Terveyttä kaikille

Meillä on kaikki hyvin, kiitos kysymästä.

Mutta avaan taas sanaisen ihmetyksen arkkuni, sillä tympii, pännii ja pelottaa, koska en osaa ymmärtää. Nimittäin sairaudenhuoltoa (termi ei ole lapsus) tässä maassa. Omakohtaista kokemusta asiasta ei ole, mutta en saata olla ihmettelemättä, että joulukuu on pienehköjen kirurgisen toimenpiteiden kulta-aikaa. Ai miksikö, no siksi, että omavastuut on maksettu eli kaikki loppuvuoden sairauskulut ovat 'ilmaisia'.

Sairastumiset kannattaa siis tarkkaan suunnitella ja onnekkaiden käyttämättömät tämän vuoden sairaslomapäivät ovat käsillä. Loma kuin loma, kiintiö on sama, sait sitten sydänkohtauksen tai flunssan tahi päätät viettää laatuaikaa perheen kanssa. Sairasloma on poissa vuosittaisesta lomakiintiöstä. Terveystarkastus kuuluu myös kiintiöön, mutta sen korvaa vakuutusyhtiö, ei työnantaja. Ja koska vakuutusyhtiö rakastaa terveyttä, niin pituudet, painot, testit ja rästit tehdään vuosittain; siis ne, jotka kotomaassa tehdään 5-10 vuoden välein. Mitenkään ennakoivaa terveydenhuoltoa väheksymättä, mutta itse osoittaisin rahat mieluummin neuvolasysteemin rakentamiseen kuin läpeensä terveiden aikuisten vuosittaiseen syynäämiseen.

Minunkin pitäisi käydä mammografiassa kerran vuodessa ja hammastohtori tahtoo ottaa röntgenit joka kolmannella kerralla (tarkoittaa puolentoista vuoden välein), ja jos näistä kieltäydyn, niin tohtorilla on oikeus kieltäytyä hoitamasta minua, mikäli jotain epäillään. No, selvittiinhän Tsernobylistäkin...

Mutta jos sitten vakuutusta ei ole (lapset ovat muuten vanhempien vakuutuksessa vain 26-vuotiaaksi), niin kaikki keinot rahankeruuseen on keksittävä! Siis mikäli sairastut. Viime viikkoina olen ärsytykseen asti (lieneekö joulun omatunnonkeräilykamppanja-ajalla jotain tekemistä asian kanssa) törmännyt erilaisiin 'ojenna kätesi ja anna roposi' -nettikeräyksiin, jotka ehdottavat muutaman kympin lahjoitusta suit sukkelaan. Tämä siis kuvitellessani klikkaavani blogiin, infoon tai nettisivulle. Ymmärrän varsinaiset keräykset, mutta se, että sairastumisesta tehdään julkinen tragedia sen takia, että ihmiset lahjoittaisivat rahaa sairautesi vaatimaan hoitoon, menee yli sietokyvyn! Olen syvästi surullinen kaikkien sairastuneiden puolesta, mutta en jaksa käsittää.

Tyynesti myös siirrän sairaanhoitopiirin lähettämät huomautuskirjeet pinoon 'selvitän sitten joskus', kun tulee kolmas ja neljäs huomautus (samana päivänä, kahdessa eri kirjekuoressa) samasta poliklinikkakäyntilaskusta. Siis lankeaa maksettavaksi, kun vakuutusyhtiö ei ole maksanut. Koska palveluntarjoajan näppärä tietokonesysteemi ei hyväksy antamaani osoitetta, eikä sitä näy vakuutuskortissa, joka joka kerta kopioidaan. Ja olen kopion jo kerran itse lähettänyt vakuutusyhtiöön. Joka ehkä on maksanut. Tai jos ei ole maksanut, niin alipalkattu käsittelijä sitten selvittää asiaa, kunhan vielä toiset viisi kuukautta kuluu. Kunhan joku soittaa johonkin numeroon, jossa näppäilee ohjeiden mukaisesti sitä ja tätä ja osaa luetella koodinumerot aksentilla, jonka systeemi tunnistaa. Ja jos ei kukaan maksa, niin ehkä mä sitten maksan, mutta vain, jos saan yksiselitteisen laskun, enkä kehoitusta soittamaan numeroon ja selvittämään asiaa. Ja sitten voin lähettää korvauspyynnön ifille. Joka maksaa euroina.

