lauantai 21. lokakuuta 2017

Perjaintai kolmastoista päivä...



Minähän olen aina ollut, ja olen edelleen, perusterve ihminen. En ole koskaan ollut sairaalassa muuta kuin vierailemassa ja posauttamassa tuon ainokaiseni maailmaan, eikä minua ole koskaan edes nukutettu. Suurin läpikäymäni operaatio on ollut viisurien poisto ja muutama juurihoito hammaskalustoon. Olen siis erittäin onnekas tässä suhteessa.

Olen myös kirjoittanut ennakkoluuloistani, joita kohdistan tämän maan sairaudenhoitoon, ja siitä, kuinka pelottava ajatus on, että sairastuisin täällä. Kaksi ekaa vuotta kammosin kaikkia lääkärikäyntejä (siis likan flunssakäyntejä, normitsekkauksia jne.) ja englanninkielen taitoni taantui säälittäväksi pöpötykseksi aina kun joku valkotakkinen oli huoneessa. Vakuutusten kanssa olen taantunut suorastaan kolmivuotiaan tasolle, mutta viime vuosina nämäkin asiat on selvitetty ja siinä suhteessa kaikki on kunnossa: minulla on omalääkäri (josta en pidä), gynekologi ja tissitarkistuksetkin on kunnossa. Osaan käyttää vakuutuskorttia ja jossen nyt ymmärrä miten homma hoituu, niin selviän ja lasku tulee sitten perässä, jos on tullakseen.

Kolkuttelen siis menopaussi-ikää, joten kaikenlaista pientä väsymystä, ärsyyntymistä ja kremppaa esiintyy silloin tällöin, eikä varsin fyysinen työni mitenkään auta tätä asiaa. Kyllä, olen välillä iltaisin hyvinkin väsynyt, ja olen systemaattisesti vähentänyt työmäärääni, mutta en ole koskaan ollut huolestunut, että jotain olisi oikeasti vialla. Uusin, ajoittainen vaivani on ollut närästys, mikä ei millään lailla ole mukava kokemus, mutta muistan kuinka äiti aina valitti närästyksestä ja isoäidillä oli pahempiakin refluksiongelmia, joten pidin tätäkin vaivaa ikään- ja asiaan kuuluvana. Kunnes sitten räjähti.

Yhden torstain närästys seurasi aamusta iltaan ja vielä perjantai-aamunakin oli raskas olo, joten mietin, että onko joku keuhkoputkentulehdus tulollaan. Tein siis nettivarauksen Urgent Careen, koska ajattelin, ettei sitten viikonloppuna tarvi miettiä asiaa, kun lääkäriasemat on kiinni. Sieltäpä sitten soitettiin heti perään, että tänne nyt ihan heti, etkä keitä sitä kahvia ensin. Olin siis kirjoittanut syyksi, että paineen tunne rinnassa ja närästys. Hetpikaa EKG:hen, josta löytyi jokin ylimääräinen murmura. Sain selittää kolme kertaa (nurse assistant, hoitsu ja lääkäri) oireeni ja koska minulta ei ole koskaan ennen otettu EKG:tä, niin sydänkohtausta ei voitu poissulkea ja lääkäri lähetti minut Emergency Roomiin, jossa on sydänasioihin erikoistuneet pelit ja vehkeet. Toinen EKG antoi saman omituisen tuloksen, joten jonotin sisään ER:ään alle tunnin ja minut kytkettiin piuhoihin jäätävän tuuletuksen alle. Sain onneksi viltin päälleni ja siinä sitten vetkuttelin pari tuntia, minkä aikana otettiin verikokeita, röntgen ja pidettiin jossain monitorissa. Huoneessa kävi apuhoitsu, hoitsu, apulääkäri ja sitten vielä ER: n lääkäri ja väliaikaosaston lääkäri. Koska edelleenkään ei voitu poissulkea sydänkohtausta, niin minut siirrettiin väliaikaosastolle odottamaan yöpaikkaa. En osaa sanoin kuvailla miltä tuntuu, kun sinua kärrätään siinä sairaalasängyssä pitkin käytäviä. Tunnen itseni siis ihan terveeksi ja kuikuilin ympärilleni melkein nolostuneena siitä, että nämä kuvittelevat minun olevan sairas.

Olin lähtenyt matkaan aamulla 8.30 ja tässä vaiheessa kello oli 2 ja sain vihdoin syödä jotain! Eka vaihtoehto oli voileipä, sipsipussi, vesi, limu ja hedelmälautanen ja kun hylkäsin sen, niin sain gluteenittoman vaihtoehdon: kasviskeitto, vesi, limu, jäätelö ja hedelmälautanen. Ugh. Söin keiton ja puolet hedelmistä, luovutin taas verta ja tapasin yhden lääkärin ja kolme hoitajaa. Kello kahdesta viiteen aika pysähtyi. Ei ollut siis mitään tekemistä.

Varsinaisella osastolla sain sitten vihdoin päivän ensimmäisen kupillisen kahvia ja ajattelin, että ehkä selviän tästä. Hoitajakin käväisi vihdoin, ja sitten tämän osaston lääkäri, joka kertoi, ettei missään analysoidussa kokeessa ole havaittu mitään huolestuttavaa, mutta lisää on vielä edessä. Jos aamulla tehtävä rasituskoe antaa puhtaan tuloksen, niin pääsen ilman korvapuusteja (ne piti leipoa sillon, kun tylsistyin kuoliaaksi) UNCC:n International Festivaleille. Tässä vaiheessa olin siis jo kieltäytynyt influenssa- ja  keuhkokuumerokotteista ja verenohennuspiikistä, joka pistetään kaksi kertaa päivässä potilaille. (Koska liikkuminen on rajoitettua eli paree maata siinä sängyssä ja juoda sitä spriteä!)

Ei siis naurattanut tuo perjantai ja kolmastoista päivä, mutta yritin vielä pysyä kovasti positiivisena ja ajatella, että JOS minulla oikeasti olisi sydänkohtaus, niin kaikki tämä olisi omaksi parhaakseni! Mutta sitten loppui usko. En saanut koko iltana mitään syötävää ja kun ruikutin asiasta, eteeni tuotiin kalapihvi, joka ui vehnäjauhoissa. Muistakaa siis, että jos Amerikan maalla joudutte sairaalaan, niin ottakaa eväät mukaan. Ruoka ei ole syötävää ja se sisältää vehnää ja runsaasti sokeria. Osastolla ei ollut gluteenitonta vaihtoehtoa. Osastolla ei myöskään ollut puhelimen laturia, joten yhteydenpito loppui aika seinään. Olin siis kytkettynä monitoriin ja katossa seisoi teksti, jossa sanottiin, että tästä sängystä ei saa liikkua ilman avustusta. En totellut.

Minulta otettiin veren entsyymit parin tunnin välein ja siinä vaiheessa, kun neljäs tulos oli täysin puhdas, yritin vienosti pyytää, että voitaisko se rasituskoe tehdä NYT, jotta pääsisin pois, mutta protokolla vaatii, että seuranta-aika on määrätty eli mitään joustoa ei ollut. Verikokeet ja vitaalitoiminnot otettiin samaan tahtia läpi yön eli minut herätettiin alle kahden tunnin välein, vaikka missään ei siis ollut mitään poikkeavaa. Jälkiviisaana ajattelen, että olisi pitänyt silloin illalla laittaa rähinä pystyyn ja vaatia kotiinpääsyä, mutta en sitä osannut tai uskaltanut tehdä.

Kestin aamukymmeneen asti! Siihen mennessä kukaan ei ollut käynyt informoimassa mistään, en tietenkään saanut aamiaista (normaali käytäntö ennen rasitustestiä) ja olin viettänyt unettoman yön erittäin epämukavassa sängyssä. Vedin uhmaikäraivarit ja sain lääkärin huomion: minut oli unohdettu informoida sinne rasitustestiin (mikä oli ehkä merkki siitä, että kunnostani ei oikeasti oltu huolissaan) ja korvaukseksi sain aamiaista (sokerimuroja) ja lupauksen siitä, että lounasaikaan mennessä pääsen kyllä pois. Tämä melkein piti paikkansa: super-sydäntulosten jälkeen sain kotiutuspaperit kello 1.40, jolloin olin jo repinyt sen tipan ulos kädestä ja irrottanut itseni monitorista, kun hoitaja yritti pitää minulle oppituntia siitä, mitä on närästys. Sen diagnosoimista varten nimittäin pyydettiin menemään omalääkärille seuraavalla viikolla.

Mutta pääsin pois ja olin suihkunraikkaana iFesteillä jo kello 3 ja sain ajatukset pois onnettomasta perjantaista. Ainakin hetkellisesti, sillä hoitaja on soittanut minulle kaksi kertaa maanantaina, kerran tiistaina, keskiviikkona ja torstaina. Olen antanut mennä vastaajaan, sillä epäilenpä, etten osaisi ihan korrektisti keskustella kaikista asioista ihan vielä. Meinaa edelleen alkaa korpeemaan, kun mietin missä meni vikaan. Olen täysin vakuuttunut siitä, että olisin saanut erinomaista hoitoa, jos minulla oikeasti olisi ollut hätätilanne.

Tällä hetkellä ajattelen vain, että sairaala teki kaiken ohjeiden ja säännösten mukaan. Kukaan ei kuunnellut minua, enkä minä osannut vaatia riittävän painokkaasti. Rahaa on palanut käsittämättömiä summia, mutta meidän vakuutus korjaa suurinpiirtein kaiken (tai sitten saan oikeasti sydärin) ja olen oppinut paljon: jos koskaan joudun sairaalaan, niin siellä istuu paikallinen ystäväni vaatimassa tietoa koko ajan. Luoja minua sairaalaan joutumiselta varjelkoon! Mutta nyt on sitten mustaa valkoisella siitä, että minun sydämessäni ei ole mitään vikaa. Sitä närästystä/refluksia ei ole vielä tutkittu, mutta ehkäpä tässä jossain vaiheessa sitten uskaltaudun takaisin valkotakkisten pariin. Tai sitten en. 

