torstai 7. kesäkuuta 2018

Onks tää normaalia?

Ensinnäkin, kesä on tullut! Hurraa sille, sillä talvi oli hemmetin pitkä ja kylmä! Onks normaalia, että alle kuudessa vuodessa muuttuu lämpöharakaksi, joka ei kestä vilua? No on se, koska täällä ei pääse kovin usein saunaan eli varpaita ei saa kotikonstein lämpimäksi, kun talvituuli viuhuu epäeristetyn talon läpi.

Toiseksi: kaikista ponnisteluistani huolimatta, en ole saanut ruokavaliota muurttua optimaaliseksi. Aina, kun totun johonkin uuteen puutteeseen (sokeri otti aika koville), niin jokin uusi tunkeutuu poistettavien asioiden listalle. Selviän gluteenitta ja sokeritta jo aika hyvin, mutta refluksi on äitynyt sellaiselle tasolle, että kahviinkin on laitettava maitoa. Enkä siis käytä maitotuotteita enää, joten sen on oltava manteli- tai cashewmaitoa. Siis määrätyt tuoreet vihannekset paprika etunenässä on heitettävä hornan tuuttiin ja aamukahvin juontia venytettävä siihen, että on ensin liennyttänyt vatsaansa kaurapuurolla. Ottaa koville! Ja viikonlopun kuohuviinin jälkeen korvensi niin, että unikaan ei tullut. Ei siis enää pelkoa krapulasta, mutta kolmesta lasista saa niskasäryn, refluksikorvennuksen (tuntemukseltaan siis ihan sydänkohtaukseen verrattavissa), ihottumaa ja unettoman yön. Prkleen keski-ikä; ei ole kiva nieleksiä mahanesteitä, kun yrittää nukkua.



Töissä on kiirettä, mikä on erinomaisen hyvä asia. Paitsi silloin kun ranne rutisee ja olkapää tutisee, eikä pomo anna sairaslomaa. Myös lonkka saattaa sanoa sopimuksensa irti, mutta se ei niin paljon haittaa muuta kuin silloin, kun kipu lävähtää polveen muttei voi manata eli kirota kovin suureen ääneen, koska asiakas on juuri nukahtanut plintille. Kyseessä on kuitenkin vaan lihasjuttu eli siihen auttaisi esimerkiksi painonpudotus eli optimaalinen ruokavalio (tai jäsenkorjaus), mutta kun ei pysty. Välillä tekee mieli vääntää itkua, kun ei kroppa ei vaan jaksa, mutta sitten taas näkee, kuinka asiakas saa ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen kohotettua oikean kätensä ylös ja taas jaksaa.

Pilates-tunnilla haluaisi heittää vesimukinsa ikkunan läpi pihalle, kun turhautuminen lävähtää vasten visiiriä: tämä selkä ei vaan koskaan tule toimimaan määrätyllä tavalla. Sitten seuraavaksi kerraksi ohjaaja on laatinut ohjelman, joka avaa sekä omaa olkapäätä että silmät näkemään, miten voisi opastaa omia asiakkaita tekemään järkeviä kotiharjoitteita.

Työpäivän jälkeen on siis välillä ihan naatti, ja ihminen vaan raahautuu Viva Chickenin kautta kotiin aiheuttamaan itselleen närästystä. Kunnes muistaa, että illalla on muuten vielä suomen opetustunti. Ei muuta kuin katselemaan materiaaleja ja siellähän sitä on matskua vinossa pinossa eli senkun valitseee vaan. Kotiopäin onkin sitten tulossa työstään innostunut ja oppilaistaan vaikuttunut ex-ope, joka miettii, että onpahan tämä sittenkin aikalailla sitä unelmaelämää.

Kuka olisi uskonut, että elämäni ottaisi tällaisen suunnan? Kun on paljosta uskaltanut luopua, on saanut vielä enemmän tilalle. On kai tää ny ihan normaalia olla kohtalaisen onnellinen!

keskiviikko 23. toukokuuta 2018

Emmää ymmärrä... mää oon vanha



Että miks kaikkien käteen liimautunut tietokoneen pienoismalli, jotta kännykäksi kutsutaan, kestää keski-ikäisen käytössä noin puoli vuotta. Ja keski-ikäinen ei näe lukea siitä kirjoja, on poistanut jopa nassukirja -nimisen appsin siitä systeemistä, eikä muutenkaan pidä sitä nenän edessä kuin ehkä maksimi 2tuntia päivässä, niin silti se tilttaa ennenkuin pääsee töistä kotio. Ja töihin siis osaan jo ilman navigaattoria, joka kyllä käytössä siitä vimpaimesta sen akun tuperruttaa alle 50 mailin. Siis oikeesti, miksei voi olla edelleen semmosta vaihdettavaa akkua ettei tarvitsisi koko kämmentietokonetta vaihtaa?