Kyllä on kuulkaa Kelan selkosysteemiä ikävä, mutta sehän se onkin osaltani mennyttä; pyydettiin heittämään Kelakortilla varislintua, sillä en kuulu Suomen sosiaaliturvaan. Nyyh! Mieheni edelleen kuuluu, koska on expat, samoin tyttäreni, koska on expatin huonetta ja sukua, mutta minä työläisenä saan hoitaa oman turvana, Suomen sosiaaliturvalla ei ole mitään tekemistä kanssani. Toivottavasti en joudu avaamaan keräystiliä ja hattu kourassa lähestymään kaikkia teitä, joista yhteiskunta huolehtii. Aika yksinäinen ja turvaton on asemani, jos vaikka puoliskolleni jotain tapahtuisi... (Valmetin kautta olen siis vakuutettu ja oikeutettu GMMIn ja ifin kanssa taistelemaan.)



Ja aina ne vakuutuksetkaan eivät auta. Rakas amerikanperheemme jäsen, Mike Ballard, siirtyi ajasta ikuisuuteen eilen. Me kaipaamme ja suremme häntä. Hyvää matkaa Mike!

Toimitusjohtaja ja suorittavan työn tekijä kisaavat laatupäällikön ja palkanlaskijan suosiosta

Tilannehan on nyt siis semmoinen, että tämä oman elämänsä toimitusjohtaja istuu yksin myös olemattoman (sellaista ei siis tarvitse täällä perustaa, jos luottaa siihen, että vakuutuksesta korvattavaksi summaksi riittää se 2 miljoonaa) firmansa toimitusjohtajan, laatupäällikön, palkanmaksajan ja auditoijan pallilla sen lisäksi että sattuu olemaan myös ainoa suorittavaa työtä tekevä yksilö. Sitä voisi helposti kuvitella, että tilanteesta aiheutuu jonkinlainen eturistiriita, mutta toistaiseksi vuosikokoukset ovat sujuneet hyvässä hengessä ja ilman riitelyä. 

Joten onhan se ihan odotettua, että vuoden viimeisessä miitingissä suorittavan työntekijän pikkuriikkinen valitus on alkanut saada jalansijaa, millä on tuhoava vaikutus työilmapiiriin. Kuulemma liiallinen työnteko aiheuttaa ranneoireita, eikä punttisali (joka on ostettu suhteilla ulkopuoliselta toimijallta) yksin riitä työkykyä ylläpitäväksi toiminnaksi. Toimitusjohtaja ei tässä vaiheessa vielä omaa uskallusta jättäytyä pois eräästä paljon aikaa vievästä ja huonosti palkatusta projektista. Laatupäällikkö taas ilomielin dumppaisi tuon suhteettomasti aikaa kuluttavan osaprojektin sinne, minne se kuuluu, mutta palkanlaskija ei ole pystynyt omaa kantaansa perustelemaan. Hän kyllä kuluttaa suhteettoman paljon kaikkien yhteistä aikaa laskemalla tuntihintoja ja korottelemalla oletettua vuokraa. 

On vaan niin vaikea, tällaisessa aloittelevassa pörssiyhtiössä, uskaltaa ottaa riski, joka sitten pitkällä tähtäimellä saattaisi poikia huomattavia aikasäästöjä. Kun ei tiedä milloin aikasäästö sitten aktualisoituisi ja kuka siitä sitten nauttisi: toimitusjohtaja, jolla olisi aikaa käydä vaikka kävelylenkillä; laatupäälliikkö, joka suoltaa uusia ideoita koko ajan, mutta muut eivät ehdi, jaksa, viitsi tai halua kuunnella; palkanlaskija, jolla numerot pyörivät jo tälläkin hetkellä silmien ulkopuolella; vai ihanko suorittavantyön tekijä, joka tarvitsee kahden kuukauden toipumisajan ranteensa kuntouttamiseen, mikäli työtahti ei kohta helpota tai työnkuva muutu. 