P.S. Kuvia ei ole. Vaihdoin kännykkää ja kaikki muu siirtyi kivuttomasti uuteen, paitsi kahden viimeisen viikon kuvat. Mutta en nyt jaksa tapella siitä. Sairaala on sairaala. Tylsä paikka. 

sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Elämäntapani ja työni

Elämäntapani ahdistaa minua aika ajoin. Monet pitävät minua ihan pöljänä luomuilijana ja hyvien tapojen noudattajana (ainakin ne, jotka ovat kuulleet jonkun muovipussipaasauksistani), mutta todellisuus ei voisi olla kauempana! Ajan autolla joka paikkaan, käyn edelleen Starbucksissa, kuivaan pyykit kuivausrummussa, syön (oman kategoriani mukaan) roskaruokaa, ostan ylipakattuja tuotteita, en jaksa lukea ja tutkia asioiden oikeita laitoja riittävästi. Uskon liian sinisilmäisesti mitä minulle kerrotaan. (Mutta sen tiedän, että jos tuote on natural, siinä on erinomaisen paljon kaikkea p**kaa ja jos ne on organic, niin sitä p**kaa on ehkä 70% vähemmän.)

Ajelen edelleen myös lentokoneella ja syön  (valkoista) lihaa eli mistään maailmanpelastamisesta tässä ei ole kysymys (häpeä tunnustaa). Minun valinnoissani on kyse siitä, että haluan pysyä terveenä mahdollisimman pitkään! Mitä enemmän perehdyn osteopatiaan ja ihmisen immuniteettijärjestelmään, niin sitä vakaammin (pakotan itseni) uskon, että tasapainoinen elimistö pystyy kamppailemaan paremmin sairauksia vastaan. Haluan edesauttaa omaa terveyttä kaikilla tavoilla, mutta jos joskus sairastun, niin aion myös uskoa lääketieteeseen (en ihan sokeasti, mutta ilman muuta). Itsensä hoitaminen on tottakai avainasemassa tässä ammatissa, mutta myös yksi pelottavimmista asioista maahanmuuttajuudessa.

Kyse ei ole siitä, että Suomessa olisi parempi sairaanhoito. Uskon myös, että henkinen tukiverkosto löytyisi täältäkin. Mutta tähän sairaudenylläpitosysteemiin en usko. Akuutti hoito on täällä erinomaista, ja sairauksien tutkimus on pidemmällä kuin missään, mutta tämä systeemi ei toimi. Ja systeemiin joutuminen pelottaa minua ihan hirveästi! Ajatus sairastumisesta on kertakaikkiaan tukehduttava. Saan edelleen paniikkia lähentelevän kohtauksen, kun joudun soittamaan lääkäriaikaa tai vakuutusta, vaikka nyt minulla on ns. omalääkäri ja olen osa systeemiä.

Systeemi lähettää minulle muistutuksia siitä, etten ole käynyt mammografiassa (en aio käydäkään, jossen näe siihen jotain erityistä syytä; tarkistan tissini silti 1-2 kertaa vuodessa thermografiassa, jonka maksan itse). Systeemi lähettää infoa kaksi kertaa vuodessa suositeltavasta influenssarokotuksesta, jota en aio ottaa, koska en kuulu mihinkään riskiryhmään ja muutenkin olen täällä sairastanut 85% vähemmän kuin Suomessa (saisin rokotuksen ilmaiseksi, jos ryhtyisin jonkun apteekin asiakkaaksi). Systeemi muistuttaa, että on aika tulla gynekologiseen tarkastukseen ja papa-kokeeseen, johon aionkin mennä heti toisen muistutuksen jälkeen eli joka toinen vuosi, kuten olen lääkärini kanssa sopinut. Hammaslääkäri ehdottaa kahdennettakymmenennettä röntgenkuvaa hampaistani, koska on sen aika, eikä mitään syytä, joten kieltäydyn. Systeemi pyytää tulemaan uuteen verikokeeseen, koska edellisessä kilpirauhasarvo oli koholla, mutta en kalua, koska en suostuisi kuitenkaan ottamaan suositettua lääkitystä.

Sen sijaan menen toiselle lääkärille (maksan itse) ja teetämme laajemman verikokeen (maksan itse), josta selviää, mistä on kyse ja vältyn lääkitykseltä. MUTTA rakennamme minulle uuden ruokavaliohoidon, koska tällä menolla tilanne kehittyisi parissa vuodessa sairaudeksi, jos antaisin asian unohtua. Koska kyseessä on immuniteettihäiriö eli elimistöni ei pysty käyttämään ravintoa optimaalisesti, joten vasta-aineet nousevat immunologisena reaktiona. Minun järkeeni käy, että kilpirauhaslääkkeen syöminen ei auttaisi tähän immunologiseen häiriöön (mutta jos tämä kehittyy pidemmälle, niin tilanne on tietenkin toinen). Haluan siis auttaa puolustusjärjestelmääni tekemään työnsä ja jatkan gluteenittomalla ja sokerittomalla linjalla, mutta nyt on kielletty myös maitotuotteet ja lisätään ruokavalioon hyviä probiootteja, seleeniä pähkinöistä ja vahvistetaan vatsan limakalvojen eheytymistä parilla lisätabletilla.

Osteopatian periaatteiden mukaisesti haluan tukea vatsan toimintoja, jotta puhdistettu veri pääsee tuomaan energiaa ja ravintoaineita joka paikkaan, jonne lymfanestekierto on huuhtonut tilaa. Itäisempien näkemysten mukaan kyse on vapaasti virtaavista meridiaaneista ja omassa työssäni pyrin avaamaan lihastoimintaketjut ja nivelet niin, että parantava liike pääsee taas esteettä tuomaan puhdasta verta sinne missä sitä tarvitaan (siis jokapaikkaan).

En tiedä onnistunko tässä henkilökohtaisessa lääkkeettömyyden missiossani. Ehkä puolen vuoden päästä joudun toteamaan, että tarvitsen sittenkin lääkityksen (jonka vakuutus korvaisi), mutta sitä yritän murehtia vasta sitten. Minulla olisi siis vaihtoehto, jossa ottaisin aamulla yhden pillerin ja muuten voisin unohtaa koko asian, mutta olen valinnut toisen tien: joka kerta kun syön, mietin onko ruuassa gluteenia, maitotuotteita ja sokeria (on, sokeria on aina) ja tasapainoilen päivittäisen sokerinsaannin kanssa, koska ylitys tuo aina mukanaan tulenhdustilan, joka tulee kohdallani ulos selkäsärkynä. Enkä suostu ottamaan (kuin hätätilassa) särkylääkettä selkäsärkyyn, koska se rikkoo sitä vatsan limakalvoa, jota yritän ihan vimmalla sinne suolistooni rakentaa.

Minulle tämä on tässä kohtaa ainoa tie. Näen työssäni lääkekierteessä olevia ihmisiä, joiden elimistö on joutunut antamaan periksi, eikä puolustusjärjestelmä pysty enää ylläpitämään tasapainoa. He ottavat 4-13 lääkettä päivittäin. He tapaavat noin viittä lääkäriä kuukausittain (useimmilla sen kattaa vakuutus, ja jossei kata, niin sitten ollaan oman onnensa nojassa). Kohtaan myös useita vakavasti sairastuneita asiakkaita, jotka ovat päättäneet hoitaa itseään ns. vaihtoehtolääketieteen keinoin, ja tämänhetkisessä tilanteessaan he näkevät noin viitta eri hoitajaa (lääkäri-nimikettäkin tosin väärinkäytetään) tai lääkäriä  kuukausittain ja maksavat omasta pussistaan tuhansia taaloja. (En suin surminkaan itse pystyisi tekemään tätä, en rahallisesti, mutta en myöskään usko kaikkeen mitä nämä spesialistit heille suosittavat ja määräävät.) Tilanne, jossa vakavaa sairautta/sairauksia, yritetään kursia kokoon ns. vaihtoehtolääketieteen keinoin, on äärimmäisen työläs, stressaava ja vaatii hirvittävän kovaa uskoa asiaansa sekä tunteja googlen ääressä etsien tietoa ja (valideja) asiantuntevia terveydenhuollon ammattilaisia.

Ensimmäinen ryhmä on alistunut kohtaloonsa, eikä enää näe mahdollisuutta parantua (tai vieroittua lääkkeistä), eivätkä he kyseenalaista systeemiä tai jos kyseenalaistavatkin, niin eivät näe minkäänlaista uloskäyntiä siitä. Jokainen antamani hoitosessio on heille erittäin tärkeää stressinpoistoa ja rentoutusta. He tulevat mielellään hoitoon ja minusta on tärkeää auttaa näitä ihmisiä, mutta se vie minulta paljon energiaa. Joskus se vie sitä suunnattomasti myös asiakkaalta, kun elimistö ylireagoi: esimerkiksi koko kehon tärinä-hikoiluprosessi on tullut tutuksi (tässä ei ole kyse emotionaalisesta reagoinnista, se on toinen asia). Näille asiakkaille hoidon tavoite on hetkellinen: rentoutua ja poistaa kipua. Minun on siis tyytyminen tähän tavoitteeseen ja kunnioitettava jokaisen ihmisen toivetta tässä tilanteessa. (Minä en paranna ketään, tuen asiakkaan omaa tervehtymistä ja teen tämän aina selväksi ensimmäisellä tapaamiskerralla.)

