tiistai 15. elokuuta 2017

Näitä päiviä

Kun kakarat kirkuu (ei kilju, ne KIRKUU eikä siihen vissiin voi puuttua) joka paikassa.
Kun on niin hiki, että eritettä tursuu varpaiden välistä.
Kun joku idiootti vetää röökiä kahvilan terassilla (sitä ei oikeesti koskaan missään normaalisti tapahdu Charlottessa).
Kärpäset takertuu kaikkeen kuin takkiaiset.
Ei saa sitten millään muutettua paperia pdf:ksi omin voimin (en suostu maksamaan).
Kun harmittaa, ettei latte maistu samalta mantelimaitoon. 
Viereisessä pöydässä satakiloinen kahdeksanvuotias mättää super-duper-ekstrakermavaahtojätskiannosta.

Kun ei ole tulenpalava kiire ja ehtii pysähtyä ja miettiä kuka on, missä on ja mitä haluaisi tehdä. 

Hetkellisesti ahdistus pusertaa ja mieli kiemurtaa saamattomuuden suossa. 

Sitten alkaa miettiä, että olenhan tehnyt hyvää ja terveellistä ruokaa jo useampana päivänä. 

Selkää ei juuri nyt särje (on sitä kyllä toimerretukin), eikä olkapää lähetä sähköiskuja ranteeseen. 

Voimaa on tullut keskivartaloon kuin huomaamatta (vuosi Pilatesta 1-2 krt viikossa) ja lenkilläkin voi maltillisesti käydä vaikka mittari kellottaa kosteusprosentiksi 64.

Ruokavalion rukkaus ei ole ollut riittävä pitämään kilpirauhasen vasta-arvoja ihan priimakohdassa, mutta verenpainetta ei ole, kolesteroliarvot on täydellisiä, ja mikä hienointa: kummankin puolen sukurasitteesta ja tästä sisäelimiä vuoraavasta vatsamakkarasta huolimatta sokerit eivät ole yhtään kohonneet! 

Asiakkaita on edelleen joka viikko 5-10 (ja todennäköisesti vauhti kiihtyy, kun koulut alkaa), vaikka ei ole toimistoa, enkä ole tehnyt markkinoinnin/itseni tunnettuna pitämisen eteen mitään sitten toukokuun.

Minulla on aikaa istua kahvilla, käydä lounailla ja opiskella. Kuin huomaamatta ystävyyssuhteet kehittyvät (eri suuntiin luonnollisesti, mutta kenestäkään ei ole tarvetta pitää väkisin kiinni) ja muovautuvat. Tulevaisuus näyttää mielenkiintoiselta, haastavalta ja mielekkäältä. 

Kun viikon tai kaksi on taas tosissaan miettinyt jotain muuta työuraa, kunnei vaan jaksa. 

On siis taas uskallettava katsoa elämäänsä ja valintojansa silmästä silmään ja todettava kuinka onnekkaassa asemassa sitä onkaan. Onni onkin sitten tunnistettava ihan itse! Joskus se vaatii vähän alleviivausta, kun lähestytään tämän ammatin ydintä. 

Minun jaksamiseni tulee ensimmäisenä.





torstai 10. elokuuta 2017

Työnteko kotona

Ja niin se taas on vierähtänyt. Yli kuukausi kotona ja saman verran työskentelyä samassa paikassa. Siis nukun, kokkaan, syön, katson telkkaria, käyn suihkussa ja teen työtä tässä samassa talossa, eikä ole mitään tarvetta poistua puolta mailia kauemmaksi kotoa. Tuosta Blakeneyltä saan ostettua ruuat, vaatteet, kengät, kodintarvikkeet ja mitä nyt ikinä keksinkin. Siinä on noin 10 ravintolaa kävelymatkan päässä, Targetti ja ja jopa 2 Sturbuksia. Voisin siis myydä autoni, eikö?

Tämä on tietenkin vaatehuoneen nurkka...
No en ihan vielä. Olen joka viikko käynyt noin kuusi kertaa kahvilassa, tehnyt tikuista erilaisia asioita ja autoillut pitkin Charlottea niinkuin ennenkin. Mutta en ole vielä ihan täysin kuttuuntunut paskahuusin jynssäämiseen ja roskien lakaisemiseen. Vain semihermostunut, ja itseasiassa homma on rullannut ihan kivasti. Tosin asiakkaita on ollut normaalia vähemmän, koska on vielä täysi kesä ja lapset kirmaavat laitumella. Yksi vanha asiakas on ilmoittanut, ettei halua tulla kotiini, vaan odottaa, että löydän uuden toimiston. Ja koskahan se sitten tapahtuu?

Ensi viikonloppuna jatkuvat sitten myös opetustunnit skypessä, kotonapa tietenkin, sillä vaikka käyn kahviloissa suunnittelmassa tunteja, niin ei kestä (vielä) pokka istua siellä luurit päässä lörpöttelemässä suomea. Vaikka en kyllä yhtään erottuisi muista, jotka hoitavat myyntipuheluita kahvikupposen ääressä.

Onko teidän keittiön katossa yhtään reikää?
Nyt kun olen pääosin kotona, niin tässähän on kosolti aikaa tehdä kirjallisia hommia (vihdoinkin uusia lomakkeet, päivittää nettisivut ja laatia blogikirjoituksia varastoon) ja ennenkaikkea venytellä ja hoitaa itseään, kun nuo jumppa-alustatkin ovat valmiina terassilla ja apuvälinesekoelma vain kasvaa (työn puolesta pitää testata erilaisia juttuja). Heh heh. Onneksi kahvinkeitin, espressopannu ja pressokannukin löytyvät ihan tuosta käden ulottuvilta ja lounaskin on helppo lämmittää mikrossa. Paitsi että on tylsää olla itsekseen ja siksipä tulee lähdettyä ulos lounaalle ihan niinkuin ennenkin. No ainakin lakanat tulee pestyä jo työpäivän aikana eikä tarvitse pyörittää pesukonetta yötä myöden eli sehän on ihan selvä plussa!

En ole ihan vielä täysin vakuuttunut, että tämä on pitkällä tähtäyksellä ihan paras tapa, mutta olen tässä vaiheessa valmis tekemään työni tässä tämän vuoden loppuun asti. Paitsi siis jos hierontatoimikunta tai Charlotten kaupungin jotkut viranomaiset saavat asiasta vihiä ja haluavat tulla tarkastuskäynnille katsomaan onko minulla oikeankokoinen vessa tai saako tällä residenssialueella ylipäänsä suorittaa minkäänlaista liiketoimintaa... todennäköisesti ei, mutta enpähän ajatellut mennä tiedustelemaan. Tässähän ollaan siis ihan jännän äärellä, mutta nyt kun on taas omakotitaloyhdistyksen vaatima talonpesu suoritettu, niin jotenkinhan sitä on saatava jännitystä elämään. Kun vesiboilerikin on vielä toistaiseksi ihan ehjä.

Tästä se tuli läpi komeroon. Se eka vesi...
Katsotaan miltä se arki tuntuu, kun likka lähtee taas takaisin kampukselle ja äijä vissiin matkustelee enemmänkin tänä syksynä. Ehkäpä hankintalistalle laitetaan hälytysjärjestelmä tai edes uudet lukot, sillä etuovesta taitaa pianaikaan päästä helpommin läpi tunkemalla kuin avainta pyörittämällä. Vanhat lukot näyttävät rispaantuvan eikä tuo ulkovalaistuskaan ei ole pariin vuoteen suostunut toimimaan, mutta hyvä täällä silti on rouvan yksinänsä jännitellä. Isot saappaat siis oven eteen ja äänittämään ison koiran haukuntaa, jottei mene pupu pöksyyn, vai kuinka se meni... sitä toista vaihtoehtoa en ota kuuleviin korviinikaan, minä olen aseilla jo tässä elämässä leikkinyt sen ensimmäinen ja viimeisen kerran. Osuin kyllä siihen tauluun erinomaisesti, mutta niin jenkkiä minusta ei ikinä tule, että opettelisin käyttämään yhtäkään tappovälinettä.

Kotona on hyvä olla. Vaikkakin toisinaan vähän tylsää. Tulkaa siis vierailulle!




perjantai 21. heinäkuuta 2017

Koiranelämää

Kotio on hyvä tulla ja kotona ihmisen on kiva olla! Paitsi että, joskus on jotain pientä vääntöä. Suomenmaassa saattoi joskus käydä niin, että vesiputket jäätyivät ja niitä sai sitten sulatella kuka milläkin konstilla, mutta täällä päässä maailmaa saapi enemmänkin taistella viilennysjärjestelmän kanssa. Varsinkin tällain kesällä, jolloin se oikeasti on tuikitarpeellinen ainakin tällaiselle punanaamalle (miten puolitoistavuosisataa sitten ihmiset oikeasti pystyivät tekemään päivät pitkät töitä plantaaseilla on minulle sula mysteeri!).

Meillehän kävi kesäkuun alussa semmoinen juttu, että (alkuperäiset vuodelta 98) viilennyslaitteet sanoivat sopimuksensa irti ja siinä hajotessaan valuttivat muutaman ämpäsillisen vettä yläkerran komeroon, mikä läiköitti jonkin verran myös keittiön kattoa. Mutta hätä ei ollut kovin kummoinen, ostimme ja laitatimme uudet laitteet, ja tuhotyön kustannuksiin osallistuu tietenkin myös vakuutusyhtiö, jolta saimme sopivat summan käyttöömme uudelleen maalauksiin ja pieneen paikkaukseen. Uusi laitteisto piti tietenkin maksaa itse, mutta päätimme venyttää kukkaronnyörejä ja päättelimme, että homma hoituu kyllä.

Mutta sitten kun saavuin Suomesta, olin kuulevinani tiputtelua keittiön katosta. Mitään ei kuitenkaan missään näkynyt, joten yritimme unohtaa koko jutun. Kunnes sitten vesi löysi tiensä yläkerran kakkosvessan lattialle. Ryhdyimme astetta tarkempaan syyniin, mutta edelleenkään emme löytäneet vuotoa mistään, kunnes ripeän salapoliisityön jälkeen huomasin JONKINVERRAN kosteutta vaatehuoneen seinustalla ja kylppärin listoissa. Paikalle hälytetty putkimies sitten teki sen verran reikiä seiniin, jotta vuoto löytyi... viilennysjärjestelmään liittyvä ylivuotoputki oli tukossa ja oli päästellyt vettä seinänväliin ehkä 2-3 viikkoa. Kiva kiva!