Ja miksei kaupassa ole meille keski-iän näkövammaisille omaa osastoa, jossa kaikissa purkeissa olisi SUURELLA FONTILLA printattu sisältöluettelo eli epäterveellisyysnumerointi ja niitten purkkien, joissa se ei mahdu purkkiin, vieressä olisi suurennuslasi.

Ja sitten miksei alle kolme vuotta vanha läppäri suostu löytämään alle vuoden vanhaa printteri slash kopiointi slash skanneria airprintin kautta vaikka keski-ikäinen seisoisi päällään kokolattiamatolla aivastelemassa. Eli keski-ikäinen joutuu lähettään sen oppimateriaalinsa sähköpostilla iPadiin, jonne tallentaa sen kansioihin, koska muuten se ei suostu avautumaan samassa muotoilussa ja sitten hakee Wordn kautta sen sieltä kansiosta ja avot: printteri laulaa suloisesti. Ja pitkään. Sillä johan nyt yhden sivun valmistelemiseen menee kolme minuuttia, koska keski-ikäinen ei suostu ostamaan kallista printteri slash kopionti slash skanneria, koska sekin hajoaa sopivasti noin kahden vuoden käytön jälkeen silloin kun on juuri ostanut kaksi pakettia XL mustepatruunoita. Joiden malli vaihdetaan kahden vuoden välein, eli uuteen koneeseen ne eivät tietenkään käy.

Ja sitten yhtään en ymmärrä sitä, että kun on varaa osta semmonen jättisuuri egobuustausauto, niin miksei voi opetella ajamaan sitä niin, että se mahtuis vaikka yhteen parkkiruutuun. Ja jossei mahdu, niin sitten jäis kotio ja kattelis sitä autoa siinä pihassa. Silla ihan todistetusti semmosen jättisuuren egobuustausauton ajaminen ja parkkeeraaminen on kyllä ihan mahdollista kaikkialle muualle, paitsi Trader Joen parkkipaikalle, ja tästä voin panna oman pääni pantiksi. Ja tuo perheen egobuustaajakin sen osaa.

Mutta lopetan valittamisen tältä erää tähän, ja yritän avata Netflixin telkkariruudulle, johon se noin joka kahdeksas kerta aukeaa ilman maanittelua eli suomalaiskansallisten voimasanojen käyttöä. (Omenayhtiön taskukokoista astetta suurempaan vempaimeen se aukeaa kertalaakista joka kerta, mutta siitä ei näe mitään varsinkaan jos on unohtanut lukulasit yläkertaan, autoon tai työpaikalle eikä jaksa enää runtata tissiliivejä päälle, koska julkisesti ei oikeasti kannattaisi edes autotallissa käydä ilman asiaankuuluvia ylöstyöntäviä härpäkkeitä ja yläkertaan siis on ne portaat.) Mutta jos vaikka saisin boxin aukeamaan. Jos vaikka Direct tv suostuisi avautumaan. Jos vaikka antenni osoittaisi oikeaan suuntaan. Jos siis esimerkiksi nettiyhteys ei tänään pätkisi. Jos vaikka keski-ikäinen vielä kerran elämässään saisi koneen, joka avautuisi ja sulkeutuisi YHDESTÄ napista, eikä laulaisi tiluliluleitä ohjelman loppuessa tai kantta avattaessa. Tai ei piippaisi lämmityksen loppuessa tai konetta peruuttaessa, tai oven vielä ollessa auki tai turvavyön ollessa vasta menossa kiinni....

