Laiskat sunnuntait ja miksei koko viikonloput

Yksi yrittäjän elämän kohokohtia sanotaan olevan sen, että saa päättää omista aikatauluistaan. Eli voi pitää torstaivapaan silloin kun huvittaa. Ja sitten taas vastaavasti olla viikonloppuisin töissä. Win-win vai kuinka? Minä tässä nyt kumminkin tunnustan, etten yhtään pidä viikonlopputöistä, vaikka välillä kirjallisia  hommia ja eritoten kirjanpitoa täytyykin hoitaa silloin, kun on riittävästi aikaa ja rauhaa ympärillä. Oikein mieluusti otan viikonloput löysäillen ja silti pidän myös yhden viikkovapaan aina kun voin. Ja tästä voimisesta saan tietenkin päättää ihan itse.

Pitäisi olla ihan yksinkertainen kuvio, mutta ei sitä ole. Tyhmyyttäni tai heikkouttani tai ihan vaan osaamattomuuttani olen imenyt pullomaidosta protestanttisen työetiikan ja omaksunut lapsuusvuosina yltiöpäisen miellyttämisenhalun, eli keski-iän kriisini ei suinkaan kulminoidu tyttären poismuuttoon vaan oman elämäni haltuunottoon! Ei sitä ennen ehtinyt pohtia jaksamistaan, kun piti mennä töihin, josta sai turvattua palkkaa, mutta nykyään on panostettava omaan itseensä ihan toisella tavalla. Tämä sama virsi siis; olen jo monesti ennenkin pyhästi luvannut hoitaa ensin itseäni ja vasta sitten muita, mutta ylpeys käy lankeemuksen edellä. Yritän taas kovasti.

Miten hyvin ja antaumuksella osaankaan moittia itseäni! Istun liikaan kahvilla, sillä sehän on syntiä sitä niin paljon juoda. Aamuisin lojun terassilla kuuntelemassa linnunlaulua, enkä lähde lenkille, koska on liian kuuma/kuuma/hiostava/ihan mitä vaan. En viitsi päivittää (työ)blogia riittävän usein. En enää käy salilla kuin silloin tällöin. En tee hyvää, terveellistä ja ravitsevaa kotiruokaa. Taloa ei ole siivottu 'kunnolla' ja hämähäkinseitit valtaavat alaa. Missä on henkinen yhteys mieheen? Miksi en ole vieläkään lukenut Osteopatia -kirjaa kokonaan tai edes kerrannut vanhoja jäsenkorjausmateriaaleja. Minullahan on omaa aikaa vaikka kuinka! 

Vaikka olenkin luonut tyhjästä suhteellisen menestyvän yrityksen ja työllistän itseni (mutta kun en tule rikkaaksi). Lapsi on löytämässä paikkaansa collegemaailmassa (mutta enhän minä edes pysty maksamaan sitä hänelle). Järjestän taas luentosarjan meidän toimistossa (vaikka olen lykännyt sitä näin pitkään). Kutsuin sekä työyhteistyökumppaneita että kirjakerhon takaterassille illanviettoon (vaikka sekin vaan aiheuttaa lisätyötä eli siivoamista). Minulla on ihanat ystävät, joiden kanssa käydä lounaalla tai kahvilla (vaikka senkin ajan voisi kirjoittaa (työ)blogia). Miehen kanssa ollaan ihan sovinnossa (vaikken häntä  parhaaksi ystäväkseni kutsukaan [eikä mokoma yhtään innostunut, kun ehdotin valojen uusimista)]. Luomuruokaa tulee joka toinen viikko kotiinkannettuna ja hengissä ollaan (vaikka voisin olla 15 kiloa pienempi). Aloitin Pilates-tunnit kahdesti viikossa ja käyn taijissa (mutten ehdi kerätä riittävästi aerobista liikuntaa). Aloitin myös opiskelemaan espanjaa (vaikken edes osaa asuinmaani kieltä täydellisesti). 

Minä kuullostan siis aivan typerältä omissa korvissanikin, mutta kaikki ylläkirjoitettu on hyvin aktuaalista päänsisäistä keskusteluani joka päivä. 

