sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Aikatauluja

Vaikka kuinka yrittäisi elää ilman kalenteria, niin on se aika vaikeeta. Edelleen.

No ensinnäkin on noi asiakkaat. Ne haluaa varata aikoja hoitoon ja ne ajat on sinne kalenteriin laitettava, jottei käy niin, että kaksi asiakasta tunkee sisälle samaan aikaan. Toiseksi on lounaat. Ei sillä, että unohtaisin syödä (sitä ei tapahdu sitten vahingossakaan, vaikka vastakkaista olen huomannut käyneen: yhtenäkin päivänä söin vissiin kaksi kertaa lounasta ja siihen päivälliset päälle), mutta täytyy yrittää muistaa kenen kanssa on luvannut mahansa täyttää ja erityisesti missä. Tässä iässä kun muuten unohtaa aamulla laittaa vaatteet päällensä varsinkin kun tarkenee ihan kummasti jo ilmankin.

Sitten täytyy kalenteriin laskea työpäivät ja varsinkin ruksata vapaapäivät ja kirjata muistiin missä kuussa on enemmän niitä asiakkaita kuin joissain toisessa. Sillä yrittäjän elämä on suunnittelua ja budjetointia ja oikea-aikaisen loman ajoittamista puhumattakaan kolmivuotissuunnitelmista.

Kalenteriin on laitettava myös Pilates-tunnit ja niiden pitopaikka. Sillä olen niin onnellisessa asemassa, että varsin usein Pilates-ohjaajani ystävällisesti tulee minun luokseni ja olisihan se aika ikävää, jos ohittaisimme toisemme matkan varrella eri suuntiin mennessämme (joskin tämän tapahtuminen lienee vain ajan kysymys; nimim, hormonit hyrrää).

Kalenterissa on myös liuta puhelinnumeroita, osoitteita, sähköpostiosoitteita ja muistilistoja. Varsinkin noita muistilistoja ja muita muistutuksia ihan vaan itselle, mutta mitään bullet journalia en sitten suin surminkaan halua aloittaa aikaani tuhraamaan. Jos kalenteri olisi muutakin kuin asiakaskortisto, aikataulutus, puhelinmuistio, käyntikorttivarasto, käteisvarasto ja tärkeiden kuittien säilytyspaikka, niin sen täyttämiseen täytyisi alkaa käyttää oikeasti aikaa ja kauniimpaa käsialaa. Siihen en kyllä pysty!

Ja tavoitteeni on siis oppia elämään tässä hetkessä eli sekin tulisi sinne kalenteriin kirjoittaa, koska muuten ei ehdi, muista eikä viitsi. Nyt kun tuota kalenteriani katson, niin tuskanhiki nousee otsalle, koska se täytyy taas vaihtaa uuteen loppuvuodesta ja se on aina tuskien taival. Aina 18 kuukauden välein.

Vaikka nyt on alkanut vähän kutkuttaa, että jospa vaihtaisikin jo elokuussa! Kun katsokaas tämä elämä taas silloin muuttuu ainakin työpaikan suhteen. Ehkä olen siis jo seuraavan osoitteen löytänyt, vaikkakaan en lopullista päätöstä tehnyt, ja olisi aika mahtavaa aloittaa ihan puhtaalta pöydältä. Ja hankkia uusi, isompi kalenteri. Kun johonkin sitä tilaa tarvitsisi varastoida, kun tuleva työhuone tulee ehkä olemaan pikkiriikkinen. Mutta sittenniin myös edullinen, kivassa paikassa ja yhteisössä. Mutta siis pienen pienen pieni huone ilman ikkunaa. Riittäisikö isompi kalenteri ehkäisemään mökkihöperyyttä? Miten tuon syyspuolen siis tuonne kalenteriin laittaisi? Montako päivää töitä, pitäisikö lounastauon, lopettaisiko iltatyöt kokonaan, tekisikö viikonloppuisin, jäisikö kotitoimistoon, etsisikö lisää oppilaita ja vähentäisi hoitohommia vai mitä tässä oikein muuttaisi?

No kyllähän minä oikeasti tiedän, mitä haluaisin aion tehdä, mutta yritän tässä esittää joustavaa ja kaikenlaisiin muutoksiin suopeasti suhtautuvaa oman elämänsä haltuunottajaa. Muutoksia tulee, se on varma ja aion niitä ihan itse ohjailla haluamaani suuntaan. Mutta sittenkin uuden vuokrasopimuksen allekirjoittaminen tuntuu isolta askeleelta. Näitä hetkiä, jolloin toivoisi, että joku tulisi ja tekisi päätökset puolestani.

Suomi-loman aikataulupäätöksiäkin olen tässä sorvannut. Sitä kuvittelee, että kolmessa viikossa ehtii paljon, mutta tosiasiassa paljon jää myös ehtimättä. Aika haipakkaa tulee olemaan, sillä matkaan mahtuu rippijuhlat, juhannusjuhlat, saaristokierros, amerikkalaisen ystäväni vierailu, viikon mökkiytyminen Ruovedelle ja itsenäisyyspäiväjuhlat! Eli kalenteria olen tarvinnut myös loman aikatauluttamiseen, mikä ei oikeastaan ole ollenkaan hyvä asia.

Eli loman jälkeinen elämä vaatisi kyllä sen uuden kalenterin. Eikö? 22 yötä lähtöön.


perjantai 28. huhtikuuta 2017

Iloista Vappua

Matkaan on vielä reilut 6 viikkoa, eikä mulla ole laskuria! Mitä on tapahtunut? Töitä nykyisessä toimistossa on jäljellä (odotas kun lasken) neljä ja puoli viikkoa, eikä mulla ole uudesta paikasta vielä tietoa. Kuinka mä oon näin rauhallinen? Kalenteri on suurinpiirtein buukattu täyteen noiksi neljäksi viikoksi ja toivon, ettei uusia asiakkaita juuri nyt soittaisi (kun kummiskin mahduttaisin ne johonkin väliin), koska kohta en enää malta odottaa....