Onks mun nyt tosiaan hankittava semmonen turvakamerapiipitystiluliluleihärpäkesysteemi, josta voisin joka aamu tarkistaa, että tuliko se tallinovi painettua kiinni vai jaksanko edelleen kurvata joka toinen aamu takaisin tarkistamaan asian? Siitähän on olemassa se appsi, jota voisi kätevästi ohjelmoida sillä kännykällä, jossa ei kyllä enää ole jäljellä riittävästi akkua, eikä keski-ikäinen vieläkään pysty menemään sinne Verizoneen vaihtamaan sitä konetta uuteen vaikka sen saisi ihan siis ilmaiseksi ja kätevästi. Jos Verizone pystyisi nyt neljännellä kerralla muuttamaan sen liittymän nimiini, ettei tarvitsini hakea äijää paikalle joka kerta, kun kännykkä prakaa. Niin ja jos sen vanhan kännykän tiedot saisi sillain kätevästi siirrettyä johonkin pilvipalveluun, jota keski-ikäisellä ei ole, koska keski-ikäinen ei suostu siitä maksamaan kahtakymppiä kuussa. Mutta sitten todennäköisesti pitäisi uusia myös auton sync ja sen asentamiseen keski-ikäinen käytti juuri neljä tuntia ja kaksi randomisti soitettua vahinkopuhelua (asiakkaille tietenkin), kun se mikäliesirialexataivoicetunnistussysteemi ei kertakaikkiaan ymmärrä suomalaista aksenttia sen kaikesta kauneudesta, eksotiikasta ja kaikenmoisesta yliveraisuudesta huolimatta ja sitä sync systeemiäkään keski-ikäinen ei käytä, koska se ei halua puhua kenellekään ja tekstareita se systeemi ei tietenkään tunnista, koska öhöm, se aksentti. Ja sittenniin sekin vielä, että syncissä se systeemi ei automaattisesti ohita radiota, kun siitä navigaattorista haluaisi niitä ohjeita kuulla eli navin ääni ei toimi. Kun keski-ikäinen edelleen siinä pihiydessään ei hankkinut autoa, jossa olisi se navi mukana, vaan haluaisi itsepäisesti käyttää sen kämmentietokoneen navia. Mutta sitten pitää joko ohittaa sync tai naputella se viiden painalluksen takaa media-tilaan. Jolloin ei sitten niin toimi radio. Paitsi jos olisi radio siinä kämmentietokoneessa. Siis siinä samassa, jossa akku kestää ilman sitä radiota noin kolmekymmentä minuuttia eli radion kanssa ehkä kymmenen minuuttia. Vaikka olisi napsutellut kaikki akkua syövät asetukset pois päältä (kyllä mä nyt sen olen osannut laittaa likan tekemään).

Onneksi kaikki on niin helppoa ja yksinkertaista nykyään, toista se oli silloin, kun minä olin nuori...

perjantai 18. toukokuuta 2018

Pieniä kohtaamisia

Kuten blogihiljaisuudesta voitte päätellä, niin työ on vienyt mennessään, eikä edes viikon palaustuslomalla kerennyt blogin kimppuun. Mitä välillä suren, koska tykkään kirjoittamisesta. Se on vaan tasapainoiltava yläselkää ja niskaa kuormittavien hommien välillä, ja asioita on priorisoitava. Näkisittepä puutarhani... kulmakunnan murheenkryyni!

Mutta tässä mennä viikolla sattui töissä, että istuimme asiakkaan kanssa vastakkain ja mietimme, mihin kehonosaan senpäiväisen hoidon suuntaisimme. Tulimme siihen tulokseen, että plantaarifaskiitista kärsinyt (jo melkein kunnossa oleva) nilkka ja kantapää olisi päivän teema. Tuumasta toimeen, ja hoidin koko session keskittyen selkään ja olkaan ja niskaan.

Öh, aikomus oli koko ajan siirtyä siihen nilkkaan, mutta mikä lie pakotti vaan etenemään ihan eri suuntaan. Lopuksi pyysin asiakkaalta anteeksi, että näin kävi. Asiakkaan kommentti pelasti päiväni/ viikkoni/ kuukauteni: ”But this is exactly why we love you.”


Eräänä päivänä istuksin yhden lempikahvilani terassilla syömässä aamiaista. Minulla ei ollut puhelinta/ iPadia/ läppäriä välittömässä lähikontaktissa ja vanhahko herrasmies pysähtyi vierelle katselemaan vastapäisiä taloja. Ensireaktion (älä nyt vaan ala jutella minulle mitään) jälkeen kiinnostukseni heräsi ja aloin miettiä hänen elämänsa kudelmaa (entinen professori, joka on asunut näillä seuduilla iät ja ajat ja käy joka aamu tässä kahvilassa). Ja tottakai hän kääntyy puoleeni ja kysyy kohteliaasti saako hetken häiritä. (Oi kuinka ihanaa, tottakai!)

Tahtoi tiedustella, että olenko kuinka sinut tämän yhden Charlotten vanhimman naapuruston kanssa. No enhän lainkaan ole, koska asun Ballantynellä ja tulin vain käymään. Ai miksikö? Koska täällä on enemmän tunnelmaa kuin Ballantynen kuplassa ja kaunista, inspiroivaa ja erinomainen kahvi. Herrasmiehen kohottaessa vasenta kulmakarvaansa tiesin, että sieltä se nyt tulee: onpas sinulla kaunis aksentti, mistä tulet.