Enhän minä nyt voi olla onnellinen ja tyytyväinen, kun Suomessa oli myrsky ja lama ja talvi tulossa. Eikä ole eläkerahastoa. Ja maailmanloppu voi tulla koska tahansa. Tai auto voi hajota. Tai aurinko lakata paistamasta. Tai terroristit hyökätä. Tai saunat koko maailmasta palaa poroksi. 

Tai sitten voin oppia elämään hetki kerrallaan. Katsokaas kun aurinko paistaa, sain ensimmäisen dekkarin kuudesta luettua, join juuri viikon ehkä kahdennennenkymmenennen kahvikupillisen, kävin lenkillä (lämpötila 31), likka on viikonlopun kotona, mies teki moussakaa ennen kuin lähti golffaamaan ja kahtena iltana meillä on ollut ruokavieraita. Huomenna on ensimmäinen viikon neljästä työpäivästä ja elämäni on ihan paras skenaario (, vaikka se ei olekaan MeNaisten vuoden paras äiti, joka masentui, kohtasi kipukohtansa, nousi suosta, yksihuolsi viisi lasta ja elää nyt elämänsä kukkeinta aikaa uudessa parisuhteessaan, koska on sen vihdoinkin ANSAINNUT). 

Ihanaa syyskuuta kaikille; täällä se on vuoden paras kuukausi ja aion olla pihalla koko ajan! Niin, ja saa tulla käymään, vierassänky odottaa. 

Paluu yrittäjän arkeen

Kaipa se tästä. On väsyttänyt koko viikon ja töitä se on tietenkin tehtävä, vaikka vähän väsyttääkin. Paluu kuumaan ja hikiseen Karolinaan oli mielenkiintoinen, kun lentokone teki ukkosmyrskyn takia välilaskun Greensboroon ja siellä sitten käkittiin lupaa lähteä Charlotteen. Pääsin turvallisesti kotiin, eikä onneksi tarvinnut murehtia jatkoyhteyksistä.

Työsaralla on mennyt koko kesän niin turvallisesti, että nostan hintoja ensi kuun alussa! Saas nähdä tuleeko notkahdus asiakasvirrassa? Olen kuitenkin valmis asettamaan hintani sille kuuluvalle tasolle. Nämä ovat vaikeita ja kakspiippuisia juttuja, sillä (menestyneen) yrittäjän tulisi aina olla pari askelta edellä itseään. Jos siis mielin kehittää toimintaani eteenpäin. Tähän olisi tietenkin toisaalta ihan kiva jäädä pureksimaan ja odottaa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, sillä hierojan mittapuulla minulla on ihan hyvin hommat ja asiakasvirrat hallussa.

Mutta jo tässä asemassa pysyminen aiheuttaa muutamia pohdintoja: pitäisi uusia koko yrityksen liinavaatevarasro ja investoida toimivaan iPadiin, jotta saisin rahaliikenteen sujuvammaksi. Myös netissä toimiva ajanvaraussysteemi voisi olla kannattava, joskin toisaalta haluan pitää langat käsissäni ja puhua tulevalle asiakkaalle ajanvarauksen yhteydessä. Olemassaolevia asiakkaita systeemi palvelisi erinomaisesti, mutta minulle siitä olisi tietenkin kuluja. Hyvä systeemi tosin hoitaisi asiakkaiden muistutukset eli säästäisi ehkä aikaani; toisaalta olen jokatapauksessa kiinni tässä kännykässä eli siinähän ne muistutukset hoituu samalla. Ja sitten olisi myös systeemejä, jotka myös rahastaisivat ja tulostaisivat verokuitit jne. mutta kun ei millään haluaisi maksaa monesta systeemistä. Varsinkin, kun tällä alalla ei ole mitään rahavirtoja, vain pieniä puroja.

Miten tässä sitten oikein voi enää kehittyä, kun enempää asiakkaita ei jaksa ottaa vastaan? Siinäpä on se kysymys, johon odotan vastausta taivaasta tippuvaksi! Totuushan on se, että en vieläkään elätä itseäni! Ja minulle on ihan höpönpöppöä se, että tällä alalla tehdään työtä rakkaudesta ihmisiin ja halusta auttaa. Minä teen töitä saadakseni elannon ja minusta sen tulisi olla jokaisen työn ja jokaisen työntekijän kristallinkirkas tavoite! Minä kyllä kovasti  kehitän itseäni ja taitojani, mutta se ei tee minusta maailmaasyleilevää filantrooppia eikä kaikkia rakastavaa rakkauden lähettilästä. Teen työtäni intohimoisesti ja taidolla, jota vastaan odotan vastaavaa korvausta. Tämä on ollut isohko prosessi itsellenikin ymmärtää: en kilpaile hinnalla, vaan vain ja ainoastaan laadulla.

