Pääsiäinen on meidän perheessä solahtanut oikeastaan kokonaan pimentoon, vaikka miehellä olikin pitkäperjantai vapaapäivä. Maanantaina me kaikki sitten jo mennäänkin takaisin töihin ja kouluun. Ei ole minkäänlaista loman tuntua, eikä tätä breikkiä ole odotettu sen kummemmin. En ole myöskään jaksanut kaivaa tipuja koristeiksi ja rairuohon kylväminen tuntuu vähän turhalta, kun numikot jo siintävät vihreinä ja linnun sirkuttavat varsin kovaäänisesti.
Likka on kotona ja mies mopoilemassa; minä istuksin takaterassilla toisen kahvikupillisen kanssa seuraamassa kirahvi Aprilin synnytystä WFLAn live-kuvan kautta.
(Takajalat on olleet näkyvissä yli puoli tuntia eli soisi jo jotain tapahtuvan. Eipä April kovasti kärsivältä näytä, mutta ei kai tuo nyt voi kovin mukavaakaan olla, kun 30 000 silmäparia seuraa yhtä elämäsi tärkeimmistä hetkistä). Kylmän kevään jälkeen on oikein makoisaa, kun vihdoinkin voi juoda aamukahvit pihalla ja nauttia pienestä tuulenväreestä. Päivällä sitten lämpö kipuaa tuonne varsin mukavaan 25-28 eli täydellinen vuodenaika on käsillä (ehkei kuitenkaan siitepöly- tai ruohoallergikoille).
Näin siis tavat muuttuvat ja jos likka olisi vielä enemmän lapsi, niin ehkä pääsiäinenkin olisi jollain lailla otettava huomioon vuoden kierrossa ja pidettävä yllä perinteitä. En ole suonut ajatustakaan virpomiselle, suklaamunille enkä millekään paastolle tahi muulle uskonnolliselle höpinälle. Täällä jeesustelun kultamaassa pääsiäinen ei millään lailla hyppää silmille, ainakaan kun ei kirkossa käy eikä kuulu mihinkään muuhunkaan kirkon kautta syntyneeseen sosiaaliseen kuvioon. Kadun varsilla näkyy enemmän pupuja ja munanmetsästys ilmoituksia kuin mitään merkkiä kärsimystiestä.
Tämä on mielestäni itseasiassa aika outoa. En ole koskaan korostanut joulun tai pääsiäisen kristillistä merkitystä, mutta silti pääsiäisen sanoma on jollain lailla iskostunut itsetutkiskelun ja kärsimuksen tunnistamisen ajaksi, mutta täällä ei moisia negatiivisia ajatuksia korosteta. (No kyllä siellä kirkossa varmaan sitten kovastikin.) Ja sitten tuntuu falskilta, kun He has risen -julistuksia näkee sunnuntaina; kun on oppinut että KOLMANTENA päivänä....
Mutta onhan tässä muutenkin aihetta juhlaan! Pääsiäissunnuntai on tänä vuonna se päivä, jolloin saa kellottaa taas yhden lisävuoden henkilökohtaiseen kalenteriinsa ja juoda Sturbuksin tarjoaman laten. Tiedossa on muutenkin mukava viikonloppu, sillä ohjelmassa ei ole muuta kuin sunnuntaibrunssi kakkukahvien kera! (Eilen olimme jo teatterissa ja syömässä rakkaan ystäväni kanssa.)
Tässä voisi siis toimertua liottelemaan käsivarsiaan jäävedessä (joo, no ihan vähän vaan on taas ylitetty jaksamiskynnys), venytellä kankeaksi käynyttä alaselkää (hankin semmoisen jalkoja hytkyttelevän chi-koneen ja ehkä siis ihan vähän liikaa on tullut testailtua) ja yrittää avata nikamalukkoa yläselästä omin voimin. Mutta hätä ei ole tämän näköinen; minulla on siis kiropraktikko, jonka luokse voin sen mennä tekemään ja ehkäpä kokeilen jotain uutta hoitomuotoa näihin ihan vaan väsyneisiin käsivarsiinikin. Sillä lenkille jo mieleni tekevi ja just nyt on siis parhaat kelit.
Nyt babykirahvista näkyy jo melkein pyllykin (eikös ne takajalat edellä tule?) ja kirahvina elämisen hyviä puolia on se, että yltää pussailemaan jälkikasvuaan jo synnytyskanavassa... ihan kohta se humpsahtaa ulos!
Ja sitten voikin alkaa laskea päiviä: sekä Suomen lentoon että työtilani muuttopäivään. Vuokrasopimukseni siis loppuu kesäkuun lopussa eli kamat on kärrättävä ulos ennenkuin tulen kotomaahan. Eikä minulla ole vieläkään uutta paikkaa tiedossa, koska a) en halua liian kauas kotoa b) en suostu maksamaan taalaakaan enempää kuin nyt ja c) olen vähän väsynyt koko työntekoon. Tai siis tämä ruumisraiska on, mielessäni toki on jo valmiina uusia suunnitelmia ja juttuja syksylle, mutta ne tulee sitten omalla painollaan. Todennäköisesti teen töitä kotoa käsin muutaman kuukauden ja odottelen, että se täydellinen paikka löytyy tästä lähinurkilta.
Koska tässä on menossa tämä Kata Kuntoon Projekti! Minussa ei siis ole mitään vikaa (ei edes kohonneita sokeriarvoja; vihdoinkin sain siis omalääkärin hankittua vain muutaman ei niin mieltäylentävän puhelun jälkeen)... paitsi stressiarvot (siis kortisoli, jota ei tietenkään näissä vakuutuksen korvaamissa tutkimuksissa mitata ollenkaan) ihan tapissa. Eikä minulla siis ole stressiä, mutta elimistöni edelleen kantaa mukanaan tuota noiduttua toimintatapaa ja sitä tässä yritetään purkaa. Enemmän metsälenkkejä, rentoutusharjoituksia, sohvalla lötköttämistä ja elämästä nautiskelua, sanoo tämä itsepuoskari. Fyysinen puoli tulee hoidettua Pilates-ohjaajan piiskaamana kahdesti viikossa eli puolet hommasta on siinä.
Nyt se luikahti ulos ja mätkähti maahan. Mamma yrittää virotella pikkuista, joka sätkii limaisena. Jälkeiset humahti samaan syssyyn ja pesu/nuolemisoperaatio on käynnissä.
Ihan vaan olen mielessäni väläytellyt, että työtahtia täytyisi laskea kolmeen päivään ja löytää siihen neljänteen jotain muuta tekemistä, josta saisi kuitenkin korvausta. Eli muuttaa omia toimintatapojaan hivenen vähemmän kuluttaviksi. Viisastenkivi on edelleen etsinnässä, en tiedä pitäisikö tuota opetuspuolta alkaa tosissaan markkinoida. (Vaikka ei tämä koneella istuminenkaan ole oikein selkäpoloiselle hyväksi.) Mutta syksy näyttää, enkä juuri nyt jaksa asiasta murehtia. Aurinko paistaa ja linnut laulaa ja kahden kuukauden kuluttua olen kotomaan kamaralla!
Elämä on.
Nyt baby yrittää pystyy ensimmäistä kertaa, mutta ei ihan vielä onnistu. Se on pieni ja söpö. Synnytys meni mallikkaasti ja toivotan paljon onnea sekä äidille että vauvalle. Kohta se jo lähtee maailmalle elämää oppimaan.