Onneksemme emme olleet vielä saaneet aikaiseksi korjata edellisiä tuhoja, sillä samojen seinien välissä tässä taas puuhasteltiin ja lopputulemana keittiön katossa on kaksikin mielenkiintoista reikää (reiät vaatehuoneessa ja komerossa eivät minua mihinkään suuntaan liikuta). Meneepä sitten samoilla korjauksilla, vaikkakaan ei samalla omavastuulla. Mutta tällaista sattuu, eikä moisesta kannata repiä verkkareitaan...

Sattuupa vaan olemaan niin, että märkävauriot täytyy kuivata pikimmiten eli paikalle tuotiin kosteutta imeviä pienen miehen kokoisia koneita kolme kappaletta ja lisäksi kuusi isomman luokan tuuletinta! Ne muuten pitävät aika kivaa ääntä eli kerrankin sai olla kolme päivää ihan sujuvasti olla keksimättä jonninjoutavaa keskustelunaihetta äijänsä kanssa päivällispöydässä. Se mitä minä en asiasta ennakkoon ymmärtänyt, oli se, että kosteudenpoistaja lämmittää ilmaa, eikä meidän valtakunnan viilennyslaitteiston teho riitä alkuunkaan korvaamaan kyseistä kuumuutta! Mikä tarkoitti yksinkertaisesti sitä, että kämpän lämpötila nousi parhaimmillaan 30,5 asteeseen.

Suomen talvesta käsin ajateltunahan tuo ei ole lämpö eikä mikään, mutta jos sisällä on kuuma ja ulkona vielä kuumempi, niin kyllä siinä unta saa hakea. Samassa rytäkässä meille tuli hoitoon kaksi koiraneitoa, joiden sopeutumiskykyä vähän koeteltiin: uusi paikka, tauoton meteli, kuumuus, ovikellon sointiin ei saa reagoida, yöksi teljetään yhteen huoneeseen....Mutta hienosti siitäkin selvittiin, kiitos pelastavien ikkunayksikköjen eli niiden hirveiden laatikkoviilentimien, joita näkee monien vanhojen talojen ikkunoissa! Meille on nimittäin sellaiset hankittu sekä makuuhuoneeseen (jotta makkarinkin  saa kesälläkin lähemmäksi kahta- kuin kolmeakymmentä astetta) että vierashuoneeseen.

Ja jos nyt sitten ihmettelette, että miksi koira ei saisi vaistojensa vastaisesti reagoida ovikellon soittoon, niin kyse on tietenkin siitä, että työhuoneeni eli asiakasvastaanottoni sijaitsee tällä hetkellä täällä kotona! Vähän on ollut hikistä touhua (sitä toista ikkunayksikköä kiikuteltiin tiiviisti huoneesta toiseen) ja koirien sijoittelua yläkerta-alakerta -akselilla, sillä alkuperäisen suunnitelman mukaista koirat terassilla -suunnitelmaa on pitänyt vähän muokata: minä en pysty telkeämään koiraan 35 asteeseen, kun kosteusprosentti huitelee 70-90ssä. (Ja päivittäin täällä kuulee kuinka vapaaehtoiset pelastavat koiria autoista, jonne se ihan vaan hetkeksi jätetään paistumaan.)

Tänään kollega kysyi, että miltä se työskentely kotona on tähän asti tuntunut, mutten oikein osannut vastata muuta, kuin että hikistä on ollut. Mutta olenpahan herännyt joka aamu ennen seitsemää ja käynyt kävelyllä jo kahdeksan maissa; tähän voisi vaikka tottua. Kun toinen katsoo anovasti silmiin ja toinen pomppii jo toistakymmentä minuuttia paikoillaan, niin onhan se nassukirja laskettava käsistään ja lähdettävä hanhia metsästämään. Mutta se onkin sitten jo toinen juttu: olettekos kuulleet, kun yksi jackrusseli ja 25 hanhea päättivät ottaa mittaa toisistaan... onneksi väliin ehti muuan kiukkuinen suomalainen ja suuremmilta vahingoilta vältyttiin!

On se kiva kun on kesä ja kärpäsiä!


maanantai 10. heinäkuuta 2017

Kotona jälleen

Elämä on yhtä muutosta. Minä palasin Suomesta aivan ihanan kolmen viikon loman jälkeen hikiseen Pohjois-Karoliinaan. Omassa sängyssä on ollut aivan ihanaa nukkua semmoisia kymmenen - kahdentoista tunnin unosia eli jet laakikin on antanut periksi helpommin kuin koskaan ennen. (Suomeen mennessä napsin yömyssyjä nestemäisestä melatoniini-pullosta, mutta tännepäin tullessa vain simahdin omaan sänkyyn ja kuorsasin autuaasti.) On se vaan nyt uskottava, että sokerista irti pysyminen vaikuttaa tähän (romu)kroppaan todella positiivisesti! Siis jopa jetlaakiin... olo on suhteellisen hyvä.

Aamulenkillä tosin hyydytti, mutta se johtui a) kosteusprosentista ja kuumuudesta (miljoona ja melkein kolmekymmentä) b) kellonajasta (ennen YHDEKSÄÄ) ja c) rakosta vasemmassa kantapäässä (tämä oli jo TOINEN aamulenkkini ja opinpas, että ilman sukkia ei kannata lenkkareita jalkaan kiskoa). Olen myös syväsiivonnut (samassa rytäkässä meni seitsemän vuotta vanhat paperit ja puunautui tiskikone, tuo iankaikkinen murheenkryyni) hoitohuoneeni ja lajitellut kaiken sälän, jota entisestä toimistosta tänne kantautui. Mistä tätä tilpehööriä oikein tulee? Nyt on siis hoitohuone priimakunnossa ja huonekaluruletti tältä haavaa ohi.

Näin tässä sitten kävi, että aion tehdä jonkun aikaa töitä kotona! Se ei mielestäni edelleenkään ole pelkästään briljantti idea, mutta olisihan se nyt tyhmää maksaa satasia kukaudessa huoneesta, jossa ei mahdu kääntymään; huoneesta, jonka lähin vessa on kilometrin ja avaimen päässä tai huoneesta, johon ei kertakaikkiaan ole varaa. Minulla on tässä hieno huone, vessa vieressä, ikkunat ulos, nettiyhteys ja pyykkikone ylakerrassa eli ei tarvi edes niitä lakanoita roudata. Ja kaiken lisäksi verottajakin antaa bonuksia. Miksi siis vielä epäilen?

No kun haluan mennä JONNEKIN töihin, TAVATA ihmisiä eli kollegoita ja olla puunaamatta paskahuusia jokapäivä. Pelkään yksinkertaisesti tulevani mökkihöperöksi! Saas nähdä kauanko kestän vai josko suorastaan ihastun tähän vaivattomuuteen. Ainakin kaikki Charloten kahvilat tulevat tässä yhtälössä voittamaan pelkkää rahaa.

Mistä sitten aasinsillalla seuraavaan asiaan eli kohonneisiin kilpirauhasarvoihin. Kun tuo kofeiini tarttis jättää tai edes vähentää, jotta pystyis tasaamaan arvonsa ilman lääkitystä. Mutta koska en ole suostunut uusiin verikokeisiin, eikä olo ole ollenkaan huonontunut, niin onhan tässä tämä toinenkin vaihtoehto: käyn tarpeeksi usein Suomessa, niin ei stressaa mikään. Nimimerkki kolmessa päivässä hourunnut taas elämänsä kuntoon, johon ei pitänyt olla paluuta; kahden viikon asiakkaat on buukattuna, uusille kielikursseille ilmoittauduttu, melkein yksi liinavaatekaappi tilattu (niin MISTÄ tätä tavaraa oikeesti tulee) ja paskahuusin lattia juuriharjattu.

Ei vaan, tarttis tilata aika luomulääkärille ja nöyrtyä tosiasioiden edessä. Kahvi, oi rakas kahvini, älä jätä minua!



torstai 6. heinäkuuta 2017

Matkalla Suomesta

Wau. Kolme viikkoa vilahti ihan huikean nopeasti ja nyt on mieli täynnä suomea ja suomalaisuutta. Saunoin kaksikymmentä kertaa erilaisissa saunoissa ja puljasin sekä paljussa että Nässyssä, ja Kyrösjärveenkin kastauduin. Pärjäisköhän tällä nyt sitten vähän aikaa, semminkin kun kotona on lämpöä ja kosteutta ilman saunaakin.

Suomessa oli kaunis ilma, hyvä palvelu ja mukavaa! Ihan puhtaasta sydämestä sanon, että sain erinomaista palvelua ja paljon hymyjä. Kelit oli semmoiset suomalaiset, mutta jos välillä olikin pilvistä ja koleaa, niin silloinhan sauna vain maistui paremmalta. Fiilis oli hyvä ja kotoinen, joskin aina välillä tipahti jollain lailla sivustakatsojaksi, mutta se tapahtui vain hetkittäin ja meni ohi nopeasti. Loma oli siis ihana ja nyt on aika palata omaan sänkyyn!

Kotona odottavat myös päätökset työnteon suhteen ja arki, joka tuntuu juuri nyt kovin kaukaiselta, sillä kolme viikkoa on ollut hyvä breikki ylenmääräisestä facebookista, verkossa lojumisesta ja uutisista. Omasta elämästä. Olen ollut ihan lomalla ja syönyt eli juonutkin sen mukaan. On siis aika skarpata. Tai ehkä ihan vähän katsella Netflixiä...

Sittenkin mielessä muhii, jotta elämän ja arjen pitäisi olla sellaista, ettei siitä tarvitsisi lomaa. Että oppisi elämään sopivasti ja itseään kunnioittaen. Tämän ruumiillisen tomumajan todellinen kunto kun kävi taas selväksi jäsenkorjaajan käsittelyssä. Eikä se itsekseen siitä mihinkään muutu eli jonkinlainen suunnitelma tässä tarvitaan. Siihen, että omassa elämässään ei tulisi tehdä liikaa kompromissejä, vaan luoda elämä josta oikeasti nauttii. Ihan juuri nyt. Ennenkuin jotain peruuttamatonta tapahtuu.

Elämä on tässä ja nyt. Eilen vielä Suomessa, mutta nyt jo tässä. Minussa itsessäni ja kulloisessakin hetkessä. Kyllä Suomi on kaunis ja ihana ja kaikkea. Mutta ei sinne voi jäädä märehtimään... paitsi ihan pikkuisen. Seuraava reissuni onkin sitten taas Amerikan mantereella eli aika hienoa on tämä elämäni ja sen mahdollisuudet.

