmastonlämpenemisellä (ei, älkää kysykö, raivokäyrä nousee jo ajatuksesta)!
Se, mikä tässä jokapäiväisessä elämässä on alkanut jäytää on tämä bible belt. Tähän asti olen ihan sujuvasti antanut mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta viime aikoina (ehkäpä joulun läheisyys) on alkanut ärsyttää niin totaalisesti: ulkokultainen jeesustelu. Siis se, että pyritään manipuloimaan ja syyllistämään kanssaeläjiä sillä, että meidän perhe opettaa lapset antamaan takaisin (eli volunteeraa kahdessakymmenessä paikassa, koska äiti pakottaa ja tämähän on olennainen osa collegeenhakuprosessia), meidän lapset käy kirkossa vaikka pää kainalossa (ja uskoo sokeasti, että kunhan uskoo, niin kodittomien perään saa sylkäistä koska ne ei selvästikään käy kirkossa, koska jos ne kävis niin ne ei olis kodittomia), meidän lapset saa pelkkää A:ta koulussa (ja tämä siis tapahtuu jumalan armosta) ja niin edelleen.
Joo joo, sohaisen taas muurahaispesää, enkä siis ole edelleenkään kenenkään uskoa tai vakaumusta vastaan (parhaat ystäväni uskovat ja käyvät kirkossa), mutta tämä näyttää olevan vähän kuin alkoholistien paapominen suomalaisessa perheessä. Uskosta tulee suorittamista ja fasadi, jolla peitetään jotain. Ihmiset ovat niin hukassa ja valitsevat helpoimman tien eli uskovat, että joku jossain päättää meidän kaikkien puolesta. Ja siten ajaudutaan epätoivoisiin tekoihin, kuten Trumpin äänestämiseen. No, taatusti jotain tulee muuttumaan ja sitten voidaan voivotella sitä. Mutta me elämme yksilönvapauden maailmassa (ihan kuin Suomessa sananvapaus on vähän niinkuin tapetilla) ja jokainen tehköön omat ratkaisunsa, juuri niillä välineillä, joita ei ole koulussa koskaan opetettu.
Maailma on monitahoinen muurahaispesä, mutta jouluna kaikilla (paitsi että tämäkin lausunto on epäkunnioittava juutalaisia kohtaan, koska täällähän ei saa muslimeja edes mainita) on hyvä tahto. (Niin, ja yksi rakkaimmista ystävistäni on juutalainen, eli piikkiä ei tähän(kään) kätkeydy.) Mutta kulutusjuhlaan siis tiemme käy ja onneksi jouluun ei tuhlaannu kansantaloudellisesti tärkeitä työpäiviä, sillä se joulu sattuu olemaan sunnuntai. Ja maanantaina töihin. Tai me onnekkaat, jolla vapaata on, menemme tietenkin tuhlaamaan rahojamme.
Jouluiloa, rauhaa ja rakkautta.
Tässä tulee siis terveiset kaikille tutuille ja ihanille ihmisille, jotka ovat meitä muistaneet kortein, kirjein ja paketein: lämmin kiitos! Tosiasia on, että jokainen muistaminen lämmittää paatuneenkin amerikkalaistuneen mieltä ja jouluradio raikaa kotomaista joulumusiikkia. Karjalanpiirakoita on tehty ja lanttulaatikko on jo pakastimessa, ja kuusessa kiiltelevät sekä Suomesta raahatut että täältä mukaan hypänneet koristeet iloisessa sekamelskassa. Takan päällä on sekä joulusukkia että suomalaisia tonttuja ja jokainen asiakas on kyllä kuullut miten ja kuinka tontut kurkkivat ikkunoiden takana... Ja onhan se mukavampi kurkkia kun on noita jouluvaloja pihapuuhun ripusteltuja joulukoristeita... Maassa maan tavalla ja niin poispäin.
Tämä vuosi on ollut erinomaisen hyvä ja kaikista muutoksista on selvitty oikein hyvin. Tänään on jollakulla viimeinen tentti ja sitten on eka yliopistolukukausi lusittu! Äiti on selvinnyt oikein hyvin ja nauttii elämästään, jossa ei tarvitse olla ravitsevaa ruokaa valmiina ja iltaisin saa harrastaa tuntematta huonoa omaatuntoa siitä, että lapsi joutuu heräämään niin tuhottoman aikaisin, kun äiti koisaa. Onhan tässä siis jo melkein opittu täkäläisen käsityskyvyn mukaan sujuvasti puhumaan espanjaa. Mutta suomalaisena täytyy vielä toinenkin lukukausi päntätä ennenkuin tohtii enempää kehua.