Toinen ryhmä uskoo paranevansa ja etsii koko ajan uutta tietoa asioista ja yrittää pysyä kaiken tiedon tasalla. Heistä huokuu energiaa ja minun hoitoni on osa tätä  monimutkaista paranemisprosessia, jossa voin auttaa heidän elimistöään löytämään paremman tasapainon, jotta elintärkeä lymfa ja parantava veri pääsevät esteettä joka paikkaan. Näitä hoitokohtaamisista saan valtavasti energiaa ja koen olevani osa terveyttä edistävää yhteisöä. Näillä ihmisillä on henkisiä ja taloudellisia voimavaroja (yrittää) toimia omaksi parhaakseen, ja he ovat läpikäymässä hirvittävän laajaa oppimisen prosessia suhteessa terveyteen, sairauteen ja tämänhetkiseen terveydenhuoltosysteemiin.

Minä olen tieni valinnut, mutta silti ajoittain pelottaa! Kukaan meistä ei pysy terveenä koko ikäänsä ja sairastuessa on tehtävä suuria, elintärkeitä päätöksiä. Kuka on vastuussa minun terveydestäni? Mistä saan oikeaa tietoa asioista? Keneen voin luottaa näissä asioissa? Suostunko valmiiseen kaavaan, sillä lopultahan me kaikki kuollaan, vai luotanko siihen, että valinnoillani ja tekemisilläni on merkitystä? Minä olen päättänyt haluta ymmärtää, kyseenalaistaa ja pohtia asioita. En sysää vastuuta terveydestäni kenellekään silläkin uhalla, että teen varmasti virheitä ja huonojakin päätöksiä. Tässä kohden tahdon myös uskoa, että uskallan tehdä oikeita päätöksiä asiantuntijoiden kanssa myös mahdollisen sairauteni hoidossa.

Olen myös vakaasti sitä mieltä. että minä olen parempi asiantuntija kuin vakuutusyhtiö, silloin kun on kyse ihmisen elimistöstä ja sen toiminnasta. Mutta minun täytyy tehdä päätökseni ihan itseni ja elämänkokemukseni, eikä excel-sarakkeiden pohjalta. Tässä on aina se pieni inhimillisen erehtymisen mahdollisuus ja inhimillistä lienee siis sekin, että niitä thermografia-tuloksia jännittää ihan yhtä paljon kuin mammografiankin tuloksia!

Ja jos nyt mietitte, että miten tämä kaikki liittyy maahanmuuttajuuteen, niin kyllä se liittyy: perusturvallisuus on tuttuuden tunnetta. Ja perusturvallisuuden lisäksi olen menettänyt esimerkiksi puhtaan juoma- ja peseytymisveden, kotimaiset ei-geenimanipuloidut tuotteet, eurooppalaiset ja suomalaiset luomustandardit, rauhallisen havumetsän siimeksen ja syväpuhdistavan (myrkkyjä eliminoivan) saunan. Kuolinvuoteellani aion siis syyttää maahanmuuttoa ihan kaikesta.

Mutta koska olen tällainen hyväosainen maahanmuuttaja, ja minulla on näitä voimia ja ymmärrystä tästä prosessista, niin olen aloittanut uuden vapaaehtoistyön katkaisemaan liiallista työntekoa. Refugee Support Services sai uuden kiireauttajan ja toivottavasti tulevaisuudessa myös englannin kielen tuutorin, kunhan backgroud check (noin viides sellainen tässä luvatussa maassa) saadaan päätökseen ja pääseen paikallisen opiston alaisuuteen. Tuosta aivan toisesta (mutta työvuosilta niin tutusta) todellisuudesta kirjoitan lisää myöhemmin, kunhan pääsen paremmin sisälle. Oi näitä siunattuja itsemuodostettuja ruuhkavuosia. Ei ihminen muuta tarvitse kuin turvaa, terveyttä ja tekemistä.

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Lisää pohdintoja

Jos sinua kiinnostaa lukea mitä kaikkea ihmismielessä liikkuu, niin tarinointia on myös uudessa blogissani, jonka nimi on Kata tarinoita. 

Tämä blogi on edelleen varattu meidän elämänmenomme kuvaamiseen!

Tässä ja tuossa vasemmassa yläkulmassa on linkki Tarinablogiin.

perjantai 1. syyskuuta 2017

Vuodenkierto

Olen tässä mietiskellyt, että vuoden, mutta myös vuosien, kierto on aika räväkkää hommaa nykyisellään. Kun ei meinaa perässä pysyä. Pohdin myös sitä, että alkaa tätä ikääkin tulla ja sitä myöten pitäisi kai olla jo vähän perspektiiviä elämänmenon suhteen. Varsinkin, kun olen siis tätänykyä lähisukuni vanhin elossaoleva naisihminen. Pistää ihan ajattelemaan: seuraavaksi on siis minun vuoroni. Mutta ihan vielä en ajatellut luovuttaa, sillä tavoitteeni on saavuttaa tämän elon puoliväli ensi vuonna ja sitten kuolla kupsahtaa 99-vuotiaana. Pistäkää muistiin.

Nyt kun kerran olen lähtenyt pohtimaan syntyjä syviä, niin viimeiset viisi vuotta ovat tietenkin tuoreimpana muistissa, mutta myös sillä lailla kummalliset vuodet, että niitä eivät sävytä ne normaalit juhlat (syntymäpäivät, lastenjuhlat, joulut ja uudet vuodet) kuten niitä ruuhkaisia työvuosia, jolloin myös lasta kasvatettiin ja uraa luotiin. Tottakai noita vuosia värittävät sopeutumisen eri vaiheet, mutta myös eräällä tavalla vuodenkierrot.

Aluksi, kun kaikki oli ihmeellistä, ja omassa kuplassa oli ainoa turvallinen paikka, niin sitä yritti vain lillua irrallaan lämmössä, ystävällisyydessä ja uudenlaisessa elämänmenossa sitä enempiä pohdiskelematta. Kun ei ollut välineitä, joilla prosessoida yhtään mitään. Sitten seurasi vuosi, jolloin ryvin ihan siellä pohjamudissa, kun jouduin sulattelemaan koulunkäyntiä ja talonostoprosessia uudella mantereella eli sisäistämään sen tosiasian, että olen jäämässä tänne vähän enemmän pysyvästi. Moneen sitä ihminen taipuu, kun on pakko, ja oman vierauden tunteen käsitteleminen on aikaa kovaa hommaa.

Sitten alkoikin ankara ´minähän pystyn tähän´ -vaihe, kun kampesin itseni takaisin työelämään ja loin yritykseni ja asiakaskunnan tyhjästä! Ja siinähän piti tietenkin samalla brändittää itsensä ja tekeytyä niin ylenpalttisen suomalaiseksi, koska jostainhan ne yli-inhimilliset voimat on esiin kaivettava. Suomalainen sisu ei petä vieläkään. Oi miten ihan itsekin edelleen ihailen, että mihin kaikkeen uskalsinkaan ryhtyä ja miten moneen paikkaan astella suhteellisen avoimin mielin! Ja parhaimmaksi saaavutuksekseni nostan kaikki nämä ihmissuhteet, joita olen luonut ja joihin olen panostanut. Minä, suomalainen maan matonen, olen kammennut suosta kuokkani kanssa ja raivannut ikimetsiä apinan raivolla, mutta tulos onkin sitten kehumisenarvoinen: entisestä rauhattomasta riivinraudasta on kehkeytymässä elämästään nauttiva ihminen, jonka mieltä lämmittävät aidot asiat ja rakkaat, iloiset ystävyydet.

Sillä elämä on ainoastaan tässä ja nyt. Ei siellä menneessä korpikuusen katveessa, jonne ikävä edeelleen ajoittain johdattaa, vaan mahdollisuuksissa lähteä ex tempore-illalliselle, retkelle lähiviidakkoon tai seikkailemaan uusien kahviloiden etsintään. Onhan tässä jo pitkään katseltu sinne menneeseen ja verrattu elämää siihen entiseen, joka kaikessa raadollisuudessaan on tullut nostettua arvoon arvaamattomaan vain siksi, ettei ole tosissaan uskaltanut katsoa eteenpäin. Miten voisikaan kaikkien muutosten ja elämässä kahlattujen kumpareiden jälkeen enää olla avoin uudelle ja tuntemattomalle. On niin paljon helpompaa lokeroida elämänsä tähän maahanmuuttajuuden sankarikehään kuin ihan avoimesti myöntää, että ihan pihalla tässä ollaan eikä yhtään tiedä miten tästäkin taas tokenee jatkamaan eteenpäin.

Mutta ei sitäkään kannata reunustaa sädekehällä tai sulattaa voissa, sillä samalla viivallahan me kaikki ollaan. Aidan takana on aina ruoho vihreämpää tai isommat tulvat ja todellinen hätä. Koskaan ei tiedä mihin seuraava katastrofi iskee, joten on yksinkertaisesti vain uskallettava elää. Tietämättä kuinka paljon jaksaa seuraavalla viikolla puurtaa, minkäverran aikaa käyttää ns. hyödylliseen tekemiseen tai paljonko tilille kilahtaa. Asian murehtiminen ei ole vielä koskaan poistanut murhetta.

Kuinka minä nautinkaan tästä kesästä, kun sain viettää Suomessa kolme viikkoa. Kuinka ihanaa olikaan palata kotiin ja tavata kaikki ystävät elämänmittaisen tauon jälkeen. Yksi elämä oli Suomessa ja toinen on juuri nyt tässa. Vuosien kierrossa on tullut aika, jolloin voi ensimmäistä kertaa nähdä kahteen suuntaan, menneeseen ja tulevaan, mutta samalla ymmärtää, että kummallakaan ei ole läheskään niin suurta merkitystä kuin tällä nykyisyydellä. Tämä on tietenkin tätä keski-ikäistymistä, mutta myös kulttuurista sopeutumista ja itsensä löytämistä.

