Aina silloin tällöin joku kotomaan viranomainen lähestyy minua kirjeitse, ja tavallisesti kyse on joko palvelumaksun korotuksesta tai jonkun etuuden (vaikkapa kela-kelpoisuuden) päättymisestä. Eilen tuli kirje Suomi henkivakuutusyhtiöstä.
Kyllä, minulla on kokonaan maksettu henkivakuutus, joka korvaa edunsaajalle sen, että minä potkaisen tyhjää. Ja edunsaajaksi olen rakkaudenpuuskassa vuonna 1995 nimennyt aviopuolisoni. Nyt Suomiyhtiö kuitenkin lähestyi minua kirjeellä, jossa edunsaajaksi on nimetty äitini. Taitaa siis olla niin, että taivaspaikka kallistuu 10 vuoden jälkeen ja herra ylijumala odottaa kieli pitkällä vakuutusrahoja ylläpitääkseen pumpulimaista ihanuutta vai mistä lienee kyse?
Nyt odotellaan sähköpostia ja virallista lomaketta, jolla voin vaihtaa edunsaajan. Jonka vakuutusyhtiö on vaihtanut omavaltaisesti ilman kyseistä lomaketta eli tästä voisin vaikka valittaa vai? Toivottavasti äitee on pilvenreunalla seuraamassa tilannetta, eikä ole mitenkään pedannut tulevaisuuttaan tästä rahasummasta riippuvaksi. Minä kun olen ajatellut vielä toistaiseksi pysyä täällä maan kamaralla. Ja jos sitten kummiskin päättäisin potkaista tyhjää, niin rahat lahjoittaisin mieluummin jollekin suuren Ameriikan maan collegelle kuin ukko epäjumalan valtakuntaan.
Mutta toki saatan ajan kuluessa vaihtaa mieltäni.
KataJenkeissa / Kata in US
perjantai 24. huhtikuuta 2015
sunnuntai 19. huhtikuuta 2015
Puoliväli
Jotta kiitoksia kaikille kauheasti onnitteluista, korteista ja viesteistä! Tiedän, että olen entisestään laiskistunut yhteydenpidossa, mutta sitten puolustaudun itsekseni sillä, että täällä blogissa kerron kuulumisista ja tapahtumista kaikelle kansalle, joten pysytte kyllä ajantasalla. Eikä se tietenkään korvaa henkilökohtaista viestimistä, joten tässä eriyismaininta kunnianosoituksin rakkaille ystäville, jotka jaksavat muistaa (enkä minä olen vastannut): Elina N, Elina L ja Tupsu! Olette ajatuksissa.
Tämän päivän blogin aihe on kevyesti puoliväli! Ei mitenkään täällä asumisen (koska sen kestosta ei todellakaan ole mitään tietoa), vaan yksinkertaisesti elämäni puoliväli. Täytin juuri 46 vuotta ja laskennallisesti olen erityisen positiivinen, sillä aion elää vielä toiset 46 vuotta. Perustelen tätä jälleen loogisilla matemaattisilla kyvyilläni: toinen isoäiti eli 88-vuotiaaksi, mutta toinen porskuttaa eteenpäin kunnioitettavassa 96 vuoden iässä. Eikös keskiarvo ole sitten komea 92, joka passaa minulle.
Nyt on siis aika tehdä välitilinpäätös ja luoda uusi suunnitelma, sillä tässä on yhtä paljon aikaa touhuta eteenpäin kuin taaksepäinkin. Tarkoittaa siis, että jos ripillepääsyyn asti oli kakara niin samanverran täytyy varata toiseen päähän holtittomuuden aikaa. Vuodet 2046 - 2061 aion siis antaa mennä ja vaan laiskotella, mutta sitä ennen tässä ehtii vaikka mitä.
Minulla on siis 77-vuotiaaksi aikaa käydä elämänkoulua, yleissivistää itseäni ja hankkia korkeamman asteen tietotaitoa. Sen päälle voin hankkia toisen asteen tutkinnon ja intohimoisesti kehittää itseäni paremmaksi ruumistyöntekijäksi.En viitsi laskea työnohessa tehtyjä ammatillisia juttuja tähän nyt mukaan, vaan kuittaan ne sillä, että kun asuu ihan ulkomailla, niin tulee pakostakin laajennettua ymmärrystään, kun oppii näkemään asioita ja niiden yhteyksiä uudella tavalla.