Onneksi on vielä tuo sisäpuolinen auditoija, joka lyö faktat tiskiin: 

Firma ei pysy pystyssä ilman suorittavan työn tekijää, joten häntä ei voida uhrata! Hänet määrätään pikapikaa laserhoitoon ja intensiivinen punttisaliohjelma aloitetaan heti! Palkanlaskija saa luvan rauhoittua, sillä verotusohjeet puuttuvat edelleen ja aina voi tarvittaessa tukeutua siihen suhteilla tyytyväisehkönä pidettävään ulkopuoliseen rahoittajatahoon. 

Laatupäällikkö on toistaiseksi tehnyt erinomaista työtä, onhan olematon yritys ainoastaan kuusi kuukautta vanha, joten hänelle annetaan täysi työrauha jatkaa innovatiivista ideointiaan. Toimitusjohtaja lähetetään hetimiten konsultin pakeille oppimaan erilaisia vuorovaikutustaitoja, sillä sehän johtajan tärkein, jossei ihan ainoa, toimi on. Ymmärtää työtekijöitään ja tukea jokaista kohti yhteistä tavoitetta!

Tässä olisi pullat erinomaisen hyvin uunissa, jossei se olisi tuo yhmyrä toimitusjohtaja, joka on menossa projektin palkkaneuvotteluun ensi viikolla. Se nimittäin voi ihan piruuttaankin unohtaa kaiken yhdessä sovitun ja tulla takaisin epäedullisen neuvottelutuloksen kanssa. Ja sitten ollaan taas alkupisteessä. 

Vaikka siinä sitä kai ollaan tavallaan jo muutenkin, sillä ilman työlupaa kaikki lähetetään mailitehtaalle nauttimaan auringosta ja tappelemaan verissäpäin sen ulkopuolisen rahoittajan rippusista. Mutta tämähän on vain elämää tämä, ja onneksi aurinko sentään paistaa.

Tavallinen elämä

Tällä hetkellä ilmassa liikkuvia, ns. tavallisia asioita:

- viime viikolla tein töitä 24 tuntia. Aika hyvin, sillä minulla on ollut 'työlupa' kuusi kuukautta.

- viime viikonloppuna olen häärännyt keittiössä suomalaisen jouluruuan parissa 9 tuntia. Ei, en ole leiponut ensimmäistäkään piparia, kakkua tai pullaa.

- Mukavia, jouluisia tilaisuuksia on takana 2 ja edessä (tiettävästi) 4. Olisi kiva, jos ehtisi järjestää avoimen talon myös omille, ihanille ystävilleen, mutta ei taida ehtiä.

- tulevana viikonloppuna on tiedossa kaksi konserttia, joista tavoitteenani on selviytyä suht.koht. kuivin silmin.

- aion hivenen muuttaa työnkuvaani ensi vuonna, mutta ennen sitä olisi poikettava kotimaassa uusimassa viisumi, jotta saisi tehdä jatkossakin töitä. On tämä sen verran mukavaa puuhaa, että kannattaa taas rehata itsensä valtameren yli.

- joulu, jolloin olen aattona töissä, on parin viikon päässä, eikä vielä ole kuusta, pipareita tahi kakkuja, mutta laatikot on pakastimessa ja ostin uuden joulukoristeen. Jouluradio.fi oli ensikuulemalta hivenen ärsyttävä, mutta kyllä se aivojaturruttava kotoikävä vielä jossain kohden päälle poksahtaa. Tai sitten itkeäpillitän hakiessani systeriä lentokentältä välijouluna (siis joulun ja uuden vuoden välissä).