Onko se viisastumista, kun oivaltaa tästä elämästä jotain jo ennenkuin se suuri luuta lakaisee? Kun istuu etupihalla ja kuuntelee kaskaita syyttämättä niitä (enää) siitä, että pitävät ihan vääränlaista meteliä. Kun mieli rauhoittuu tajuamaan, että teen sitten ihan kuinka päin tahansa, niin koviin vähään pystyn vaikuttamaan. Vain ja ainoastaan omaan ajatteluuni ja omiin tekemisiini. Juuri nyt kaikki on erinomaisen hyvin: terveyttä, rakkautta ja materiaa löytyy. Ei kaikki ole aina mennyt ihan niin kuin tuli suunnitelleeksi, mutta olisinko näin hyvin osannut suunnitellakaan. Minä olen nyt itseni löytänyt ja jatkan tarpomista sen elämänitarkoituksen löytämiseksi. Tai itseasiassa kun tarkemmin ajattelen, niin taidan jättää senkin innokkaammille. Jospa vain istuisin ja mietiskelisin tovin. Ja nauttisin ihan vain tästä hetkestä. Se on aika ainutlaatuinen ja paljon hienompi kuin mennyt tai tuleva.

Vuosien kulun analysointi loppuu tähän. Pyrin olemaan enemmän ja analysoimaan vähemmän. Ja seuraavaksi kasvatankin sitten siivet ja löydän sen viisastenkiven. Siihen asti näin.


tiistai 15. elokuuta 2017

Näitä päiviä

Kun kakarat kirkuu (ei kilju, ne KIRKUU eikä siihen vissiin voi puuttua) joka paikassa.
Kun on niin hiki, että eritettä tursuu varpaiden välistä.
Kun joku idiootti vetää röökiä kahvilan terassilla (sitä ei oikeesti koskaan missään normaalisti tapahdu Charlottessa).
Kärpäset takertuu kaikkeen kuin takkiaiset.
Ei saa sitten millään muutettua paperia pdf:ksi omin voimin (en suostu maksamaan).
Kun harmittaa, ettei latte maistu samalta mantelimaitoon. 
Viereisessä pöydässä satakiloinen kahdeksanvuotias mättää super-duper-ekstrakermavaahtojätskiannosta.

Kun ei ole tulenpalava kiire ja ehtii pysähtyä ja miettiä kuka on, missä on ja mitä haluaisi tehdä. 

Hetkellisesti ahdistus pusertaa ja mieli kiemurtaa saamattomuuden suossa. 

Sitten alkaa miettiä, että olenhan tehnyt hyvää ja terveellistä ruokaa jo useampana päivänä. 

Selkää ei juuri nyt särje (on sitä kyllä toimerretukin), eikä olkapää lähetä sähköiskuja ranteeseen. 

Voimaa on tullut keskivartaloon kuin huomaamatta (vuosi Pilatesta 1-2 krt viikossa) ja lenkilläkin voi maltillisesti käydä vaikka mittari kellottaa kosteusprosentiksi 64.

Ruokavalion rukkaus ei ole ollut riittävä pitämään kilpirauhasen vasta-arvoja ihan priimakohdassa, mutta verenpainetta ei ole, kolesteroliarvot on täydellisiä, ja mikä hienointa: kummankin puolen sukurasitteesta ja tästä sisäelimiä vuoraavasta vatsamakkarasta huolimatta sokerit eivät ole yhtään kohonneet! 

Asiakkaita on edelleen joka viikko 5-10 (ja todennäköisesti vauhti kiihtyy, kun koulut alkaa), vaikka ei ole toimistoa, enkä ole tehnyt markkinoinnin/itseni tunnettuna pitämisen eteen mitään sitten toukokuun.

Minulla on aikaa istua kahvilla, käydä lounailla ja opiskella. Kuin huomaamatta ystävyyssuhteet kehittyvät (eri suuntiin luonnollisesti, mutta kenestäkään ei ole tarvetta pitää väkisin kiinni) ja muovautuvat. Tulevaisuus näyttää mielenkiintoiselta, haastavalta ja mielekkäältä. 

Kun viikon tai kaksi on taas tosissaan miettinyt jotain muuta työuraa, kunnei vaan jaksa. 

On siis taas uskallettava katsoa elämäänsä ja valintojansa silmästä silmään ja todettava kuinka onnekkaassa asemassa sitä onkaan. Onni onkin sitten tunnistettava ihan itse! Joskus se vaatii vähän alleviivausta, kun lähestytään tämän ammatin ydintä. 

Minun jaksamiseni tulee ensimmäisenä.





torstai 10. elokuuta 2017

Työnteko kotona

Ja niin se taas on vierähtänyt. Yli kuukausi kotona ja saman verran työskentelyä samassa paikassa. Siis nukun, kokkaan, syön, katson telkkaria, käyn suihkussa ja teen työtä tässä samassa talossa, eikä ole mitään tarvetta poistua puolta mailia kauemmaksi kotoa. Tuosta Blakeneyltä saan ostettua ruuat, vaatteet, kengät, kodintarvikkeet ja mitä nyt ikinä keksinkin. Siinä on noin 10 ravintolaa kävelymatkan päässä, Targetti ja ja jopa 2 Sturbuksia. Voisin siis myydä autoni, eikö?

Tämä on tietenkin vaatehuoneen nurkka...
No en ihan vielä. Olen joka viikko käynyt noin kuusi kertaa kahvilassa, tehnyt tikuista erilaisia asioita ja autoillut pitkin Charlottea niinkuin ennenkin. Mutta en ole vielä ihan täysin kuttuuntunut paskahuusin jynssäämiseen ja roskien lakaisemiseen. Vain semihermostunut, ja itseasiassa homma on rullannut ihan kivasti. Tosin asiakkaita on ollut normaalia vähemmän, koska on vielä täysi kesä ja lapset kirmaavat laitumella. Yksi vanha asiakas on ilmoittanut, ettei halua tulla kotiini, vaan odottaa, että löydän uuden toimiston. Ja koskahan se sitten tapahtuu?

Ensi viikonloppuna jatkuvat sitten myös opetustunnit skypessä, kotonapa tietenkin, sillä vaikka käyn kahviloissa suunnittelmassa tunteja, niin ei kestä (vielä) pokka istua siellä luurit päässä lörpöttelemässä suomea. Vaikka en kyllä yhtään erottuisi muista, jotka hoitavat myyntipuheluita kahvikupposen ääressä.

Onko teidän keittiön katossa yhtään reikää?
Nyt kun olen pääosin kotona, niin tässähän on kosolti aikaa tehdä kirjallisia hommia (vihdoinkin uusia lomakkeet, päivittää nettisivut ja laatia blogikirjoituksia varastoon) ja ennenkaikkea venytellä ja hoitaa itseään, kun nuo jumppa-alustatkin ovat valmiina terassilla ja apuvälinesekoelma vain kasvaa (työn puolesta pitää testata erilaisia juttuja). Heh heh. Onneksi kahvinkeitin, espressopannu ja pressokannukin löytyvät ihan tuosta käden ulottuvilta ja lounaskin on helppo lämmittää mikrossa. Paitsi että on tylsää olla itsekseen ja siksipä tulee lähdettyä ulos lounaalle ihan niinkuin ennenkin. No ainakin lakanat tulee pestyä jo työpäivän aikana eikä tarvitse pyörittää pesukonetta yötä myöden eli sehän on ihan selvä plussa!

En ole ihan vielä täysin vakuuttunut, että tämä on pitkällä tähtäyksellä ihan paras tapa, mutta olen tässä vaiheessa valmis tekemään työni tässä tämän vuoden loppuun asti. Paitsi siis jos hierontatoimikunta tai Charlotten kaupungin jotkut viranomaiset saavat asiasta vihiä ja haluavat tulla tarkastuskäynnille katsomaan onko minulla oikeankokoinen vessa tai saako tällä residenssialueella ylipäänsä suorittaa minkäänlaista liiketoimintaa... todennäköisesti ei, mutta enpähän ajatellut mennä tiedustelemaan. Tässähän ollaan siis ihan jännän äärellä, mutta nyt kun on taas omakotitaloyhdistyksen vaatima talonpesu suoritettu, niin jotenkinhan sitä on saatava jännitystä elämään. Kun vesiboilerikin on vielä toistaiseksi ihan ehjä.

Tästä se tuli läpi komeroon. Se eka vesi...
Katsotaan miltä se arki tuntuu, kun likka lähtee taas takaisin kampukselle ja äijä vissiin matkustelee enemmänkin tänä syksynä. Ehkäpä hankintalistalle laitetaan hälytysjärjestelmä tai edes uudet lukot, sillä etuovesta taitaa pianaikaan päästä helpommin läpi tunkemalla kuin avainta pyörittämällä. Vanhat lukot näyttävät rispaantuvan eikä tuo ulkovalaistuskaan ei ole pariin vuoteen suostunut toimimaan, mutta hyvä täällä silti on rouvan yksinänsä jännitellä. Isot saappaat siis oven eteen ja äänittämään ison koiran haukuntaa, jottei mene pupu pöksyyn, vai kuinka se meni... sitä toista vaihtoehtoa en ota kuuleviin korviinikaan, minä olen aseilla jo tässä elämässä leikkinyt sen ensimmäinen ja viimeisen kerran. Osuin kyllä siihen tauluun erinomaisesti, mutta niin jenkkiä minusta ei ikinä tule, että opettelisin käyttämään yhtäkään tappovälinettä.

