keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Minun kotini

Etupihaa
Remontti alkaa olla loppusuoralla eli siivoojat ovat työssään ja yritän kovasti pysyä poissa tieltä. Se on vaikeaa. Ymmärrän, että monelle siivooja on hyvänmielen tuoja ja iso apu arjen tohinoissa, mutta minulla on tässä elämänvaiheessa aikaa ja voimia siivota omat sotkuni, joten on haastavaa antaa jonkun toisen touhuta omassa kodissa. Olen toki kiitollinen avusta, joka kuuluu osana vakuutusyhtiön (omavastuun jälkeen) pakettiin, mutta se tosiasia, että hiomisputua tullaan siivoamaan kolme päivää putuamisen jälkeen ei ihan sovi kuvioon. Toki siis olen ne isommin osin jo itse siivonnut.



Terassi
Mutta siellä siis joku toinen hinkkaa meidän paskahuuseja (ainahan voi toivoa, että suihkukaapin syväpuhdistus kuuluisi asiaan) ja minä joudun pitelemään itseäni. Tai no, toisen vessan jo itse pesin, koska olen sitä käyttänyt, ja samalla pesin myös suihkuverhot. Iltapäivällä tulee vielä toinen porukka pesemään kokolattiamatot, mistä olen tosi kiitollinen! Se on homma, joka tulisi tehdä joka vuosi ja aina joko palkata joku se tekemään tai vuokrata asiaankuuluvat vehkeet (kiitos miehelle, joka on tämän meidän huushollissa tehnyt). Minulle tuohon helvetinkoneeseen (eli imuriin) tarttuminenkin on tuskan takana (semmoinen painava ja kankea mattotampparikone) eli minä pesen vain räsymattoja juuriharjalla eli tasan on tämä(kin) homma meidän perheessä on jakautunut.

Ruokahuone eli kuva ulko-ovelta.
Jokavuotiseen härdelliin kuuluu myös ikkunoiden ja talon ulkoseinien pesu, koska niihin kertyy vihreää hilloa eli jonkinlaista hometta(?) ja omakotiyhdistys muistuttaa asiasta aika napakasti eli pesetettävä on. Kerran yritettiin (no joo, mies yritti) pestä itse, mutta tämä vaatii kiipeämistä, koska meillä ei ole riittävän tehokasta painepesuria. Pääsee helpommalla, kun ottaa ulkoseinien ja ikkunoiden pesun ostopalveluna kerran vuodessa. Tai siis ikkunat tulisi tietenkin pestä useammankin kerran, mutta minä vähän fuskaan tässä... samoin fuskaan noiden moldingien kanssa (oliskohan ne koristepaneelit, siis semmoiset jotka on seinissä keräämässä pölyä ja mukamas näyttämässä kauniilta), mutta itseasiassa tänä aamuna siivousporukkaa odottaessani, hinkkasin nekin! Onneksi meillä on paneelit vain ruokahuoneessa (joka on samalla asiakkaiden sisääntulotila eli siksi sekin on pidettävä siivossa). Mitä vielä pitäisi tehdä, on puhdistaa kaikkien tuulettimien lavat! Niihin pöly tarttuu takkelina ja sinne on vaikea yltää ilman apuvälineitä. Ajattelin, että tämä olisi miehen homma tänäkin vuonna (se taisi imuroida ne jotenkin viimeksi?).

Olohuone
Hyvät uutiset siis: joulusiivous on kohta tehty! Ja tänä vuonna aion viettää joulua kaapeissa, sillä nyt on jokaikinen kaappikin oikein syväpuhdistettu eli maalattu ja uudelleen matotettu, sekä iltaan mennessä myös konmaritettu. Tässä, kun on ollut sidottuna tänne kotiin viikon verran, niin joutessani ihan oikeasti kävin läpi myös kaikki lipastot ja säläkertymät, joita salakavalasti kertyy. Pitäiskö vielä noi astiakaapitkin käydä läpi? Jääkaappi on pesemättä! Autotallissa on sekamelska. Nurmikko on ajamatta ja kukkasipulit istuttamatta. Etupihan nurmikko tarvitsisi uudistaa ja pensaat karsia. Ja terassikin on kyllästämättä! Ensi vuonna toivottavasti pääsisi vähän pienemmällä joulusiivouksella.

Nyt kun tässä asiaa miettii, niin aika paljon ylläpitohommaa on tässäkin pienessä talossa. Joka on ihana, tilava ja juuri oikeassa paikassa! On kaikinpuolin järkevää, että teen töitäkin kotona, sillä siihen on hyvin tilaa. Se toki siis vaatii vähän enemmän organisatorista ajattelua ja pölyjen pyyhkimistä, mutta sekään ei ole kohtuutonta, koska minun ei tarvitse paljon muusta huolehtia  kuin itsestäni.  Tarkoitan tällä monien muiden kohtaamia ruuhkavuosia, kun lapset vielä tarvitsevat ja omat vanhemmat vasta tarvitsevatkin. Olen siis hyvin tyytyväinen talooni ja elämäntilanteeseeni. Tässä on hyvä olla ja istua (talvella) etupihan auringossa katselemassa julkisivua tai (kesällä) maata omalla takaterassilla 24/7.

Keittiöstä tai siis ´aamiaisnurkka´. Terassin ovi
näkyy vasemmalla.
Olen siis onnellisessa asemassa. Muistelen Pirkkalan asuntoja lämmöllä, erityisesti Perkiöntien pikkuruista neliötä, jossa elimme kahden ison koiran ja likan kanssa tyytyväisenä. Nyt meitä on tässä enää kaksi ja tilaa noin kolminkertaisesti. Olen haaveillut omakotitalosta koko elämäni, mutten koskaan osannut aavistaa, että se on täällä, tällainen ja näin kiva. On hyvä pysähtyä ja miettiä tätäkin asiaa. Minä niin kovasti tykkään tästä talosta sen kaikkine puutteineen ja työllistävine vaikutuksineen! Ja onhan se huojentavaa tietää, että tässä kohtaa kiinteistöjen arvo on noussut aika kovasti ja tästäkin saisi ihan mukavan summan säästöön, jos olisi tarve myydä.

