Kaikkensa antaneena

...makaa hän sohvallansa haukotellen. Alkaa muistua mieleen millaista on, kun tekee töitä olan takaa. Kirjaimellisesti. Olen hivenen äimistynyt, että kaikki tosiaankin rullaa eteenpäin ja olisi aika ottaa seuraava askel, jonka olen päättänyt ottaa vasta syksyllä.

Elämä alkaa muotoutua. Olen löytämässä oman tavan rytmittää töitä (ööö...niitä tehdään silloin kun niitä on?!) ja ehkä onnistua jättämään latausaikaakin melkein riittävästi. Mitä sitten, jos vaikka onnistuukin intoutumaan revittelemään maastavedossa niin, että puoli työviikkoa menee harakoille, kun selkä tilttaa tulehdustilaan. Mitä siitä, että on hoitanut vähän enemmän asiakkaita kuin oikeastaan jaksaisi. Miksi sitä valittamaan, kun hyvin menee.

Tähän viikkoon on kuulunut mm. infotilaisuus asiakkaille, joka onnistui yli odotusten ja nyt voimme sanoa, että meillä on yhteisö, joka on valmis oppimaan uutta ja jakamaan jo opittua. Ei muuta kuin seuraavaa tilaisuutta suunnittelemaan ja mikä parasta, jokaisen suunnittelussa ja toteutuksessa oppii jotain uutta. Meillä on koossa tiimi, joka jakaa, oppii, tukee ja kehittää. Aika pian sitä näkee, kuka on mukana sydämestään ja palavasta halusta. Mitään muutahan me emme vaadikaan.

Tähän viikkoon kuului myös ihastuttava uusvanha tuttavuus, sillä blogistanin kautta tuttu Leena otti yhteyttä ja tarjoutui tuomaan pinon suomalaisia naistenlehtiä ihan kotinurkalle! Minullehan juorulehdet ovat suorastaan välttämättömyys, joten arvostan elettä kovasti. Ja mikä ihaninta; tämä maailmanmatkaaja lähtiessään huokkasi, "että olet kyllä just sellainen kuin kuvittelinkin"! Voiko sitä ihminen parempaa toivoa?

Varsinkin, kun huomenna on tennistä aamutuimaan, senjälkeen puolentoistatunnin hieronta ja sitten takaterassin ensimmäiset avajaiset lounasporukalla. Illemmalla vien miehen syömään ja likkakin on vielä kotona. Se on semmoinen ihan ansaittu viikonloppu!

P.S. Ja ilmakin lämpenee vihdoin kolmeenkymppiin. Tämän viikon on saanut värjötellä ukkospuuskissa ja sortsit homehtuu kaappiin, kun kolme päivää on pysynyt alle kahdenviiden. Nimim. EnSelviäisiKotomaanKesässä(kään).

Elämän pieniä ja suuriakin iloja

No ensinnäkin ymmärsin vasta, että meidän (ydin)perheeseen ei tule enempää ylioppilaita! Kummallista. Perheessä on kolme valkoista lakkia (likaisin niistä tupsullinen) ja siihen se siis jääkin. Mutta tulee siis kummajainen neliskanttinen ja sittenniin se musta kaapu. Ehkä sille tulee myöhemmin enemmän käyttöä kuin valkolakille, joka pölyttyy tuolla kaapissa. Ajatelkaas vaikka, että aina kun ei löydä kaapista sopivaa päällepantavaa, niin voisi laittaa sen kaavun ja hups: kukaan ei tietäisi, että juuri tänään on bad gaderoobi -day.