Ihanaa heinäkuuta meille kaikille ja rakkautta sekä voimia niille, jotka niitä tarvitsevat! Toivon, että saan pian vieraita Pohjois-Karoliinaan.

tiistai 13. kesäkuuta 2017

Matkalla Suomeen

TÄNÄÄN on lähtö Suomeen! En tietenkään malttaisi odottaa, mutta eihän se kone lähde ennenkuin sen aika on... istun siis terassilla nauttimassa aamukahvista, lämpimästä ilmasta, lintujen laulusta (viidessä vuodessa siitä on tullut jo kotoisaa) ja kaneista. Joita tekisi mieleni pommittaa kivillä, koska syövät kaiken eteen sattuvan. Linnunpesien ahkeran perustamisen olen viivytystaistelulla saanut toistaiseksi estettyä (tykkäävät saniaisista, joita tänä vuonna terassilla roikkuu kaksi kappaletta).

Nyt olisi hyvä aika lähteä kävelylenkille (puoli yhdeksältä on vasta 22 astetta), mutta ihan vielä ei pysty. Mieli on levoton, ruumis jännittynyt ja yritän ensin vähän rauhoittua. Se on ollut haastavaa viime aikoina. Kun ulkosuomalainen pääsee käymään kotimaassaan yli kahden vuoden tauon jälkeen, matkaan liittyy kovin paljon tunteita laidasta laitaan. Kun on menossa kotiin, jossa ei enää ole fyysistä eikä kovin henkistäkään kotia. Siellä on juuret, ihanat ihmiset, rakkaat ystävät ja valtava määrä elettyä elämää, mutta todellisuus on täällä. Olisikohan tämä jollain lailla uuteen maahan sopeutumisen päätepiste? Niin, että seuraavalle matkalle valmistautuessa osaisi ottaa päänsisäisen propagandan vähän helpommin?

Enkä väitä, että Trumplandia olisi yhtään sen parempi asuinpaikka kuin koto-Suomikaan eli tästä en aio väitellä kenenkään kanssa. Minulle hallituskriisi, ja ylipäänsä se, että persut ovat päässeet hallitukseen, näyttäytyy kummallisena ja pelottavana asiana. Niinhän se on, että uutisoinnin kautta Suomea seuratessa, asiat vääristyvät ja oikea todellisuus jää piiloon. Se on vaan hyväksyttävä. En enää tiedä mitä Suomessa tapahtuu.

Enhän enää tiedä mitä oman pääni sisällä tapahtuu!

Kehityskaari viimeisen viiden vuoden aikana on ollut valtava, eikä vähiten sen vuoksi, että lapsi on muuttanut kotoa ja aloittanut oman elämänsä. Olen luonut elämäni tänne ja pyrin elättämään itseni omalla fyysisellä työllä, mikä ei ole aivan ongelmatonta menopaussin kolkutellessa ovella. Olen luonut itselleni brändin (mietin kyllä, että brändi on liian hohdokas sana käytettäväksi, mutta sitten käänsin jenkkivaihteelle ja päätin puhua asioista tästä näkökulmastani) suomalaisuudesta ja nyt jännittää, että miten suomalaisuuden sitten siellä Suomessa osaankaan ottaa vastaan.

Voi kun osaisinkin ottaa rennosti ja vain olla.

Kun katson vanhaa elämääni Suomessa, niin näen tavattoman kovan tekemisenhalun, puristamisen ja menestymisenpakon. Ihan yltiöpäisen vastuuntunnon ja sitä kautta oman elämänlaadun sabotoimisen. Onnekseni pääsin tänne rennompaan etelään ja jouduin täräyttämään läpi monesta itseaiheutetusta lasiseinästä: olen riippuvainen toisen tuloista, en pysty tekemään kaikkea mitä kuvittelin, tyttäreni joutuu maksamaan koulutuksensa itse. Kaikkien Suomessa omaksuttujen käsitysteni mukaan olen epäitsenäinen nainen, heikko, ja huono äiti. Siinä sitä pureksimista.

Jos olisin jäänyt Suomeen, olisin tottakai löytänyt oman tieni kulkea ja olisin sielläkin onnellinen. Minulla olisi vähemmän huono omatunto ystävyyssuhteiden suhteen, mutta olisipa myös puolet vähemmän ystäviä. Tuntisin oloni kotoisaksi asiaa kyseenalaistamatta, mutten myöskään tietäisi mihin kaikkeen oikeasti pystyn. Saisin ilmaista itseäni rikkaasti ja puhtaasti omalla kielelläni, mutten pääsisi kokemaan kielitaidon syvällisempää kehittymistä käsitteiden muokkaantumisen tasolle.

Minulla ei olisi omaan brändiä. En opiskelisi uutta kieltä (espanjaa ihan huvin vuoksi). En ymmärtäisi, että olonsa voi tuntea kotoisaksi toisella kielellä (silti on tönkköpäiviä). En uskaltaisi ajaa pariatuhatta kilometriä tai lentää toiselle puolelle mannerta itsekseni. En ymmärtäisi suomalaista sieluani enkä sen sekä rajoittavia että mahdollistavia puolia. En olisi se minä, joka olen nyt.

Olen edelleen suomalainen, jäsenkorjaaja, suomen opettaja ja ystävä. Olen myös ihan vaan vähän huolissani siitä, mitä ne suomalaiset oikein minusta ajattelevat!





sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Aikatauluja

Vaikka kuinka yrittäisi elää ilman kalenteria, niin on se aika vaikeeta. Edelleen.

No ensinnäkin on noi asiakkaat. Ne haluaa varata aikoja hoitoon ja ne ajat on sinne kalenteriin laitettava, jottei käy niin, että kaksi asiakasta tunkee sisälle samaan aikaan. Toiseksi on lounaat. Ei sillä, että unohtaisin syödä (sitä ei tapahdu sitten vahingossakaan, vaikka vastakkaista olen huomannut käyneen: yhtenäkin päivänä söin vissiin kaksi kertaa lounasta ja siihen päivälliset päälle), mutta täytyy yrittää muistaa kenen kanssa on luvannut mahansa täyttää ja erityisesti missä. Tässä iässä kun muuten unohtaa aamulla laittaa vaatteet päällensä varsinkin kun tarkenee ihan kummasti jo ilmankin.

Sitten täytyy kalenteriin laskea työpäivät ja varsinkin ruksata vapaapäivät ja kirjata muistiin missä kuussa on enemmän niitä asiakkaita kuin joissain toisessa. Sillä yrittäjän elämä on suunnittelua ja budjetointia ja oikea-aikaisen loman ajoittamista puhumattakaan kolmivuotissuunnitelmista.

Kalenteriin on laitettava myös Pilates-tunnit ja niiden pitopaikka. Sillä olen niin onnellisessa asemassa, että varsin usein Pilates-ohjaajani ystävällisesti tulee minun luokseni ja olisihan se aika ikävää, jos ohittaisimme toisemme matkan varrella eri suuntiin mennessämme (joskin tämän tapahtuminen lienee vain ajan kysymys; nimim, hormonit hyrrää).

Kalenterissa on myös liuta puhelinnumeroita, osoitteita, sähköpostiosoitteita ja muistilistoja. Varsinkin noita muistilistoja ja muita muistutuksia ihan vaan itselle, mutta mitään bullet journalia en sitten suin surminkaan halua aloittaa aikaani tuhraamaan. Jos kalenteri olisi muutakin kuin asiakaskortisto, aikataulutus, puhelinmuistio, käyntikorttivarasto, käteisvarasto ja tärkeiden kuittien säilytyspaikka, niin sen täyttämiseen täytyisi alkaa käyttää oikeasti aikaa ja kauniimpaa käsialaa. Siihen en kyllä pysty!

Ja tavoitteeni on siis oppia elämään tässä hetkessä eli sekin tulisi sinne kalenteriin kirjoittaa, koska muuten ei ehdi, muista eikä viitsi. Nyt kun tuota kalenteriani katson, niin tuskanhiki nousee otsalle, koska se täytyy taas vaihtaa uuteen loppuvuodesta ja se on aina tuskien taival. Aina 18 kuukauden välein.

Vaikka nyt on alkanut vähän kutkuttaa, että jospa vaihtaisikin jo elokuussa! Kun katsokaas tämä elämä taas silloin muuttuu ainakin työpaikan suhteen. Ehkä olen siis jo seuraavan osoitteen löytänyt, vaikkakaan en lopullista päätöstä tehnyt, ja olisi aika mahtavaa aloittaa ihan puhtaalta pöydältä. Ja hankkia uusi, isompi kalenteri. Kun johonkin sitä tilaa tarvitsisi varastoida, kun tuleva työhuone tulee ehkä olemaan pikkiriikkinen. Mutta sittenniin myös edullinen, kivassa paikassa ja yhteisössä. Mutta siis pienen pienen pieni huone ilman ikkunaa. Riittäisikö isompi kalenteri ehkäisemään mökkihöperyyttä? Miten tuon syyspuolen siis tuonne kalenteriin laittaisi? Montako päivää töitä, pitäisikö lounastauon, lopettaisiko iltatyöt kokonaan, tekisikö viikonloppuisin, jäisikö kotitoimistoon, etsisikö lisää oppilaita ja vähentäisi hoitohommia vai mitä tässä oikein muuttaisi?

No kyllähän minä oikeasti tiedän, mitä haluaisin aion tehdä, mutta yritän tässä esittää joustavaa ja kaikenlaisiin muutoksiin suopeasti suhtautuvaa oman elämänsä haltuunottajaa. Muutoksia tulee, se on varma ja aion niitä ihan itse ohjailla haluamaani suuntaan. Mutta sittenkin uuden vuokrasopimuksen allekirjoittaminen tuntuu isolta askeleelta. Näitä hetkiä, jolloin toivoisi, että joku tulisi ja tekisi päätökset puolestani.

Suomi-loman aikataulupäätöksiäkin olen tässä sorvannut. Sitä kuvittelee, että kolmessa viikossa ehtii paljon, mutta tosiasiassa paljon jää myös ehtimättä. Aika haipakkaa tulee olemaan, sillä matkaan mahtuu rippijuhlat, juhannusjuhlat, saaristokierros, amerikkalaisen ystäväni vierailu, viikon mökkiytyminen Ruovedelle ja itsenäisyyspäiväjuhlat! Eli kalenteria olen tarvinnut myös loman aikatauluttamiseen, mikä ei oikeastaan ole ollenkaan hyvä asia.