Joulu siis tulla jolkottaa ja minähän olen jouluihminen henkeen ja vereen. Tänä jouluna mieliala on jollain lailla positiivisempi ja vähemmän nostalginen kuin koskaan ennen ja mietinkin, että mistähän se johtuu. Ehkä siitä, että marraskuu oli varsin hankala ja näyttäytyi selkäkipuina jopa niin, että ihan kiropraktikolle piti raahautua itseään laitattamaan (ja se on paljon se). Nyt tilanne on rauhoittunut ja ehkä ensi vuonna osaa pitää päänsä ja kieltäytyä kunniasta vuoden kiireisimpänä kuukautena (joka on siis se meikäläiselle henkilökohtaisesti vaikea kuukausi aina ja ikuisesti). Vai lieneekö syynä se, että ensi kesän Suomen matka on kiikarissa ja liput ostamista vaille valmiit! Sillä totta mooses aion olla ensi juhannuksen kotomaan kamaralla ja suunnittelen jo pakkaamista (kun siis täytyy muistaa toi paikallinen talvitakki pakata jussia silmällä pitäen).
Ja koskapa vuoden lopussa on tapana olla pohtia koti-ikävää ja tätä mielenmaiseman kotoutumisprosessia, niin kerronpa missä nyt mennään. Olen hyvinkin kotonani täällä! Minulla on ystävät, kaverit, työ, paikallinen eli itsekoottu perhe oman ydinperheen lisäksi (eli minusta kyllä pidettäisiin huolta, jos jokin katastrofi iskisi) ja ennenkaikkea enemmän mielenrauhaa kuin koskaan ennen. Mikä voi olla ennenaikaista sanoa uutta maailmaa kuormittavaa presidenttiämme silmällä pitäen. Keski-ikäisenä on kuulkaas kiva olla, kun ei alla tulevien eläkeasioiden painaa, eikä vaivaa päätään maailmanpolitiikalla tahi olemattomalla ilmastonlämpenemisellä (ei, älkää kysykö, raivokäyrä nousee jo ajatuksesta)!
Se, mikä tässä jokapäiväisessä elämässä on alkanut jäytää on tämä bible belt. Tähän asti olen ihan sujuvasti antanut mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta viime aikoina (ehkäpä joulun läheisyys) on alkanut ärsyttää niin totaalisesti: ulkokultainen jeesustelu. Siis se, että pyritään manipuloimaan ja syyllistämään kanssaeläjiä sillä, että meidän perhe opettaa lapset antamaan takaisin (eli volunteeraa kahdessakymmenessä paikassa, koska äiti pakottaa ja tämähän on olennainen osa collegeenhakuprosessia), meidän lapset käy kirkossa vaikka pää kainalossa (ja uskoo sokeasti, että kunhan uskoo, niin kodittomien perään saa sylkäistä koska ne ei selvästikään käy kirkossa, koska jos ne kävis niin ne ei olis kodittomia), meidän lapset saa pelkkää A:ta koulussa (ja tämä siis tapahtuu jumalan armosta) ja niin edelleen.
Joo joo, sohaisen taas muurahaispesää, enkä siis ole edelleenkään kenenkään uskoa tai vakaumusta vastaan (parhaat ystäväni uskovat ja käyvät kirkossa), mutta tämä näyttää olevan vähän kuin alkoholistien paapominen suomalaisessa perheessä. Uskosta tulee suorittamista ja fasadi, jolla peitetään jotain. Ihmiset ovat niin hukassa ja valitsevat helpoimman tien eli uskovat, että joku jossain päättää meidän kaikkien puolesta. Ja siten ajaudutaan epätoivoisiin tekoihin, kuten Trumpin äänestämiseen. No, taatusti jotain tulee muuttumaan ja sitten voidaan voivotella sitä. Mutta me elämme yksilönvapauden maailmassa (ihan kuin Suomessa sananvapaus on vähän niinkuin tapetilla) ja jokainen tehköön omat ratkaisunsa, juuri niillä välineillä, joita ei ole koulussa koskaan opetettu.
Maailma on monitahoinen muurahaispesä, mutta jouluna kaikilla (paitsi että tämäkin lausunto on epäkunnioittava juutalaisia kohtaan, koska täällähän ei saa muslimeja edes mainita) on hyvä tahto. (Niin, ja yksi rakkaimmista ystävistäni on juutalainen, eli piikkiä ei tähän(kään) kätkeydy.) Mutta kulutusjuhlaan siis tiemme käy ja onneksi jouluun ei tuhlaannu kansantaloudellisesti tärkeitä työpäiviä, sillä se joulu sattuu olemaan sunnuntai. Ja maanantaina töihin. Tai me onnekkaat, jolla vapaata on, menemme tietenkin tuhlaamaan rahojamme.
Jouluiloa, rauhaa ja rakkautta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)