Neljässä vuodessa olemme maalanneet kaikki huoneet (myös porraskäytävän ja autotallin), vaihtaneet puulattiat työtilaani, ruokahuoneeseen ja portaikkoon (hallelujaa tälle, kokolattiamatollinen portaikko on täysin mahdoton siivota), uuden maton olohuoneeseen, uusineet keittiön countertopit (mikä ihme on suomeksi: työskentelypinnat? keittiötasot? tähän kuuluu myös korotettu saareke), rakentaneet tilavan, katollisen terassin, uusineet kolmasosan puutarhasta, vaihtaneet vesisäiliön ja lämmitys/viilennyslaitteiston ja repineet kaksi kylpyhuonetta ihan maantasalla, jotta uusista saatiin paremmat. Tämä kaikki on aika hyvin kahdelta ei luontaisesti lainkaan remonttitaitoiselta tai -innostuneelta ihmiseltä! Ja olisihan tuossa pieniä puhdetöitä edelleen jonossa: keittiön laattalattian uusiminen, muutama maalattava pinta, kahden haljenneen betonilaatan vaihtaminen ajoväylältä (siis etupihalta, drive way), puutarhan järkeistäminen, saunan rakentaminen takapihan pusikkoon.... (no ei oikeesti, omakotiyhdistys voisi pillastua), mutta tämän hetken toiveissa olisi hiljaiselo talohommien suhteen.
Keittiötä

Meillä on ihana talo, jossa on ihan kiva, pieni vierashuone (jonka komerossa ehkä on kohta paremmin tilaa) sekä pari muuta huonetta, jotka voi kätevästi tarvittaessa muuttaa vierasmajoiksi, joten tervetuloa. En nyt sanoisi, että tämä olisi amerikkalaista unelmaa (kaukana siitä), mutta on tämä yhden suomalainen tytön unelma! Ja kohta saa laittaa ne loput jouluvalot.

P.S. Kuvaamisessa ei ole käytetty sisustussuunnittelijaa eikä edes etukäteissiivousta.



perjantai 10. marraskuuta 2017

Marraskuu

Terve vaan kaikille tasapuolisesti! Marraskuu on alkanut aurinkoisissa merkeissä eli olisi ihan parhaat ulkoilukelit kirmailla pitkin maita ja mantuja. Ja toki olen vähän kirmaillutkin, vaikka tällä hetkellä olenkin kotona remppaleskenä. Mies on nimittäin Michiganissa ja siellä on oikeasti kylmä!

Sinne minunkin piti tänä viikonloppuna ajamani, mutta sitten saimme vihdoinkin tämän pienen vesivahinkoremontin alkamaan eilen eli tässä sitä sitten käkitään vahtimassa että työ sujuu. Ja jos nyt mietit, että mikä vesivahinko, niin juuri se, joka tapahtui toukokuussa ja heinäkuussa. Korjaustyöhän tietenkin sovittiin tehtäväksi jo elokuussa, mutta sitten oli jotain hämminkiä (yllätys yllätys) firman kanssa eli jouduimme vaihtamaan korjausfirmaa, mikä tarkoitti uutta katselmusta vakuutusyhtiöltä (se koitui meidän eduksemme, saimme kaikki loogisesti asiaankuuluvat osiot mukaan uuteen sopimukseen) ja joka vaiheessa kestää muutaman viikon käsitellä asiaa. Ja sitten oli vielä huomioitava se, että minä teen töitä kotona eli ihan koska tahansa ei sopinut sisään saapastella. Mutta nyt on varattu ensi keskiviikkoon asti aikaa tehdä kaikki korjaukset.

Eli meillä ei enää ole reikää keittiön katossa. Tuolla tuo nuorehko meksikaano kolkuttelee vaatehuoneessa ja kuuntelee musiikkiaan. Hän on kyllä erinomaisen kohtelias nuori mies, ei soitata musiikkiaan alakerrassa ja siivoaa jälkiään ahkerasti. Ja oi miten kauniisti hän hymyilee! Ja tilanne on tietenkin se, että hän ei kovasti paljoa englantia taida, eikä ole minun espanjassakaan vielä hurraamista, joten annan hänen tehdä töitä enkä häiritse ylenpalttisella rupattelulla. Ahkera on ja jälki näyttää (tähän asti) hyvältä!

Ja vakuutusasiat kun mainittiin, niin kerronpa että tuosta viimekuisesta sairaalakeikasta jäi siis käteen hemmetinmoinen turhautuminen ja laskukin sitten tuli. Tässä vaiheessa se on toki ilmoitus siitä, paljonko vakuutusyhtiöltä pyritään laskuttamaan, mutta minä se olen allekirjoittanut paperin, että jos vakuutusyhtiö ei korvaa, niin omasta pussista menee: 8000 taalaa. Jihaa! Tämä remontinteko onkin oikeastaan aika halpaa lystiä.

Muuten ei olekaan mitään erityistä kerrottavaa. 100-vuotisjuhlan valmistelut ovat loppusuoralla ja juhlaklänninki ostettuna! Minulla on siis ihan oikeasti pitkä mekko. Koska onhan tämä itsenäisyys sen arvoinena asia. Tuohon juhlaan ja sen tunnelmaan lupaan palata sitten joulukuussa kuvin ja kommentein.