Eli loman jälkeinen elämä vaatisi kyllä sen uuden kalenterin. Eikö? 22 yötä lähtöön.


perjantai 28. huhtikuuta 2017

Iloista Vappua

Matkaan on vielä reilut 6 viikkoa, eikä mulla ole laskuria! Mitä on tapahtunut? Töitä nykyisessä toimistossa on jäljellä (odotas kun lasken) neljä ja puoli viikkoa, eikä mulla ole uudesta paikasta vielä tietoa. Kuinka mä oon näin rauhallinen? Kalenteri on suurinpiirtein buukattu täyteen noiksi neljäksi viikoksi ja toivon, ettei uusia asiakkaita juuri nyt soittaisi (kun kummiskin mahduttaisin ne johonkin väliin), koska kohta en enää malta odottaa....

Sitä, että varpaat on läpijäässä koko ajan paitsi silloin, kun istuu saunanlauteilla ja ähkii löylyhurmiossa. Että kärpäset kiehnäävät ympärillä ja hyppäävät kimppuun aina, kun otat kahvikupin (ja korvapuustin) käteesi. Että pihalle täytyy pukea ensinnä vaatteet ja sitten siihen päälle kolme kerrosta hyttysmyrkkyä ja tulla sittenkin puhkipistetyksi.

Että kahvi on seisonutta tai maksaa enemmän kuin pienin seteli. Tai ihmiset mongertavat jotain ihmeellistä kieltä sen kerran, kun jotain viitsivät sanoa sen mutinan lisäksi. Köröttelet tietä pitkin noin 15 kilometriä ennenkuin edellä ajava tumpelo vihdoinkin kääntyy sivuteille ja voit nostaa vauhdin kahdeksaankymppiin. Ihmiset hortoilevat Tampereen keskustan valoisassa yössä umpitunnellissa ja jokainen humalainen haluaa tulla juttusille.

Kun maailma on tyven ja kuikka huikkaa jossain toisella puolella järveä. Kun noin kuusitoista parasta kaveria ähmeltää emmettä juhannusaattona puhuen kaikesta maan ja taivaan välillä. Kun joku solahtaa järveen ja sorsakin sanoo sanasensa.

Ainoa paikka, jossa camping-lenkin tuoksu yhdistyy saunanlämmittämisen savuvanaan, mutta kaiken yllä leijuu juuriajetun nurmikon tuoksu. Kun töykeät ihmiset innostuvat kesästä ja hymyilevät kassajonossa. Kun näkee Tammerkosken tai Laukontorin laivat. Voi ostaa mansikoita torilta ja ihmettelee kahtatoista polkupyörää kirjaston edessä. Kun nurmikko tuoksuu nurmelta ja kaste kimmeltää aamun viileydessä.

Kun voi vaan yksinkertaisesti olla juuri ennen tai juuri jälkeen saunomisen. Haistaa puhtaan ilman ja kuulla lintujen laulun. Rakas ystävä tuo lasillisen viiniä.


Ja auta armias, jos ruusunpunaiset lasit ovatkin vääristäneet kaiken ja tulee heti ikävä lämpöön, lämpöpumpun rytinään, Sturbuksille ja riittävän isoon sänkyyn.

Olisihan se helpompaa, jos pysyisi aina samassa paikassa?



lauantai 15. huhtikuuta 2017

Hyvää olematonta pääsiäistä

Pääsiäinen on meidän perheessä solahtanut oikeastaan kokonaan pimentoon, vaikka miehellä olikin pitkäperjantai vapaapäivä. Maanantaina me kaikki sitten jo mennäänkin takaisin töihin ja kouluun. Ei ole minkäänlaista loman tuntua, eikä tätä breikkiä ole odotettu sen kummemmin. En ole myöskään jaksanut kaivaa tipuja koristeiksi ja rairuohon kylväminen tuntuu vähän turhalta, kun numikot jo siintävät vihreinä ja linnun sirkuttavat varsin kovaäänisesti.

Likka on kotona ja mies mopoilemassa; minä istuksin takaterassilla toisen kahvikupillisen kanssa seuraamassa kirahvi Aprilin synnytystä WFLAn live-kuvan kautta. (Takajalat on olleet näkyvissä yli puoli tuntia eli soisi jo jotain tapahtuvan. Eipä April kovasti kärsivältä näytä, mutta ei kai tuo nyt voi kovin mukavaakaan olla, kun 30 000 silmäparia seuraa yhtä elämäsi tärkeimmistä hetkistä). Kylmän kevään jälkeen on oikein makoisaa, kun vihdoinkin voi juoda aamukahvit pihalla ja nauttia pienestä tuulenväreestä. Päivällä sitten lämpö kipuaa tuonne varsin mukavaan 25-28 eli täydellinen vuodenaika on käsillä (ehkei kuitenkaan siitepöly- tai ruohoallergikoille).

Näin siis tavat muuttuvat ja jos likka olisi vielä enemmän lapsi, niin ehkä pääsiäinenkin olisi jollain lailla otettava huomioon vuoden kierrossa ja pidettävä yllä perinteitä. En ole suonut ajatustakaan virpomiselle, suklaamunille enkä millekään paastolle tahi muulle uskonnolliselle höpinälle. Täällä jeesustelun kultamaassa pääsiäinen ei millään lailla hyppää silmille, ainakaan kun ei kirkossa käy eikä kuulu mihinkään muuhunkaan kirkon kautta syntyneeseen sosiaaliseen kuvioon. Kadun varsilla näkyy enemmän pupuja ja munanmetsästys ilmoituksia kuin mitään merkkiä kärsimystiestä.

Tämä on mielestäni itseasiassa aika outoa. En ole koskaan korostanut joulun tai pääsiäisen kristillistä merkitystä, mutta silti pääsiäisen sanoma on jollain lailla iskostunut itsetutkiskelun ja kärsimuksen tunnistamisen ajaksi, mutta täällä ei moisia negatiivisia ajatuksia korosteta. (No kyllä siellä kirkossa varmaan sitten kovastikin.) Ja sitten tuntuu falskilta, kun He has risen -julistuksia näkee sunnuntaina; kun on oppinut että KOLMANTENA päivänä....

Mutta onhan tässä muutenkin aihetta juhlaan! Pääsiäissunnuntai on tänä vuonna se päivä, jolloin saa kellottaa taas yhden lisävuoden henkilökohtaiseen kalenteriinsa ja juoda Sturbuksin tarjoaman  laten. Tiedossa on muutenkin mukava viikonloppu, sillä ohjelmassa ei ole muuta kuin sunnuntaibrunssi kakkukahvien kera! (Eilen olimme jo teatterissa ja syömässä rakkaan ystäväni kanssa.)

Tässä voisi siis toimertua liottelemaan käsivarsiaan jäävedessä (joo, no ihan vähän vaan on taas ylitetty jaksamiskynnys), venytellä kankeaksi käynyttä alaselkää (hankin semmoisen jalkoja hytkyttelevän chi-koneen ja ehkä siis ihan vähän liikaa on tullut testailtua) ja yrittää avata nikamalukkoa yläselästä omin voimin. Mutta hätä ei ole tämän näköinen; minulla on siis kiropraktikko, jonka luokse voin sen mennä tekemään ja ehkäpä kokeilen jotain uutta hoitomuotoa näihin ihan vaan väsyneisiin käsivarsiinikin. Sillä lenkille jo mieleni tekevi ja just nyt on siis parhaat kelit.

Nyt babykirahvista näkyy jo melkein pyllykin (eikös ne takajalat edellä tule?) ja kirahvina elämisen hyviä puolia on se, että yltää pussailemaan jälkikasvuaan jo synnytyskanavassa... ihan kohta se humpsahtaa ulos!

Ja sitten voikin alkaa laskea päiviä: sekä Suomen lentoon että työtilani muuttopäivään. Vuokrasopimukseni siis loppuu kesäkuun lopussa eli kamat on kärrättävä ulos ennenkuin tulen kotomaahan. Eikä minulla ole vieläkään uutta paikkaa tiedossa, koska a) en halua liian kauas kotoa b) en suostu maksamaan taalaakaan enempää kuin nyt ja c) olen vähän väsynyt koko työntekoon. Tai siis tämä ruumisraiska on, mielessäni toki on jo valmiina uusia suunnitelmia ja juttuja syksylle, mutta ne tulee sitten omalla painollaan. Todennäköisesti teen töitä kotoa käsin muutaman kuukauden ja odottelen, että se täydellinen paikka löytyy tästä lähinurkilta.

Koska tässä on menossa tämä Kata Kuntoon Projekti! Minussa ei siis ole mitään vikaa (ei edes kohonneita sokeriarvoja; vihdoinkin sain siis omalääkärin hankittua vain muutaman ei niin mieltäylentävän puhelun jälkeen)... paitsi stressiarvot (siis kortisoli, jota ei tietenkään näissä vakuutuksen korvaamissa tutkimuksissa mitata ollenkaan) ihan tapissa. Eikä minulla siis ole stressiä, mutta elimistöni edelleen kantaa mukanaan tuota noiduttua toimintatapaa ja sitä tässä yritetään purkaa. Enemmän metsälenkkejä, rentoutusharjoituksia, sohvalla lötköttämistä ja elämästä nautiskelua, sanoo tämä itsepuoskari. Fyysinen puoli tulee hoidettua Pilates-ohjaajan piiskaamana kahdesti viikossa eli puolet hommasta on siinä.

Nyt se luikahti ulos ja mätkähti maahan. Mamma yrittää virotella pikkuista, joka sätkii limaisena. Jälkeiset humahti samaan syssyyn ja pesu/nuolemisoperaatio on käynnissä.  

Ihan vaan olen mielessäni väläytellyt, että työtahtia täytyisi laskea kolmeen päivään ja löytää siihen neljänteen jotain muuta tekemistä, josta saisi kuitenkin korvausta. Eli muuttaa omia toimintatapojaan hivenen vähemmän kuluttaviksi. Viisastenkivi on edelleen etsinnässä, en tiedä pitäisikö tuota opetuspuolta alkaa tosissaan markkinoida. (Vaikka ei tämä koneella istuminenkaan ole oikein selkäpoloiselle hyväksi.) Mutta syksy näyttää, enkä juuri nyt jaksa asiasta murehtia. Aurinko paistaa ja linnut laulaa ja kahden kuukauden kuluttua olen kotomaan kamaralla!