Sitä, että varpaat on läpijäässä koko ajan paitsi silloin, kun istuu saunanlauteilla ja ähkii löylyhurmiossa. Että kärpäset kiehnäävät ympärillä ja hyppäävät kimppuun aina, kun otat kahvikupin (ja korvapuustin) käteesi. Että pihalle täytyy pukea ensinnä vaatteet ja sitten siihen päälle kolme kerrosta hyttysmyrkkyä ja tulla sittenkin puhkipistetyksi.

Että kahvi on seisonutta tai maksaa enemmän kuin pienin seteli. Tai ihmiset mongertavat jotain ihmeellistä kieltä sen kerran, kun jotain viitsivät sanoa sen mutinan lisäksi. Köröttelet tietä pitkin noin 15 kilometriä ennenkuin edellä ajava tumpelo vihdoinkin kääntyy sivuteille ja voit nostaa vauhdin kahdeksaankymppiin. Ihmiset hortoilevat Tampereen keskustan valoisassa yössä umpitunnellissa ja jokainen humalainen haluaa tulla juttusille.

Kun maailma on tyven ja kuikka huikkaa jossain toisella puolella järveä. Kun noin kuusitoista parasta kaveria ähmeltää emmettä juhannusaattona puhuen kaikesta maan ja taivaan välillä. Kun joku solahtaa järveen ja sorsakin sanoo sanasensa.

Ainoa paikka, jossa camping-lenkin tuoksu yhdistyy saunanlämmittämisen savuvanaan, mutta kaiken yllä leijuu juuriajetun nurmikon tuoksu. Kun töykeät ihmiset innostuvat kesästä ja hymyilevät kassajonossa. Kun näkee Tammerkosken tai Laukontorin laivat. Voi ostaa mansikoita torilta ja ihmettelee kahtatoista polkupyörää kirjaston edessä. Kun nurmikko tuoksuu nurmelta ja kaste kimmeltää aamun viileydessä.

Kun voi vaan yksinkertaisesti olla juuri ennen tai juuri jälkeen saunomisen. Haistaa puhtaan ilman ja kuulla lintujen laulun. Rakas ystävä tuo lasillisen viiniä.


Ja auta armias, jos ruusunpunaiset lasit ovatkin vääristäneet kaiken ja tulee heti ikävä lämpöön, lämpöpumpun rytinään, Sturbuksille ja riittävän isoon sänkyyn.

Olisihan se helpompaa, jos pysyisi aina samassa paikassa?



lauantai 15. huhtikuuta 2017

Hyvää olematonta pääsiäistä

Pääsiäinen on meidän perheessä solahtanut oikeastaan kokonaan pimentoon, vaikka miehellä olikin pitkäperjantai vapaapäivä. Maanantaina me kaikki sitten jo mennäänkin takaisin töihin ja kouluun. Ei ole minkäänlaista loman tuntua, eikä tätä breikkiä ole odotettu sen kummemmin. En ole myöskään jaksanut kaivaa tipuja koristeiksi ja rairuohon kylväminen tuntuu vähän turhalta, kun numikot jo siintävät vihreinä ja linnun sirkuttavat varsin kovaäänisesti.

Likka on kotona ja mies mopoilemassa; minä istuksin takaterassilla toisen kahvikupillisen kanssa seuraamassa kirahvi Aprilin synnytystä WFLAn live-kuvan kautta. (Takajalat on olleet näkyvissä yli puoli tuntia eli soisi jo jotain tapahtuvan. Eipä April kovasti kärsivältä näytä, mutta ei kai tuo nyt voi kovin mukavaakaan olla, kun 30 000 silmäparia seuraa yhtä elämäsi tärkeimmistä hetkistä). Kylmän kevään jälkeen on oikein makoisaa, kun vihdoinkin voi juoda aamukahvit pihalla ja nauttia pienestä tuulenväreestä. Päivällä sitten lämpö kipuaa tuonne varsin mukavaan 25-28 eli täydellinen vuodenaika on käsillä (ehkei kuitenkaan siitepöly- tai ruohoallergikoille).

Näin siis tavat muuttuvat ja jos likka olisi vielä enemmän lapsi, niin ehkä pääsiäinenkin olisi jollain lailla otettava huomioon vuoden kierrossa ja pidettävä yllä perinteitä. En ole suonut ajatustakaan virpomiselle, suklaamunille enkä millekään paastolle tahi muulle uskonnolliselle höpinälle. Täällä jeesustelun kultamaassa pääsiäinen ei millään lailla hyppää silmille, ainakaan kun ei kirkossa käy eikä kuulu mihinkään muuhunkaan kirkon kautta syntyneeseen sosiaaliseen kuvioon. Kadun varsilla näkyy enemmän pupuja ja munanmetsästys ilmoituksia kuin mitään merkkiä kärsimystiestä.

Tämä on mielestäni itseasiassa aika outoa. En ole koskaan korostanut joulun tai pääsiäisen kristillistä merkitystä, mutta silti pääsiäisen sanoma on jollain lailla iskostunut itsetutkiskelun ja kärsimuksen tunnistamisen ajaksi, mutta täällä ei moisia negatiivisia ajatuksia korosteta. (No kyllä siellä kirkossa varmaan sitten kovastikin.) Ja sitten tuntuu falskilta, kun He has risen -julistuksia näkee sunnuntaina; kun on oppinut että KOLMANTENA päivänä....

Mutta onhan tässä muutenkin aihetta juhlaan! Pääsiäissunnuntai on tänä vuonna se päivä, jolloin saa kellottaa taas yhden lisävuoden henkilökohtaiseen kalenteriinsa ja juoda Sturbuksin tarjoaman  laten. Tiedossa on muutenkin mukava viikonloppu, sillä ohjelmassa ei ole muuta kuin sunnuntaibrunssi kakkukahvien kera! (Eilen olimme jo teatterissa ja syömässä rakkaan ystäväni kanssa.)