Ennen itsenäisyyspäivää on tietenkin vielä tuo kiitostelujuhla, mutta siihen ei ole mitään sen kummempaa suunniteltuna, kalkkunaa jossain muodossa ja ehkäpä tytärkin ehtii kotio. Ei ole nimittäin paljoa näkynyt; nyt kun siellä kampuksella on oma huone, niin siellä viihtyy näemmä erinomaisesti! Tämä on tietenkin hyvää harjoitusta äidille ensi lukukautta silmälläpitäen, sillä silloin neiti lähtee maailmalle omia siipiään kokeilemaan. Asiasta tulette varmaan kuulemaan ja lukemaan sitten kun se on ajankohtaista.

Toivotaan siis, että tänä vuonna tämä marraskuukin solahtaisi ohi ilman isompia kiukutteluja ja kommervenkkejä. Tässä vaiheessa tuntuu hyvältä ja tässähän on tämä viikon breikkikin työnteossa, ehkä se helpottaa marrasmasennusta. Lisää jouluvaloja sitten vaan, kyllä se tästä kirkastuu ja konmaritus alkaa, kun pääsee jälleen järjestämään kaikki komeronsa.

Iloista itsenäisyyspäivän odotusta kotomaahan!

lauantai 21. lokakuuta 2017

Perjaintai kolmastoista päivä...



Minähän olen aina ollut, ja olen edelleen, perusterve ihminen. En ole koskaan ollut sairaalassa muuta kuin vierailemassa ja posauttamassa tuon ainokaiseni maailmaan, eikä minua ole koskaan edes nukutettu. Suurin läpikäymäni operaatio on ollut viisurien poisto ja muutama juurihoito hammaskalustoon. Olen siis erittäin onnekas tässä suhteessa.

Olen myös kirjoittanut ennakkoluuloistani, joita kohdistan tämän maan sairaudenhoitoon, ja siitä, kuinka pelottava ajatus on, että sairastuisin täällä. Kaksi ekaa vuotta kammosin kaikkia lääkärikäyntejä (siis likan flunssakäyntejä, normitsekkauksia jne.) ja englanninkielen taitoni taantui säälittäväksi pöpötykseksi aina kun joku valkotakkinen oli huoneessa. Vakuutusten kanssa olen taantunut suorastaan kolmivuotiaan tasolle, mutta viime vuosina nämäkin asiat on selvitetty ja siinä suhteessa kaikki on kunnossa: minulla on omalääkäri (josta en pidä), gynekologi ja tissitarkistuksetkin on kunnossa. Osaan käyttää vakuutuskorttia ja jossen nyt ymmärrä miten homma hoituu, niin selviän ja lasku tulee sitten perässä, jos on tullakseen.

Kolkuttelen siis menopaussi-ikää, joten kaikenlaista pientä väsymystä, ärsyyntymistä ja kremppaa esiintyy silloin tällöin, eikä varsin fyysinen työni mitenkään auta tätä asiaa. Kyllä, olen välillä iltaisin hyvinkin väsynyt, ja olen systemaattisesti vähentänyt työmäärääni, mutta en ole koskaan ollut huolestunut, että jotain olisi oikeasti vialla. Uusin, ajoittainen vaivani on ollut närästys, mikä ei millään lailla ole mukava kokemus, mutta muistan kuinka äiti aina valitti närästyksestä ja isoäidillä oli pahempiakin refluksiongelmia, joten pidin tätäkin vaivaa ikään- ja asiaan kuuluvana. Kunnes sitten räjähti.

Yhden torstain närästys seurasi aamusta iltaan ja vielä perjantai-aamunakin oli raskas olo, joten mietin, että onko joku keuhkoputkentulehdus tulollaan. Tein siis nettivarauksen Urgent Careen, koska ajattelin, ettei sitten viikonloppuna tarvi miettiä asiaa, kun lääkäriasemat on kiinni. Sieltäpä sitten soitettiin heti perään, että tänne nyt ihan heti, etkä keitä sitä kahvia ensin. Olin siis kirjoittanut syyksi, että paineen tunne rinnassa ja närästys. Hetpikaa EKG:hen, josta löytyi jokin ylimääräinen murmura. Sain selittää kolme kertaa (nurse assistant, hoitsu ja lääkäri) oireeni ja koska minulta ei ole koskaan ennen otettu EKG:tä, niin sydänkohtausta ei voitu poissulkea ja lääkäri lähetti minut Emergency Roomiin, jossa on sydänasioihin erikoistuneet pelit ja vehkeet. Toinen EKG antoi saman omituisen tuloksen, joten jonotin sisään ER:ään alle tunnin ja minut kytkettiin piuhoihin jäätävän tuuletuksen alle. Sain onneksi viltin päälleni ja siinä sitten vetkuttelin pari tuntia, minkä aikana otettiin verikokeita, röntgen ja pidettiin jossain monitorissa. Huoneessa kävi apuhoitsu, hoitsu, apulääkäri ja sitten vielä ER: n lääkäri ja väliaikaosaston lääkäri. Koska edelleenkään ei voitu poissulkea sydänkohtausta, niin minut siirrettiin väliaikaosastolle odottamaan yöpaikkaa. En osaa sanoin kuvailla miltä tuntuu, kun sinua kärrätään siinä sairaalasängyssä pitkin käytäviä. Tunnen itseni siis ihan terveeksi ja kuikuilin ympärilleni melkein nolostuneena siitä, että nämä kuvittelevat minun olevan sairas.

Olin lähtenyt matkaan aamulla 8.30 ja tässä vaiheessa kello oli 2 ja sain vihdoin syödä jotain! Eka vaihtoehto oli voileipä, sipsipussi, vesi, limu ja hedelmälautanen ja kun hylkäsin sen, niin sain gluteenittoman vaihtoehdon: kasviskeitto, vesi, limu, jäätelö ja hedelmälautanen. Ugh. Söin keiton ja puolet hedelmistä, luovutin taas verta ja tapasin yhden lääkärin ja kolme hoitajaa. Kello kahdesta viiteen aika pysähtyi. Ei ollut siis mitään tekemistä.