Mutta ei, herrasmies ei töksäytä asiaa kuten 99% ihmisistä täällä tekee. Hänpä katsoo minua kauniisti silmiin ja aprikoi kuin itsekseen: ”I wonder if English is your first language.” No ei ole ei, ja huolimatta lyhyestä asuinajastani täällä ymmärrän arvostaa historiaa ja sitä kaupunkimme kauneutta, joka ei pääse edukseen Ballantynellä.

Juttutuokiomme päättyy kättelyyn, esittelyyn ja muutamaan kauniiseen sanaan. Niin, ja erinomaisen hyvään mieleen!

perjantai 2. maaliskuuta 2018

Kerta se on toinenkin

Tässä tyhjän pesän syleilyssä täytyy yrittää keksiä kaikenmoista tekemistä ja puuhastelua. Ihan ensimmäiseksi täytyy mainita niinkin tavanomainen asia kuin työ.  Vähän niinkuin alkaa tulla ihan jo mieleen, että tämä onkin oikeastaan semmoinen työblogi, koska siitä tulee aina vaan kirjoitettua. Mutta onhan se tärkeetä kaikinpuolin, koska olen tuon työblogin päivittämisen jättänytkin vähän vähemmälle. Ihan vaan koska se olis tehtävä tällä asuinmaan kielellä. Ihan siis edelleenkin preferoin kotomaan kieltä kaikin puolin.

Siis jopa työhommissa. Ainakin siis opetuspuolella. Sillä opetan tosiaankin jo viittä oppilasta. Tossa toisessa työssä alkaa tahti lähestyä viittä asiakasta per päivä, mutta se onkin toinen juttu. Kun sain kaksi kiropraktikkoa asiakkaaksi ja ne tuppaavat lähettää koko ajan uusia asiakkaita. Mutta taotaan nyt kun rauta on kuumaa, sillä johan tossa loma odottaa ihan kohta tulemistaan. Minkä senkin voi viettää ihan hyvällä omallatunnolla, sillä löysin juuri alivuokralaisen hoitohuoneeseeni perjantaiksi eli oma vuokrani laski entisestään.

Ja lomallahan on tiedossa tyttöjen reissu Floridaan. Mutta siellähän olen toki jo ennenkin pyörähtänyt eli taas mennään. Tällä kertaa tavoitteena olisi tarkistaa kulmakunnan vanhin kaupunki eli St. Augustine. Meksikolaista ruokaa siis ainakin tiedossa. Ja viiniä auringonlaskun aikaan. Ja miksei jo vähän ennenkin. Ja Savannahiinkin (Georgia) ajateltiin poiketa, sinne allekirjoittanut meneekin jo ties kuinka monetta kertaa, mutta ihanahan se on matkaoppaana toimia. Saan siis pian Suomi-vieraan! 20 yötä.

Tällä haavaa makoilen tässä sängyllä, joka sijaitsee Sunset Beachillä. Taitaa olla kolmas reissu tänne, sillä minähän en omista yhtään vapaa-ajan asuntoa, mutta minulla on ihania ystäviä, jotka sellaisen omistavat. Tästä ajattelin pitää kiinni. Ja vastapalvelukseksi tuon sitten tämän kämpän omistajan Suomeen! Älkää vielä pelästykö, seuraava matka on vasta kesällä 2019, mutta hyvin suunniteltu on puoliksi tehty...  tavoitteena siis juhannus 2019 kotomaan kamaralla.

Mutta sitä ennen on tässä vielä poikettava kuulemma isossa omenassa. Sinne siis toista kertaa, koska matkaoppaan homma velvoittaa. En kai minä muuten... jos ihan itse saisin päättää, niin menisin Bostoniin, mutta kerkeehän sinne myöhemminkin. Ja road trippi Nashvilleenkin olisi mielenpäällä ja voisihan sitä vaikka Memphisissäkin poiketa. Näin niinkuin alkajaisiksi.

Mutta just nyt siis ollaan kotoisasti Pohjois-Karoliinassa ja nautitaan biitsistä; tai oikeastaan intercoastal waterwaystä, joka siintää tuossa ikkunan takana. Huomenna sitten biitsikävelylle, kun tuuli vähän tyyntyy.