Tässä voisi siis toimertua liottelemaan käsivarsiaan jäävedessä (joo, no ihan vähän vaan on taas ylitetty jaksamiskynnys), venytellä kankeaksi käynyttä alaselkää (hankin semmoisen jalkoja hytkyttelevän chi-koneen ja ehkä siis ihan vähän liikaa on tullut testailtua) ja yrittää avata nikamalukkoa yläselästä omin voimin. Mutta hätä ei ole tämän näköinen; minulla on siis kiropraktikko, jonka luokse voin sen mennä tekemään ja ehkäpä kokeilen jotain uutta hoitomuotoa näihin ihan vaan väsyneisiin käsivarsiinikin. Sillä lenkille jo mieleni tekevi ja just nyt on siis parhaat kelit.

Nyt babykirahvista näkyy jo melkein pyllykin (eikös ne takajalat edellä tule?) ja kirahvina elämisen hyviä puolia on se, että yltää pussailemaan jälkikasvuaan jo synnytyskanavassa... ihan kohta se humpsahtaa ulos!

Ja sitten voikin alkaa laskea päiviä: sekä Suomen lentoon että työtilani muuttopäivään. Vuokrasopimukseni siis loppuu kesäkuun lopussa eli kamat on kärrättävä ulos ennenkuin tulen kotomaahan. Eikä minulla ole vieläkään uutta paikkaa tiedossa, koska a) en halua liian kauas kotoa b) en suostu maksamaan taalaakaan enempää kuin nyt ja c) olen vähän väsynyt koko työntekoon. Tai siis tämä ruumisraiska on, mielessäni toki on jo valmiina uusia suunnitelmia ja juttuja syksylle, mutta ne tulee sitten omalla painollaan. Todennäköisesti teen töitä kotoa käsin muutaman kuukauden ja odottelen, että se täydellinen paikka löytyy tästä lähinurkilta.

Koska tässä on menossa tämä Kata Kuntoon Projekti! Minussa ei siis ole mitään vikaa (ei edes kohonneita sokeriarvoja; vihdoinkin sain siis omalääkärin hankittua vain muutaman ei niin mieltäylentävän puhelun jälkeen)... paitsi stressiarvot (siis kortisoli, jota ei tietenkään näissä vakuutuksen korvaamissa tutkimuksissa mitata ollenkaan) ihan tapissa. Eikä minulla siis ole stressiä, mutta elimistöni edelleen kantaa mukanaan tuota noiduttua toimintatapaa ja sitä tässä yritetään purkaa. Enemmän metsälenkkejä, rentoutusharjoituksia, sohvalla lötköttämistä ja elämästä nautiskelua, sanoo tämä itsepuoskari. Fyysinen puoli tulee hoidettua Pilates-ohjaajan piiskaamana kahdesti viikossa eli puolet hommasta on siinä.

Nyt se luikahti ulos ja mätkähti maahan. Mamma yrittää virotella pikkuista, joka sätkii limaisena. Jälkeiset humahti samaan syssyyn ja pesu/nuolemisoperaatio on käynnissä.  

Ihan vaan olen mielessäni väläytellyt, että työtahtia täytyisi laskea kolmeen päivään ja löytää siihen neljänteen jotain muuta tekemistä, josta saisi kuitenkin korvausta. Eli muuttaa omia toimintatapojaan hivenen vähemmän kuluttaviksi. Viisastenkivi on edelleen etsinnässä, en tiedä pitäisikö tuota opetuspuolta alkaa tosissaan markkinoida. (Vaikka ei tämä koneella istuminenkaan ole oikein selkäpoloiselle hyväksi.) Mutta syksy näyttää, enkä juuri nyt jaksa asiasta murehtia. Aurinko paistaa ja linnut laulaa ja kahden kuukauden kuluttua olen kotomaan kamaralla!

Elämä on.

Nyt baby yrittää pystyy ensimmäistä kertaa, mutta ei ihan vielä onnistu. Se on pieni ja söpö. Synnytys meni mallikkaasti ja toivotan paljon onnea sekä äidille että vauvalle. Kohta se jo lähtee maailmalle elämää oppimaan.

maanantai 27. maaliskuuta 2017

Vanhuus ei tule yksin

Voihan elonkevät tätä ihmispolon eloa! Kun yhdestä päästä jotain oppii, niin toisesta rapistuu. Vähän kuin Finnairin Miami-Helsinki -lennot, jonne minulla on American Airlinesin pisteillä hankittu lippu, jotka siis on peruttu. Tai ainakin vielä toistaiseksi lentävät muiden yhtiöiden koneilla, mutta saas nähdä kuinka kauan. Vaan ei murehdita sitä aivan vielä, sillä reissuun (tai koneesta jäämiseen) on vielä reilu kaksi kuukautta aikaa.

Sen sijaan murehdin vähän sitä, että unohtelen asioita... kuten nyt vaikka uunin päälle (ei tarvittu palokuntaa), kananmunat kiehumaan (puolessa tunnissa saa muuten aikas kovaa munaa) tai auton käyntiin, kun lojun kahvilassa reilun puoltoista tuntia (auton saa lukkoon, vaikka sen jättää käyntiin). Toistaiseksi olen vielä muistanut missä asun ja mihin olen menossa, enkä ole täällä oloaikana unohtanut kuin yhden asiakkaan ajan (tämä tapahtui ennenkuin olin edes nykyisessä toimistossani).