Elämä on.

Nyt baby yrittää pystyy ensimmäistä kertaa, mutta ei ihan vielä onnistu. Se on pieni ja söpö. Synnytys meni mallikkaasti ja toivotan paljon onnea sekä äidille että vauvalle. Kohta se jo lähtee maailmalle elämää oppimaan.

maanantai 27. maaliskuuta 2017

Vanhuus ei tule yksin

Voihan elonkevät tätä ihmispolon eloa! Kun yhdestä päästä jotain oppii, niin toisesta rapistuu. Vähän kuin Finnairin Miami-Helsinki -lennot, jonne minulla on American Airlinesin pisteillä hankittu lippu, jotka siis on peruttu. Tai ainakin vielä toistaiseksi lentävät muiden yhtiöiden koneilla, mutta saas nähdä kuinka kauan. Vaan ei murehdita sitä aivan vielä, sillä reissuun (tai koneesta jäämiseen) on vielä reilu kaksi kuukautta aikaa.

Sen sijaan murehdin vähän sitä, että unohtelen asioita... kuten nyt vaikka uunin päälle (ei tarvittu palokuntaa), kananmunat kiehumaan (puolessa tunnissa saa muuten aikas kovaa munaa) tai auton käyntiin, kun lojun kahvilassa reilun puoltoista tuntia (auton saa lukkoon, vaikka sen jättää käyntiin). Toistaiseksi olen vielä muistanut missä asun ja mihin olen menossa, enkä ole täällä oloaikana unohtanut kuin yhden asiakkaan ajan (tämä tapahtui ennenkuin olin edes nykyisessä toimistossani).

Juu, kolkuttelen menopaussia ja minulla on koko ajan joko kylmä tai kuuma, mutta ei vielä kuumia aaltoja, ja labratuloksetkin väittävät, että hormonit edelleen toimivat (ehkä liikaakin siis). Ajatukset muurautuvat välillä mössöksi ja kroppa ei tahdo kestää kaikkea ruttuutusta, mihin sen haluaisi taipuvan. Tämän toki ymmärrän osittain johtuvan varsin rankasta fyysisestä työstäni, mutta ottaahan se päähän, kun selkää juhmii ja ranteet paukkuvat kaikista varotoimista huolimatta.

Juu, tässä eletään elämän parasta aikaa, kun on tyhjä pesä ja saa tehdä ihan mitä haluaa! Saa jättää gluteenin ja sokerin ruokavaliostaan, saa venytellä xx minuuttia joka päivä, saa katsoa Grace ja Frankietä Netflixistä... kissan viikset, kyllä vaan välillä ottaa pannuun.

Mutta onhan tällä(kin) kolikolla se toinen puoli: ei tarvitse liikoja säätää rahan kanssa, saa tulla ja mennä oman halunsa mukaan ja harrastaa uusia asioita! Minäpä näppäränä tyttönä siis ehkäisen dementiaani opiskelemalla uutta kieltä ja olen muovannut viikko-ohjelmani sellaiseksi kuin itseä huvittaa. Asun täällä lämpimässä, ja kaupungissa, jossa on upeat teatterimahdollisuudet ja lukuisia mukavia kahviloita sekä ruokapaikkoja, joihin voi sopia viikkolounaita. Lyhyehköjen matkojen päässä on vierailunarvoisia paikkoja ja kaiken kukkuraksi minulla on kasa ystäviä, joiden kanssa voin niitä matkoja tehdä.

Ja nuo ystävät ovat kullanarvoisia juurikin silloin, kun näitä elämään kuuluvia muistilipsahduksia sattuu; onpahan tässä naurettu (meidän kaikkien) sattumuksille. On huojentavaa kuulla, että en ole ainoa, joka tarvitsee muistilapun jotta muistaa pestä hiuksensa (samppoolla). Onneksi itsellenauramisen taito on sentään vielä säilynyt...

Mutta eteenpäin mennään, kuten mummo lumessa vakuuttaa eikä hätä ole tämän näköinen. Josko tässä vielä jonakin päivänä osaisi ottaa jokaisen hetken sellaisena kuin se eteen tulee, eikä murehtisi liikoja. Muutos on hyväksi, muutos on elämää, eikä haikailu menneeseen auta yhtään. Ei, vaikka menneessä on taaksejätetty kotimaa, oma kieli sekä kaikki tuttu ja turvallinen. Luultavasti näitä viisastumiseen liittyviä seikkoja pohtisi, vaikka asuisi missä. Ja nauraisi kyyneleet silmissä Gracen ja Frankien edesottamuksille.

Malja kaikille keski-ikäisille tai muiden suurten muutosten pyörteissä oleville!

(I think I peed a little on Ryan Gosling. Grace in Season 1, Episode 1.)

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Hengissä ollaan eli kuulumisia

Apua, nyt on jo ylitetty maaliskuun puoliväli! Se tarkoittaa, että ihan huomaamattani olen tullut aikuisen naisen äidiksi. Tai siis menettänyt teini-ikäisen. Nyt kun tyttären ikä alkaa kakkosella, niin äidin on kai tyytyminen keski-ikäisyyden seesteisyyteen.

Ainakin aika viilettää niin vauhdilla, ettei perässä pysy. Tulipahan tässä käytyä pari kertaa (autolla) D.C:ssä ja jopa tällainen epäpoliittinenkin ihminen kiristeli hampaitaan valkoisen talon edessä. Aidoitus oli siirretty 15 metriä loitommaksi ja katolla viiletti erikoisjoukkojen miehiä pyssyt kainalossa... ihan semmosta suuren maailman meinikiä, vaikka minä en mielenosoituksen keskelle osunutkaan. Tyydyimme pienempään ja sivistyneempään ilmaisuun. Mutta en aio ottaa tavaksi, enkä ajatellut enää lähiaikoina käydä maan pääkaupungissa.

Eikä ole mitään muitakaan matkoja tiedossa, paitsi siis kotomaan juhannusjuhlat, joihin tässä on alettu harjoitella. Viime aikoina on kovasti paleltu eli olen taas kokeillut sukkahousujen käyttöä (ei -kele niitä voi pitää) ja kärsinyt lievästä aamupäänsärystä. Kun täytyy yrittää valmistautua juhlimiseen. Tottumus on toinen luonto ja harjoitus tekee mestarin... mutta punaviiniä ei pää kestä eikä pullollista kuohuvaakaan enää kovin kivuttomasti.

Tämä kevät pyhitetään juomakyvyn kohotuksen lisäksi kunnonkohotukselle! Tässä on 13 viikkoa kesälomaan eli SUOMEEN ja koska eika menee niin nopeasti ja viime vuoden veroilmoitukset alkaa olla plakkarissa, niin aion jättää työt vähemmälle ja nostaa projektin Kata Kuntoon keskiöön. Ihan vaan siitä syystä, että tämä maallinen tomumaja alkaa osoitella väsymisen merkkejä, joista on vaarassa tulla työkykyä vakavasti kuormittavia. Kuten esimerkiksi käyttökelvottomat peukalot jotenkin haittaavat tätä hommaa. No peukalot yleensä toimertuvat, mutta vasen olkapää on alkanut vihotella ja silloin ollaan kyllä jo vakavamman äärellä.

Mutta ei hätä ole tämän näköinen. Itsepähän vastaan aikatauluistani eli punakynä käyttöön ja enemmän aikaa kuntoiluun. Sillä juurikin nyt on aika liikkua metsässä ja luonnossa, kun ei ole liian kylmä eikä liian kuuma. Lisäksi jatkan Pilates-tunneilla kaksi kertaa viikossa ja voisi taas sitä tennistäkin pelata (kun kerran ei tarvitse tuolla vasurilla mätkiä).

Tämä koneella istuminen ei edelleenkään tee hyvää yläselälleni, mutta jonkinverranhan tässä on istuttava, kun kerran tuon opetuspestin otin. Mukavaa vaihtelua, mutta ottipahan taas aikaa, kun yritin muistella kaikki lausetyypit ja objektisäännöt ja eksistentiaalilauseet... Mutta kyllä ne sieltä löytyy nyt kun saan katsoa varmistusta Leila Whiteltä. Vaan onpahan opittavaa, kun saattaisi ehkä englanniksikin kielitietoa tarvita. Mutta espanjan tunnilla edelleen helpommin puhun venäjää kuin espanjaa... ihan kummalliseen solmuun nämä kielet minun päässäni ovat keriytyneet. Jaksaisikohan sitä jatkaa vielä syksylläkin opintoja vai ottaisiko enemmän vapaa-iltoja?

Varvastossukautta alkaa olla jo ikävä. Vaikka aurinko paistaakin, niin näillä varpailla ei ole vielä kertaakaan tohtinut flipfloppeja käyttää, ja aamukahvi terassilla on todellakin ollut poikkeus tänä keväänä. Sanovat, että tulee kylmä kesä, minkä kiitollisena otan vastaan, sillä se todennäköisesti tarkoittaa juuri sopivaa (27-33 asteen) lämpötilaa. Ja jos Suomessa sataakin, niin ei haittaa, sillä aion höyrystää nahkaani erilaisissa saunoissa koko ajan. Vaikka tänä talvena olen selvinnyt saunattomuudesta paremmin kuin koskaan aikaisemmin (ei se silti helppoa ole ollut).

Ei tässä ole mitään sen kummoisempaa raportoitavaa. Kaikki on kohdallaan ja yritetään nauttia jokaisesta päivästä ja jokaisesta kahvikupillisesta! Ei anneta pikkuasioiden (kuten reilun kahden tonnin sillan rakentamisen tähän hammaskalustoon) häiritä ja kerätään rohkeutta alkaa etsiä muitakin terveyspalveluita... nyt kun kaikki on hyvin, niin pitäisi hoitaa kaikki sälä eikä odottaa, että jotain vakavaa tapahtuu, mutta no... Minä kun en edelleenkään tiedä kuka olisi hyvä omalääkäri ja olen vissiin ylikriittinen joidenkin asioiden suhteen. Puolensa ja puolensa sillä, että tekee töitä terveyspalveluiden parissa ja kuulee niin monenlaista.

Pysykäämme, ja pysykäätte, terveinä! Toivottavasti nähdään kesällä.

(Ja tämän blogin loppuun ei tarvikaan laittaa sitä litaniaa, että this is Kata´s Way eli Balanced is Painless... mutta tulipahan laitettua. Käykää siis myös työblogissani: KatasWay. Minä yritän jaksaa alkaa väkertämään tämän vuoden kirjanpitoa, kun kerran on jo maaliskuu.)

tiistai 7. helmikuuta 2017

Kun talvea ei tullutkaan...