Kotona on hyvä olla. Vaikkakin toisinaan vähän tylsää. Tulkaa siis vierailulle!




perjantai 21. heinäkuuta 2017

Koiranelämää

Kotio on hyvä tulla ja kotona ihmisen on kiva olla! Paitsi että, joskus on jotain pientä vääntöä. Suomenmaassa saattoi joskus käydä niin, että vesiputket jäätyivät ja niitä sai sitten sulatella kuka milläkin konstilla, mutta täällä päässä maailmaa saapi enemmänkin taistella viilennysjärjestelmän kanssa. Varsinkin tällain kesällä, jolloin se oikeasti on tuikitarpeellinen ainakin tällaiselle punanaamalle (miten puolitoistavuosisataa sitten ihmiset oikeasti pystyivät tekemään päivät pitkät töitä plantaaseilla on minulle sula mysteeri!).

Meillehän kävi kesäkuun alussa semmoinen juttu, että (alkuperäiset vuodelta 98) viilennyslaitteet sanoivat sopimuksensa irti ja siinä hajotessaan valuttivat muutaman ämpäsillisen vettä yläkerran komeroon, mikä läiköitti jonkin verran myös keittiön kattoa. Mutta hätä ei ollut kovin kummoinen, ostimme ja laitatimme uudet laitteet, ja tuhotyön kustannuksiin osallistuu tietenkin myös vakuutusyhtiö, jolta saimme sopivat summan käyttöömme uudelleen maalauksiin ja pieneen paikkaukseen. Uusi laitteisto piti tietenkin maksaa itse, mutta päätimme venyttää kukkaronnyörejä ja päättelimme, että homma hoituu kyllä.

Mutta sitten kun saavuin Suomesta, olin kuulevinani tiputtelua keittiön katosta. Mitään ei kuitenkaan missään näkynyt, joten yritimme unohtaa koko jutun. Kunnes sitten vesi löysi tiensä yläkerran kakkosvessan lattialle. Ryhdyimme astetta tarkempaan syyniin, mutta edelleenkään emme löytäneet vuotoa mistään, kunnes ripeän salapoliisityön jälkeen huomasin JONKINVERRAN kosteutta vaatehuoneen seinustalla ja kylppärin listoissa. Paikalle hälytetty putkimies sitten teki sen verran reikiä seiniin, jotta vuoto löytyi... viilennysjärjestelmään liittyvä ylivuotoputki oli tukossa ja oli päästellyt vettä seinänväliin ehkä 2-3 viikkoa. Kiva kiva!

Onneksemme emme olleet vielä saaneet aikaiseksi korjata edellisiä tuhoja, sillä samojen seinien välissä tässä taas puuhasteltiin ja lopputulemana keittiön katossa on kaksikin mielenkiintoista reikää (reiät vaatehuoneessa ja komerossa eivät minua mihinkään suuntaan liikuta). Meneepä sitten samoilla korjauksilla, vaikkakaan ei samalla omavastuulla. Mutta tällaista sattuu, eikä moisesta kannata repiä verkkareitaan...

Sattuupa vaan olemaan niin, että märkävauriot täytyy kuivata pikimmiten eli paikalle tuotiin kosteutta imeviä pienen miehen kokoisia koneita kolme kappaletta ja lisäksi kuusi isomman luokan tuuletinta! Ne muuten pitävät aika kivaa ääntä eli kerrankin sai olla kolme päivää ihan sujuvasti olla keksimättä jonninjoutavaa keskustelunaihetta äijänsä kanssa päivällispöydässä. Se mitä minä en asiasta ennakkoon ymmärtänyt, oli se, että kosteudenpoistaja lämmittää ilmaa, eikä meidän valtakunnan viilennyslaitteiston teho riitä alkuunkaan korvaamaan kyseistä kuumuutta! Mikä tarkoitti yksinkertaisesti sitä, että kämpän lämpötila nousi parhaimmillaan 30,5 asteeseen.

Suomen talvesta käsin ajateltunahan tuo ei ole lämpö eikä mikään, mutta jos sisällä on kuuma ja ulkona vielä kuumempi, niin kyllä siinä unta saa hakea. Samassa rytäkässä meille tuli hoitoon kaksi koiraneitoa, joiden sopeutumiskykyä vähän koeteltiin: uusi paikka, tauoton meteli, kuumuus, ovikellon sointiin ei saa reagoida, yöksi teljetään yhteen huoneeseen....Mutta hienosti siitäkin selvittiin, kiitos pelastavien ikkunayksikköjen eli niiden hirveiden laatikkoviilentimien, joita näkee monien vanhojen talojen ikkunoissa! Meille on nimittäin sellaiset hankittu sekä makuuhuoneeseen (jotta makkarinkin  saa kesälläkin lähemmäksi kahta- kuin kolmeakymmentä astetta) että vierashuoneeseen.

Ja jos nyt sitten ihmettelette, että miksi koira ei saisi vaistojensa vastaisesti reagoida ovikellon soittoon, niin kyse on tietenkin siitä, että työhuoneeni eli asiakasvastaanottoni sijaitsee tällä hetkellä täällä kotona! Vähän on ollut hikistä touhua (sitä toista ikkunayksikköä kiikuteltiin tiiviisti huoneesta toiseen) ja koirien sijoittelua yläkerta-alakerta -akselilla, sillä alkuperäisen suunnitelman mukaista koirat terassilla -suunnitelmaa on pitänyt vähän muokata: minä en pysty telkeämään koiraan 35 asteeseen, kun kosteusprosentti huitelee 70-90ssä. (Ja päivittäin täällä kuulee kuinka vapaaehtoiset pelastavat koiria autoista, jonne se ihan vaan hetkeksi jätetään paistumaan.)

Tänään kollega kysyi, että miltä se työskentely kotona on tähän asti tuntunut, mutten oikein osannut vastata muuta, kuin että hikistä on ollut. Mutta olenpahan herännyt joka aamu ennen seitsemää ja käynyt kävelyllä jo kahdeksan maissa; tähän voisi vaikka tottua. Kun toinen katsoo anovasti silmiin ja toinen pomppii jo toistakymmentä minuuttia paikoillaan, niin onhan se nassukirja laskettava käsistään ja lähdettävä hanhia metsästämään. Mutta se onkin sitten jo toinen juttu: olettekos kuulleet, kun yksi jackrusseli ja 25 hanhea päättivät ottaa mittaa toisistaan... onneksi väliin ehti muuan kiukkuinen suomalainen ja suuremmilta vahingoilta vältyttiin!

On se kiva kun on kesä ja kärpäsiä!


maanantai 10. heinäkuuta 2017

Kotona jälleen

Elämä on yhtä muutosta. Minä palasin Suomesta aivan ihanan kolmen viikon loman jälkeen hikiseen Pohjois-Karoliinaan. Omassa sängyssä on ollut aivan ihanaa nukkua semmoisia kymmenen - kahdentoista tunnin unosia eli jet laakikin on antanut periksi helpommin kuin koskaan ennen. (Suomeen mennessä napsin yömyssyjä nestemäisestä melatoniini-pullosta, mutta tännepäin tullessa vain simahdin omaan sänkyyn ja kuorsasin autuaasti.) On se vaan nyt uskottava, että sokerista irti pysyminen vaikuttaa tähän (romu)kroppaan todella positiivisesti! Siis jopa jetlaakiin... olo on suhteellisen hyvä.

Aamulenkillä tosin hyydytti, mutta se johtui a) kosteusprosentista ja kuumuudesta (miljoona ja melkein kolmekymmentä) b) kellonajasta (ennen YHDEKSÄÄ) ja c) rakosta vasemmassa kantapäässä (tämä oli jo TOINEN aamulenkkini ja opinpas, että ilman sukkia ei kannata lenkkareita jalkaan kiskoa). Olen myös syväsiivonnut (samassa rytäkässä meni seitsemän vuotta vanhat paperit ja puunautui tiskikone, tuo iankaikkinen murheenkryyni) hoitohuoneeni ja lajitellut kaiken sälän, jota entisestä toimistosta tänne kantautui. Mistä tätä tilpehööriä oikein tulee? Nyt on siis hoitohuone priimakunnossa ja huonekaluruletti tältä haavaa ohi.

Näin tässä sitten kävi, että aion tehdä jonkun aikaa töitä kotona! Se ei mielestäni edelleenkään ole pelkästään briljantti idea, mutta olisihan se nyt tyhmää maksaa satasia kukaudessa huoneesta, jossa ei mahdu kääntymään; huoneesta, jonka lähin vessa on kilometrin ja avaimen päässä tai huoneesta, johon ei kertakaikkiaan ole varaa. Minulla on tässä hieno huone, vessa vieressä, ikkunat ulos, nettiyhteys ja pyykkikone ylakerrassa eli ei tarvi edes niitä lakanoita roudata. Ja kaiken lisäksi verottajakin antaa bonuksia. Miksi siis vielä epäilen?

No kun haluan mennä JONNEKIN töihin, TAVATA ihmisiä eli kollegoita ja olla puunaamatta paskahuusia jokapäivä. Pelkään yksinkertaisesti tulevani mökkihöperöksi! Saas nähdä kauanko kestän vai josko suorastaan ihastun tähän vaivattomuuteen. Ainakin kaikki Charloten kahvilat tulevat tässä yhtälössä voittamaan pelkkää rahaa.