Minulla on siis terassi tahi porch, jota ei deckiksi saa kutsua, koska tässä terassissa on siis katto! Oikeammin kuitenkin kesäolohuone, jossa olen viettänyt viimeisten parin viikon aikana kunnioitettavan määrän aikaani pääosin selkä sohvaa kohti ponnistaen. Tänäaamuna heräsin kello 9.45 ja nyt, kun kellottaa vartin yli viisi, niin olen terassoinut semmoisen 8 tuntia. (Kylpyhuoneessa täytyy vielä käydä sisällä, ulkohuussia ei ole laitettu eikä riu'ulle uskalla tällainen käärmepelkoinen). Ja ihan koko aikaa en tokikaan ole ollu perse puuduksissa, vaan vedin tuossa ihan omat hot joogat! Hiki tuli helposti, sillä tänäinen lämpötila kellottaa jotain kolmeakymmentä.

Ihanaa! Aamiainen, lounas ja välikahvit on tässä nautittu ja muutamaan otteeseen olen laskeutunut tuonne rikkaruohotyömaalle tullakseni sitten taas varmistamaan, ettei sohvassa ole vieläkään mitään vikaa. Ainoa huono puoli tässä terassissa on se, että välillä joutuu menemään töihin, muuten kellottaisin vieläkin vähemmän askelia. Mutta se on huomisen murhe se. 

Eilisen huippukohta taas oli semmoinen tosiasia, että pääsin saunaan! Eikä siinä vielä kaikki; pääsin sinne suomalaisessa naisseurassa siideri/olutpullojen kanssa ja samalla muisteltiin opiskeluja Tampereen yliopistossa! Voiko parempaa toivona samana päivänä, kun kotomaassa juhlitaan koulujen loppumista? . En minä ainakaan keksi.

Arki jatkuu sitten taas huomenna eli terassiaikaa joutuu rajoittamaan. Koulua on jäljellä vajaa kaksi viikkoa ja sitten se iskeekin varsinainen kesäloma: likka lennähtää kotomaahan ja täällä aletaan suunnitella juhannusjuhlia. Kolmannet vuosittaiset Hyväristen festarit on taas luvassa. Saas nähdä miten tästä selviää; ensi vuonna tähän aikaa sitten onkin erilaiset juhlinnat: high school graduation. Äitiä jännittää!

Mä oon sittenkin biitsi-ihminen!

ITerveisiä meidän omalta biitsiltä. Siis Pohjois-Carolinan hienoimmalta rannalta. Tai no, mun mielestä kaikki rannat, joilla olen käynyt (etelä-Karoliinassa ja Georgiassa; ja no se Meksikonlahti oli sitten Floridassa), näyttää kyllä samanlaisilta. Siellä on santaa, aaltoja, lapiokouraisia lapsia, möllöttäviä ylipainoisia, juoksevia sportti-ihmisiä, tuuli ja aurinko. Joidenkin mielestä kadehdittava yhdistelmä lomaa ja rentoutumista.

Suon sen heille kaikin mokomin, vaikka nykytiedon valossa itsensä grillaaminen ei minusta ole ollenkaan järkevää. Näen, kuinka lapset jaksavat leikkiä tuntikaupalla veden äärellä ja aikuiset istuvat ja nauttivat joko seurasta tai virvokkeita; iltaa kohden sitten enemmän jälkimmäisistä. Kaikilla on hauskaa ja punainen nenä/niska/selkä/käsivarret. Ja seuraavana päivänä uudestaa, vaikka kuinka olisi se punainen kärsä/kyömy/takosuus/allit. Illalla voi sitten syödä ranskanperunoilla kuorrutettua uppopaistettua sapuskaa, huuhtoa sen alas oluella ja katsella, kun jälkikasvu kipittelee pitkin käytäviä paiskoen ovia ja karjuen elämänriemua, lomalla kun ollaan.

Mutta sitten on se toinen puoli. Ei tarvitse laittaa ruokaa, saa hyvällä omallatunnolla nauttia pari lasillista viiniä, relata lasten kanssa (aika monessa perheessä näyttää olevan isovanhemmat mukana hoitoapuna) ja vain olla, sillä kotityöt eivät muistuta itsestään läsnäolollaan.