Juu, kolkuttelen menopaussia ja minulla on koko ajan joko kylmä tai kuuma, mutta ei vielä kuumia aaltoja, ja labratuloksetkin väittävät, että hormonit edelleen toimivat (ehkä liikaakin siis). Ajatukset muurautuvat välillä mössöksi ja kroppa ei tahdo kestää kaikkea ruttuutusta, mihin sen haluaisi taipuvan. Tämän toki ymmärrän osittain johtuvan varsin rankasta fyysisestä työstäni, mutta ottaahan se päähän, kun selkää juhmii ja ranteet paukkuvat kaikista varotoimista huolimatta.

Juu, tässä eletään elämän parasta aikaa, kun on tyhjä pesä ja saa tehdä ihan mitä haluaa! Saa jättää gluteenin ja sokerin ruokavaliostaan, saa venytellä xx minuuttia joka päivä, saa katsoa Grace ja Frankietä Netflixistä... kissan viikset, kyllä vaan välillä ottaa pannuun.

Mutta onhan tällä(kin) kolikolla se toinen puoli: ei tarvitse liikoja säätää rahan kanssa, saa tulla ja mennä oman halunsa mukaan ja harrastaa uusia asioita! Minäpä näppäränä tyttönä siis ehkäisen dementiaani opiskelemalla uutta kieltä ja olen muovannut viikko-ohjelmani sellaiseksi kuin itseä huvittaa. Asun täällä lämpimässä, ja kaupungissa, jossa on upeat teatterimahdollisuudet ja lukuisia mukavia kahviloita sekä ruokapaikkoja, joihin voi sopia viikkolounaita. Lyhyehköjen matkojen päässä on vierailunarvoisia paikkoja ja kaiken kukkuraksi minulla on kasa ystäviä, joiden kanssa voin niitä matkoja tehdä.

Ja nuo ystävät ovat kullanarvoisia juurikin silloin, kun näitä elämään kuuluvia muistilipsahduksia sattuu; onpahan tässä naurettu (meidän kaikkien) sattumuksille. On huojentavaa kuulla, että en ole ainoa, joka tarvitsee muistilapun jotta muistaa pestä hiuksensa (samppoolla). Onneksi itsellenauramisen taito on sentään vielä säilynyt...

Mutta eteenpäin mennään, kuten mummo lumessa vakuuttaa eikä hätä ole tämän näköinen. Josko tässä vielä jonakin päivänä osaisi ottaa jokaisen hetken sellaisena kuin se eteen tulee, eikä murehtisi liikoja. Muutos on hyväksi, muutos on elämää, eikä haikailu menneeseen auta yhtään. Ei, vaikka menneessä on taaksejätetty kotimaa, oma kieli sekä kaikki tuttu ja turvallinen. Luultavasti näitä viisastumiseen liittyviä seikkoja pohtisi, vaikka asuisi missä. Ja nauraisi kyyneleet silmissä Gracen ja Frankien edesottamuksille.

Malja kaikille keski-ikäisille tai muiden suurten muutosten pyörteissä oleville!

(I think I peed a little on Ryan Gosling. Grace in Season 1, Episode 1.)

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Hengissä ollaan eli kuulumisia

Apua, nyt on jo ylitetty maaliskuun puoliväli! Se tarkoittaa, että ihan huomaamattani olen tullut aikuisen naisen äidiksi. Tai siis menettänyt teini-ikäisen. Nyt kun tyttären ikä alkaa kakkosella, niin äidin on kai tyytyminen keski-ikäisyyden seesteisyyteen.

Ainakin aika viilettää niin vauhdilla, ettei perässä pysy. Tulipahan tässä käytyä pari kertaa (autolla) D.C:ssä ja jopa tällainen epäpoliittinenkin ihminen kiristeli hampaitaan valkoisen talon edessä. Aidoitus oli siirretty 15 metriä loitommaksi ja katolla viiletti erikoisjoukkojen miehiä pyssyt kainalossa... ihan semmosta suuren maailman meinikiä, vaikka minä en mielenosoituksen keskelle osunutkaan. Tyydyimme pienempään ja sivistyneempään ilmaisuun. Mutta en aio ottaa tavaksi, enkä ajatellut enää lähiaikoina käydä maan pääkaupungissa.

Eikä ole mitään muitakaan matkoja tiedossa, paitsi siis kotomaan juhannusjuhlat, joihin tässä on alettu harjoitella. Viime aikoina on kovasti paleltu eli olen taas kokeillut sukkahousujen käyttöä (ei -kele niitä voi pitää) ja kärsinyt lievästä aamupäänsärystä. Kun täytyy yrittää valmistautua juhlimiseen. Tottumus on toinen luonto ja harjoitus tekee mestarin... mutta punaviiniä ei pää kestä eikä pullollista kuohuvaakaan enää kovin kivuttomasti.

Tämä kevät pyhitetään juomakyvyn kohotuksen lisäksi kunnonkohotukselle! Tässä on 13 viikkoa kesälomaan eli SUOMEEN ja koska eika menee niin nopeasti ja viime vuoden veroilmoitukset alkaa olla plakkarissa, niin aion jättää työt vähemmälle ja nostaa projektin Kata Kuntoon keskiöön. Ihan vaan siitä syystä, että tämä maallinen tomumaja alkaa osoitella väsymisen merkkejä, joista on vaarassa tulla työkykyä vakavasti kuormittavia. Kuten esimerkiksi käyttökelvottomat peukalot jotenkin haittaavat tätä hommaa. No peukalot yleensä toimertuvat, mutta vasen olkapää on alkanut vihotella ja silloin ollaan kyllä jo vakavamman äärellä.

Mutta ei hätä ole tämän näköinen. Itsepähän vastaan aikatauluistani eli punakynä käyttöön ja enemmän aikaa kuntoiluun. Sillä juurikin nyt on aika liikkua metsässä ja luonnossa, kun ei ole liian kylmä eikä liian kuuma. Lisäksi jatkan Pilates-tunneilla kaksi kertaa viikossa ja voisi taas sitä tennistäkin pelata (kun kerran ei tarvitse tuolla vasurilla mätkiä).