Eli kaikenkaikkiaan ei ole maalaistytön elämässä valittamista: kaikki on hyvin, talo on pystyssä ja lapsi turvallisesti maailmalla. Tässä kun elämässä voi sattua ihan mitä vaan ja ihan koska vaan, niin jokaisesta arkisesta päivästä oppii nauttimaan. Ja jokaisesta ystävästä, asiakkaasta ja tapahtumasta. Niinkuin vaikka siitä, että ensi lauantaina on häät (kolmannet tässä maassa) ja sen päälle Nightwishin konsertti. Kuinka onnekas sitä ihminen voikaan olla? Rauhaa ja rakkautta kaikille.

perjantai 16. helmikuuta 2018

Likka läks!

Sinne meni. Maailmalle.

Taas loppui yksi aikakausi ja toinen alkoi siinä samalla. Tässä maassa tämä irrottautuminen lapsukaisesta tapahtuu vähittäin eli pienissä erissä. Itsehän tuossa iässä asuin jo totaalisesti omillani ja jokainen pennonen oli itse tienattava eli Kelalta tai opintotukilautakunnalta anottava; ja pankista haettava. Täällä likka on asunut kampuksella puolitoista vuotta, mutta sieltähän heitetään ulos kesäksi eli kotiinhan se on tultava äidin soppakattiloiden ääreen ja isän sairausvakuutuksen piiriin. Sillä muuten ei kattoa pään päälle löydy, eikä lääkäriin pääse. Sama tapahtui nyt jouluna, kun uusi lukukausi Soulissa alkaa vasta maaliskuun alussa: kimpsut ja kampsut raijattaa kotio joulukuun alussa.

Nyt on likka siis jo Etelä-Koreassa aloittamassa elämänsä seikkailua eli lukukautta paikallisessa yliopistossa. Ja sitten taas muutetaan kotiin kesäkuussa, kampukselle elokuussa ja takaisin kotiin/jonnekin muualle toukokuussa 2019. Aikamoista muuttoa on nuoren elämä. Vaan siinäpähän oppii kaikenlaista!

Meidän likkahan on aikamoisen itsenäistä sorttia eli olisi kyllä suoriutunut totaalisemmastakin irtiotosta jo freshman(eli eka)vuotena, mutta monelle paikalliselle nuorelle yliopiston aloittaminen on melkomoinen shokki, kun enää ei kaikkea neuvota kädestä pitäen ja tietoa on osattava ihan oikeasti itse hakea. Minun tuntumani mukaan täällä vasta yliopistossa alkaa mm. avoimien esseiden kirjoittaminen ja laajemmin omista valinnoistaan vastuunottaminen ja ns. yleissivistys, eli se mihin suomalainen lukio pyrkii nuoren opettamaan kolmen vuoden aikana. Ja koska täällä pääsääntöisesti nuoret aloittavat ylipiston 17-18 -vuotiaina, niin onhan se iso hyppäys yhtäkkiä yllättäen: vapaus.

Vapaus herätä, kun haluttaa, mennä nukkumaan jos haluaa, valita syömisensä cafeteriasta, pestä pyykkinsä, mennä elokuviin tai muihin harrasteisiin (kaikki löytyy kampukselta), viettää aikaa kavereiden kanssa, bilettää... Opettaja ei enää annakaan viisisivuista ohjetta siihen, miten tehtävät tehdään, oma ohjaaja on etsittävä itse, luennoille täytyy ilmoittautua ja ilmestyä oikeaan aikaan ja paikkaan, sillä jokainen koulupäivä ei enää olekaan 7.15-14.15 samalla lukujärjestyksellä. Ja sitten on saatava riittävän hyviä arvosanoja, jotta pääsee jatkamaan valitsemaansa linjaa, saa asua haluamassaan sorority-housessa jne. Ja kaiken pohjalla vielä vanhempien vaatimukset, varsinkin jos vanhemmat ovat ne, jotka jokaisesta ottamastasi kurssista sen pari tonnia maksavat, sillä maksu menee vaikka lopputulemana olisi hylky!