Siksi minäkin pakkasin autoon tyttären lisäksi kiitettävän määrän sälää, varasin rannanpuoleisen kahden sängyn ylihintaisen ekstra-lukaalin motellista, josta on 5-vuotiaan kivenheitto rannalle. Käpyttelimme rannalla ilta-auringossa, join lasillisen viiniä Tiki-baarissamme ja söimme ranskalaisilla höystettyä ruokaa. Aamulla sitten söin puuroni siinä parvekkeella tuulen tuivertaessa ja auringon paistaessa. Sitten tuunasin itseni täyteen aurinkorasvaa, koska halusin asiaankuuluvasti pukeutua sortsihamoseen ja sporttipaitaani (alleista viis, mutta bikineihin sonnustautumiseen tarvitsen vielä noin 6 vuotta paikallistumisaikaa) ja lähdin rannalle!

Kävelin nimittäin lähimpään Sturbucksiin Marriott-hotelliin noin 20 minuutia sitä rantaa pitkin ja kastelin varpaani siinä kylmässä merivedessä. Nyt istun tässä latteni kanssa kuluttamassa aikaa, jotten herättäisi likkaa, joka koisii onnellista unta siellä huoneessa. Ihan parasta rantaelämää siis! Seuraavaksi taidan tsekata tuon Boardwalkin, jossa iltaelämä tapahtuu, ja sitten käpyttelen takaisin sinne parvekkeelle, johon saa vedettyä tuulisuojan varjoksi eteensä. Ehkäpä menen rannallekin makaamaan kahdeksikymmeneksi minuutiksi, jos haluan rikkoa rajojani!

Memorial-viikonloppuna ilma on justiinsa minulle sopiva: tänään nousee vaan 26:een pilvettömältä taivaalta ja huomenna 28 puolipilviseltä. Ja parasta tässä kaikessa on se, että maanantaina voin hurauttaa neljässä tunnissa kotio rentoutuneena ja D-vitaminoituna. Kuten sanottu: minä olen biitsi-ihminen!

Ja kuvat on taas mitä on, ei pysty muokkaamaan näillä laitteilla.

Portaiden paikka

Kesä keikkuen tulevi, tärykalvoja tärryyttelevi. Eivät vaikuta SSS-hallituspohja eikä mitkälie jääkiekkokisat ihmisen elämään, sillä puutarhan otollinen kasvukausi on nyt eikä neljän viikon päästä. Tomaatit ovat vihriänä ja salaattia pukkaa ja mustikkasato näyttää onnistuvan erinomaisesti. Eli taisto alkakoon: verkot on viritetty ja oravat valjastettu, sillä marjavarkaat posauttelevat postilaatikon paskaiseksi nopeammin kuin valo välähtää naapurin vuosikertaraudassa.

Ruusupenkki sulostuttaa kerrassaan komeasti eli äitienpäiväkukkaset on omasta takaa. Yrttipenkki kukoistaa samettikukkien takana, mutta uusi haaste kätkeytyy pilvisen taivaan alle: minne portaat? Sillä uutta terassia ihan kohta pukkaa, kun omakotiyhdistys mikälie loihi armollisesti lupasen sellaisen paukahuttaa eli pianaikaa erinomaisen puhelias vaaleamman rodun puhdasverinen jälkeläinen rakennuspiirtäjä/mainostaja/suunnittelija tulee näyttämään piirustuksia ja varmistamaan, että omin kätösin tulee maksusekki kirjoitetuksi. Ja lupaa maat ja taivaat jotta valmihiksi loihitahan kolmessa päivässä.

Maanantaiaamunailtapäivällä sitten tankeroenklantia puhtahasti lausahteleva tummemman rodun espanjalaistakielikantaa edustava hurmuri johdattelee joukkionsa röökaamaan paikalle kuunteluttamaan hitsipitsihabla-musaa vasarat kourassa. Ja sitten kun pohja on luotu, niin tulee siivoussakki ja kahden päivän päästä hurmuri sönköttää, jotta aikataulussa ollaan, mutta vääränmallisia nauloja saatiin eli vähän viivästyy.