Tämä koneella istuminen ei edelleenkään tee hyvää yläselälleni, mutta jonkinverranhan tässä on istuttava, kun kerran tuon opetuspestin otin. Mukavaa vaihtelua, mutta ottipahan taas aikaa, kun yritin muistella kaikki lausetyypit ja objektisäännöt ja eksistentiaalilauseet... Mutta kyllä ne sieltä löytyy nyt kun saan katsoa varmistusta Leila Whiteltä. Vaan onpahan opittavaa, kun saattaisi ehkä englanniksikin kielitietoa tarvita. Mutta espanjan tunnilla edelleen helpommin puhun venäjää kuin espanjaa... ihan kummalliseen solmuun nämä kielet minun päässäni ovat keriytyneet. Jaksaisikohan sitä jatkaa vielä syksylläkin opintoja vai ottaisiko enemmän vapaa-iltoja?

Varvastossukautta alkaa olla jo ikävä. Vaikka aurinko paistaakin, niin näillä varpailla ei ole vielä kertaakaan tohtinut flipfloppeja käyttää, ja aamukahvi terassilla on todellakin ollut poikkeus tänä keväänä. Sanovat, että tulee kylmä kesä, minkä kiitollisena otan vastaan, sillä se todennäköisesti tarkoittaa juuri sopivaa (27-33 asteen) lämpötilaa. Ja jos Suomessa sataakin, niin ei haittaa, sillä aion höyrystää nahkaani erilaisissa saunoissa koko ajan. Vaikka tänä talvena olen selvinnyt saunattomuudesta paremmin kuin koskaan aikaisemmin (ei se silti helppoa ole ollut).

Ei tässä ole mitään sen kummoisempaa raportoitavaa. Kaikki on kohdallaan ja yritetään nauttia jokaisesta päivästä ja jokaisesta kahvikupillisesta! Ei anneta pikkuasioiden (kuten reilun kahden tonnin sillan rakentamisen tähän hammaskalustoon) häiritä ja kerätään rohkeutta alkaa etsiä muitakin terveyspalveluita... nyt kun kaikki on hyvin, niin pitäisi hoitaa kaikki sälä eikä odottaa, että jotain vakavaa tapahtuu, mutta no... Minä kun en edelleenkään tiedä kuka olisi hyvä omalääkäri ja olen vissiin ylikriittinen joidenkin asioiden suhteen. Puolensa ja puolensa sillä, että tekee töitä terveyspalveluiden parissa ja kuulee niin monenlaista.

Pysykäämme, ja pysykäätte, terveinä! Toivottavasti nähdään kesällä.

(Ja tämän blogin loppuun ei tarvikaan laittaa sitä litaniaa, että this is Kata´s Way eli Balanced is Painless... mutta tulipahan laitettua. Käykää siis myös työblogissani: KatasWay. Minä yritän jaksaa alkaa väkertämään tämän vuoden kirjanpitoa, kun kerran on jo maaliskuu.)

tiistai 7. helmikuuta 2017

Kun talvea ei tullutkaan...

Tänä vuonna meitä on hellitty lämpimillä ja aurinkoisilla keleillä, joten olen lenkkeillyt enemmän kuin koskaan aikaisemmin täällä asuessani. Elämä on ollut tällaista kuntoilupainotteista, joskin enemmän ja vähemmän koko ajan on jokin pieni flunssanpoikanen pyrkinyt päälle. C-vitamiinia, sinkkiä ja D-vitamiinia on kulunut kunnioitettavia määriä; olen myös tarttunut colloidal silver pulloon (käytän silmätippoina) ja imenyt kohta kaikki siankärsämöt ja kylmänropit.

Ja minähän en yleensä anna periksi. Joka toinen päivä mietin, että onkohan kyseessä allergia, sillä täällä jo kukkiikin kaikki ja sitten on niitä erinäisiä homeitiöitä ja muuta, mihin ei ole Suomessa tottunut. Vihdoin sain myös näkyvimmät hämähäkinseitit puunattua eli hetkellisesti uskottelin itselleni, että meillä ei olisi paljoa pölyä. Vaikka on sitä. Ja ilmastointi puhaltaa koko ajan lisää, enkä ole jynssännyt ruokahuoneen grand moldingeja eli niitä krimeluureja, joihin kaikki tarttuu kiinni kuin takkiainen.

Töissä käyn invaasiota banaanikärpäsiä vastaan, sillä saimme uudet mullat kukkasiin ja mukana tuli mojova kärpäskasvusto. Tällä hetkellä yksi kukka on käytävällä jäähyllä ja katsotaan vieläkö se pääsee takaisin vai heitänkö harakoille. Pakkasta on käsittääkseni ollut tänä talvena kolme kertaa, mikä tarkoittaa, että myös kaikki pöpöt ovat hyvässä vedossa ja vain odottavat pahaa-aavistamatonta uhria, johon iskeä kiinni. Pahinta on juurikin tämä puolikuntoisuus, eli tila, jossa toimistotyön tekeminen sujuisi kyllä ihan ookoo, mutta ihmisiin koskeminen on kyseenalaista (vaikka sitä se on tavallaan kai aina), ja joutuu koko ajan miettimään onko työkuntoinen vai ei,

Tällä hetkellä minua vaivaa ilmiöpohjainen hikoileminen ja sitten taas syöksyminen kylmänväreisiin, ja aika pitkään näitä oireita käsittelin tähän ikään ´kuuluvina´ kammottavuuksina. Kun ei ole kuumetta, ei yskää, nuhaa, kurkkukipua, mutta lievä painontunne rinnassa ja yöllä herää närästykseen! Onpahan epämiellyttävää (, mutta ei tokikaan vielä tarkoita kahvista luopumista).

