Tänä vuonna meitä on hellitty lämpimillä ja aurinkoisilla keleillä, joten olen lenkkeillyt enemmän kuin koskaan aikaisemmin täällä asuessani. Elämä on ollut tällaista kuntoilupainotteista, joskin enemmän ja vähemmän koko ajan on jokin pieni flunssanpoikanen pyrkinyt päälle. C-vitamiinia, sinkkiä ja D-vitamiinia on kulunut kunnioitettavia määriä; olen myös tarttunut colloidal silver pulloon (käytän silmätippoina) ja imenyt kohta kaikki siankärsämöt ja kylmänropit.
Ja minähän en yleensä anna periksi. Joka toinen päivä mietin, että onkohan kyseessä allergia, sillä täällä jo kukkiikin kaikki ja sitten on niitä erinäisiä homeitiöitä ja muuta, mihin ei ole Suomessa tottunut. Vihdoin sain myös näkyvimmät hämähäkinseitit puunattua eli hetkellisesti uskottelin itselleni, että meillä ei olisi paljoa pölyä. Vaikka on sitä. Ja ilmastointi puhaltaa koko ajan lisää, enkä ole jynssännyt ruokahuoneen grand moldingeja eli niitä krimeluureja, joihin kaikki tarttuu kiinni kuin takkiainen.
Töissä käyn invaasiota banaanikärpäsiä vastaan, sillä saimme uudet mullat kukkasiin ja mukana tuli mojova kärpäskasvusto. Tällä hetkellä yksi kukka on käytävällä jäähyllä ja katsotaan vieläkö se pääsee takaisin vai heitänkö harakoille. Pakkasta on käsittääkseni ollut tänä talvena kolme kertaa, mikä tarkoittaa, että myös kaikki pöpöt ovat hyvässä vedossa ja vain odottavat pahaa-aavistamatonta uhria, johon iskeä kiinni. Pahinta on juurikin tämä puolikuntoisuus, eli tila, jossa toimistotyön tekeminen sujuisi kyllä ihan ookoo, mutta ihmisiin koskeminen on kyseenalaista (vaikka sitä se on tavallaan kai aina), ja joutuu koko ajan miettimään onko työkuntoinen vai ei,
Tällä hetkellä minua vaivaa ilmiöpohjainen hikoileminen ja sitten taas syöksyminen kylmänväreisiin, ja aika pitkään näitä oireita käsittelin tähän ikään ´kuuluvina´ kammottavuuksina. Kun ei ole kuumetta, ei yskää, nuhaa, kurkkukipua, mutta lievä painontunne rinnassa ja yöllä herää närästykseen! Onpahan epämiellyttävää (, mutta ei tokikaan vielä tarkoita kahvista luopumista).
Elämän arvaamattomuus antoi muistutuksen itsestään eilen. Läheisen ystäväni aviopuoliso oli lyyhistynyt kuntosalilla (sydänkohtaus) ja ryntäsin äkkipikaa kuskaamaan ystävääni sairaalaan, sillä hän ei halunnut ajaa autoa tuossa tilassa. Ei tullut minullekaan mieleen jännittää parkkipaikan tai oikean osoitteen löytämistä, kun on hätä, niin kaikki järjestyy! Istuksin pari tuntia ER:n odotushuoneessa tarkkailemassa tilannetta ja kyllähän se elämän todellisuus jysähti. Kun ensiapu on ainoa paikka, mistä voi hakea apua (vakuutussyistä) ja samassa tilassa odottavat pienet lapset, nuoret ja aikuiset räkänokkineen ja välistä kärrätään paareilla joku suoraan sisään.
En nähnyt mitään maatamullistavaa, ei ollut puukotuksia, ei huutoa eikä parkua, vaan alistuneita kasvoja, tuskaisia silmiä ja poliiseja. Jokainen henkilökuntaan kuuluva oli ystävällinen ja empaattinen, joten saatoin hyvillä mielin sivustatarkkailijana vain seurata tilannetta. Ahdisti silti. Ahdisti oma ennakkoluulo siitä kenen viereen istua. Ahdisti oma välinpitämättömyys. En ole koskaan nimittäin ollut potilaana missään sairaalassa (paitsi punnertamassa tuon jälkikasvun pihalle pianaikaan 20 vuotta sitten), enkä ole kokenut tarpeekseni pohtia tarkemmin sitä, mitä kaikkea tuohon maailmaan kuuluu. Olen siis onnekas. Vierailijanakaan en ole kovin paljoa odotussaleja kyntänyt ja käsitykseni tämän maan sairaanhoidosta on puhtaasti televisiosarjoista opittua.
Ystäväni mies selviää erittäin vakavasta tilanteestaan, vaikkakaan kaikkia seuraamuksia emme vielä tiedä. Mutta sen tiedän, että vietin yön tarkkaillen varsin herpaantumatta oman äijäseni hengityksenrytmiä - niin, ja hikoillen. Tänä aamuna olikin sitten helppo antaa periksi ja julistauduin sairaaksi! Peruutin ja uudelleenorganisoin kahden päivän työt ja otin kirjan eteeni. Tai no, pelasin iPadillä pasianssia ja makasin terassin sohvalla kuunnellen linnunlaulua. Kuullostelen josko tästä kehittäisi yskää, nuhaa tai muuta rinnanrohinaa. Ja mainitsinko jo, että hikoilen. Mutten palele, paitsi varpaat, eikä kuumettakaan ole. Äiti aina kielsi menemästä pihalle, kun olin sairaana, joten ristiriitaisin mielin siinäkin suhteessa. Vaikka ulkolämpötila on kaksikymmenta plussalla. Helmikuussa.
Otan rauhallisesti. Sellainen oli äijäseni hengitysrytmikin ihan koko yön, mutta onhan se hyvä, että omin korvin kuulostelin! Joskus on tarpeen pysähtyä. Olla läsnä. Menenkin siis hoitamaan kahta ihanaa koirulia, jotka odottavat isäntäänsä kotiin sairaalasta, ja hänen tullessaan ovat ihan yhtä iloisia ja odottavaisia kuin aina.
Ja aina kiitollisia, kun oma rakas tulee kotiin.