Eli parin pienen remonttihomman läpiköyneinä konkareita voidaan luvata, että kolmen päivän työnä tehtävän terassin avajaiset saattavat ehtiä juhannukseksi, mutta lopputarkastusta tuskin siiheksi on keretty. Eli se jälkimmäinen sekki voipi olla silloinkin kirjoittamatta, mutta kirjoitetaan se sitten samaan aikaan , kun loppusumma viime talvisesta portaiden päällystämisestä. Mikäli joku tulisi työnjäljen tarkistamaan, jotta voisimme sen riitauttaa ja korjauttaa. Kattoremppa toki toimertui oikein asiantuntevasti, sillä sen maksoi suoraan vakuutusyhtiö ja omalle kontolle jäi vain omavastuu, ylimääräisten naulojen kerääminen ja vain yhden autonrenkaan paikkuuttaminen. Kun oli sen verran leväperäinen tämä naulojen keräilijä...

Sitten taitaakin olla remonttikiintiö vähäksi aikaa täynnä ja vuolaana virtaavat rahavirrat suunnataan kohti ylempiä tutkintokenttiä. Kun nyt saataisiin se portaiden paikka sovituksi? Kahdenlaista logiikkaa on ilmassa, toinen sieltä kuluttaja- ja toinen enemmän tuottajapuolelta. Ja sisustaakin se pitäisi: josko palmu purkissa vai kahdeksan saniaista? Rottinkia vai rautaa? Uusi grilli vai löhösohva? Lisäsiipi vai hyttysverkot? Tuuletin vai kynttelikkö?

Pianaikaan olisi siis kesäsiipi odottamassa, joten aamukahvin juominen on sallittua vain ulkotiloissa. Linnunlaulussa. Jäähdytyskoneen höristäessä vieressä. Sillä se on kesä ja kärpäset seuraavat kaksi viisi kuukautta!

P.S. Jossain se rahaliikenne sentään osataan: sain perintäkirjeen Instrum Justitialta ja turha kai se on jupista, sillä itsepä olen jättänyt laskuni maksamatta! Mielestäni olisi toki ollut korrektia saada se lasku, jonka olisi sitten ehkä maksanutkin. Mutta ehkä perintätoimisto on ainoa laitos, jonka kate riittää postimerkkiin. Ja koskapa vaativat minua kirjeitse kuittaamaan asian (ja maksamaan postimerkin), niin taidanpa lähettää omin kätösin allekirjoittamani sekin!

Eli jos huomaatte luottotietojeni menneen, niin syyttäkää DNA:ta ja 30 euroa!

Siihen se tulee:

Uutisia kotomaasta

Aina silloin tällöin joku kotomaan viranomainen lähestyy minua kirjeitse, ja tavallisesti kyse on joko palvelumaksun korotuksesta tai jonkun etuuden (vaikkapa kela-kelpoisuuden) päättymisestä. Eilen tuli kirje Suomi henkivakuutusyhtiöstä.

Kyllä, minulla on kokonaan maksettu henkivakuutus, joka korvaa edunsaajalle sen, että minä potkaisen tyhjää. Ja edunsaajaksi olen rakkaudenpuuskassa vuonna 1995 nimennyt aviopuolisoni. Nyt Suomiyhtiö kuitenkin lähestyi minua kirjeellä, jossa edunsaajaksi on nimetty äitini. Taitaa siis olla niin, että taivaspaikka kallistuu 10 vuoden jälkeen ja herra ylijumala odottaa kieli pitkällä vakuutusrahoja ylläpitääkseen pumpulimaista ihanuutta vai mistä lienee kyse?

Nyt odotellaan sähköpostia ja virallista lomaketta, jolla voin vaihtaa edunsaajan. Jonka vakuutusyhtiö on vaihtanut omavaltaisesti ilman kyseistä lomaketta eli tästä voisin vaikka valittaa vai? Toivottavasti äitee on pilvenreunalla seuraamassa tilannetta, eikä ole mitenkään pedannut tulevaisuuttaan tästä rahasummasta riippuvaksi. Minä kun olen ajatellut vielä toistaiseksi pysyä täällä maan kamaralla. Ja jos sitten kummiskin päättäisin potkaista tyhjää, niin rahat lahjoittaisin mieluummin jollekin suuren Ameriikan maan collegelle kuin ukko epäjumalan valtakuntaan.