Elämän arvaamattomuus antoi muistutuksen itsestään eilen. Läheisen ystäväni aviopuoliso oli lyyhistynyt kuntosalilla (sydänkohtaus) ja ryntäsin äkkipikaa kuskaamaan ystävääni sairaalaan, sillä hän ei halunnut ajaa autoa tuossa tilassa. Ei tullut minullekaan mieleen jännittää parkkipaikan tai oikean osoitteen löytämistä, kun on hätä, niin kaikki järjestyy! Istuksin pari tuntia ER:n odotushuoneessa tarkkailemassa tilannetta ja kyllähän se elämän todellisuus jysähti. Kun ensiapu on ainoa paikka, mistä voi hakea apua (vakuutussyistä) ja samassa tilassa odottavat pienet lapset, nuoret ja aikuiset räkänokkineen ja välistä kärrätään paareilla joku suoraan sisään.

En nähnyt mitään maatamullistavaa, ei ollut puukotuksia, ei huutoa eikä parkua, vaan alistuneita kasvoja, tuskaisia silmiä ja poliiseja. Jokainen  henkilökuntaan kuuluva oli ystävällinen ja empaattinen, joten saatoin hyvillä mielin sivustatarkkailijana vain seurata tilannetta. Ahdisti silti. Ahdisti oma ennakkoluulo siitä kenen viereen istua. Ahdisti oma välinpitämättömyys. En ole koskaan nimittäin ollut potilaana missään sairaalassa (paitsi punnertamassa tuon jälkikasvun pihalle pianaikaan 20 vuotta sitten), enkä ole kokenut tarpeekseni pohtia tarkemmin sitä, mitä kaikkea tuohon maailmaan kuuluu. Olen siis onnekas. Vierailijanakaan en ole kovin paljoa odotussaleja kyntänyt ja käsitykseni tämän maan sairaanhoidosta on puhtaasti televisiosarjoista opittua.

Ystäväni mies selviää erittäin vakavasta tilanteestaan, vaikkakaan kaikkia seuraamuksia emme vielä tiedä. Mutta sen tiedän, että vietin yön tarkkaillen varsin herpaantumatta oman äijäseni hengityksenrytmiä - niin, ja hikoillen. Tänä aamuna olikin sitten helppo antaa periksi ja julistauduin sairaaksi! Peruutin ja uudelleenorganisoin kahden päivän työt ja otin kirjan eteeni. Tai no, pelasin iPadillä pasianssia ja makasin terassin sohvalla kuunnellen linnunlaulua. Kuullostelen josko tästä kehittäisi yskää, nuhaa tai muuta rinnanrohinaa. Ja mainitsinko jo, että hikoilen. Mutten palele, paitsi varpaat, eikä kuumettakaan ole. Äiti aina kielsi menemästä pihalle, kun olin sairaana, joten ristiriitaisin mielin siinäkin suhteessa. Vaikka ulkolämpötila on kaksikymmenta plussalla. Helmikuussa.

Otan rauhallisesti. Sellainen oli äijäseni hengitysrytmikin ihan koko yön, mutta onhan se hyvä, että omin korvin kuulostelin! Joskus on tarpeen pysähtyä. Olla läsnä. Menenkin siis hoitamaan kahta ihanaa koirulia, jotka odottavat isäntäänsä kotiin sairaalasta, ja hänen tullessaan ovat ihan yhtä iloisia ja odottavaisia kuin aina.

Ja aina kiitollisia, kun oma rakas tulee kotiin.

lauantai 21. tammikuuta 2017

Ja minä puhun ruuasta


Enkä mainitse geenimanipuloitua moskaa olleskan, ihan vaan sillä perusteella, että kaipa sekin kohta heitetään huitsin tuuttiin ilmastonlämpenemisen kaveriksi. Tässä maassa on nyt semmonen johtaja, joka päättää, että ilmasto ei lämpene. Ehkä saamme jääkauden vierailemaan?

Mutta asiaan. Meitä kaikkiahan tietenkin kiinnostaa ruoka ja sen nauttiminen, joten kirjaanpa taas kerran huomioitani asiasta. Jaa että miksi? No siksi, että (sitä on pyydetty kirjoituksen aiheeksi) huomaan ihan muina naisina omankin ruokavalioni muuttuvan paikallisempaan suuntaan. Enkä nyt tarkoita tätä henkilökohtaista kamppailuani gluteenittoman ja sokerittoman ruokavalion kanssa, se on toinen juttu.

Sillä aamiainen on päivän tärkein ateria ja täällä se koostuu joko ylenpalttisesta hiilari- ja sokeritankkauksesta (bagelit, muffinssit, paikalliset sokeripuustit, pancakes hillolla ja kermavaahdolla, keksit, browniesit ja mitä moninaisemmat murot) tai sitten tukevammasta munakas-annoksesta, johon ehdottomasti kuuluu paistettuja perunoita! Noita perunoita aika pitkään arastelin (varsinkin kun ne on uitettu rasvassa), mutta hmm... maku muuttuu ja nykyisin ne maistuvat hyviltä!

Minulle maistuu kumpikin aamiaistapa, mutta vain erikoistapauksissa, kuten viikonloppubrunssi, ja mieluusti yhdistettynä. Teen vain oman pannukakkuni (siis amerikkalainen pancake ei suomalainen uunipannari) joko banaanista tai mantelijauhosta ja muu perhe vatkaa sen pussista. Ja ravintoloista tiedän ne paikat, joissa muffinssin/pullan saa vaihdettua gluteenittomaan pannariin, ja nautin sen hyvällä omallatunnolla kerran puolessa vuodessa. Ja sen munakkaan tulee sisältää juustoa, tomaattia ja paprikaa (ei missään nimessä pekonia minulle) ja se täytyy tarjoilla sourcreamin ja guacamolen kanssa! Tai vähintäänkin avocado-siivujen. Ja niitä perunoita tulee ravintolassa kyytipoikana... Varsin yleinen aamupala on myös breakfast burrito, mutta siihen en ole tykästynyt (koska gluteenittomana sitä ei juuri löydy).