Varsinaisella osastolla sain sitten vihdoin päivän ensimmäisen kupillisen kahvia ja ajattelin, että ehkä selviän tästä. Hoitajakin käväisi vihdoin, ja sitten tämän osaston lääkäri, joka kertoi, ettei missään analysoidussa kokeessa ole havaittu mitään huolestuttavaa, mutta lisää on vielä edessä. Jos aamulla tehtävä rasituskoe antaa puhtaan tuloksen, niin pääsen ilman korvapuusteja (ne piti leipoa sillon, kun tylsistyin kuoliaaksi) UNCC:n International Festivaleille. Tässä vaiheessa olin siis jo kieltäytynyt influenssa- ja  keuhkokuumerokotteista ja verenohennuspiikistä, joka pistetään kaksi kertaa päivässä potilaille. (Koska liikkuminen on rajoitettua eli paree maata siinä sängyssä ja juoda sitä spriteä!)

Ei siis naurattanut tuo perjantai ja kolmastoista päivä, mutta yritin vielä pysyä kovasti positiivisena ja ajatella, että JOS minulla oikeasti olisi sydänkohtaus, niin kaikki tämä olisi omaksi parhaakseni! Mutta sitten loppui usko. En saanut koko iltana mitään syötävää ja kun ruikutin asiasta, eteeni tuotiin kalapihvi, joka ui vehnäjauhoissa. Muistakaa siis, että jos Amerikan maalla joudutte sairaalaan, niin ottakaa eväät mukaan. Ruoka ei ole syötävää ja se sisältää vehnää ja runsaasti sokeria. Osastolla ei ollut gluteenitonta vaihtoehtoa. Osastolla ei myöskään ollut puhelimen laturia, joten yhteydenpito loppui aika seinään. Olin siis kytkettynä monitoriin ja katossa seisoi teksti, jossa sanottiin, että tästä sängystä ei saa liikkua ilman avustusta. En totellut.

Minulta otettiin veren entsyymit parin tunnin välein ja siinä vaiheessa, kun neljäs tulos oli täysin puhdas, yritin vienosti pyytää, että voitaisko se rasituskoe tehdä NYT, jotta pääsisin pois, mutta protokolla vaatii, että seuranta-aika on määrätty eli mitään joustoa ei ollut. Verikokeet ja vitaalitoiminnot otettiin samaan tahtia läpi yön eli minut herätettiin alle kahden tunnin välein, vaikka missään ei siis ollut mitään poikkeavaa. Jälkiviisaana ajattelen, että olisi pitänyt silloin illalla laittaa rähinä pystyyn ja vaatia kotiinpääsyä, mutta en sitä osannut tai uskaltanut tehdä.

Kestin aamukymmeneen asti! Siihen mennessä kukaan ei ollut käynyt informoimassa mistään, en tietenkään saanut aamiaista (normaali käytäntö ennen rasitustestiä) ja olin viettänyt unettoman yön erittäin epämukavassa sängyssä. Vedin uhmaikäraivarit ja sain lääkärin huomion: minut oli unohdettu informoida sinne rasitustestiin (mikä oli ehkä merkki siitä, että kunnostani ei oikeasti oltu huolissaan) ja korvaukseksi sain aamiaista (sokerimuroja) ja lupauksen siitä, että lounasaikaan mennessä pääsen kyllä pois. Tämä melkein piti paikkansa: super-sydäntulosten jälkeen sain kotiutuspaperit kello 1.40, jolloin olin jo repinyt sen tipan ulos kädestä ja irrottanut itseni monitorista, kun hoitaja yritti pitää minulle oppituntia siitä, mitä on närästys. Sen diagnosoimista varten nimittäin pyydettiin menemään omalääkärille seuraavalla viikolla.

Mutta pääsin pois ja olin suihkunraikkaana iFesteillä jo kello 3 ja sain ajatukset pois onnettomasta perjantaista. Ainakin hetkellisesti, sillä hoitaja on soittanut minulle kaksi kertaa maanantaina, kerran tiistaina, keskiviikkona ja torstaina. Olen antanut mennä vastaajaan, sillä epäilenpä, etten osaisi ihan korrektisti keskustella kaikista asioista ihan vielä. Meinaa edelleen alkaa korpeemaan, kun mietin missä meni vikaan. Olen täysin vakuuttunut siitä, että olisin saanut erinomaista hoitoa, jos minulla oikeasti olisi ollut hätätilanne.

Tällä hetkellä ajattelen vain, että sairaala teki kaiken ohjeiden ja säännösten mukaan. Kukaan ei kuunnellut minua, enkä minä osannut vaatia riittävän painokkaasti. Rahaa on palanut käsittämättömiä summia, mutta meidän vakuutus korjaa suurinpiirtein kaiken (tai sitten saan oikeasti sydärin) ja olen oppinut paljon: jos koskaan joudun sairaalaan, niin siellä istuu paikallinen ystäväni vaatimassa tietoa koko ajan. Luoja minua sairaalaan joutumiselta varjelkoon! Mutta nyt on sitten mustaa valkoisella siitä, että minun sydämessäni ei ole mitään vikaa. Sitä närästystä/refluksia ei ole vielä tutkittu, mutta ehkäpä tässä jossain vaiheessa sitten uskaltaudun takaisin valkotakkisten pariin. Tai sitten en. 

P.S. Kuvia ei ole. Vaihdoin kännykkää ja kaikki muu siirtyi kivuttomasti uuteen, paitsi kahden viimeisen viikon kuvat. Mutta en nyt jaksa tapella siitä. Sairaala on sairaala. Tylsä paikka. 

sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Elämäntapani ja työni

Elämäntapani ahdistaa minua aika ajoin. Monet pitävät minua ihan pöljänä luomuilijana ja hyvien tapojen noudattajana (ainakin ne, jotka ovat kuulleet jonkun muovipussipaasauksistani), mutta todellisuus ei voisi olla kauempana! Ajan autolla joka paikkaan, käyn edelleen Starbucksissa, kuivaan pyykit kuivausrummussa, syön (oman kategoriani mukaan) roskaruokaa, ostan ylipakattuja tuotteita, en jaksa lukea ja tutkia asioiden oikeita laitoja riittävästi. Uskon liian sinisilmäisesti mitä minulle kerrotaan. (Mutta sen tiedän, että jos tuote on natural, siinä on erinomaisen paljon kaikkea p**kaa ja jos ne on organic, niin sitä p**kaa on ehkä 70% vähemmän.)