Mistä sitten aasinsillalla seuraavaan asiaan eli kohonneisiin kilpirauhasarvoihin. Kun tuo kofeiini tarttis jättää tai edes vähentää, jotta pystyis tasaamaan arvonsa ilman lääkitystä. Mutta koska en ole suostunut uusiin verikokeisiin, eikä olo ole ollenkaan huonontunut, niin onhan tässä tämä toinenkin vaihtoehto: käyn tarpeeksi usein Suomessa, niin ei stressaa mikään. Nimimerkki kolmessa päivässä hourunnut taas elämänsä kuntoon, johon ei pitänyt olla paluuta; kahden viikon asiakkaat on buukattuna, uusille kielikursseille ilmoittauduttu, melkein yksi liinavaatekaappi tilattu (niin MISTÄ tätä tavaraa oikeesti tulee) ja paskahuusin lattia juuriharjattu.

Ei vaan, tarttis tilata aika luomulääkärille ja nöyrtyä tosiasioiden edessä. Kahvi, oi rakas kahvini, älä jätä minua!



torstai 6. heinäkuuta 2017

Matkalla Suomesta

Wau. Kolme viikkoa vilahti ihan huikean nopeasti ja nyt on mieli täynnä suomea ja suomalaisuutta. Saunoin kaksikymmentä kertaa erilaisissa saunoissa ja puljasin sekä paljussa että Nässyssä, ja Kyrösjärveenkin kastauduin. Pärjäisköhän tällä nyt sitten vähän aikaa, semminkin kun kotona on lämpöä ja kosteutta ilman saunaakin.

Suomessa oli kaunis ilma, hyvä palvelu ja mukavaa! Ihan puhtaasta sydämestä sanon, että sain erinomaista palvelua ja paljon hymyjä. Kelit oli semmoiset suomalaiset, mutta jos välillä olikin pilvistä ja koleaa, niin silloinhan sauna vain maistui paremmalta. Fiilis oli hyvä ja kotoinen, joskin aina välillä tipahti jollain lailla sivustakatsojaksi, mutta se tapahtui vain hetkittäin ja meni ohi nopeasti. Loma oli siis ihana ja nyt on aika palata omaan sänkyyn!

Kotona odottavat myös päätökset työnteon suhteen ja arki, joka tuntuu juuri nyt kovin kaukaiselta, sillä kolme viikkoa on ollut hyvä breikki ylenmääräisestä facebookista, verkossa lojumisesta ja uutisista. Omasta elämästä. Olen ollut ihan lomalla ja syönyt eli juonutkin sen mukaan. On siis aika skarpata. Tai ehkä ihan vähän katsella Netflixiä...

Sittenkin mielessä muhii, jotta elämän ja arjen pitäisi olla sellaista, ettei siitä tarvitsisi lomaa. Että oppisi elämään sopivasti ja itseään kunnioittaen. Tämän ruumiillisen tomumajan todellinen kunto kun kävi taas selväksi jäsenkorjaajan käsittelyssä. Eikä se itsekseen siitä mihinkään muutu eli jonkinlainen suunnitelma tässä tarvitaan. Siihen, että omassa elämässään ei tulisi tehdä liikaa kompromissejä, vaan luoda elämä josta oikeasti nauttii. Ihan juuri nyt. Ennenkuin jotain peruuttamatonta tapahtuu.

Elämä on tässä ja nyt. Eilen vielä Suomessa, mutta nyt jo tässä. Minussa itsessäni ja kulloisessakin hetkessä. Kyllä Suomi on kaunis ja ihana ja kaikkea. Mutta ei sinne voi jäädä märehtimään... paitsi ihan pikkuisen. Seuraava reissuni onkin sitten taas Amerikan mantereella eli aika hienoa on tämä elämäni ja sen mahdollisuudet.

Ihanaa heinäkuuta meille kaikille ja rakkautta sekä voimia niille, jotka niitä tarvitsevat! Toivon, että saan pian vieraita Pohjois-Karoliinaan.

tiistai 13. kesäkuuta 2017

Matkalla Suomeen

TÄNÄÄN on lähtö Suomeen! En tietenkään malttaisi odottaa, mutta eihän se kone lähde ennenkuin sen aika on... istun siis terassilla nauttimassa aamukahvista, lämpimästä ilmasta, lintujen laulusta (viidessä vuodessa siitä on tullut jo kotoisaa) ja kaneista. Joita tekisi mieleni pommittaa kivillä, koska syövät kaiken eteen sattuvan. Linnunpesien ahkeran perustamisen olen viivytystaistelulla saanut toistaiseksi estettyä (tykkäävät saniaisista, joita tänä vuonna terassilla roikkuu kaksi kappaletta).

Nyt olisi hyvä aika lähteä kävelylenkille (puoli yhdeksältä on vasta 22 astetta), mutta ihan vielä ei pysty. Mieli on levoton, ruumis jännittynyt ja yritän ensin vähän rauhoittua. Se on ollut haastavaa viime aikoina. Kun ulkosuomalainen pääsee käymään kotimaassaan yli kahden vuoden tauon jälkeen, matkaan liittyy kovin paljon tunteita laidasta laitaan. Kun on menossa kotiin, jossa ei enää ole fyysistä eikä kovin henkistäkään kotia. Siellä on juuret, ihanat ihmiset, rakkaat ystävät ja valtava määrä elettyä elämää, mutta todellisuus on täällä. Olisikohan tämä jollain lailla uuteen maahan sopeutumisen päätepiste? Niin, että seuraavalle matkalle valmistautuessa osaisi ottaa päänsisäisen propagandan vähän helpommin?

Enkä väitä, että Trumplandia olisi yhtään sen parempi asuinpaikka kuin koto-Suomikaan eli tästä en aio väitellä kenenkään kanssa. Minulle hallituskriisi, ja ylipäänsä se, että persut ovat päässeet hallitukseen, näyttäytyy kummallisena ja pelottavana asiana. Niinhän se on, että uutisoinnin kautta Suomea seuratessa, asiat vääristyvät ja oikea todellisuus jää piiloon. Se on vaan hyväksyttävä. En enää tiedä mitä Suomessa tapahtuu.

Enhän enää tiedä mitä oman pääni sisällä tapahtuu!

Kehityskaari viimeisen viiden vuoden aikana on ollut valtava, eikä vähiten sen vuoksi, että lapsi on muuttanut kotoa ja aloittanut oman elämänsä. Olen luonut elämäni tänne ja pyrin elättämään itseni omalla fyysisellä työllä, mikä ei ole aivan ongelmatonta menopaussin kolkutellessa ovella. Olen luonut itselleni brändin (mietin kyllä, että brändi on liian hohdokas sana käytettäväksi, mutta sitten käänsin jenkkivaihteelle ja päätin puhua asioista tästä näkökulmastani) suomalaisuudesta ja nyt jännittää, että miten suomalaisuuden sitten siellä Suomessa osaankaan ottaa vastaan.

Voi kun osaisinkin ottaa rennosti ja vain olla.

Kun katson vanhaa elämääni Suomessa, niin näen tavattoman kovan tekemisenhalun, puristamisen ja menestymisenpakon. Ihan yltiöpäisen vastuuntunnon ja sitä kautta oman elämänlaadun sabotoimisen. Onnekseni pääsin tänne rennompaan etelään ja jouduin täräyttämään läpi monesta itseaiheutetusta lasiseinästä: olen riippuvainen toisen tuloista, en pysty tekemään kaikkea mitä kuvittelin, tyttäreni joutuu maksamaan koulutuksensa itse. Kaikkien Suomessa omaksuttujen käsitysteni mukaan olen epäitsenäinen nainen, heikko, ja huono äiti. Siinä sitä pureksimista.

Jos olisin jäänyt Suomeen, olisin tottakai löytänyt oman tieni kulkea ja olisin sielläkin onnellinen. Minulla olisi vähemmän huono omatunto ystävyyssuhteiden suhteen, mutta olisipa myös puolet vähemmän ystäviä. Tuntisin oloni kotoisaksi asiaa kyseenalaistamatta, mutten myöskään tietäisi mihin kaikkeen oikeasti pystyn. Saisin ilmaista itseäni rikkaasti ja puhtaasti omalla kielelläni, mutten pääsisi kokemaan kielitaidon syvällisempää kehittymistä käsitteiden muokkaantumisen tasolle.

Minulla ei olisi omaan brändiä. En opiskelisi uutta kieltä (espanjaa ihan huvin vuoksi). En ymmärtäisi, että olonsa voi tuntea kotoisaksi toisella kielellä (silti on tönkköpäiviä). En uskaltaisi ajaa pariatuhatta kilometriä tai lentää toiselle puolelle mannerta itsekseni. En ymmärtäisi suomalaista sieluani enkä sen sekä rajoittavia että mahdollistavia puolia. En olisi se minä, joka olen nyt.

Olen edelleen suomalainen, jäsenkorjaaja, suomen opettaja ja ystävä. Olen myös ihan vaan vähän huolissani siitä, mitä ne suomalaiset oikein minusta ajattelevat!





sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Aikatauluja

Vaikka kuinka yrittäisi elää ilman kalenteria, niin on se aika vaikeeta. Edelleen.

No ensinnäkin on noi asiakkaat. Ne haluaa varata aikoja hoitoon ja ne ajat on sinne kalenteriin laitettava, jottei käy niin, että kaksi asiakasta tunkee sisälle samaan aikaan. Toiseksi on lounaat. Ei sillä, että unohtaisin syödä (sitä ei tapahdu sitten vahingossakaan, vaikka vastakkaista olen huomannut käyneen: yhtenäkin päivänä söin vissiin kaksi kertaa lounasta ja siihen päivälliset päälle), mutta täytyy yrittää muistaa kenen kanssa on luvannut mahansa täyttää ja erityisesti missä. Tässä iässä kun muuten unohtaa aamulla laittaa vaatteet päällensä varsinkin kun tarkenee ihan kummasti jo ilmankin.

