Sinne meni. Maailmalle.
Taas loppui yksi aikakausi ja toinen alkoi siinä samalla. Tässä maassa tämä irrottautuminen lapsukaisesta tapahtuu vähittäin eli pienissä erissä. Itsehän tuossa iässä asuin jo totaalisesti omillani ja jokainen pennonen oli itse tienattava eli Kelalta tai opintotukilautakunnalta anottava; ja pankista haettava. Täällä likka on asunut kampuksella puolitoista vuotta, mutta sieltähän heitetään ulos kesäksi eli kotiinhan se on tultava äidin soppakattiloiden ääreen ja isän sairausvakuutuksen piiriin. Sillä muuten ei kattoa pään päälle löydy, eikä lääkäriin pääse. Sama tapahtui nyt jouluna, kun uusi lukukausi Soulissa alkaa vasta maaliskuun alussa: kimpsut ja kampsut raijattaa kotio joulukuun alussa.
Nyt on likka siis jo Etelä-Koreassa aloittamassa elämänsä seikkailua eli lukukautta paikallisessa yliopistossa. Ja sitten taas muutetaan kotiin kesäkuussa, kampukselle elokuussa ja takaisin kotiin/jonnekin muualle toukokuussa 2019. Aikamoista muuttoa on nuoren elämä. Vaan siinäpähän oppii kaikenlaista!
Meidän likkahan on aikamoisen itsenäistä sorttia eli olisi kyllä suoriutunut totaalisemmastakin irtiotosta jo freshman(eli eka)vuotena, mutta monelle paikalliselle nuorelle yliopiston aloittaminen on melkomoinen shokki, kun enää ei kaikkea neuvota kädestä pitäen ja tietoa on osattava ihan oikeasti itse hakea. Minun tuntumani mukaan täällä vasta yliopistossa alkaa mm. avoimien esseiden kirjoittaminen ja laajemmin omista valinnoistaan vastuunottaminen ja ns. yleissivistys, eli se mihin suomalainen lukio pyrkii nuoren opettamaan kolmen vuoden aikana. Ja koska täällä pääsääntöisesti nuoret aloittavat ylipiston 17-18 -vuotiaina, niin onhan se iso hyppäys yhtäkkiä yllättäen: vapaus.
Vapaus herätä, kun haluttaa, mennä nukkumaan jos haluaa, valita syömisensä cafeteriasta, pestä pyykkinsä, mennä elokuviin tai muihin harrasteisiin (kaikki löytyy kampukselta), viettää aikaa kavereiden kanssa, bilettää... Opettaja ei enää annakaan viisisivuista ohjetta siihen, miten tehtävät tehdään, oma ohjaaja on etsittävä itse, luennoille täytyy ilmoittautua ja ilmestyä oikeaan aikaan ja paikkaan, sillä jokainen koulupäivä ei enää olekaan 7.15-14.15 samalla lukujärjestyksellä. Ja sitten on saatava riittävän hyviä arvosanoja, jotta pääsee jatkamaan valitsemaansa linjaa, saa asua haluamassaan sorority-housessa jne. Ja kaiken pohjalla vielä vanhempien vaatimukset, varsinkin jos vanhemmat ovat ne, jotka jokaisesta ottamastasi kurssista sen pari tonnia maksavat, sillä maksu menee vaikka lopputulemana olisi hylky!
Opiskeleminen on siis kallista ja meidän perheessä vanhemmilla ei ole varaa sitä kustantaa eli likka on täysin itse vastuussa koulutuksestaan. Tästä syystä tämä äiti tai isä ei tarvitse pääsyä hänen arvosanoihinsa, ei sekaannu yhteenkään käytännön asiaan, eikä ihan aina ole edes kärryillä siitä, mitä kursseja on kulloinkin menossa. En näe syytä siihen, sillä likka osaa itse hoitaa asiansa. Me emme vaadi määrättyjä arvosanoja (mitä minä sillä tekisin), emme ole puhelinyhteydessä joka päivä, emmekä maksa viikkorahaa. Kustannamme auton (emme bensaa) ja maksamme kampuksen parkkimaksun, siinä se. No tottakai äiti antaa välillä ruokarahaa ja varalla on oman luottokortin (koska on pakko alkaa kasvattaa credit scorea) ohessa vanhempien rinnakkaiskortti, mutta se on hätätilanteita varten.
Kun likka saapuu kotio, niin hän pesee omat pyykkinsä, siivoaa sotkunsa ja kokkaa ruokansa itse (paitsi, jos valmista ruokaa on, niin sitä saa tottakai syödä) ja tämä on tapahtunut pyytämättä. Likka ei jätä tavaroitaan lojuksimaan sinne tänne, eikä vaadi vanhemmilta mitä tulee laittaa ruuaksi, eikä todellakaan odota, että ruoka olisi määrättyyn aikaa valmiina. Kotoa löytyvää ruokaa saa tietenkin syödä ja annan toki ruokarahaa, jos nuori haluaa hakea jotain kaupasta ja kokata. En anna rahaa lähteä ravintolaan syömään (paitsi, jos meidän kanssamme haluaa tulla), enkä kustanna vaatteita enkä meikkejä. Miten nuori oppii pysymään budjetissaan, jos kotoa saa kaiken?
En siis ole huolissani, miten lapsukainen pärjää Etelä-Koreassa! En ole täyttänyt hänen puolestaan yhtäkään lappusta, en tehnyt viisumianomusta, en selvittänyt millaisia rokotuksia tarvitaan, en laatinut budjettia, en hakenut opintolainaa, en ostanut matkalippuja (annoin kyllä luottokorttini numeron tähän eli johonkin olen osallistunut), en tilannut lääkäriaikaa, en hankkinut asuntoa, en matkavakuutusta, en puhelinkorttia, enkä mitään muutakaan, jonka olemassaolosta en mitään tiedä. Hän on tehnyt tämän kaiken itse ja omin voimin. Likka siis pärjää maailmassa sata kertaa paremmin kuin minä ikinä pärjäisin.
Tämä kaikki ei ihan totaalisesti poista äitimäistä huolta jälkikasvustaan, sillä aina voi tapahtua jotain ennakoimatonta, mutta kaiken opitun ja selvitetyn jälkeen uskon ja luotan, että siivet kantavat. Näen, että niiden kasvattaminen on ollut vanhempien tehtävä ja siinä olen onnistunut suomalaisilla eväillä. Nyt on lapsen aika lentää ja nauttia, ja äidin on tyytyminen kauempaa seuraamiseen. Monta virhettä olen tehnyt, mutta tässä olen onnistunut: itsenäinen, nuori naiseni on rohkea, ennakkoluuloton ja omiin kykyihinsa luottava. Toivotan ihania kokemuksia ja avointa mieltä sinne Koreaan; nyt on aika tehdä unelmista totta!