Ajelen edelleen myös lentokoneella ja syön  (valkoista) lihaa eli mistään maailmanpelastamisesta tässä ei ole kysymys (häpeä tunnustaa). Minun valinnoissani on kyse siitä, että haluan pysyä terveenä mahdollisimman pitkään! Mitä enemmän perehdyn osteopatiaan ja ihmisen immuniteettijärjestelmään, niin sitä vakaammin (pakotan itseni) uskon, että tasapainoinen elimistö pystyy kamppailemaan paremmin sairauksia vastaan. Haluan edesauttaa omaa terveyttä kaikilla tavoilla, mutta jos joskus sairastun, niin aion myös uskoa lääketieteeseen (en ihan sokeasti, mutta ilman muuta). Itsensä hoitaminen on tottakai avainasemassa tässä ammatissa, mutta myös yksi pelottavimmista asioista maahanmuuttajuudessa.

Kyse ei ole siitä, että Suomessa olisi parempi sairaanhoito. Uskon myös, että henkinen tukiverkosto löytyisi täältäkin. Mutta tähän sairaudenylläpitosysteemiin en usko. Akuutti hoito on täällä erinomaista, ja sairauksien tutkimus on pidemmällä kuin missään, mutta tämä systeemi ei toimi. Ja systeemiin joutuminen pelottaa minua ihan hirveästi! Ajatus sairastumisesta on kertakaikkiaan tukehduttava. Saan edelleen paniikkia lähentelevän kohtauksen, kun joudun soittamaan lääkäriaikaa tai vakuutusta, vaikka nyt minulla on ns. omalääkäri ja olen osa systeemiä.

Systeemi lähettää minulle muistutuksia siitä, etten ole käynyt mammografiassa (en aio käydäkään, jossen näe siihen jotain erityistä syytä; tarkistan tissini silti 1-2 kertaa vuodessa thermografiassa, jonka maksan itse). Systeemi lähettää infoa kaksi kertaa vuodessa suositeltavasta influenssarokotuksesta, jota en aio ottaa, koska en kuulu mihinkään riskiryhmään ja muutenkin olen täällä sairastanut 85% vähemmän kuin Suomessa (saisin rokotuksen ilmaiseksi, jos ryhtyisin jonkun apteekin asiakkaaksi). Systeemi muistuttaa, että on aika tulla gynekologiseen tarkastukseen ja papa-kokeeseen, johon aionkin mennä heti toisen muistutuksen jälkeen eli joka toinen vuosi, kuten olen lääkärini kanssa sopinut. Hammaslääkäri ehdottaa kahdennettakymmenennettä röntgenkuvaa hampaistani, koska on sen aika, eikä mitään syytä, joten kieltäydyn. Systeemi pyytää tulemaan uuteen verikokeeseen, koska edellisessä kilpirauhasarvo oli koholla, mutta en kalua, koska en suostuisi kuitenkaan ottamaan suositettua lääkitystä.

Sen sijaan menen toiselle lääkärille (maksan itse) ja teetämme laajemman verikokeen (maksan itse), josta selviää, mistä on kyse ja vältyn lääkitykseltä. MUTTA rakennamme minulle uuden ruokavaliohoidon, koska tällä menolla tilanne kehittyisi parissa vuodessa sairaudeksi, jos antaisin asian unohtua. Koska kyseessä on immuniteettihäiriö eli elimistöni ei pysty käyttämään ravintoa optimaalisesti, joten vasta-aineet nousevat immunologisena reaktiona. Minun järkeeni käy, että kilpirauhaslääkkeen syöminen ei auttaisi tähän immunologiseen häiriöön (mutta jos tämä kehittyy pidemmälle, niin tilanne on tietenkin toinen). Haluan siis auttaa puolustusjärjestelmääni tekemään työnsä ja jatkan gluteenittomalla ja sokerittomalla linjalla, mutta nyt on kielletty myös maitotuotteet ja lisätään ruokavalioon hyviä probiootteja, seleeniä pähkinöistä ja vahvistetaan vatsan limakalvojen eheytymistä parilla lisätabletilla.

Osteopatian periaatteiden mukaisesti haluan tukea vatsan toimintoja, jotta puhdistettu veri pääsee tuomaan energiaa ja ravintoaineita joka paikkaan, jonne lymfanestekierto on huuhtonut tilaa. Itäisempien näkemysten mukaan kyse on vapaasti virtaavista meridiaaneista ja omassa työssäni pyrin avaamaan lihastoimintaketjut ja nivelet niin, että parantava liike pääsee taas esteettä tuomaan puhdasta verta sinne missä sitä tarvitaan (siis jokapaikkaan).

En tiedä onnistunko tässä henkilökohtaisessa lääkkeettömyyden missiossani. Ehkä puolen vuoden päästä joudun toteamaan, että tarvitsen sittenkin lääkityksen (jonka vakuutus korvaisi), mutta sitä yritän murehtia vasta sitten. Minulla olisi siis vaihtoehto, jossa ottaisin aamulla yhden pillerin ja muuten voisin unohtaa koko asian, mutta olen valinnut toisen tien: joka kerta kun syön, mietin onko ruuassa gluteenia, maitotuotteita ja sokeria (on, sokeria on aina) ja tasapainoilen päivittäisen sokerinsaannin kanssa, koska ylitys tuo aina mukanaan tulenhdustilan, joka tulee kohdallani ulos selkäsärkynä. Enkä suostu ottamaan (kuin hätätilassa) särkylääkettä selkäsärkyyn, koska se rikkoo sitä vatsan limakalvoa, jota yritän ihan vimmalla sinne suolistooni rakentaa.