Sitten täytyy kalenteriin laskea työpäivät ja varsinkin ruksata vapaapäivät ja kirjata muistiin missä kuussa on enemmän niitä asiakkaita kuin joissain toisessa. Sillä yrittäjän elämä on suunnittelua ja budjetointia ja oikea-aikaisen loman ajoittamista puhumattakaan kolmivuotissuunnitelmista.

Kalenteriin on laitettava myös Pilates-tunnit ja niiden pitopaikka. Sillä olen niin onnellisessa asemassa, että varsin usein Pilates-ohjaajani ystävällisesti tulee minun luokseni ja olisihan se aika ikävää, jos ohittaisimme toisemme matkan varrella eri suuntiin mennessämme (joskin tämän tapahtuminen lienee vain ajan kysymys; nimim, hormonit hyrrää).

Kalenterissa on myös liuta puhelinnumeroita, osoitteita, sähköpostiosoitteita ja muistilistoja. Varsinkin noita muistilistoja ja muita muistutuksia ihan vaan itselle, mutta mitään bullet journalia en sitten suin surminkaan halua aloittaa aikaani tuhraamaan. Jos kalenteri olisi muutakin kuin asiakaskortisto, aikataulutus, puhelinmuistio, käyntikorttivarasto, käteisvarasto ja tärkeiden kuittien säilytyspaikka, niin sen täyttämiseen täytyisi alkaa käyttää oikeasti aikaa ja kauniimpaa käsialaa. Siihen en kyllä pysty!

Ja tavoitteeni on siis oppia elämään tässä hetkessä eli sekin tulisi sinne kalenteriin kirjoittaa, koska muuten ei ehdi, muista eikä viitsi. Nyt kun tuota kalenteriani katson, niin tuskanhiki nousee otsalle, koska se täytyy taas vaihtaa uuteen loppuvuodesta ja se on aina tuskien taival. Aina 18 kuukauden välein.

Vaikka nyt on alkanut vähän kutkuttaa, että jospa vaihtaisikin jo elokuussa! Kun katsokaas tämä elämä taas silloin muuttuu ainakin työpaikan suhteen. Ehkä olen siis jo seuraavan osoitteen löytänyt, vaikkakaan en lopullista päätöstä tehnyt, ja olisi aika mahtavaa aloittaa ihan puhtaalta pöydältä. Ja hankkia uusi, isompi kalenteri. Kun johonkin sitä tilaa tarvitsisi varastoida, kun tuleva työhuone tulee ehkä olemaan pikkiriikkinen. Mutta sittenniin myös edullinen, kivassa paikassa ja yhteisössä. Mutta siis pienen pienen pieni huone ilman ikkunaa. Riittäisikö isompi kalenteri ehkäisemään mökkihöperyyttä? Miten tuon syyspuolen siis tuonne kalenteriin laittaisi? Montako päivää töitä, pitäisikö lounastauon, lopettaisiko iltatyöt kokonaan, tekisikö viikonloppuisin, jäisikö kotitoimistoon, etsisikö lisää oppilaita ja vähentäisi hoitohommia vai mitä tässä oikein muuttaisi?

No kyllähän minä oikeasti tiedän, mitä haluaisin aion tehdä, mutta yritän tässä esittää joustavaa ja kaikenlaisiin muutoksiin suopeasti suhtautuvaa oman elämänsä haltuunottajaa. Muutoksia tulee, se on varma ja aion niitä ihan itse ohjailla haluamaani suuntaan. Mutta sittenkin uuden vuokrasopimuksen allekirjoittaminen tuntuu isolta askeleelta. Näitä hetkiä, jolloin toivoisi, että joku tulisi ja tekisi päätökset puolestani.

Suomi-loman aikataulupäätöksiäkin olen tässä sorvannut. Sitä kuvittelee, että kolmessa viikossa ehtii paljon, mutta tosiasiassa paljon jää myös ehtimättä. Aika haipakkaa tulee olemaan, sillä matkaan mahtuu rippijuhlat, juhannusjuhlat, saaristokierros, amerikkalaisen ystäväni vierailu, viikon mökkiytyminen Ruovedelle ja itsenäisyyspäiväjuhlat! Eli kalenteria olen tarvinnut myös loman aikatauluttamiseen, mikä ei oikeastaan ole ollenkaan hyvä asia.

Eli loman jälkeinen elämä vaatisi kyllä sen uuden kalenterin. Eikö? 22 yötä lähtöön.


perjantai 28. huhtikuuta 2017

Iloista Vappua

Matkaan on vielä reilut 6 viikkoa, eikä mulla ole laskuria! Mitä on tapahtunut? Töitä nykyisessä toimistossa on jäljellä (odotas kun lasken) neljä ja puoli viikkoa, eikä mulla ole uudesta paikasta vielä tietoa. Kuinka mä oon näin rauhallinen? Kalenteri on suurinpiirtein buukattu täyteen noiksi neljäksi viikoksi ja toivon, ettei uusia asiakkaita juuri nyt soittaisi (kun kummiskin mahduttaisin ne johonkin väliin), koska kohta en enää malta odottaa....

Sitä, että varpaat on läpijäässä koko ajan paitsi silloin, kun istuu saunanlauteilla ja ähkii löylyhurmiossa. Että kärpäset kiehnäävät ympärillä ja hyppäävät kimppuun aina, kun otat kahvikupin (ja korvapuustin) käteesi. Että pihalle täytyy pukea ensinnä vaatteet ja sitten siihen päälle kolme kerrosta hyttysmyrkkyä ja tulla sittenkin puhkipistetyksi.

Että kahvi on seisonutta tai maksaa enemmän kuin pienin seteli. Tai ihmiset mongertavat jotain ihmeellistä kieltä sen kerran, kun jotain viitsivät sanoa sen mutinan lisäksi. Köröttelet tietä pitkin noin 15 kilometriä ennenkuin edellä ajava tumpelo vihdoinkin kääntyy sivuteille ja voit nostaa vauhdin kahdeksaankymppiin. Ihmiset hortoilevat Tampereen keskustan valoisassa yössä umpitunnellissa ja jokainen humalainen haluaa tulla juttusille.

Kun maailma on tyven ja kuikka huikkaa jossain toisella puolella järveä. Kun noin kuusitoista parasta kaveria ähmeltää emmettä juhannusaattona puhuen kaikesta maan ja taivaan välillä. Kun joku solahtaa järveen ja sorsakin sanoo sanasensa.

Ainoa paikka, jossa camping-lenkin tuoksu yhdistyy saunanlämmittämisen savuvanaan, mutta kaiken yllä leijuu juuriajetun nurmikon tuoksu. Kun töykeät ihmiset innostuvat kesästä ja hymyilevät kassajonossa. Kun näkee Tammerkosken tai Laukontorin laivat. Voi ostaa mansikoita torilta ja ihmettelee kahtatoista polkupyörää kirjaston edessä. Kun nurmikko tuoksuu nurmelta ja kaste kimmeltää aamun viileydessä.

Kun voi vaan yksinkertaisesti olla juuri ennen tai juuri jälkeen saunomisen. Haistaa puhtaan ilman ja kuulla lintujen laulun. Rakas ystävä tuo lasillisen viiniä.


Ja auta armias, jos ruusunpunaiset lasit ovatkin vääristäneet kaiken ja tulee heti ikävä lämpöön, lämpöpumpun rytinään, Sturbuksille ja riittävän isoon sänkyyn.

Olisihan se helpompaa, jos pysyisi aina samassa paikassa?



lauantai 15. huhtikuuta 2017

Hyvää olematonta pääsiäistä

Pääsiäinen on meidän perheessä solahtanut oikeastaan kokonaan pimentoon, vaikka miehellä olikin pitkäperjantai vapaapäivä. Maanantaina me kaikki sitten jo mennäänkin takaisin töihin ja kouluun. Ei ole minkäänlaista loman tuntua, eikä tätä breikkiä ole odotettu sen kummemmin. En ole myöskään jaksanut kaivaa tipuja koristeiksi ja rairuohon kylväminen tuntuu vähän turhalta, kun numikot jo siintävät vihreinä ja linnun sirkuttavat varsin kovaäänisesti.

Likka on kotona ja mies mopoilemassa; minä istuksin takaterassilla toisen kahvikupillisen kanssa seuraamassa kirahvi Aprilin synnytystä WFLAn live-kuvan kautta. (Takajalat on olleet näkyvissä yli puoli tuntia eli soisi jo jotain tapahtuvan. Eipä April kovasti kärsivältä näytä, mutta ei kai tuo nyt voi kovin mukavaakaan olla, kun 30 000 silmäparia seuraa yhtä elämäsi tärkeimmistä hetkistä). Kylmän kevään jälkeen on oikein makoisaa, kun vihdoinkin voi juoda aamukahvit pihalla ja nauttia pienestä tuulenväreestä. Päivällä sitten lämpö kipuaa tuonne varsin mukavaan 25-28 eli täydellinen vuodenaika on käsillä (ehkei kuitenkaan siitepöly- tai ruohoallergikoille).

Näin siis tavat muuttuvat ja jos likka olisi vielä enemmän lapsi, niin ehkä pääsiäinenkin olisi jollain lailla otettava huomioon vuoden kierrossa ja pidettävä yllä perinteitä. En ole suonut ajatustakaan virpomiselle, suklaamunille enkä millekään paastolle tahi muulle uskonnolliselle höpinälle. Täällä jeesustelun kultamaassa pääsiäinen ei millään lailla hyppää silmille, ainakaan kun ei kirkossa käy eikä kuulu mihinkään muuhunkaan kirkon kautta syntyneeseen sosiaaliseen kuvioon. Kadun varsilla näkyy enemmän pupuja ja munanmetsästys ilmoituksia kuin mitään merkkiä kärsimystiestä.