Tänä vuonna meitä on hellitty lämpimillä ja aurinkoisilla keleillä, joten olen lenkkeillyt enemmän kuin koskaan aikaisemmin täällä asuessani. Elämä on ollut tällaista kuntoilupainotteista, joskin enemmän ja vähemmän koko ajan on jokin pieni flunssanpoikanen pyrkinyt päälle. C-vitamiinia, sinkkiä ja D-vitamiinia on kulunut kunnioitettavia määriä; olen myös tarttunut colloidal silver pulloon (käytän silmätippoina) ja imenyt kohta kaikki siankärsämöt ja kylmänropit.

Ja minähän en yleensä anna periksi. Joka toinen päivä mietin, että onkohan kyseessä allergia, sillä täällä jo kukkiikin kaikki ja sitten on niitä erinäisiä homeitiöitä ja muuta, mihin ei ole Suomessa tottunut. Vihdoin sain myös näkyvimmät hämähäkinseitit puunattua eli hetkellisesti uskottelin itselleni, että meillä ei olisi paljoa pölyä. Vaikka on sitä. Ja ilmastointi puhaltaa koko ajan lisää, enkä ole jynssännyt ruokahuoneen grand moldingeja eli niitä krimeluureja, joihin kaikki tarttuu kiinni kuin takkiainen.

Töissä käyn invaasiota banaanikärpäsiä vastaan, sillä saimme uudet mullat kukkasiin ja mukana tuli mojova kärpäskasvusto. Tällä hetkellä yksi kukka on käytävällä jäähyllä ja katsotaan vieläkö se pääsee takaisin vai heitänkö harakoille. Pakkasta on käsittääkseni ollut tänä talvena kolme kertaa, mikä tarkoittaa, että myös kaikki pöpöt ovat hyvässä vedossa ja vain odottavat pahaa-aavistamatonta uhria, johon iskeä kiinni. Pahinta on juurikin tämä puolikuntoisuus, eli tila, jossa toimistotyön tekeminen sujuisi kyllä ihan ookoo, mutta ihmisiin koskeminen on kyseenalaista (vaikka sitä se on tavallaan kai aina), ja joutuu koko ajan miettimään onko työkuntoinen vai ei,

Tällä hetkellä minua vaivaa ilmiöpohjainen hikoileminen ja sitten taas syöksyminen kylmänväreisiin, ja aika pitkään näitä oireita käsittelin tähän ikään ´kuuluvina´ kammottavuuksina. Kun ei ole kuumetta, ei yskää, nuhaa, kurkkukipua, mutta lievä painontunne rinnassa ja yöllä herää närästykseen! Onpahan epämiellyttävää (, mutta ei tokikaan vielä tarkoita kahvista luopumista).

Elämän arvaamattomuus antoi muistutuksen itsestään eilen. Läheisen ystäväni aviopuoliso oli lyyhistynyt kuntosalilla (sydänkohtaus) ja ryntäsin äkkipikaa kuskaamaan ystävääni sairaalaan, sillä hän ei halunnut ajaa autoa tuossa tilassa. Ei tullut minullekaan mieleen jännittää parkkipaikan tai oikean osoitteen löytämistä, kun on hätä, niin kaikki järjestyy! Istuksin pari tuntia ER:n odotushuoneessa tarkkailemassa tilannetta ja kyllähän se elämän todellisuus jysähti. Kun ensiapu on ainoa paikka, mistä voi hakea apua (vakuutussyistä) ja samassa tilassa odottavat pienet lapset, nuoret ja aikuiset räkänokkineen ja välistä kärrätään paareilla joku suoraan sisään.

En nähnyt mitään maatamullistavaa, ei ollut puukotuksia, ei huutoa eikä parkua, vaan alistuneita kasvoja, tuskaisia silmiä ja poliiseja. Jokainen  henkilökuntaan kuuluva oli ystävällinen ja empaattinen, joten saatoin hyvillä mielin sivustatarkkailijana vain seurata tilannetta. Ahdisti silti. Ahdisti oma ennakkoluulo siitä kenen viereen istua. Ahdisti oma välinpitämättömyys. En ole koskaan nimittäin ollut potilaana missään sairaalassa (paitsi punnertamassa tuon jälkikasvun pihalle pianaikaan 20 vuotta sitten), enkä ole kokenut tarpeekseni pohtia tarkemmin sitä, mitä kaikkea tuohon maailmaan kuuluu. Olen siis onnekas. Vierailijanakaan en ole kovin paljoa odotussaleja kyntänyt ja käsitykseni tämän maan sairaanhoidosta on puhtaasti televisiosarjoista opittua.

Ystäväni mies selviää erittäin vakavasta tilanteestaan, vaikkakaan kaikkia seuraamuksia emme vielä tiedä. Mutta sen tiedän, että vietin yön tarkkaillen varsin herpaantumatta oman äijäseni hengityksenrytmiä - niin, ja hikoillen. Tänä aamuna olikin sitten helppo antaa periksi ja julistauduin sairaaksi! Peruutin ja uudelleenorganisoin kahden päivän työt ja otin kirjan eteeni. Tai no, pelasin iPadillä pasianssia ja makasin terassin sohvalla kuunnellen linnunlaulua. Kuullostelen josko tästä kehittäisi yskää, nuhaa tai muuta rinnanrohinaa. Ja mainitsinko jo, että hikoilen. Mutten palele, paitsi varpaat, eikä kuumettakaan ole. Äiti aina kielsi menemästä pihalle, kun olin sairaana, joten ristiriitaisin mielin siinäkin suhteessa. Vaikka ulkolämpötila on kaksikymmenta plussalla. Helmikuussa.

Otan rauhallisesti. Sellainen oli äijäseni hengitysrytmikin ihan koko yön, mutta onhan se hyvä, että omin korvin kuulostelin! Joskus on tarpeen pysähtyä. Olla läsnä. Menenkin siis hoitamaan kahta ihanaa koirulia, jotka odottavat isäntäänsä kotiin sairaalasta, ja hänen tullessaan ovat ihan yhtä iloisia ja odottavaisia kuin aina.

Ja aina kiitollisia, kun oma rakas tulee kotiin.

lauantai 21. tammikuuta 2017

Ja minä puhun ruuasta


Enkä mainitse geenimanipuloitua moskaa olleskan, ihan vaan sillä perusteella, että kaipa sekin kohta heitetään huitsin tuuttiin ilmastonlämpenemisen kaveriksi. Tässä maassa on nyt semmonen johtaja, joka päättää, että ilmasto ei lämpene. Ehkä saamme jääkauden vierailemaan?

Mutta asiaan. Meitä kaikkiahan tietenkin kiinnostaa ruoka ja sen nauttiminen, joten kirjaanpa taas kerran huomioitani asiasta. Jaa että miksi? No siksi, että (sitä on pyydetty kirjoituksen aiheeksi) huomaan ihan muina naisina omankin ruokavalioni muuttuvan paikallisempaan suuntaan. Enkä nyt tarkoita tätä henkilökohtaista kamppailuani gluteenittoman ja sokerittoman ruokavalion kanssa, se on toinen juttu.

Sillä aamiainen on päivän tärkein ateria ja täällä se koostuu joko ylenpalttisesta hiilari- ja sokeritankkauksesta (bagelit, muffinssit, paikalliset sokeripuustit, pancakes hillolla ja kermavaahdolla, keksit, browniesit ja mitä moninaisemmat murot) tai sitten tukevammasta munakas-annoksesta, johon ehdottomasti kuuluu paistettuja perunoita! Noita perunoita aika pitkään arastelin (varsinkin kun ne on uitettu rasvassa), mutta hmm... maku muuttuu ja nykyisin ne maistuvat hyviltä!

Minulle maistuu kumpikin aamiaistapa, mutta vain erikoistapauksissa, kuten viikonloppubrunssi, ja mieluusti yhdistettynä. Teen vain oman pannukakkuni (siis amerikkalainen pancake ei suomalainen uunipannari) joko banaanista tai mantelijauhosta ja muu perhe vatkaa sen pussista. Ja ravintoloista tiedän ne paikat, joissa muffinssin/pullan saa vaihdettua gluteenittomaan pannariin, ja nautin sen hyvällä omallatunnolla kerran puolessa vuodessa. Ja sen munakkaan tulee sisältää juustoa, tomaattia ja paprikaa (ei missään nimessä pekonia minulle) ja se täytyy tarjoilla sourcreamin ja guacamolen kanssa! Tai vähintäänkin avocado-siivujen. Ja niitä perunoita tulee ravintolassa kyytipoikana... Varsin yleinen aamupala on myös breakfast burrito, mutta siihen en ole tykästynyt (koska gluteenittomana sitä ei juuri löydy).

Kaiken edellämainitun ahtamisen jälkeen lounas maistuu sitten vasta yhden jälkeen. Ja lounaaksi voi heittää samanmoisen satsin, mutta kaikkein yleisin lounasruoka täällä on ehdottomasti sandwitch mitä erilaisimmilla täytteillä ja lisukkeilla. Sandwitchiksi kutsutaan kaikkea missä kahden leivän (leipä voi vaihdella paahtoleivästä foccacciaan) väliin laitetaan mitä tahansa paitsi kunnon pihvi, joka muuttaa sen hamburgeriksi. Ja lisukkeen voi sitten valita mieltymystensä (eli ravintolavalinnan) mukaan: ranskalaisia, perunalastuja, salaattia, hedelmäsalaattia tai cole slowta. Lounas on useimmiten kylmä ruoka (paitsi ne ranskalaiset) eli täällä hampurilainen kuuluu enemmänkin päivällisajan vatsantäytteeksi. Myös salaatit ovat suosittuja lounasaikaan ja annokset ovat runsaita ja herkullisia, joskin terveellisyyden kustannuksella. Salaattiin kuuluu usein myös pähkinöitä/guacamolea/krutonkeja/pekonia/jotain makeaa kuten hedelmiä tai marjoja ja  runsaasti salaatinkastiketta, joten se kannattaa aina pyytää on side, jotta sen salaatin pystyy syömään. Paikasta riippuen on saatavilla erinomaisen terveellisiäkin salaatteja, mutta tarkkana saa olla.