Opiskeleminen on siis kallista ja meidän perheessä vanhemmilla ei ole varaa sitä kustantaa eli likka on täysin itse vastuussa koulutuksestaan. Tästä syystä tämä äiti tai isä ei tarvitse pääsyä hänen arvosanoihinsa, ei sekaannu yhteenkään käytännön asiaan, eikä ihan aina ole edes kärryillä siitä, mitä kursseja on kulloinkin menossa. En näe syytä siihen, sillä likka osaa itse hoitaa asiansa. Me emme vaadi määrättyjä arvosanoja (mitä minä sillä tekisin), emme ole puhelinyhteydessä joka päivä, emmekä maksa viikkorahaa. Kustannamme auton (emme bensaa) ja maksamme kampuksen parkkimaksun, siinä se. No tottakai äiti antaa välillä ruokarahaa ja varalla on oman luottokortin (koska on pakko alkaa kasvattaa credit scorea) ohessa vanhempien rinnakkaiskortti, mutta se on hätätilanteita varten.

Kun likka saapuu kotio, niin hän pesee omat pyykkinsä, siivoaa sotkunsa ja kokkaa ruokansa itse (paitsi, jos valmista ruokaa on, niin sitä saa tottakai syödä) ja tämä on tapahtunut pyytämättä. Likka ei jätä tavaroitaan lojuksimaan sinne tänne, eikä vaadi vanhemmilta mitä tulee laittaa ruuaksi, eikä todellakaan odota, että ruoka olisi määrättyyn aikaa valmiina. Kotoa löytyvää ruokaa saa tietenkin syödä ja annan toki ruokarahaa, jos nuori haluaa hakea jotain kaupasta ja kokata. En anna rahaa lähteä ravintolaan syömään (paitsi, jos meidän kanssamme haluaa tulla), enkä kustanna vaatteita enkä meikkejä. Miten nuori oppii pysymään budjetissaan, jos kotoa saa kaiken?

En siis ole huolissani, miten lapsukainen pärjää Etelä-Koreassa! En ole täyttänyt hänen puolestaan yhtäkään lappusta, en tehnyt viisumianomusta, en selvittänyt millaisia rokotuksia tarvitaan, en laatinut budjettia, en hakenut opintolainaa, en ostanut matkalippuja (annoin kyllä luottokorttini numeron tähän eli johonkin olen osallistunut), en tilannut lääkäriaikaa, en hankkinut asuntoa, en matkavakuutusta, en puhelinkorttia, enkä mitään muutakaan, jonka olemassaolosta en mitään tiedä. Hän on tehnyt tämän kaiken itse ja omin voimin. Likka siis pärjää maailmassa sata kertaa paremmin kuin minä ikinä pärjäisin.

Tämä kaikki ei ihan totaalisesti poista äitimäistä huolta jälkikasvustaan, sillä aina voi tapahtua jotain ennakoimatonta, mutta kaiken opitun ja selvitetyn jälkeen uskon ja luotan, että siivet kantavat. Näen, että niiden kasvattaminen on ollut vanhempien tehtävä ja siinä olen onnistunut suomalaisilla eväillä. Nyt on lapsen aika lentää ja nauttia, ja äidin on tyytyminen kauempaa seuraamiseen. Monta virhettä olen tehnyt, mutta tässä olen onnistunut: itsenäinen, nuori naiseni on rohkea, ennakkoluuloton ja omiin kykyihinsa luottava. Toivotan ihania kokemuksia ja avointa mieltä sinne Koreaan; nyt on aika tehdä unelmista totta!

maanantai 29. tammikuuta 2018

Tammikuu

Tammikuu on vierähtänyt taas kerran kovaa vauhtia (vaikkakin juuri tammikuu saakin, sillä sen jälkeen alkaa melkein ihankohta jo kevät) ja elämä on soljahtanut uomiinsa. Uusi työhuone tuntuu jo ihan tutulta ja mukavalta eli sen suurempia tuskia ei tämä siirtymävaihe tuottanut. Tammikuussa on myös ehditty käydä äänestämässä Valmetin Atlantan toimistolla (oikeasti kaupungin nimi on Duluth eli ihan Atlantan liikennesumpusta kuuluisaan keskustaan asti ei tarvinnut ajella) ja vaikka olisin suonut Saulille vauvaloman, niin on ihan kiva, ettei tarvitse toistamiseen tuota neljän tunnin (suuntaansa) ajoa suorittaa. Onnea siis Sauli, Jenni, vauva ja Lennu.

Seuraava jännityksen aihe onkin sitten likan lähtö ja hintojen korotus. Tässä on vielä reilu kaksi viikkoa aikaa pakata ja odottaa uutta rinnakkaiskorttia neidolle saapuvaksi, sillä lähtöpäivä on Valentinuksen eli Ystävänpäivä. Äiti on aloittanut valmistautumisen suunnittelemassa mukavia juttuja eli tekemistä: Ystävänpäivänä pienet juhlat, Pohjois- ja Etelä-Karoliinan naistenviikoloppu, Laskiaisjuhlat, teatteria, yhdet häät on taas tiedossa ja sitten vielä Nightwishin konsertti. Kaikkeen sitä itsensä laittaa....