- uusi vuosi on tarkoitus juhlistaa Floridassa ja hääpäivää ennakkoon New Orleansissa. 

- sitten tarviikin enää seuloa noin 200 collegea ja avustaa jälkikasvua miettimään tulevaisuudensuunnitelmien vaihtoehdot A, B, C ja D. 

Ei tässä sen kummempaa. 

Ps. Otan kuvan siitä koristeesta ja pistän tänne, kun pääsen kotio.

Kylä tää ny melkein valot tarttis?

Holiday season is here!

I do enjoy christmas lights. This is not my house. 

Christmas is my favourite time of the year. 

I hate darkness.

I have no words. Except Happy Holiday to you all!

Joulutohotusta

Sieltä se sitten putkahti: Thanksgivingin jälkeinen elämä eli Joulutohotus. Mutta koska minä ripustelin jouluvalot jo synnillisesti ennen kiittelypäivää, niin kai se on sitten mentävä jo ostamaan joulukuusi. Ja raivattava ruokahuone sinne kuuluvista hyödykekaluista, jotta saa kuusen näkymään ikkunasta kaikelle kansalle.

Laulavan joulupukin naapurustoomme lanseerannut perhekunta ei kuitenkaan vielä ole ryhtynyt toimeen eli kukaan ei laula lähimaastossa! Onneksi poroarmeijallinen naapuri sentään on hoitanut velvollisuutensa, ja se todellinen joulutalo auton katolla keikkuvine rekeineen on täydessä tällingissä. Siinä riittää ihmettelemistä vielä kolmantenakin jouluna.

Kauppoihin ei enää uskalla mennä, sillä liikennekin on äitynyt kolme kertaa aggressiivisemmaksi kuin vielä viikko sitten, sillä tottahan minun tulee olla se, joka krääsän ensimmäiseksi saa valittua. Jottei meidän pikku taapero vaan tunne itseään hyljätyksi saadessaan yhden täydellisen tarpeettoman paketin vähemmän kuin tarha- tai minkälie preschoolkindergartenin kaveri. Todellisen toveruuden aika on siis käsillä, mikä näkyy myös vapaaehtoiskeräysten määrässä. Tottakai haluan muistaa heikompiosaisia näin joulun alla, sillä hyvä omatunto on paras joululahja heti kinkun, paakkelsin ja suklaan jälkeen.

Tyhmä suomalainen jätti sitten Black Fridayn, Cyber Mondayn JA Giving Tuesdayn väliin ja elää elämäänsä ihan kuin vuosittaista kulutusjuhlaa ei tänä vuonna olisi tulossakaan. Ei tässä meinaan kerkiä, kun täytyy painaa töitä silloin kun niitä on ja saa ihan luvalla vielä tehdä. Tästä syystä näyttääkin siis siltä, että allekirjoittanut on ensimmäistä kertaa elämässään töissä jouluaattona!

Mutta ei huolta huomisesta, räätikäsloora on pakasteessa ja silli jo ostettuna eli kyllä niistä jo joulu syntyy. Ja onhan minua siunattu erinomaisen ruuanlaittotaitoisella miehellä, joten todennäköisesti koulun menu näyttää tältä: mätiä, lohta, kinkkua, pari pihviä, hivenen salaattia ja sitten lisää lihaa. Onneksi rosolli ja laatikot tulee nautiskeltua ensi viikonlopun Scandinaviaanisessa
yhteisjoulujuhlassa, ainakin mikäli mestari ehtii hommansa hoitaa. Paljonko niitä muuten tarvitaan, jos aikoo ruokkia sataviisikymmentä suuta?

Iloista ja lumista (not!) joulunodotusta kaikille. Uuden Vuoden juhlinta onkin sitten oma tarinansa...

Positiivisuuspläjäys

Tämä viikko on ollut varsinainen Murphyn mukainen lunta tupaan -viikko, joten vastaefektinä päätin kirjoittaa kaikesta positiivisesta, jota mieleen tulee.