Muita lounasvaihtoehtoja on tietenkin runsaasti: tacot, kiinalainen, thaimaalainen ja kaiken muun maalainen ruoka on suosittua ja herkullista, mutta nämä annokset sisältävät aina TOSI paljon sokeria eli makeutta. Kastikkeita käytetään runsaasti ja koskapa kansakunta on liotettu sokerissa jo vuosikymmeniä, niin makea on täällä perusmaku. Itseäni tämä tökkii monissa nuudeli- ja wokkipaikoissa, joissa tavallisesti tilaankin nykyisin sushia. (Yksi japanilainen paikka keittää porkkanat sokeriliemessä ja sitä tarjotaan sitten riisin sijaan terveellisempänä vaihtoehtona, yäk.)

Paikallisempi ruoka, myös lounaaksi, on bbq ja erilaiset merenelävät, katkaravut etunenässä. Barbeque on erinomaisen maukasta, sitä saa possusta, naudasta tai kanasta, ja näihin annoksiin kuuluu aina papuja. Tämä ei ole minun suosikkini, sillä vaikka bbq-kastikkeita on monenlaisia, ne ovat kaikki minuun makuuni sokeriliemiä, samoin papujen kastikkeet. Sen sijaan paistetut suolakurkut maistuisivat minulle oikein hyvin, mutta no, ne on kastettu venhäjauhoissa ja uppopaistettu eli aika kaukana terveellisestä. Myös hashbrowneista tykkäisin, tosin jälkkärinä, mutta mitä muuta voi olettaakaan, kun kyseessä on öljyssä uppopaistettu pullataikina. Tämä on siis se lisuke, jonka tilalla Suomessa oli ruisleipäpala.

Shrimp ja grits on myös paikallinen herkku eli mauttoman puuron seassa on katkarapuja; minusta grits maistuu vetelälle mannapuurolle, jonka kanssa nauttisin mieluummin kiisseliä kuin katkarapuja, joista kyllä muuten tykkään! Katkarapu täällä on noin kuusi kertaa isompi kuin Suomessa pakasteena myytävä serkkunsa. Ja tuoreena herkullista. Muista merenelävistä minä en sitten tykkääkään, crabcakeja kyllä syön, mutta (tasku)rapujen syöminen ei muuten kuuluu suosikkipuuhiini.

Myös kalaa saa tietenkin monenlaista ja onkin ottanut aikansa oppia, mitä kalaa täällä kannattaa syödä. Sillä osa on viljeltyä ja antibioitua, mutta sitten on tuoretta ja wild caught, joka on selvästi kalliimpaa, mutta myös maukkaampaa. Kalasanasto ei ole vieläkään ihan kunnolla hallussa, mutta kun käy paikallisessa (erikois)kalakaupassa, niin pikkuhiljaa oppii tunnistamaan. Minä tykkään mahi mahista ja useissa paikoissa saa valita haluaako pannulla tai öljyssä paistettua vai jopa grillattua. Paitsi jos menee perinteiseen fish camp -ravintolaan, jossa kaikki on vanhan kaavan mukaan uppopaistettua. Mutta ah niin hyvää ja elämys sinänsä!

Kaikki edellä mainutut ruokalajit käyvät sopuisasti sekä lounaaksi että päivälliseksi! Täällä ei olla kovin tarkkoja rajaamaan jotain ruokaa määrättyyn kellonaikaan kuuluvaksi. Erikoistuneet aamiaispaikat sulkeutuvat kello 3, mutta siihen asti tarjoillaan sekaisin aamiaista ja lounasta. Kaikki thai-paikat ovat kiinni kello 3-5 ja muuntuvat sitten päivällispaikoiksi. Pikaruokapaikat ovat auki 24/7, mutta siitäkään huolimatta en niissä käy. Ns. amerikkalainen ruokapaikka tarjoaa listallaan sandwitcheja, hampurilaisia, salaatteja ja main dishejä, jotka ovat kanaa, possua, kalaa tai nautaa ja lisäkkeenä ranskalaiset tai sweet potato fries, perunamuusi (mashed potatoes), erilaiset pavut ja salaatti.

Ja sitten sweet tea! Paikalliset ryystävät kylmää teetä hurjia määriä, ja nesteytys onkin tärkeää kesäkuumalla. Jääteeksi kai sitä suomalaisittain pitäisi kutsua, mutta se on kyllä yhtä makeaa kuin toinen ikiherkku: coca cola. Ja joka ravintolassa sitä tuodaan lisää niin paljon kuin jaksaa juoda ja tyrkytetään mukillinen myös matkaan lähiäisiksi. Ja kyllä: nykyään, jos lasissani on enää jääpajoja jäljellä ENNEN kuin se täytetään, niin vähennän tippisummaa huonosta palvelusta. Minun teeni on toki unsweet ja mieluiten sitruunalla, sillä onhan se vähän kitkerää, mutta silti paremman makuista kuin kraanavesi. Niin, ja pillillä juodaan kaikki kylmät juomat (paitsi viini lasista ja olut pullosta/tölkistä) ja kahvi pahvimukista sen kannessa olevat pienen reiän läpi eli tavallaan pillihän sekin on! Jos saan kahvia oikeasta kupista, niin taatusti julkaisen siitä kuvan facessa/instassa (paitsi kantapaikoissani, joihin olen jättänyt oman mukini)!

No entäs viini! Täällähän sitä saa jos jonkinlaista ja jonkinhintaista. Paikallinen (Pohjois-Karoliinassa kasvatettu) viini on tehty muscadeno-rypäleestä, joka on makea. Yhdessäkään pullossa ei lue sokerimäärää ja pääosa punaviineistä on MAKEITA. Myöskään valkkareissa ei kerrota onko kyseessä makea tai vielä makeampi tuote, tämä pitää tarkistaa (no tietenkin) puhelimen appsilla! Tai sitten käydä maistamassa ja muistaa mistä tykkää. Sokkona ei kannata pulloa ostaa, jos haluaa taatusti kuivaa. Onneksi kuohuvissa senkään on printattuna sweet, dry tai extra dry. Minä olen ratkaissut viinihaasteen niin, että kotiin ostan vain eurooppalaisia viinejä (WorldMarketissa on maistiaiset joka lauantai ja jos ostaa vähintään 4 pulloa (mitä tahansa viiniä) niin saa 25% alennusta) tai aina maistiaisten jälkeen jos sattuu kuivaa löytymään. Ravintoloissa pyydän mahdollisimman kuivaa ja saan eteeni kaksi pikkulasillista maistiaisia, joista voin sitten valita kuivemman (ja eka lasillinen meni huiviin ilmaiseksi siinä miettiessä). Viinilasillinen on noin 16-18 senttiä enkä ole sitä koskaan nähnyt mitattavan, pullosta se kaadetaan silmämääräisesti. (Paitsi jos ostaa koko pullon, mikä ei ole mikään ongelma sekään, sen saa ottaa mukaan lähteissään.)

Normi päivällisaika on täällä kello 7-10, mikä meille suomalaisille sopii hyvin, sillä kuudelta ravintoloissa on vielä hyvin tilaa eikä tarvitse odottaa pöytää. Me siis edelleen mieluummin nautimme ruuan kello 6 kuin kello 9 eli ihan kaikkeen emme ole tottuneet. Tämän myöhäisen ajankohdan vuoksi paikalliset eivät tunne käsitettä iltapala, mutta lounaan ja päivällisen välissä toki nautitaan snacksejä. Voihan snäksit sentään! Erilaiset välipalat ovat kauppojen tarjonnan kulmakivi, sillä lapset eivät kai voi istahtaa autoon ilman jonkinlaista välipalaa ja hyvin monen lapsen kouluun kuljetettava eväsruoka on pelkkää snäksiä. Eli sipsejä, karkkeja, suolakekseja, keksejä... Tottakai löytyy myös hivenen terveellisempiä vaihtoehtoja, mutta eivät snäksit normaalin ruuan tasolle tietenkään pääse. Jokaisessa kaupassa on lapsille tarjolla ilmaisia keksejä, jotta pysyvät kärryissään hiljaa, kun äidit hoitavat ruokaostokset. (Ja äidille se viininmaistajainen.)

Koska meille on edelleen vieras ajatus, että ravintolassa pitää odottaa pöydän vapautumista, niin käymme ulkona aamiaisella todella harvoin. Sunnuntaisin (kirkon jälkeen) ei pääse yhteenkään ravintolaan ilman 45-60 minuutin jonotusta!

Lopuksi vielä muutama huomio: juusto on täällä aina siivutettua tai kuutioitua (tai sellaseksi ajateltua) eli juustohöylää emme ole kahteen vuoteen enää käyttäneet. Valmiiksi raastettua juustoa löytyy noin kahtakymmentä eri sorttia ja keitettyjä munia tietenkin kanssa. Leikkeleet (on sokeroituja tai hunajoituja) ovat ns. lunch meat eli sitä tungetaan noin 6-8 siivun kokoinen könttä leipien väliin (open sandwitch on jotain kovin eurooppalaista). Aamiaisleivän väliin tungetaan maapähkinävoita ja marmelaadia. Sipsit ovat ruokaa eli kuuluvat aterian osaksi; popcornit ovat telkkarinkatsomisruokaa ja useimmiten makeita. Maito säilyy pilaantumatta 6 viikkoa. Bileissä ja mitä erilaisemmissa illanvietoissa viedään aina jotain syötävää mukana ja jos kaikkea ei ole syöty, loput kannetaan takaisin kotiin. Ja koskapa täällä on ihan kaikkea tarjolla niin, mitäs sanotte erään ravintolan erikoisuudesta: sushiannos miniburgereilla! Vaikka mikä minä olen tuomitsemaan: minun suosikkilounaani on erinomaisen hyvin yhteensopiva sushiannos ja iso latte. Nam!

Yhtä kaikki: hyvä ruoka, parempi mieli!

lauantai 7. tammikuuta 2017

Jenkkiytyminen osa 3.

Koska olen melkein hyperventilaatiotilassa syystä, että matkat Suomeen on kesäksi buukattu sekä minulle että likalle, vaikka emme tietenkään samoilla lennoilla tahi kotiappäin edes samalla viikolla tule, niin tulipa taas todistettua, että synkinkin suomalainen aijan myötä muuttuu ja muuttaa toimintatapojaan. Kerronpa.