Mutta toki saatan ajan kuluessa vaihtaa mieltäni.

Puoliväli

Jotta kiitoksia kaikille kauheasti onnitteluista, korteista ja viesteistä! Tiedän, että olen entisestään laiskistunut yhteydenpidossa, mutta sitten puolustaudun itsekseni sillä, että täällä blogissa kerron kuulumisista ja tapahtumista kaikelle kansalle, joten pysytte kyllä ajantasalla. Eikä se tietenkään korvaa henkilökohtaista viestimistä, joten tässä eriyismaininta kunnianosoituksin rakkaille ystäville, jotka jaksavat muistaa (enkä minä olen vastannut): Elina N, Elina L ja Tupsu! Olette ajatuksissa.

Tämän päivän blogin aihe on kevyesti puoliväli! Ei mitenkään täällä asumisen (koska sen kestosta ei todellakaan ole mitään tietoa), vaan yksinkertaisesti elämäni puoliväli. Täytin juuri 46 vuotta ja laskennallisesti olen erityisen positiivinen, sillä aion elää vielä toiset 46 vuotta. Perustelen tätä jälleen loogisilla matemaattisilla kyvyilläni: toinen isoäiti eli 88-vuotiaaksi, mutta toinen porskuttaa eteenpäin kunnioitettavassa 96 vuoden iässä. Eikös keskiarvo ole sitten komea 92, joka passaa minulle.

Nyt on siis aika tehdä välitilinpäätös ja luoda uusi suunnitelma, sillä tässä on yhtä paljon aikaa touhuta eteenpäin kuin taaksepäinkin. Tarkoittaa siis, että jos ripillepääsyyn asti oli kakara niin samanverran täytyy varata toiseen päähän holtittomuuden aikaa. Vuodet 2046 - 2061 aion siis antaa mennä ja vaan laiskotella, mutta sitä ennen tässä ehtii vaikka mitä.

Minulla on siis 77-vuotiaaksi aikaa käydä elämänkoulua, yleissivistää itseäni ja hankkia korkeamman asteen tietotaitoa. Sen päälle voin hankkia toisen asteen tutkinnon ja intohimoisesti kehittää itseäni paremmaksi ruumistyöntekijäksi.En viitsi laskea työnohessa tehtyjä ammatillisia juttuja tähän nyt mukaan, vaan kuittaan ne sillä, että kun asuu ihan ulkomailla, niin tulee pakostakin laajennettua ymmärrystään, kun oppii näkemään asioita ja niiden yhteyksiä uudella tavalla.

Olen myös kasvattanut yhden erinomaisen fiksun neitosen täysi-ikäiseksi ja prosessissa kartuttamallani tietotaidolla pystyn ja ehdin apukasvattamaan 1-4 lastenlasta. Olen ollut työelämässä opettajaja ja kouluttajana noin 17 vuotta eli samanmoinen työrupeama edessä veisi minut juurikin sopivasti 63 vuoden täydelliseen eläköitymisikään. Lisäksi olen työskennellyt hoitoalalla nyt yhteensä seitsemisen vuotta (kriisiä siis pukkaa) ja sitä ennen aputöissä muutaman vuoden eli tosiasiassa ei tässä eläkkeelle pysty ennen kuin 70 pukkaa. Ja siihenhän jää sitten seitsemän ihanaa vuotta opiskella sitä ja tätä!