Minulle tämä on tässä kohtaa ainoa tie. Näen työssäni lääkekierteessä olevia ihmisiä, joiden elimistö on joutunut antamaan periksi, eikä puolustusjärjestelmä pysty enää ylläpitämään tasapainoa. He ottavat 4-13 lääkettä päivittäin. He tapaavat noin viittä lääkäriä kuukausittain (useimmilla sen kattaa vakuutus, ja jossei kata, niin sitten ollaan oman onnensa nojassa). Kohtaan myös useita vakavasti sairastuneita asiakkaita, jotka ovat päättäneet hoitaa itseään ns. vaihtoehtolääketieteen keinoin, ja tämänhetkisessä tilanteessaan he näkevät noin viitta eri hoitajaa (lääkäri-nimikettäkin tosin väärinkäytetään) tai lääkäriä  kuukausittain ja maksavat omasta pussistaan tuhansia taaloja. (En suin surminkaan itse pystyisi tekemään tätä, en rahallisesti, mutta en myöskään usko kaikkeen mitä nämä spesialistit heille suosittavat ja määräävät.) Tilanne, jossa vakavaa sairautta/sairauksia, yritetään kursia kokoon ns. vaihtoehtolääketieteen keinoin, on äärimmäisen työläs, stressaava ja vaatii hirvittävän kovaa uskoa asiaansa sekä tunteja googlen ääressä etsien tietoa ja (valideja) asiantuntevia terveydenhuollon ammattilaisia.

Ensimmäinen ryhmä on alistunut kohtaloonsa, eikä enää näe mahdollisuutta parantua (tai vieroittua lääkkeistä), eivätkä he kyseenalaista systeemiä tai jos kyseenalaistavatkin, niin eivät näe minkäänlaista uloskäyntiä siitä. Jokainen antamani hoitosessio on heille erittäin tärkeää stressinpoistoa ja rentoutusta. He tulevat mielellään hoitoon ja minusta on tärkeää auttaa näitä ihmisiä, mutta se vie minulta paljon energiaa. Joskus se vie sitä suunnattomasti myös asiakkaalta, kun elimistö ylireagoi: esimerkiksi koko kehon tärinä-hikoiluprosessi on tullut tutuksi (tässä ei ole kyse emotionaalisesta reagoinnista, se on toinen asia). Näille asiakkaille hoidon tavoite on hetkellinen: rentoutua ja poistaa kipua. Minun on siis tyytyminen tähän tavoitteeseen ja kunnioitettava jokaisen ihmisen toivetta tässä tilanteessa. (Minä en paranna ketään, tuen asiakkaan omaa tervehtymistä ja teen tämän aina selväksi ensimmäisellä tapaamiskerralla.)

Toinen ryhmä uskoo paranevansa ja etsii koko ajan uutta tietoa asioista ja yrittää pysyä kaiken tiedon tasalla. Heistä huokuu energiaa ja minun hoitoni on osa tätä  monimutkaista paranemisprosessia, jossa voin auttaa heidän elimistöään löytämään paremman tasapainon, jotta elintärkeä lymfa ja parantava veri pääsevät esteettä joka paikkaan. Näitä hoitokohtaamisista saan valtavasti energiaa ja koen olevani osa terveyttä edistävää yhteisöä. Näillä ihmisillä on henkisiä ja taloudellisia voimavaroja (yrittää) toimia omaksi parhaakseen, ja he ovat läpikäymässä hirvittävän laajaa oppimisen prosessia suhteessa terveyteen, sairauteen ja tämänhetkiseen terveydenhuoltosysteemiin.

Minä olen tieni valinnut, mutta silti ajoittain pelottaa! Kukaan meistä ei pysy terveenä koko ikäänsä ja sairastuessa on tehtävä suuria, elintärkeitä päätöksiä. Kuka on vastuussa minun terveydestäni? Mistä saan oikeaa tietoa asioista? Keneen voin luottaa näissä asioissa? Suostunko valmiiseen kaavaan, sillä lopultahan me kaikki kuollaan, vai luotanko siihen, että valinnoillani ja tekemisilläni on merkitystä? Minä olen päättänyt haluta ymmärtää, kyseenalaistaa ja pohtia asioita. En sysää vastuuta terveydestäni kenellekään silläkin uhalla, että teen varmasti virheitä ja huonojakin päätöksiä. Tässä kohden tahdon myös uskoa, että uskallan tehdä oikeita päätöksiä asiantuntijoiden kanssa myös mahdollisen sairauteni hoidossa.

Olen myös vakaasti sitä mieltä. että minä olen parempi asiantuntija kuin vakuutusyhtiö, silloin kun on kyse ihmisen elimistöstä ja sen toiminnasta. Mutta minun täytyy tehdä päätökseni ihan itseni ja elämänkokemukseni, eikä excel-sarakkeiden pohjalta. Tässä on aina se pieni inhimillisen erehtymisen mahdollisuus ja inhimillistä lienee siis sekin, että niitä thermografia-tuloksia jännittää ihan yhtä paljon kuin mammografiankin tuloksia!

Ja jos nyt mietitte, että miten tämä kaikki liittyy maahanmuuttajuuteen, niin kyllä se liittyy: perusturvallisuus on tuttuuden tunnetta. Ja perusturvallisuuden lisäksi olen menettänyt esimerkiksi puhtaan juoma- ja peseytymisveden, kotimaiset ei-geenimanipuloidut tuotteet, eurooppalaiset ja suomalaiset luomustandardit, rauhallisen havumetsän siimeksen ja syväpuhdistavan (myrkkyjä eliminoivan) saunan. Kuolinvuoteellani aion siis syyttää maahanmuuttoa ihan kaikesta.