Mutta koska on kuitenkin vielä tammikuu, niin tokihan sitä piti (taas kerran) miettiä mitä elämältään haluaa herran uutena vuotena. Tänäkään vuonna en tehnyt uudenvuoden lupausia, mutta aloitinpas taas kolmen vuoden tauon jälkeen joogan. En ole ihan varma oliko se hyvä juttu, mutta tuleepahan taas haastettua (sananmukaisesti) kroppaa eri tavalla. Eilisessä slow flowssa olin kuolla tärinään ja raivostuin show off -vetäjään, joka käytti 10 minuuttia päälläseisonnan harjoitteluun (eli käytännössä esitteli kuinka hän itse osaa sen tehdä) ja sitten lopuksi sanoi, että jokainen saa toki tehdä juuri niinkuin itse haluaa, eikä päälläseisonta ole joogan päätarkoitus. No, ehkä siihen ei sitten tarvitsisi käyttää niin paljon aikaa. Onneksi paikka on isohko eli tämän herrasmiehen tunnille ei tarvi enää ikinä mennä! (Tuli sitten jälkikäteen sanomaan mulle, että olisi kuitenkin hyvä vähän haastaa itseään... lykkäsin käyntikortin kouraan ja sanoin, että näitä haastajia ihan työkseni korjailen.)

Mutta sitten on vastakkaisiakin kokemuksia eli sain uudeksi asiakkaaksi ansioituneen kiropraktikon, joka oli kommentoinut hoitoani kollegalle, että aika helläkätiseltä se Katan hoito tuntui... aluksi. Sitten illalla todellisuus alkoi valjeta ja fakta jäsenkorjauksen syvälle ulottuvasta vaikutuksesta alkoi tosiaankin tuntua. Näistä hetkistä minä nautin. Kun saa osoittaa ihmisille, että no pain, no gain on täyttä bullshittiä! Todellinen hoitaminen ei tarkoita lihasten lievää pahoinpitelyä. Tästä alkaa uusi aika eli uusia asiakkaita lienee tiedossa. Toivottavasti.

Ja sitten on muistettava jättää aikaa myös opetushommille, Tällä hetkellä minulla on kolme opiskelijaa ja mahdollisesti neljäskin tulossa! Aika hauskaa, kun ottaa huomioon missä asun. Vaan menee kyllä tuntisuunnitteluun aika paljon aikaa, kun ei ole oppikirjaa eikä omaa materiaalipankkia. Vielä. Sinnehän se wikiin kertyy koko ajan.

Sanoisinko siis, että vuonna 2018 elämäni näyttää työn puolesta aika samanlaiselta kuin se näytti vuonna 2008, joskin painopisteet on kääntyneet toisinpäin: hoitamista ja opettamista. Ympäri mennään ja yhteen tullaan, mutta kevät kolkuttaa jo ovella. Mitä muuta tässä enää voisi toivoa?

torstai 4. tammikuuta 2018

2018 on työtä työtä työtä!

Juhlakaudesta on selvitty ja arki on jo melkein alkanut. Tässä olisi vielä hääpäivä juhlimatta, mutta tänä(kään) vuonna emme sen kummemmin juhlista, sillä rouva ei ole kotosalla. On tässä jo juhlittukin eli tavallista arkea kaipaa kai itsekukin. Kerron viikonlopustani vähän myöhemmin.

Uudelle vuodelle en luvannut tänä(kään) vuonna mitään, mutta toki tilikausi tuli loppuun ja uusi on alettava jollain lailla tavoitteellisesti eli maltillisia suunnitelmia on tehty. Aikomuksenani on taas tehdä töitä innolla ja myös vähän enemmän kuin männä vuonna. Puolen vuoden kotona työskentely oli ihan kiva vaihe, mutta siis vain vaihe, ja nyt on aika iskeä isompaa vaihdetta silmään. Mutta ihan rauhallisesti nyt alkuun.