Kaiken edellämainitun ahtamisen jälkeen lounas maistuu sitten vasta yhden jälkeen. Ja lounaaksi voi heittää samanmoisen satsin, mutta kaikkein yleisin lounasruoka täällä on ehdottomasti sandwitch mitä erilaisimmilla täytteillä ja lisukkeilla. Sandwitchiksi kutsutaan kaikkea missä kahden leivän (leipä voi vaihdella paahtoleivästä foccacciaan) väliin laitetaan mitä tahansa paitsi kunnon pihvi, joka muuttaa sen hamburgeriksi. Ja lisukkeen voi sitten valita mieltymystensä (eli ravintolavalinnan) mukaan: ranskalaisia, perunalastuja, salaattia, hedelmäsalaattia tai cole slowta. Lounas on useimmiten kylmä ruoka (paitsi ne ranskalaiset) eli täällä hampurilainen kuuluu enemmänkin päivällisajan vatsantäytteeksi. Myös salaatit ovat suosittuja lounasaikaan ja annokset ovat runsaita ja herkullisia, joskin terveellisyyden kustannuksella. Salaattiin kuuluu usein myös pähkinöitä/guacamolea/krutonkeja/pekonia/jotain makeaa kuten hedelmiä tai marjoja ja  runsaasti salaatinkastiketta, joten se kannattaa aina pyytää on side, jotta sen salaatin pystyy syömään. Paikasta riippuen on saatavilla erinomaisen terveellisiäkin salaatteja, mutta tarkkana saa olla.

Muita lounasvaihtoehtoja on tietenkin runsaasti: tacot, kiinalainen, thaimaalainen ja kaiken muun maalainen ruoka on suosittua ja herkullista, mutta nämä annokset sisältävät aina TOSI paljon sokeria eli makeutta. Kastikkeita käytetään runsaasti ja koskapa kansakunta on liotettu sokerissa jo vuosikymmeniä, niin makea on täällä perusmaku. Itseäni tämä tökkii monissa nuudeli- ja wokkipaikoissa, joissa tavallisesti tilaankin nykyisin sushia. (Yksi japanilainen paikka keittää porkkanat sokeriliemessä ja sitä tarjotaan sitten riisin sijaan terveellisempänä vaihtoehtona, yäk.)

Paikallisempi ruoka, myös lounaaksi, on bbq ja erilaiset merenelävät, katkaravut etunenässä. Barbeque on erinomaisen maukasta, sitä saa possusta, naudasta tai kanasta, ja näihin annoksiin kuuluu aina papuja. Tämä ei ole minun suosikkini, sillä vaikka bbq-kastikkeita on monenlaisia, ne ovat kaikki minuun makuuni sokeriliemiä, samoin papujen kastikkeet. Sen sijaan paistetut suolakurkut maistuisivat minulle oikein hyvin, mutta no, ne on kastettu venhäjauhoissa ja uppopaistettu eli aika kaukana terveellisestä. Myös hashbrowneista tykkäisin, tosin jälkkärinä, mutta mitä muuta voi olettaakaan, kun kyseessä on öljyssä uppopaistettu pullataikina. Tämä on siis se lisuke, jonka tilalla Suomessa oli ruisleipäpala.

Shrimp ja grits on myös paikallinen herkku eli mauttoman puuron seassa on katkarapuja; minusta grits maistuu vetelälle mannapuurolle, jonka kanssa nauttisin mieluummin kiisseliä kuin katkarapuja, joista kyllä muuten tykkään! Katkarapu täällä on noin kuusi kertaa isompi kuin Suomessa pakasteena myytävä serkkunsa. Ja tuoreena herkullista. Muista merenelävistä minä en sitten tykkääkään, crabcakeja kyllä syön, mutta (tasku)rapujen syöminen ei muuten kuuluu suosikkipuuhiini.

Myös kalaa saa tietenkin monenlaista ja onkin ottanut aikansa oppia, mitä kalaa täällä kannattaa syödä. Sillä osa on viljeltyä ja antibioitua, mutta sitten on tuoretta ja wild caught, joka on selvästi kalliimpaa, mutta myös maukkaampaa. Kalasanasto ei ole vieläkään ihan kunnolla hallussa, mutta kun käy paikallisessa (erikois)kalakaupassa, niin pikkuhiljaa oppii tunnistamaan. Minä tykkään mahi mahista ja useissa paikoissa saa valita haluaako pannulla tai öljyssä paistettua vai jopa grillattua. Paitsi jos menee perinteiseen fish camp -ravintolaan, jossa kaikki on vanhan kaavan mukaan uppopaistettua. Mutta ah niin hyvää ja elämys sinänsä!

Kaikki edellä mainutut ruokalajit käyvät sopuisasti sekä lounaaksi että päivälliseksi! Täällä ei olla kovin tarkkoja rajaamaan jotain ruokaa määrättyyn kellonaikaan kuuluvaksi. Erikoistuneet aamiaispaikat sulkeutuvat kello 3, mutta siihen asti tarjoillaan sekaisin aamiaista ja lounasta. Kaikki thai-paikat ovat kiinni kello 3-5 ja muuntuvat sitten päivällispaikoiksi. Pikaruokapaikat ovat auki 24/7, mutta siitäkään huolimatta en niissä käy. Ns. amerikkalainen ruokapaikka tarjoaa listallaan sandwitcheja, hampurilaisia, salaatteja ja main dishejä, jotka ovat kanaa, possua, kalaa tai nautaa ja lisäkkeenä ranskalaiset tai sweet potato fries, perunamuusi (mashed potatoes), erilaiset pavut ja salaatti.