Mutta haluanko keskittyä ensisijassa uusien asiakkaiden löytämiseen vai olemassaolevien palvelemiseen? Tässä on taas yksi akilleen kantapääni, sillä en millään jaksa koko ajan vatkata samaa materiaalia edes ja takas. Minä tarvitsen haastetta! Janoan uusia kroppia, joista oppia ja kehittyä. Vaikka helpommalla pääsisi, kun sitoisi vaan kaikki olemassaolevat tulemaan joka kolmas viikko. Enkö siis omaa oikeaa bisnesajattelua lainkaan? Puhuin juuri itseni pussiin: haluan saada elantoni, mutten välittäisi sitouttaa asiakkaita. Toimin siis juuri kaikkien markkinointigurujen puheita vastaan ja silti: aion saada elantoni tästä. Joku päivä.

Nyt ollaan pääsemässä asian ytimeen. Minä, ja vain minä, olen tämä bisnes ja minun on tehtävä tätä vain ja ainoastaan omalla tavallani, jos aion jaksaa enemmän kuin kaksi vuotta! Olen tätä asiaa pureskellut ja nieleskellyt nyt pari vuotta ja muutaman kerran on tehnyt mieli luovuttaa ja hankkia ´oikea´työpaikka. (Mutta mistään ´oikeasta´työstä en tällä koulutuksella tienaisi kuin maksimissaan 10 taalaa/tunti, joten ei sitten millään ilveellä kannata.)

Onnekseni olen hivenen härkäpäinen eli en ihan heti luovuta, vaan suomalaisella sisulla mennään. Täytyy luoda uusi strategia ja miettiä keinot. Kun vaan keksisi, mitä ja miten. Miten sinä yhdistäisit vanhenevan kropan, fyysisen työn ja näyttämisen halun? Vinkkejä otetaan vastaan.

Minun tapani on Kata´s Way ja Balanced is Painless. Kuka kehittäisi minulle logon?

Viikko opetusta takana

Se on ohi ny! Intensiivinen viikko, jonka aikana opetin joka päivä noin 7 tuntia suomea amerikkalaisille, jotka  identifioituvat suomalaisiksi. No oikeastaan puoli Duluthia identifioituu suomalaisiksi, jopa paikalle hälytetty ambulanssikuski. Eli aika tapahtumarikas viikko on takana ja oma sänky kutsuu jo kovasti, vaikka vielä on yksi yö jäljellä omassa seurassa Minneapolisissa. 

Taidot ovat tallella eli opettaminen sujui vanhasta muistista ja nautin kovasti! Miinuksena se, että perjantai-iltana letkajenkkaa loppujuhlassa opettaessani loppui ääni. Mutta 'laulunääntä' on taas käytetty ja ryhmä jaksoi vetää improvisaatiota suomen kielellä 65 minuuttia putkeen... Jotain siis osaan: saada heidät rentoutumaan, puhaltamaan yhteen hiileen ja kilpailemaan siitä, kuka saa puhua! Ja siinä sivussa miljoona kiloa kieliopin selitystä ja mielenkiintoisia pohdintoja mikrokulttuurista. Miksi uunipelti on pelti, eikä pannu ja onko vuoka sama kuin pannu. Eikä tietenkään voi syödä muffinsseja aamiaiseksi, eikä maapähkinävoi ole oikea leivänpäällinen ja osasinpa olla kantaa siihen, onko pesulappu hygieeninen, vai olisiko tännekin saatava kaikillekäsisuihkut.  