Olen myös kasvattanut yhden erinomaisen fiksun neitosen täysi-ikäiseksi ja prosessissa kartuttamallani tietotaidolla pystyn ja ehdin apukasvattamaan 1-4 lastenlasta. Olen ollut työelämässä opettajaja ja kouluttajana noin 17 vuotta eli samanmoinen työrupeama edessä veisi minut juurikin sopivasti 63 vuoden täydelliseen eläköitymisikään. Lisäksi olen työskennellyt hoitoalalla nyt yhteensä seitsemisen vuotta (kriisiä siis pukkaa) ja sitä ennen aputöissä muutaman vuoden eli tosiasiassa ei tässä eläkkeelle pysty ennen kuin 70 pukkaa. Ja siihenhän jää sitten seitsemän ihanaa vuotta opiskella sitä ja tätä!
Yhden haasteen tästä kuviosta toki löydän. Olen ollut naimisissa vain 20 vuotta ja se tuplaamalla päästään vasta eläköitymisiän vaiheille, mutta koska olen kuitenkin tuota samaa naamaa katsellut jo 25 vuotta, niin se tuplaamalla päästään tuonne reiluun seitsemäänkymppiin. Joten kai se sitten on hyväksyttävä se tilastollinen tosiasia, että joudun tuosta miehestäni jossain vaiheessa luopumaan. Mutta elämä on muutosta ja se on sitten vain hyväksyttävä.
Tässä vaiheessa onkin sitten enää jäljellä muutamasta perusasiasta päättäminen: Miten aion seuraavat työelämässä kulutettavat 20 vuotta parhaalla mahdollisella tavalla käyttää? Jonkinlainen sapatti- tai muu työteliäs (äitiys)vapaa sinne täytyy tietenkin upottaa. Ammattia täytyy vielä vaihtaa tai kehittää. Uutta pitää oppia ja opettaa. Asumismuotoa olisi hyvä muuttaa, ettei kangistu kaavoihin. Muuttaminen toiseen maahan on ihan varteenotettava vaihtoehto. Painopistettä voisi toki muuttaa enemmän matkustelun puoleen ja jättää ylenpalttiset lapsi-ura-ruuhkavuodet omaan arvoonsa. Jotain kai matkan varrella on opittukin, jottei ihan jokaista virhetta tarvitse uudelleen kokeilla. Jos tekisikin ihan vaan sitä, mitä oikeasti tahtoo.
Näin se siis menee ja kun sen oikein oivaltaa, niin elämä on helppoa kuin heinänteko. Tästä eteenpäin teen työurallani vain sitä, mitä oikeasti tahdon. Pyydän, ellen aivan vaadi, tekemästäni työstä sille kuuluvan palkkion, enkä suostu vähempään. Tiedän mitä osaan ja olen osaamisestani tavattoman ylpeä. Olen tarvittaessa valmis jakamaan osaamistani. Haluan myös oppia uutta ja syventää osaamistani, mutta en suostu istumaan näennäisoppimassa. En myöskään suostu raatamaan, vaan teen työtä jaksamisen rajoissa.
Paljon on jo opittu, mutta yhtä paljon on jäljellä. Vauvan sisäänajo perheeseen oli melkoinen juttu liki parikymmentävuotta sitten, mutta se oli helppo nakki pianaikaan seuraavaan saman vauvan ulkoistumisprosessiin. Se se taitaa ollakin se ainoa juttu, jota ei voi enää uudelleenoppia: lapsen voi kasvattaa vain kerran ja sitten se on käsistä pois. Turha sitä on ketkuilla, tehty mikä tehty ja eteenpäin mennään.
Hyvää syntymäpäivää vaan minulle!
Tämän päivän blogin aihe on kevyesti puoliväli! Ei mitenkään täällä asumisen (koska sen kestosta ei todellakaan ole mitään tietoa), vaan yksinkertaisesti elämäni puoliväli. Täytin juuri 46 vuotta ja laskennallisesti olen erityisen positiivinen, sillä aion elää vielä toiset 46 vuotta. Perustelen tätä jälleen loogisilla matemaattisilla kyvyilläni: toinen isoäiti eli 88-vuotiaaksi, mutta toinen porskuttaa eteenpäin kunnioitettavassa 96 vuoden iässä. Eikös keskiarvo ole sitten komea 92, joka passaa minulle.
Nyt on siis aika tehdä välitilinpäätös ja luoda uusi suunnitelma, sillä tässä on yhtä paljon aikaa touhuta eteenpäin kuin taaksepäinkin. Tarkoittaa siis, että jos ripillepääsyyn asti oli kakara niin samanverran täytyy varata toiseen päähän holtittomuuden aikaa. Vuodet 2046 - 2061 aion siis antaa mennä ja vaan laiskotella, mutta sitä ennen tässä ehtii vaikka mitä.