Mutta koska olen tällainen hyväosainen maahanmuuttaja, ja minulla on näitä voimia ja ymmärrystä tästä prosessista, niin olen aloittanut uuden vapaaehtoistyön katkaisemaan liiallista työntekoa. Refugee Support Services sai uuden kiireauttajan ja toivottavasti tulevaisuudessa myös englannin kielen tuutorin, kunhan backgroud check (noin viides sellainen tässä luvatussa maassa) saadaan päätökseen ja pääseen paikallisen opiston alaisuuteen. Tuosta aivan toisesta (mutta työvuosilta niin tutusta) todellisuudesta kirjoitan lisää myöhemmin, kunhan pääsen paremmin sisälle. Oi näitä siunattuja itsemuodostettuja ruuhkavuosia. Ei ihminen muuta tarvitse kuin turvaa, terveyttä ja tekemistä.

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Lisää pohdintoja

Jos sinua kiinnostaa lukea mitä kaikkea ihmismielessä liikkuu, niin tarinointia on myös uudessa blogissani, jonka nimi on Kata tarinoita. 

Tämä blogi on edelleen varattu meidän elämänmenomme kuvaamiseen!

Tässä ja tuossa vasemmassa yläkulmassa on linkki Tarinablogiin.

perjantai 1. syyskuuta 2017

Vuodenkierto

Olen tässä mietiskellyt, että vuoden, mutta myös vuosien, kierto on aika räväkkää hommaa nykyisellään. Kun ei meinaa perässä pysyä. Pohdin myös sitä, että alkaa tätä ikääkin tulla ja sitä myöten pitäisi kai olla jo vähän perspektiiviä elämänmenon suhteen. Varsinkin, kun olen siis tätänykyä lähisukuni vanhin elossaoleva naisihminen. Pistää ihan ajattelemaan: seuraavaksi on siis minun vuoroni. Mutta ihan vielä en ajatellut luovuttaa, sillä tavoitteeni on saavuttaa tämän elon puoliväli ensi vuonna ja sitten kuolla kupsahtaa 99-vuotiaana. Pistäkää muistiin.

Nyt kun kerran olen lähtenyt pohtimaan syntyjä syviä, niin viimeiset viisi vuotta ovat tietenkin tuoreimpana muistissa, mutta myös sillä lailla kummalliset vuodet, että niitä eivät sävytä ne normaalit juhlat (syntymäpäivät, lastenjuhlat, joulut ja uudet vuodet) kuten niitä ruuhkaisia työvuosia, jolloin myös lasta kasvatettiin ja uraa luotiin. Tottakai noita vuosia värittävät sopeutumisen eri vaiheet, mutta myös eräällä tavalla vuodenkierrot.

Aluksi, kun kaikki oli ihmeellistä, ja omassa kuplassa oli ainoa turvallinen paikka, niin sitä yritti vain lillua irrallaan lämmössä, ystävällisyydessä ja uudenlaisessa elämänmenossa sitä enempiä pohdiskelematta. Kun ei ollut välineitä, joilla prosessoida yhtään mitään. Sitten seurasi vuosi, jolloin ryvin ihan siellä pohjamudissa, kun jouduin sulattelemaan koulunkäyntiä ja talonostoprosessia uudella mantereella eli sisäistämään sen tosiasian, että olen jäämässä tänne vähän enemmän pysyvästi. Moneen sitä ihminen taipuu, kun on pakko, ja oman vierauden tunteen käsitteleminen on aikaa kovaa hommaa.

Sitten alkoikin ankara ´minähän pystyn tähän´ -vaihe, kun kampesin itseni takaisin työelämään ja loin yritykseni ja asiakaskunnan tyhjästä! Ja siinähän piti tietenkin samalla brändittää itsensä ja tekeytyä niin ylenpalttisen suomalaiseksi, koska jostainhan ne yli-inhimilliset voimat on esiin kaivettava. Suomalainen sisu ei petä vieläkään. Oi miten ihan itsekin edelleen ihailen, että mihin kaikkeen uskalsinkaan ryhtyä ja miten moneen paikkaan astella suhteellisen avoimin mielin! Ja parhaimmaksi saaavutuksekseni nostan kaikki nämä ihmissuhteet, joita olen luonut ja joihin olen panostanut. Minä, suomalainen maan matonen, olen kammennut suosta kuokkani kanssa ja raivannut ikimetsiä apinan raivolla, mutta tulos onkin sitten kehumisenarvoinen: entisestä rauhattomasta riivinraudasta on kehkeytymässä elämästään nauttiva ihminen, jonka mieltä lämmittävät aidot asiat ja rakkaat, iloiset ystävyydet.

Sillä elämä on ainoastaan tässä ja nyt. Ei siellä menneessä korpikuusen katveessa, jonne ikävä edeelleen ajoittain johdattaa, vaan mahdollisuuksissa lähteä ex tempore-illalliselle, retkelle lähiviidakkoon tai seikkailemaan uusien kahviloiden etsintään. Onhan tässä jo pitkään katseltu sinne menneeseen ja verrattu elämää siihen entiseen, joka kaikessa raadollisuudessaan on tullut nostettua arvoon arvaamattomaan vain siksi, ettei ole tosissaan uskaltanut katsoa eteenpäin. Miten voisikaan kaikkien muutosten ja elämässä kahlattujen kumpareiden jälkeen enää olla avoin uudelle ja tuntemattomalle. On niin paljon helpompaa lokeroida elämänsä tähän maahanmuuttajuuden sankarikehään kuin ihan avoimesti myöntää, että ihan pihalla tässä ollaan eikä yhtään tiedä miten tästäkin taas tokenee jatkamaan eteenpäin.