Yhden haasteen tästä kuviosta toki löydän. Olen ollut naimisissa vain 20 vuotta ja se tuplaamalla päästään vasta eläköitymisiän vaiheille, mutta koska olen kuitenkin tuota samaa naamaa katsellut jo 25 vuotta, niin se tuplaamalla päästään tuonne reiluun seitsemäänkymppiin. Joten kai se sitten on hyväksyttävä se tilastollinen tosiasia, että joudun tuosta miehestäni jossain vaiheessa luopumaan. Mutta elämä on muutosta ja se on sitten vain hyväksyttävä.

Tässä vaiheessa onkin sitten enää jäljellä muutamasta perusasiasta päättäminen: Miten aion seuraavat työelämässä kulutettavat 20 vuotta parhaalla mahdollisella tavalla käyttää? Jonkinlainen sapatti- tai muu työteliäs (äitiys)vapaa sinne täytyy tietenkin upottaa. Ammattia täytyy vielä vaihtaa tai kehittää. Uutta pitää oppia ja opettaa. Asumismuotoa olisi hyvä muuttaa, ettei kangistu kaavoihin. Muuttaminen toiseen maahan on ihan varteenotettava vaihtoehto. Painopistettä voisi toki muuttaa enemmän matkustelun puoleen ja jättää ylenpalttiset lapsi-ura-ruuhkavuodet omaan arvoonsa. Jotain kai matkan varrella on opittukin, jottei ihan jokaista virhetta tarvitse uudelleen kokeilla. Jos tekisikin ihan vaan sitä, mitä oikeasti tahtoo.

Näin se siis menee ja kun sen oikein oivaltaa, niin elämä on helppoa kuin heinänteko. Tästä eteenpäin teen työurallani vain sitä, mitä oikeasti tahdon. Pyydän, ellen aivan vaadi, tekemästäni työstä sille kuuluvan palkkion, enkä suostu vähempään.  Tiedän mitä osaan ja olen osaamisestani tavattoman ylpeä. Olen tarvittaessa valmis jakamaan osaamistani. Haluan myös oppia uutta ja syventää osaamistani, mutta en suostu istumaan näennäisoppimassa. En myöskään suostu raatamaan, vaan teen työtä jaksamisen rajoissa.

Paljon on jo opittu, mutta yhtä paljon on jäljellä. Vauvan sisäänajo perheeseen oli melkoinen juttu liki parikymmentävuotta sitten, mutta se oli helppo nakki pianaikaan seuraavaan saman vauvan ulkoistumisprosessiin. Se se taitaa ollakin se ainoa juttu, jota ei voi enää uudelleenoppia: lapsen voi kasvattaa vain kerran ja sitten se on käsistä pois. Turha sitä on ketkuilla, tehty mikä tehty ja eteenpäin mennään.

Hyvää syntymäpäivää vaan minulle!

Bloggaajan blokki

Hengissä ollaan. Ja pikkuhiljaa taas hengessä mukana jet lagin jälkeen. Tuo matkustaminen ei siis ollenkaan sovi minulle, sillä siinä kun likka meni kouluun suurinpiirtein heti, kun sai kunnon yöunet nukuttua, niin minä olin toistaitoinen toista viikkoa.

Pahin mahdollinen skenaario olisi siis reissutyö, sillä kotiutumisen jälkeen makasin olohuoneen lattialla pahoinvoivaja ja juoksutin miestäni tuomaan milloin mitäkin, jotta saisin sokerit siihen malliin, että pääsisin nukkumaan. Huoh. Ja sitten nukuin semmoiset 12 tuntia ja vääntelehdin vetelänä viikon verran pitkin kämppää.

Olen siis taas kotiäiti. Kun en saa tehdä töitä. Kun se hakemus uudesta työluvasta on jossain vaiheessa käsittelyä, mutta tarkemmin en tiedä. Saanen uuden työluvan siis viikon tai sitten kolmen kuukauden päästä eli toivossa on hyvä elää. Siihen asti leivon leipää, teen kalasoppaa, komentelen miestä tilaamaan ikkunanpesijät, ihmettelen, kun likka raivaa huonettaan ja tietenkin: katselen televisiota. Juu, kävin kyllä salillakin supervenyttelemässä ja taisinpa pienen kävelylenkinkin tehdä, mutta muuten odottelen parempia ilmoja.