Minulla on siis 77-vuotiaaksi aikaa käydä elämänkoulua, yleissivistää itseäni ja hankkia korkeamman asteen tietotaitoa. Sen päälle voin hankkia toisen asteen tutkinnon ja intohimoisesti kehittää itseäni paremmaksi ruumistyöntekijäksi.En viitsi laskea työnohessa tehtyjä ammatillisia juttuja tähän nyt mukaan, vaan kuittaan ne sillä, että kun asuu ihan ulkomailla, niin tulee pakostakin laajennettua ymmärrystään, kun oppii näkemään asioita ja niiden yhteyksiä uudella tavalla.
Olen myös kasvattanut yhden erinomaisen fiksun neitosen täysi-ikäiseksi ja prosessissa kartuttamallani tietotaidolla pystyn ja ehdin apukasvattamaan 1-4 lastenlasta. Olen ollut työelämässä opettajaja ja kouluttajana noin 17 vuotta eli samanmoinen työrupeama edessä veisi minut juurikin sopivasti 63 vuoden täydelliseen eläköitymisikään. Lisäksi olen työskennellyt hoitoalalla nyt yhteensä seitsemisen vuotta (kriisiä siis pukkaa) ja sitä ennen aputöissä muutaman vuoden eli tosiasiassa ei tässä eläkkeelle pysty ennen kuin 70 pukkaa. Ja siihenhän jää sitten seitsemän ihanaa vuotta opiskella sitä ja tätä!
Yhden haasteen tästä kuviosta toki löydän. Olen ollut naimisissa vain 20 vuotta ja se tuplaamalla päästään vasta eläköitymisiän vaiheille, mutta koska olen kuitenkin tuota samaa naamaa katsellut jo 25 vuotta, niin se tuplaamalla päästään tuonne reiluun seitsemäänkymppiin. Joten kai se sitten on hyväksyttävä se tilastollinen tosiasia, että joudun tuosta miehestäni jossain vaiheessa luopumaan. Mutta elämä on muutosta ja se on sitten vain hyväksyttävä.
Tässä vaiheessa onkin sitten enää jäljellä muutamasta perusasiasta päättäminen: Miten aion seuraavat työelämässä kulutettavat 20 vuotta parhaalla mahdollisella tavalla käyttää? Jonkinlainen sapatti- tai muu työteliäs (äitiys)vapaa sinne täytyy tietenkin upottaa. Ammattia täytyy vielä vaihtaa tai kehittää. Uutta pitää oppia ja opettaa. Asumismuotoa olisi hyvä muuttaa, ettei kangistu kaavoihin. Muuttaminen toiseen maahan on ihan varteenotettava vaihtoehto. Painopistettä voisi toki muuttaa enemmän matkustelun puoleen ja jättää ylenpalttiset lapsi-ura-ruuhkavuodet omaan arvoonsa. Jotain kai matkan varrella on opittukin, jottei ihan jokaista virhetta tarvitse uudelleen kokeilla. Jos tekisikin ihan vaan sitä, mitä oikeasti tahtoo.
Näin se siis menee ja kun sen oikein oivaltaa, niin elämä on helppoa kuin heinänteko. Tästä eteenpäin teen työurallani vain sitä, mitä oikeasti tahdon. Pyydän, ellen aivan vaadi, tekemästäni työstä sille kuuluvan palkkion, enkä suostu vähempään. Tiedän mitä osaan ja olen osaamisestani tavattoman ylpeä. Olen tarvittaessa valmis jakamaan osaamistani. Haluan myös oppia uutta ja syventää osaamistani, mutta en suostu istumaan näennäisoppimassa. En myöskään suostu raatamaan, vaan teen työtä jaksamisen rajoissa.
Paljon on jo opittu, mutta yhtä paljon on jäljellä. Vauvan sisäänajo perheeseen oli melkoinen juttu liki parikymmentävuotta sitten, mutta se oli helppo nakki pianaikaan seuraavaan saman vauvan ulkoistumisprosessiin. Se se taitaa ollakin se ainoa juttu, jota ei voi enää uudelleenoppia: lapsen voi kasvattaa vain kerran ja sitten se on käsistä pois. Turha sitä on ketkuilla, tehty mikä tehty ja eteenpäin mennään.
Hyvää syntymäpäivää vaan minulle!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)