Vein jo pääosan tavaroista uuteen toimistooni ja tässä vaiheessa on tietenkin kiva ajatella, että maanantaina se alkaa. Olen toki innoissani, mutta en höyryä satapäänä eli jotain on kai opittu. Olen opetellut uutta ajanvaraussysteemiä (noihin menee aika aikaa ihan haaskoon, mutta ei kai sitä muuten opi kuin yrityksen ja erehdyksen kautta) ja luonut taas uutta kontaktiverkostoa. Sain juuri uuden kiropraktikon  asiakkaaksi eli aloitimme vaihtohoidot. Tämä on aina jännittävää, varsinkin, kun kyseinen tohtori on ollut alalla jo kauan ja osaa laajalla skaalalla erilaisia hoitomuotoja. Näin ne jyvät seuloutuvat ja olen kiitollinen sille yhteistyötaholle, joka meidät juonitteli yhteen. Kotitoimistoon en oikeastaan edes halunnut uusia asiakkaita, mutta nyt on taas aika uudistua ja markkinoida. Niin, ja nostaa hintoja. Tässä ollaan vastatusten sen tosiasian kanssa, että enempää en pysty (tätä hommaa) tekemään, eli parempi kate tulee vain hintoja nostamalla. Ja sitten on taas maksettava sitä vuokraakin.

Hinnoittelu on kai jokaisen pienyrittäjän akilleen kantapää. Ainakin minun. Täällähän jonkinlaista hierontaa saa 60/tunti, mutta noissa tapauksissa tunnista jää oikeasti 50 minuuttia hoitoaikaa. Vertailun vuoksi Ballantyne-hotellista tunnin hoidon saa hintaa 140/tunti. Jotta jonkinlainen järki pysyisi hommassa, niin olen tutkinut yhden iltapäivän terapeuttisen hieronnan hintoja (se on lähin kategoria, johon voin samaistua) ja hintahaarukka on 70-105/tunti. Tuleva kumppanini tekee erikoishoitoja (mm. lymfahoitoa arpikudokseen; lue kosmeettisten leikkausten jälkihuoltoja, cranio-sakraaliterapiaa ja äänihierontaa) ja laskuttaa 90-95/50 minuuttia.

Minä olen tähän asti pyytänyt 80/tunti ja antanut vielä alennuksia, jos on ostanut etukäteen 3 tai 5 hoitokertaa. Tuo 80 pitää nyt hilata 90:iin. Se ei kuullosta järkyttävän pahalta, mutta pääosa hoidoistani on 75 minuutin mittaisia ja sille tulee nyt sitten hintalapuksi 105taalaa. Se kuullostaa isolta. Mutta iso on hommakin! Ja koska olen aivan liian kiltti ihminen, niin annan siirtymäajaksi kaksi kuukautta eli nyt saa hamstrata. Näistä korotuksta aina joku suuttuu, mutta se on kai hyväksyttävä. Kutsumus ei tuo leipää pöytään.

Tämän lisäksi aion pikkuhiljaa opetella tekemään tuota lymfahoitoa, jota markkinoidaan ihan surutta rahakkaille. Totuushan on, että tässä maassa tehdään paljon tissi-, persaus-,  nassu- ja vatsamakkaraleikkauksia ihan kosmeettisista syistä. Olisi ylevää, jos voisi auttaa vain sairastapauksissa kirurginveitsen alle joutuneita (he ansaitsevat tämän hoidon mielestäni puoleen hintaan, koska ovat jo omaisuutensa pantanneet kymmenien tuhansien arvoisten hoitojen kanssa), mutta totuus on, että kauneusleikkauksia tehdään hirvittäviä määriä, eikä jälkihoitoa ole riittävästi. Jokainen ihminen ansaitsee toimivan kehon ja jos asiakkaalla on rahaa matkustaa jonnekin ulkomuotoaan parantelemaan, niin samalla rahalla hän ansaitsee hoitoa, jottei arpikudos tukkeudu ja aiheuta uusia terveysongelmia. Jos minä saan tästä 50 minuutin hoidosta 80 käteen HUOMATTAVASTI HELPOMMALLA TYÖLLÄ  kuin omani on, niin miksi ei. Tänä vuonna yritän taivuttaa omaatuntoani tässä suhteessa.

Kaiken tämän lisäksi minulla on tällä hetkellä kolme suomen kielen opiskelijaa eli töitä riittää silläkin saralla. Vaan miten saisin aivot hiljaiseksi opetustuntien jälkeen? Ihan eri tavalla jää prosessointi päälle tuosta vanhasta työstä ja tunteja tulee suunniteltua unissaankin. Tässä olisi siis oppimisen paikka.

Ja jottei elämä olisi pelkkää työtä, niin olisi kiva saada niitä vierailijoita! Minähän en tänä vuonna Eurooppaan aio. Mutta pikkubreikkejä pidän mieluusti ja tutustun paremmin tähän nykyiseen asuinmaahani.