Sillä puutarhahommia olisi tarjolla. Tänä keväänä olen päättänyt pienentää kasvimaata, mutta sitten toisaalta poerustin uuden tomaatti- ja mansikkapenkin. Sitten täytyisi keksiä miten sen kasvimaan puol--- kaksikolmasosaa saisi muutettua heinikosta jotenkin siistimmän (ja helppohoitoisemman) näköiseksi. Ja kappas vain: keksin, että siihenpä laitetaan pari omenapuuta! Koska minusta omena on parempi kuin persikka tai päärynä tai edes viikuna. Mutta kun on ollut niin kylmää, niin vielä ei ole jaksanut puutarhakauppaan asti tallustaa (tai no, kävin jo etukäteistutkailemassa, mutta ostohommin tarvitsen truckin, lapion ja miehen siihen lapion päähän).

Ja sittenniin sitä terassiakin täytyisi laittaa, kun tämän kevään maalaushommatkin tuli jo hoidettua (työpaikalla siis, keksittiin laittaa pari seinää uuteen uskoon). Siivosin kämpän lauantaina ja olin teatterissa illalla. Sunnuntain könysin mitenkuten tekemättä mitään järkevää ja nyt olisi sitten arki. Jotensakin on semmoinen dejá-vu -tunnelma.

Paitsi että, olen asettanut vision, kirjannut mission ja päättänyt mitä aion tehdä isona. Kerään rakkailta ystäviltä ja asiakkailta lausuntoja siitä, mitä teen (mutta kun ne silti kirjoittaa enemmänkin siitä miten teen), jotta voin laatia uuden esitteen. Uudet käyntikortit lähtee tilaukseen Ballantyne Chiropractic Wellness -logon alla, mutta uusia nettisivuja aion pantata vielä jonkin aikaa.

Sain myös tehtyä pakolliset jatkokoulutukset eli seuraavat ovat sitten vasta vuonna 2017, jossei jotain todella mielenkiintoista tule ensi vuonna vastaan (siis esimerkiksi 24 opintopistettä Aruballa). Minun haasteeni tässä jatkokouluttaumisessa on se, että en ole vielä yhdessäkään niistä oppinut yhtään uusia kädentaitoja. Joka paikassa kyllä oppii jotain ja mieli alkaa raksuttaa monenmoista, mutta tällainen taidollisesti paikalleen jämähtäminen on pelottavaa. Koska kohta olen siinä pisteessä, etten enää jaksa hakeutuakaan mihinkään, jossa joutuisin haastamaan itseni (muutenkin kuin kielellisesti).

Kouluttajasta kouluttautujaksi on haasteellinen prosessi, mutta vielä haasteellisempaa on ryhtyä sitten taas takaisin kouluttajaksi. Sillä käsitteistähän tässä elämässä on kyse: suomalaisen odotukset koulutuksen suhteen ovat tässä maassa epärealistiset. Samoin tämän maalaisten odotukset suomalaista koulutusta kohden. Kaikki täällä tietävät, kuinka hyvä suomalainen koulutussyteemi on, mutta kaikkien käsitys oppimisesta on varsin suppea, eikä suppean käsityksen laventaminen ole yhtään sen helpompaa kuin laveamman käsityksen sullominen kapeaan suppiloon monivalintatehtäväviidakkoon. Tässä joutuu väkertelemään vielä käsitettä jos toistakin matkan varrella, mutta koska se viisumi nyt sitten taas on, niin onhan tässä ainakin pari vuotta aikaa väkerrellä.

Ja te fiksut suomalaiset voittekin siis rivien välistä lukea, mitä siinä visiossa ja missiossa sitten oikeastaan lukee. Perästä kuuluu.

Maalattu ja uudistettu terapiahuoneemme

Jonkun todistukset ne siinä rivissä

Mun uusi työasu