Tämä on mielestäni itseasiassa aika outoa. En ole koskaan korostanut joulun tai pääsiäisen kristillistä merkitystä, mutta silti pääsiäisen sanoma on jollain lailla iskostunut itsetutkiskelun ja kärsimuksen tunnistamisen ajaksi, mutta täällä ei moisia negatiivisia ajatuksia korosteta. (No kyllä siellä kirkossa varmaan sitten kovastikin.) Ja sitten tuntuu falskilta, kun He has risen -julistuksia näkee sunnuntaina; kun on oppinut että KOLMANTENA päivänä....

Mutta onhan tässä muutenkin aihetta juhlaan! Pääsiäissunnuntai on tänä vuonna se päivä, jolloin saa kellottaa taas yhden lisävuoden henkilökohtaiseen kalenteriinsa ja juoda Sturbuksin tarjoaman  laten. Tiedossa on muutenkin mukava viikonloppu, sillä ohjelmassa ei ole muuta kuin sunnuntaibrunssi kakkukahvien kera! (Eilen olimme jo teatterissa ja syömässä rakkaan ystäväni kanssa.)

Tässä voisi siis toimertua liottelemaan käsivarsiaan jäävedessä (joo, no ihan vähän vaan on taas ylitetty jaksamiskynnys), venytellä kankeaksi käynyttä alaselkää (hankin semmoisen jalkoja hytkyttelevän chi-koneen ja ehkä siis ihan vähän liikaa on tullut testailtua) ja yrittää avata nikamalukkoa yläselästä omin voimin. Mutta hätä ei ole tämän näköinen; minulla on siis kiropraktikko, jonka luokse voin sen mennä tekemään ja ehkäpä kokeilen jotain uutta hoitomuotoa näihin ihan vaan väsyneisiin käsivarsiinikin. Sillä lenkille jo mieleni tekevi ja just nyt on siis parhaat kelit.

Nyt babykirahvista näkyy jo melkein pyllykin (eikös ne takajalat edellä tule?) ja kirahvina elämisen hyviä puolia on se, että yltää pussailemaan jälkikasvuaan jo synnytyskanavassa... ihan kohta se humpsahtaa ulos!

Ja sitten voikin alkaa laskea päiviä: sekä Suomen lentoon että työtilani muuttopäivään. Vuokrasopimukseni siis loppuu kesäkuun lopussa eli kamat on kärrättävä ulos ennenkuin tulen kotomaahan. Eikä minulla ole vieläkään uutta paikkaa tiedossa, koska a) en halua liian kauas kotoa b) en suostu maksamaan taalaakaan enempää kuin nyt ja c) olen vähän väsynyt koko työntekoon. Tai siis tämä ruumisraiska on, mielessäni toki on jo valmiina uusia suunnitelmia ja juttuja syksylle, mutta ne tulee sitten omalla painollaan. Todennäköisesti teen töitä kotoa käsin muutaman kuukauden ja odottelen, että se täydellinen paikka löytyy tästä lähinurkilta.

Koska tässä on menossa tämä Kata Kuntoon Projekti! Minussa ei siis ole mitään vikaa (ei edes kohonneita sokeriarvoja; vihdoinkin sain siis omalääkärin hankittua vain muutaman ei niin mieltäylentävän puhelun jälkeen)... paitsi stressiarvot (siis kortisoli, jota ei tietenkään näissä vakuutuksen korvaamissa tutkimuksissa mitata ollenkaan) ihan tapissa. Eikä minulla siis ole stressiä, mutta elimistöni edelleen kantaa mukanaan tuota noiduttua toimintatapaa ja sitä tässä yritetään purkaa. Enemmän metsälenkkejä, rentoutusharjoituksia, sohvalla lötköttämistä ja elämästä nautiskelua, sanoo tämä itsepuoskari. Fyysinen puoli tulee hoidettua Pilates-ohjaajan piiskaamana kahdesti viikossa eli puolet hommasta on siinä.

Nyt se luikahti ulos ja mätkähti maahan. Mamma yrittää virotella pikkuista, joka sätkii limaisena. Jälkeiset humahti samaan syssyyn ja pesu/nuolemisoperaatio on käynnissä.  

Ihan vaan olen mielessäni väläytellyt, että työtahtia täytyisi laskea kolmeen päivään ja löytää siihen neljänteen jotain muuta tekemistä, josta saisi kuitenkin korvausta. Eli muuttaa omia toimintatapojaan hivenen vähemmän kuluttaviksi. Viisastenkivi on edelleen etsinnässä, en tiedä pitäisikö tuota opetuspuolta alkaa tosissaan markkinoida. (Vaikka ei tämä koneella istuminenkaan ole oikein selkäpoloiselle hyväksi.) Mutta syksy näyttää, enkä juuri nyt jaksa asiasta murehtia. Aurinko paistaa ja linnut laulaa ja kahden kuukauden kuluttua olen kotomaan kamaralla!

Elämä on.

Nyt baby yrittää pystyy ensimmäistä kertaa, mutta ei ihan vielä onnistu. Se on pieni ja söpö. Synnytys meni mallikkaasti ja toivotan paljon onnea sekä äidille että vauvalle. Kohta se jo lähtee maailmalle elämää oppimaan.

maanantai 27. maaliskuuta 2017

Vanhuus ei tule yksin

Voihan elonkevät tätä ihmispolon eloa! Kun yhdestä päästä jotain oppii, niin toisesta rapistuu. Vähän kuin Finnairin Miami-Helsinki -lennot, jonne minulla on American Airlinesin pisteillä hankittu lippu, jotka siis on peruttu. Tai ainakin vielä toistaiseksi lentävät muiden yhtiöiden koneilla, mutta saas nähdä kuinka kauan. Vaan ei murehdita sitä aivan vielä, sillä reissuun (tai koneesta jäämiseen) on vielä reilu kaksi kuukautta aikaa.

Sen sijaan murehdin vähän sitä, että unohtelen asioita... kuten nyt vaikka uunin päälle (ei tarvittu palokuntaa), kananmunat kiehumaan (puolessa tunnissa saa muuten aikas kovaa munaa) tai auton käyntiin, kun lojun kahvilassa reilun puoltoista tuntia (auton saa lukkoon, vaikka sen jättää käyntiin). Toistaiseksi olen vielä muistanut missä asun ja mihin olen menossa, enkä ole täällä oloaikana unohtanut kuin yhden asiakkaan ajan (tämä tapahtui ennenkuin olin edes nykyisessä toimistossani).

Juu, kolkuttelen menopaussia ja minulla on koko ajan joko kylmä tai kuuma, mutta ei vielä kuumia aaltoja, ja labratuloksetkin väittävät, että hormonit edelleen toimivat (ehkä liikaakin siis). Ajatukset muurautuvat välillä mössöksi ja kroppa ei tahdo kestää kaikkea ruttuutusta, mihin sen haluaisi taipuvan. Tämän toki ymmärrän osittain johtuvan varsin rankasta fyysisestä työstäni, mutta ottaahan se päähän, kun selkää juhmii ja ranteet paukkuvat kaikista varotoimista huolimatta.

Juu, tässä eletään elämän parasta aikaa, kun on tyhjä pesä ja saa tehdä ihan mitä haluaa! Saa jättää gluteenin ja sokerin ruokavaliostaan, saa venytellä xx minuuttia joka päivä, saa katsoa Grace ja Frankietä Netflixistä... kissan viikset, kyllä vaan välillä ottaa pannuun.

Mutta onhan tällä(kin) kolikolla se toinen puoli: ei tarvitse liikoja säätää rahan kanssa, saa tulla ja mennä oman halunsa mukaan ja harrastaa uusia asioita! Minäpä näppäränä tyttönä siis ehkäisen dementiaani opiskelemalla uutta kieltä ja olen muovannut viikko-ohjelmani sellaiseksi kuin itseä huvittaa. Asun täällä lämpimässä, ja kaupungissa, jossa on upeat teatterimahdollisuudet ja lukuisia mukavia kahviloita sekä ruokapaikkoja, joihin voi sopia viikkolounaita. Lyhyehköjen matkojen päässä on vierailunarvoisia paikkoja ja kaiken kukkuraksi minulla on kasa ystäviä, joiden kanssa voin niitä matkoja tehdä.

Ja nuo ystävät ovat kullanarvoisia juurikin silloin, kun näitä elämään kuuluvia muistilipsahduksia sattuu; onpahan tässä naurettu (meidän kaikkien) sattumuksille. On huojentavaa kuulla, että en ole ainoa, joka tarvitsee muistilapun jotta muistaa pestä hiuksensa (samppoolla). Onneksi itsellenauramisen taito on sentään vielä säilynyt...

Mutta eteenpäin mennään, kuten mummo lumessa vakuuttaa eikä hätä ole tämän näköinen. Josko tässä vielä jonakin päivänä osaisi ottaa jokaisen hetken sellaisena kuin se eteen tulee, eikä murehtisi liikoja. Muutos on hyväksi, muutos on elämää, eikä haikailu menneeseen auta yhtään. Ei, vaikka menneessä on taaksejätetty kotimaa, oma kieli sekä kaikki tuttu ja turvallinen. Luultavasti näitä viisastumiseen liittyviä seikkoja pohtisi, vaikka asuisi missä. Ja nauraisi kyyneleet silmissä Gracen ja Frankien edesottamuksille.

Malja kaikille keski-ikäisille tai muiden suurten muutosten pyörteissä oleville!

(I think I peed a little on Ryan Gosling. Grace in Season 1, Episode 1.)