Kuten esimerkiksi jouluvalot! Olen siis edelleen kovasti sitä mieltä, että jouluvaloja ei saa ripustella ennen aikojaan, mutta koska pimeä tulee jo viiden jälkeen kovaa kyytiä, niin levittelin kaikki pihavalomme jo tänään. Ihan vaan koska päivällä paistoi aurinko ja oli mukava puuhastella pihalla jokunen hetki. Siellä ne nyt sitten ovat sulostuttamassa naapurustoa ja siis ensimmäiset ripustukset näillä nurkilla. Tähän on tultu, mutta koska saamme vieraita Thanksgivingiksi, niin onhan se kiva, että on valoa kansalle. No vastavoimaksi kerrottakoon, että meidän pihassa on myös tämän kylän ainoa elävä tuli eli kynttilä.

Muutenkin olen sitä mieltä, että ihmisen täytyy sopeutua ympäristöönsä. Ja koska asuu ympäristössä, jossa kanssaihmiset ovat erityisen ystävällisiä, niin tarttuuhan sekin. Hitaasti, mutta varmasti. Enää minua ei ärsytä, kun viereisestä pöydästä jutellaan kesken salaatinsuustatursuamisen tai kysellään kuulumisia kahvilassa. Se kuuluu asiaan. Ravintolassa on ihan tavallista saada tuntemattomilta ylimääräinen kaksi yhden hinnalla -kuponki tai kaupan kassalla puuttuva 25 senttiä joko kassaneidiltä tai perässä jonottajalta. Saman tekee sitten mieluusti eteenpäin. Tänään annoin viisi taalaa sekä yhdelle kodittomalle että lähimarketin ruokakeräykseen; en tiedä meneekö apu oikeasti perille, mutta eihän sitä koskaan tiedä, ja itselle tuli hyvä mieli kun saattoi auttaa. En tokikaan jakele murusia jokaiselle niitä pyytäville, mutta tänään nyt sattui olemaan sellainen päivä.

Viime aikoina olen tullut huomioineeksi, kuinka toisen iloisuus saa omat murheet katoamaan kuin taikaiskusta. Kerronpa pari esimerkkiä. Muutamassa kaupassa on joutunut jonottamaan tavallista kauemmin (siis jouluruuhka-aika on täpöllä menossa) tai muuten olisi ollut jotain valittamisen tarvetta, mutta kun myyjä hymyilee, kyselee iloisesti kuulumisia ja samaan hengenvetoon pahoittelee, että tänään kaikki toimii niin hitaasti, niin ei siinä yksinkertaisesti voi pysyä happamana. Sen kun oppisi itsekin: hymyilemään negatiivisissa tilanteissa, sillä se ei ole keneltäkään pois!

Toinen sattuma oli kiropraktikkoni kanssa. Höyrysin täysillä eräästä ajokorttiin liittyvästä tapauksesta ja taisin lausua seuraavaa: Had I known.... niin C. katsoi mua ja keskeytti: Missä sä oot oppinut noin hyvää englantia? Paikalliset täällä ei osaa käyttää noin kaunista kieltä ja sä just sanoit. Oikeesti.  Sun englanti on kehittynyt ihan hirveesti! Sielu lämpesi, unohdin vaahtoamiseni ja se oli siinä: ilo. ihan sama onko kehuminen oikeutettua, relevanttia tai pinnallista, siitä tulee hyvä mieli. Ja hyvä niin.

Iloa ja onnea kaikille, olkaamme kiitollisia siitä mitä on. Elämässä kaikki on hyvin ja aurinko paistaa!(Mutta auta armias, jos tuo aurinko minulta viedään, niin en takaa seurauksia.)

Hengissä ollaan!

Kylläpäs aika rientää ja kirjoitustaito on ottanut ison askelen taaksepäin, kun näppäimet ja sormet eivät mitenkään osaa toimia yhteistyössä. Sitä se macciutuminen teettää, vaikka uutta puhelinta vanhan räppänän tilalle ei olekaan vielä saatu. Kun iPhone6 ei riittävässä määrin löydä tietään Verizonin hyllylle. Tänään käytiin toista kertaa kysymässä, mutta jospa sitten kolmas kerta toden sanoo.