Esimerkki yksi tapahtui muutama viikko sitten kahvilassa. No, kaikki nää mun esimerkit taitaa olla kahvilasta, mistä voi päätellä, että todellakin vietän kunnioitettavan määrän laadukasta ja kofeiinirikasta aikaani kahviloissa; mutta vain siitä syystä, että suomalaisuus minussa vaatii jokapäiväistä suureellista mustan juoman kuluttamista. Mutta siis, istuksin DeanDeLucassa ja koskapa siellä on kaupungin paras kahvi ILMAN nettiyhteyttä (mikä hyytävä vääryys sinänsä), niin jotta en kuluttaisi ihan koko kuukausittaista dataani yhdellä istumalla, niin silmääni osui erään keski-ikäistyvän rouvan haahuilu edestakaisin. Siis ainakin kymmenen minuuttia kuljeskeli kori kainalossa ja yritti päättää, mitä haluaa ostaa.

Ensimmäinen, suomalais- vai olisiko sittenkin satakuntalaisäitini runnomaan, -kulttuuriin perustuva, vähättelevä reagointitapani tilanteeseen oli, että rouva-kulta, ehkäpä sinun ei kannattaisi ostaa ensimmäistäkään noista syvästi epäterveellisistä, jouluisiin syöminkeihin erinomaisesti sopivista tuotteista, koska olet yltiöpäisen lihava. Siis kaikella rakkaudella, mutta kuitenkin. Jenkki minussa kuitenkin nosti päätään ja ALOIN JUTUSTELUN tämän rouvan kanssa siitä, että Southparkissa olisi paljon isompi, suureellisempi ja kymmenkertaisesti valinta-aikaa vaativa DeanDeLuca, jonne sinun kannattaisi mennä ostoksille. Meillä oli oikein mukava jutustelu ja hänen lähtiessään suomalainen terveyspuritaani ja alan työläinen minussa kävi kiivasta päänisisäistä keskustelua erinomaisen kohteliaan jenkkiminäni kanssa pitkän tovin. Onneksi oli kahvia saatavilla, sillä muuten olisi saattanut iskeä päänsärky kaiken identiteettikriisin keskelle.

Tänään päätin uhmata kaikkia säänjumalia ja erinomaisen ennustetusta lukimyräkästä piittaamatta otin ja läksin lähi-Sturbuksiin kahville ja netteilemään. Koskapa suurin osa vaateliikkeistä ja putiikeista näyttää olevan kiinni, koska siis on pakkasta ja sataa vettä/lunta, eikä niitä talvirenkaita ole vieläkään kenellekään taivaasta tipahtanut, niin sturbuksi on kovasti täynnä. Ja muutenkin noin niinkuin sturbuksin asiakkaana kuulun vähemmistöön, koska usein jään istuksimaan ilmaisen nettiyhteyden luvatussa kahvilassa, enkä tukka putkella ota ja kiiruhda pahvimukini kanssa johonkin epäerinomaiseen tärkeään askareeseen, niin tapahtui kummia:

Ihan tyynesti pyysin yhtä tyttöä keräämään kimpsunsa ja kampsunsa, jotta toinen tuoli vapautuisi minulle, ja istuin samaan pöytään! Koska rakas lukijani, olet suomalainen, niin peruutapas taaksepäin ja lue tämän kappaleen ensimmäinen lause uudestaan!

Tein tämän kaiken erinomaisen kohteliaasti ja sen kummempia miettimättä. Kyllä olisi kenellä tahansa manselaisella mennyt pullat väärään kurkkuun, jos olisi nähnyt! Tässä me nyt istutaan vastakkain, kumpikin oman näyttöruudun takana ja esitetään viileää. Kattokaas, kun me vaan voidaan tällain suuren maailman tapaan olla saman pöydän ääressä omiin virtuaalimaailmoihimme uppoutuneita maailmankansalaisia.

Vähänkö mä oon jenkki, c'moon y'all!

sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Hyvää uutta vuotta

Niin se vaihtui taas vuosi. Ihan rauhallisesti ja jäi taas raketitkin näkemättä, vaikkakin paukuttelu kuului kyllä. Hipsin nukkumaan varttia vaille kaksitoista, kun silmät eivät enää pysyneet auki tulitikuillakaan. Ehdin sentään nähdä, kun likka lähti juhlan viettoon kaverilleen ennen kuin vedin peiton päälleni...

Me kyllä juhlittiin vuoden vaihtumista, mutta jo päivää aikaisemmin ja varsin mukavassa seurassa. Vuosi 2016 kun oli meikäläisen elämässä oikein mukava ja tapahtumarikas, vaikka maailman mittakaavassa eteen jysähti muutama totaalinen järkytys ja ihmetyksen aihe. Mutta ehkä olen jo pikkuisen alkanut ymmärtämään, että mitä sitten tapahtuukin, niin se menee kyllä ohi, vaikkei suitsisikaan itseään pyhään raivoon tai voimattomuuden suohon. Niin, meille tulee tänne uusi presidentti, mutta kai siitäkin jotenkin selvitään, kun on selvitty mm. mellakoista kotikonnuilla. Voi 2016 millainen olitkaan.

Henkilökohtaisessa elämässä viime vuosi oli ihana, sillä tapasin uusia ihmisiä (hih, ennenkaikkea monta uutta suomalaista), matkustin itsekseni sekä ajellen Floridaan että lentäen Minnesotaan opettamaan suomea. Jep, ja tänään siis on ensimmäinen pitämäni skype-opetustunti tällä mantereella. Ja opetan siis suomea; aktivoin satavuotta vanhan wiki-sivuni ja taas sitä mennään! Mihinkäs sitä koira karvoistaan pääsisi.

Kun selaan blgogiani taaksepäin (oikeasti kaikki asiat unohtuu saman tein, jossei niitä kirjoita muistiin eli olen kyllä monesti kiitellyt sitä, että kirjoitan), niin huomaan, että viime keväänä tapettiin yksi hammas, saatiin green card ja tuskailtiin cellegeen hakemisprosessin monimutkaisuutta. Meilläkin juhlittiin ´ylioppilasta´ja nyt on jo ensimmäinen yliopistolukukausikin takana.

Minusta tuntuu välillä, että blogissani on ihan liikaan yrittäjyyteen liittyvää ja työhön liittyvää kipuilua , mutta jälkikäteen katsottuna ei sitten kuitenkaan yltiöpäisesti. Onhan minun yrittäjyyteni aika lailla elämäni - ja tämän blogin - keskiössä, koska blogissa pyrin kuvaamaan tuntojani liittyen siihen pieneen tosiseikkaan, että muutin kypsässä iässä toiselle puolelle maailmaa ja aloitin elinpiirini ja toimentuloni rakentamisen aikalailla alusta. Olen toki julistanut monen monituista kertaa sitä, että olen löytänyt itseni ja kutsumukseni, mutta aina se menee uudelleen piiloon ja etsimiseen menee edelleenkin jonkinverran aikaa.

En tiedä, kuinka paljon joutuisin tässä keski-ikäistymisen taitekohdassa pohtimaan näitä asioita, jos asuisin Suomessa, mutta täällä yritykseni antaa minulle brändin, elämän sisällön ja tavan olla suomalainen tässä kaupungissa. Minun tapauksessani jäsenkorjaajuus on vahvasti myös identiteetti, joka nojaa pääosin suomalaisuuteen, mikä tekee minusta hyvin erikoisen ja ainutlaatuisen (täällä). Ja koska käsitettä jäsenkorjaaja ei täällä ole, ja toisaalta olen jo aika kaukana siitä jäsenkorjaamisen tavasta, johon minut Suomessa koulutettiin, niin välillä olen aika ymmälläni siinä, mitä oikein olen tekemässä ja kenen kanssa.

En tiedä osaanko ollenkaan selittää tätä myrskytuulta, joka sisälläni välillä puhaltaa: suomalaisuus on minulle voimavara, nostalgia ja työväline. Ja koska minulle on annettu ihan semmoinen normiannos sitä suomalaista sisua, niin haaste on pysyä oman jaksamisen rajoissa. Suomalaisena minä tietenkin voisin ihan itse ja yksikseni pistää koko pohjois-Karoliinan hierontamarkkinat uuteen uskoon, ihan vaan koska pystyisin, mutta olen päättänyt toisin. Sillä näen myös oman härkäpäisyyteni uusin silmin: se yltiöpäinen työtapa, jota Suomessa harrastin oli erinomaisen typerä ja kuluttava! En kerta kaikkiaan usko, että pystyisin hyppäämään sinne jättämääni oravanpyörään takaisin ja pysymään terveenä.

Sen sijaan kaipaan koto-Suomea täältä käsin ja se on yksi rikkaus elämässäni. Saan ottaa vain ne parhaat puolet Suomesta ja suomalaisuudesta ja julistaa niitä täällä. Asun ja vaikutan tässä ympäristössä ja olen pikkuhiljaa oppimassa jotakin tästä maasta (vai pitäisikö sanoa tästä osavaltiosta) ja itsestäni, mutta amerikkalaista minusta ei kerta kaikkiaan koskaan eikä millään tule. Tässä vaiheessa voisi siis lakata pinnistelemästä ja olla mikä olen.

Vuosi 2017 on uusi ja tänä vuonna saan ajella ainakin Washingtoniin (DC, ihan niin hullu en vielä ole että osavaltioon lähtisin ajelemaan) ja lentää Suomeen viettämään jussia. Uusi työtila ja sopiva uusi työyhteisö pitää löytää, mutta mitään muuta isoa ja mullistavaa en ajatellut tehdä. Otetaan rauhallisesti ja nautitaan tästä hetkestä, työstä, opettamisesta ja itsensä kunnossa pitämisestä. Minulla on täällä aivan ihania ystäviä, asiakkaita ja riittävän höperöitä kanssakulkijoita, joiden kanssa voimme ajella huvin vuoksi naapuriosavaltioon teatteriin, aloittaa espanjan opiskelun samasta syystä ja ennenkaikkea istuksia kahvilla tai lounaalla. Onko sinulla sellaista kaveria, joka lupaa ihan vaan seuran vuoksi lähteä ajomatkalle hakemaan jotakuta Rovaniemeltä? Kaksi ystävääni lupasi heti... (Suomessa on ehkä outo ajatus ajaa hakemaan kaveri Rovaniemeltä, mutta täällä pikavisiitti DC:hen on normiajomatka.) Ja sitten on niitä ihmisiä, jotka lähtevät mukaani Suomeen viettämään juhannusta. Toivottavasti tämä suunnitelma toteutuu... Pitäkää peukut pystyssä ja fingers crossed.

Hyvää ja kullekin sopivan tavoitteellista vuotta 2017 kaikille!