Ja sitten sweet tea! Paikalliset ryystävät kylmää teetä hurjia määriä, ja nesteytys onkin tärkeää kesäkuumalla. Jääteeksi kai sitä suomalaisittain pitäisi kutsua, mutta se on kyllä yhtä makeaa kuin toinen ikiherkku: coca cola. Ja joka ravintolassa sitä tuodaan lisää niin paljon kuin jaksaa juoda ja tyrkytetään mukillinen myös matkaan lähiäisiksi. Ja kyllä: nykyään, jos lasissani on enää jääpajoja jäljellä ENNEN kuin se täytetään, niin vähennän tippisummaa huonosta palvelusta. Minun teeni on toki unsweet ja mieluiten sitruunalla, sillä onhan se vähän kitkerää, mutta silti paremman makuista kuin kraanavesi. Niin, ja pillillä juodaan kaikki kylmät juomat (paitsi viini lasista ja olut pullosta/tölkistä) ja kahvi pahvimukista sen kannessa olevat pienen reiän läpi eli tavallaan pillihän sekin on! Jos saan kahvia oikeasta kupista, niin taatusti julkaisen siitä kuvan facessa/instassa (paitsi kantapaikoissani, joihin olen jättänyt oman mukini)!

No entäs viini! Täällähän sitä saa jos jonkinlaista ja jonkinhintaista. Paikallinen (Pohjois-Karoliinassa kasvatettu) viini on tehty muscadeno-rypäleestä, joka on makea. Yhdessäkään pullossa ei lue sokerimäärää ja pääosa punaviineistä on MAKEITA. Myöskään valkkareissa ei kerrota onko kyseessä makea tai vielä makeampi tuote, tämä pitää tarkistaa (no tietenkin) puhelimen appsilla! Tai sitten käydä maistamassa ja muistaa mistä tykkää. Sokkona ei kannata pulloa ostaa, jos haluaa taatusti kuivaa. Onneksi kuohuvissa senkään on printattuna sweet, dry tai extra dry. Minä olen ratkaissut viinihaasteen niin, että kotiin ostan vain eurooppalaisia viinejä (WorldMarketissa on maistiaiset joka lauantai ja jos ostaa vähintään 4 pulloa (mitä tahansa viiniä) niin saa 25% alennusta) tai aina maistiaisten jälkeen jos sattuu kuivaa löytymään. Ravintoloissa pyydän mahdollisimman kuivaa ja saan eteeni kaksi pikkulasillista maistiaisia, joista voin sitten valita kuivemman (ja eka lasillinen meni huiviin ilmaiseksi siinä miettiessä). Viinilasillinen on noin 16-18 senttiä enkä ole sitä koskaan nähnyt mitattavan, pullosta se kaadetaan silmämääräisesti. (Paitsi jos ostaa koko pullon, mikä ei ole mikään ongelma sekään, sen saa ottaa mukaan lähteissään.)

Normi päivällisaika on täällä kello 7-10, mikä meille suomalaisille sopii hyvin, sillä kuudelta ravintoloissa on vielä hyvin tilaa eikä tarvitse odottaa pöytää. Me siis edelleen mieluummin nautimme ruuan kello 6 kuin kello 9 eli ihan kaikkeen emme ole tottuneet. Tämän myöhäisen ajankohdan vuoksi paikalliset eivät tunne käsitettä iltapala, mutta lounaan ja päivällisen välissä toki nautitaan snacksejä. Voihan snäksit sentään! Erilaiset välipalat ovat kauppojen tarjonnan kulmakivi, sillä lapset eivät kai voi istahtaa autoon ilman jonkinlaista välipalaa ja hyvin monen lapsen kouluun kuljetettava eväsruoka on pelkkää snäksiä. Eli sipsejä, karkkeja, suolakekseja, keksejä... Tottakai löytyy myös hivenen terveellisempiä vaihtoehtoja, mutta eivät snäksit normaalin ruuan tasolle tietenkään pääse. Jokaisessa kaupassa on lapsille tarjolla ilmaisia keksejä, jotta pysyvät kärryissään hiljaa, kun äidit hoitavat ruokaostokset. (Ja äidille se viininmaistajainen.)

Koska meille on edelleen vieras ajatus, että ravintolassa pitää odottaa pöydän vapautumista, niin käymme ulkona aamiaisella todella harvoin. Sunnuntaisin (kirkon jälkeen) ei pääse yhteenkään ravintolaan ilman 45-60 minuutin jonotusta!

Lopuksi vielä muutama huomio: juusto on täällä aina siivutettua tai kuutioitua (tai sellaseksi ajateltua) eli juustohöylää emme ole kahteen vuoteen enää käyttäneet. Valmiiksi raastettua juustoa löytyy noin kahtakymmentä eri sorttia ja keitettyjä munia tietenkin kanssa. Leikkeleet (on sokeroituja tai hunajoituja) ovat ns. lunch meat eli sitä tungetaan noin 6-8 siivun kokoinen könttä leipien väliin (open sandwitch on jotain kovin eurooppalaista). Aamiaisleivän väliin tungetaan maapähkinävoita ja marmelaadia. Sipsit ovat ruokaa eli kuuluvat aterian osaksi; popcornit ovat telkkarinkatsomisruokaa ja useimmiten makeita. Maito säilyy pilaantumatta 6 viikkoa. Bileissä ja mitä erilaisemmissa illanvietoissa viedään aina jotain syötävää mukana ja jos kaikkea ei ole syöty, loput kannetaan takaisin kotiin. Ja koskapa täällä on ihan kaikkea tarjolla niin, mitäs sanotte erään ravintolan erikoisuudesta: sushiannos miniburgereilla! Vaikka mikä minä olen tuomitsemaan: minun suosikkilounaani on erinomaisen hyvin yhteensopiva sushiannos ja iso latte. Nam!

Yhtä kaikki: hyvä ruoka, parempi mieli!