Lokakuu meni pienessä sumussa, sillä isoäiti siirtyi ajasta ikuisuuteen kunnioitettavassa 88 vuoden iässä (hän oli siis isoäideistämme nuorin; vielä on 91-vuotias ja 95-vuotias). Mummu oli valmis lähtemään ja niin kai sitten minäkin: Suomessa poikkeamaan.

Tulin siis Suomeen - tämän hetken ajatuksen mukaan - viimeisen kerran lokakuussa. Toki ajatuksenakin hautajaisiin saapuminen on synkkä, mutta vielä synkempi oli kotomainen keli. Ankea harmaus iski melkoisen railon sydämeen, jopa niin, että kielsin sitten likkaakin enää haaveilemasta yliopistosta siellä päässä maailmaa. Tai ainakin depressiolääkkeet pakkaan sitten mukaan, jos kaikesta huolimatta uhkaa sinnepäin tulla.

No eihän sitä koskaan tiedä mitä tapahtuu, eikä tänäkään kesänä ilmaantunut saunaa takapihalle, joten syvapuhdistautuminen täytyy edelleen tulla tekemään sinne. Mutta toivonpa vaan kovasti, että jokin muu tapa ilmaantua kotomaan kamaralle kuin istuksia 15 tuntia lentokoneissa ja -kentillä ilmaantuisi pikimmiten. Neljä valtameren ylitystä tänä vuonna on ihan liikaa meikäläiselle. Joten alkakaapas te siellä suunnitella reissua tähän suuntaan! Kovasti iloisina otamme vierailijoita vastaan.

Ja sitten juhlasesonkiin. Joka on siis ihan portailla, koska tänään vietetään paikallista veteraanipäivää (eli posti ei kulkenut eikä lasten tarvinnut mennä kouluun) ja Thanksgivingiin on enää pari viikkoa. Minä täällä ihan täpinöissäni valmistelen, sillä meille tulee vieraita ja sitten täytyy ihan kovasti kiitostella! Tulee odotettuja suomalaisia vieraita ihan Floridasta asti ja aikomuksena on luoda omat perinteet: haukutaan amerikkalaista koulusysteemiä (likka odottaa, että saa posmottaa täysillä suomeksi joillekin jotka ymmärtävät, mistä todellisuudessa on kyse), jätetään rukoukset väliin, mutta jonkinlainen pikku leikki täytyy soveltaa ja tietenkin syödään sekalaisen kaavan mukaan. Menu näyttää (suunnitteluvaiheessa) seuraavalta:

Graavilohta ja pikkuperunoita (finger potatoes, ei nyt ihan, mutta liki uuden pottujen veroisia)
Sinisimpukoita (jos on tuoreita) tai avokado-katkarapusörsseliä
BBQ Kalkkuna (on tilattu, ei uskalla eksperimentoida ekalla kerralla)
Lanttulaatikko ja bataattilaatikko
Double chocolate cake (on tilattu paikallisesta kakkutaivaasta) / jäätelöä gluteenirajoitteisille

Että ihan vaan pikkuisen odotan ensimmäistä meidän kotona vietettyä suomalais-amerikkalaista kulutusjuhlaa, josta Black Fridayhin ponnistetaan. Veisinköhän Loten perjantaina kärsimysmatkalle uuteen Outlet Malliimme ennen kuin saa jäsenkorjata tätä raihnaista kroppaa vai fiksaisinko hänet ensin ja sitten mentäis elämysmatkalle etelä-Karoliinan Walmarttiin... Elämä on valintoja täynnä!

Hyvää juhlakautta kaikille, kohta saa kaivaa varpuset ja sylviat itkettämään, ja mikä parasta: ripustella jouluvalot etupihalle ;-)