Olen edelleen haltioitunut luonnosta täällä! Koska se näyttää, tuntuu ja tuoksuu suomalaiselta. Michiganissa asuva kollega nauroi minulle, kun kerroin kerääväni kassin täyteen vaahteran-, koivun-, piharatamon- ja apilanlehtiä. Noukin myös käpyjä ja keräsin kiviä Lake Superiorin rannalta (se tuntui kahlatessa oikealta järveltä, eikä 40-asteiselta lilluvedeltä) ja samalla pussitin järvi-ilmaa kotiin vietäväksi.  Makasin pitkin pituuttani apiloiden keskellä ja hengittelin puhdasta ilmaa! Myös hanasta tulee vettä, joka maistuu hyvältä.

Mutta hengittelyä tässä on vähän tarvittukin. Suomalaisten yhdistystoiminta on....mielenkiintoista. Vaikka se otapahtuisikin rapakon tällä puolen. Vanhat jäärät takertuvat asemaansa ja kekkosmainen periksiantamattomuus istuu syvässä silloinkin, kuin järki jättää. Suomalaisen sisun kääntöpuoli on se, että ei anneta tilaa nuoremmille, eikä mitään ainakaan saa muuttaa tahi delegoida! Onhan tässä näin pärjätty vuosikaudet ja jämähdetty sinne haitarimusiikin aikakaudelle. Suomi on tanhua, polkkaa ja perinteitä! Mutta kaiken ylitse kuultaa syvä ylpeys omista juurista ja rakkaus tähän ainutlaatuiseen kieleen. 

Toinen ihmetyksen aihe on collegemaailma. Ei käy kateeksi likkaa, joka muuttaa asuntolaan kahden (2!!!) viikon kuluttua. Huoneissa on kokolattiamatot ja käytävän yhteisessä vessassa suurinpiirtein kiipeilee matoja. Tai en tiedä, kun taktisesti jätin silmälasit huoneeseen, mutta laitoin kengät jalkaan, kun kävin suihkussa. Kampus koostuu tieskuinkamonesta hulvattoman kokoisesta rakennuskompleksista, jotka yhdistyvät toisiinsa käytäväverkostojen kautta. Ja jokainen käytävä on sen kaksi kilometriä pitkä ja jos ne talot haluaa kiertää ulkokautta, niin siinä tulee puolentunnin lenkki helposti. Tai no, itseasiassa lenkin voisi tehdä 20 minuutissa, jos ei eksyisi kahta kertaa... Mutta sanonpahan omaksi puolustuksekseni sen, että melkeinpä eksyimme myös, kun porukassa sieltä sisäkautta kampuksella sijaitsevaan taidenäyttelyyn (no tietenkin, lisäksi löytyy näyttämö ja konserttisali) käveleskelimme. Sillä semmoiset ihmeet kuin opasteet ovat tässä maassa aika yliarvostettuja, kun raha on jo käytetty siihen pesäpallokentän uuteen pinnoitteeseen. Mutta astuminen kampusmaailmaan on todellakin kokonaiseen uuteen maailmaan eli kaupunkiin astumista. Alanpahan vähän ymmärtää miksi kouluesittelyissä pääarvo on juurikin asumisolojen esittelyllä! 

Vielä kun ruokapuoleen saisi edes jotain järkeä. Olen hädin tuskin hengissä kampusruuasta viikon kärsittyäni! Osin se johtuu siitä, että cafeteria oli remontissa eli valikoima oli suppeahkon food courtin varassa ja jos ei suostu syömään muka-pizzaa ja öljyssä paistettua 'peruna'palleroita, niin vaihtoehto on salaatti tai salaatti. Tässä kuvaus aamiaisesta: munakokkelia, pekonia tai aamiaismakkara, äklömakeaa jogurttia, mustikoita, joskus mysliä, muffinsseja, 'pullaa', keksejä, vaaleeta leipää, makeita leivonnaisia ja hedelmä. Ja sopis tietenkin toivoa, että kokkelia ei olisi jatkettu vehnäjauho-maitoseoksella ja että mustikat ja hedelmät olisi pesty. 

Yhtä kaikki viikko meni hyvin ja ryhmässä oli aivan ihania, totaalisen motivoituneita heittäytyjiä, joille oli hauskaa opettaa suomea! Jossei ajattele rahallista panostusta suhteessa tähän keikkaan heitettyyn aikaan ja tyytyy siihen, että kokemuksia kannattaa kerätä, niin tämä oli nappijuttu. Mitään ei jää käteen, mutta sain ilmaisen loman Minnesotassa! 

Elämä kantaa!