Mutta ei sitäkään kannata reunustaa sädekehällä tai sulattaa voissa, sillä samalla viivallahan me kaikki ollaan. Aidan takana on aina ruoho vihreämpää tai isommat tulvat ja todellinen hätä. Koskaan ei tiedä mihin seuraava katastrofi iskee, joten on yksinkertaisesti vain uskallettava elää. Tietämättä kuinka paljon jaksaa seuraavalla viikolla puurtaa, minkäverran aikaa käyttää ns. hyödylliseen tekemiseen tai paljonko tilille kilahtaa. Asian murehtiminen ei ole vielä koskaan poistanut murhetta.

Kuinka minä nautinkaan tästä kesästä, kun sain viettää Suomessa kolme viikkoa. Kuinka ihanaa olikaan palata kotiin ja tavata kaikki ystävät elämänmittaisen tauon jälkeen. Yksi elämä oli Suomessa ja toinen on juuri nyt tässa. Vuosien kierrossa on tullut aika, jolloin voi ensimmäistä kertaa nähdä kahteen suuntaan, menneeseen ja tulevaan, mutta samalla ymmärtää, että kummallakaan ei ole läheskään niin suurta merkitystä kuin tällä nykyisyydellä. Tämä on tietenkin tätä keski-ikäistymistä, mutta myös kulttuurista sopeutumista ja itsensä löytämistä.

Onko se viisastumista, kun oivaltaa tästä elämästä jotain jo ennenkuin se suuri luuta lakaisee? Kun istuu etupihalla ja kuuntelee kaskaita syyttämättä niitä (enää) siitä, että pitävät ihan vääränlaista meteliä. Kun mieli rauhoittuu tajuamaan, että teen sitten ihan kuinka päin tahansa, niin koviin vähään pystyn vaikuttamaan. Vain ja ainoastaan omaan ajatteluuni ja omiin tekemisiini. Juuri nyt kaikki on erinomaisen hyvin: terveyttä, rakkautta ja materiaa löytyy. Ei kaikki ole aina mennyt ihan niin kuin tuli suunnitelleeksi, mutta olisinko näin hyvin osannut suunnitellakaan. Minä olen nyt itseni löytänyt ja jatkan tarpomista sen elämänitarkoituksen löytämiseksi. Tai itseasiassa kun tarkemmin ajattelen, niin taidan jättää senkin innokkaammille. Jospa vain istuisin ja mietiskelisin tovin. Ja nauttisin ihan vain tästä hetkestä. Se on aika ainutlaatuinen ja paljon hienompi kuin mennyt tai tuleva.

Vuosien kulun analysointi loppuu tähän. Pyrin olemaan enemmän ja analysoimaan vähemmän. Ja seuraavaksi kasvatankin sitten siivet ja löydän sen viisastenkiven. Siihen asti näin.


tiistai 15. elokuuta 2017

Näitä päiviä

Kun kakarat kirkuu (ei kilju, ne KIRKUU eikä siihen vissiin voi puuttua) joka paikassa.
Kun on niin hiki, että eritettä tursuu varpaiden välistä.
Kun joku idiootti vetää röökiä kahvilan terassilla (sitä ei oikeesti koskaan missään normaalisti tapahdu Charlottessa).
Kärpäset takertuu kaikkeen kuin takkiaiset.
Ei saa sitten millään muutettua paperia pdf:ksi omin voimin (en suostu maksamaan).
Kun harmittaa, ettei latte maistu samalta mantelimaitoon. 
Viereisessä pöydässä satakiloinen kahdeksanvuotias mättää super-duper-ekstrakermavaahtojätskiannosta.

Kun ei ole tulenpalava kiire ja ehtii pysähtyä ja miettiä kuka on, missä on ja mitä haluaisi tehdä. 

Hetkellisesti ahdistus pusertaa ja mieli kiemurtaa saamattomuuden suossa. 

Sitten alkaa miettiä, että olenhan tehnyt hyvää ja terveellistä ruokaa jo useampana päivänä. 

Selkää ei juuri nyt särje (on sitä kyllä toimerretukin), eikä olkapää lähetä sähköiskuja ranteeseen. 

Voimaa on tullut keskivartaloon kuin huomaamatta (vuosi Pilatesta 1-2 krt viikossa) ja lenkilläkin voi maltillisesti käydä vaikka mittari kellottaa kosteusprosentiksi 64.

Ruokavalion rukkaus ei ole ollut riittävä pitämään kilpirauhasen vasta-arvoja ihan priimakohdassa, mutta verenpainetta ei ole, kolesteroliarvot on täydellisiä, ja mikä hienointa: kummankin puolen sukurasitteesta ja tästä sisäelimiä vuoraavasta vatsamakkarasta huolimatta sokerit eivät ole yhtään kohonneet! 

Asiakkaita on edelleen joka viikko 5-10 (ja todennäköisesti vauhti kiihtyy, kun koulut alkaa), vaikka ei ole toimistoa, enkä ole tehnyt markkinoinnin/itseni tunnettuna pitämisen eteen mitään sitten toukokuun.

Minulla on aikaa istua kahvilla, käydä lounailla ja opiskella. Kuin huomaamatta ystävyyssuhteet kehittyvät (eri suuntiin luonnollisesti, mutta kenestäkään ei ole tarvetta pitää väkisin kiinni) ja muovautuvat. Tulevaisuus näyttää mielenkiintoiselta, haastavalta ja mielekkäältä. 

Kun viikon tai kaksi on taas tosissaan miettinyt jotain muuta työuraa, kunnei vaan jaksa. 

On siis taas uskallettava katsoa elämäänsä ja valintojansa silmästä silmään ja todettava kuinka onnekkaassa asemassa sitä onkaan. Onni onkin sitten tunnistettava ihan itse! Joskus se vaatii vähän alleviivausta, kun lähestytään tämän ammatin ydintä. 

Minun jaksamiseni tulee ensimmäisenä.