Heti yhdeksän tunnin ajomatkan (tässä mukana kaksi pissi- ja yksi lounastauko) puuduttaminen jalkauduimme kaikkien muiden sekaan ja kävelimme Washington muistomerkille ja Valkoiselle Talolle. En ollut niinkään ällikällä lyöty, sillä maisemat ovat tuttuja telkkarista, mutta mielessä häilyi kysymys: Mitä suomalaisen kuuluisi tuntea läntisen maailman poliittisessa kehdossa? En osaa riittävästi asuinmaani historiaa, eikä minusta tuntunut mitenkään ylevältä. Joo, tommonen kivipaasi; hienosti valaistu talo ja telkkarista tuttu, mutta... Onko tällä jotain merkitystä minulle? Likka ei ota uskoakseen kuinka tyhmiä kysymyksiä esitin (Kuka toi herra Washington oikeesti oli); koska en luota omaan tietooni. Miksi tämä on DC eli District of Columbia? Mitä Columbialla on mitään tekemistä minkään kanssa?
Ja sitten museoita. Niitä on! Ei voi välttyä vertaamasta vanhoihin kokemuksiinsa ja mietinkin miten prameaa ja ulkokultaista täällä olisi, jos venäläiset olisivat asuttaneet tämän mantereen. Valkoinen talo on sittenkin aika maltillinen ja vielä maltillisempia ovat muut rakennukset. Ne ovat valtavia, mutteivat ulkokultaisia. Ehkä minä sittenkin ymmärrän jotain historiasta, aikakausista ja ihmisten hyväksikäytöstä, mutten politiikasta. Alan pikkuhiljaa tajuta, mitä amerikkalaisella unelmalla ja yksilön nostamisella kaiken keskiöön tarkoitetaan! Kaikilla on sama mahdollisuus, jos osaa pelisäännöt, on valmis uhraamaan aikaa, vaivaa ja ties mitä, nostaa itsensä ja lähipiirinsä omalle jalustalleen ja menestyä. Omat lähtökohdat, juuret ja kehitys on keskiössä ja isänmaallisuus ei kohdistu niinkään tähän maahan vaan ideaan tästä maasta. Tätä kaikkea tuetaan suureellisella maailmankuvalla. Koska meillä täällä on niin suurta, niin muualle ei tarvitse mennä.
Yhdysvalloissa maan valtavuus ei tue homogeenisuutta, kansojen kirjo ei nivo yhteen, mutta itseriittoisuus kyllä. Onhan se mieletöntä, että tämä on yksi maa! Ja sitä johdetaan tästä kaupungista. Avaruutta kuvaa myös se, että muistomerkit on suunniteltu kontrastien kautta ja National Mall on oikeasti hieno monien kuvakulmien kautta, mutta enemmän edukseen televisiossa. Paikanpäällä se on hurjan suuri puisto, jonka laidalla on tusinoittain museoita. Ja arkistoja ja muuta paperihelinää, jota pitäisi kovasti osata arvostaa.
Kyllä ihminen on kummallinen. Tavalliset kansalaiset riite--- juttulevat kovaäänisesti kadunkulmassa ja yrittävät tulla toimeen tässä pelissä. Kabineteissa luodaan suurta peliä nimeltään politiikka, jossa populisoidaan käsitteitä, joiden ymmärtäminen vaatisi älyä, jotta ihmiset voisivat kuvitella olevansa tärkeä osa tätä suurta valtiota, jolla on merkitystä. Ja sitten maan johtoon on pääsemässä täysin aivoton pelle, joka ei arvosta mitään tai ketään muuta kuin pohjatonta vallanhimoa ja itsekeskeisyyttä! Äärimmäisen isossa valtiossa mikään muu kuin ääri-ilmiö ei saa minkäänlaista kaikupohjaa. Täällä on jo ihan kaikkea, joten erottautuminen on mahdotonta. Ja jotenkin pitäisi saada äänensä kuuluviin ja oma pärstä maailmankartalle.
Niin. Mitäpä tässä pieni suomalainen osaisikaan asiasta sanoa. Kaikki virheet ja menneet pahuudet ovat nähtävillä noissa museoissa, mutta samoja seikkoja toistetaan silti. Koska jokainen sukupolvi koostuu uusista yksilöistä, joilla on oikeus tehdä omat valintansa. Holokaustimuseon (United States Holocaust Memorial Museum) sisältö on käsittämätön, mutta jo tuttu asia eurooppalaiselle. Euroopan pahuus on kuvattu kattavasti ja on ehdottomasti vierailun arvoinen paikka. Alkuperäisasukkaiden (National Museum of the American Indian) museossa voisi tavoittaa saman tunnelman, mutta sepä onkin koostettu hieman eri näkökulmasta. Alkuperäiskansojen kulttuuri on tietenkin merkittävä asia, mutta ei iske ihan niin syvälle ihmisen pahuuden ytimeen. Uuteen Afrikkalais-Amerikkalaiseen (National Museum of African American History and Culture) museoon emme päässeet sisälle, koska emme olleet tajunneet hankkia lippuja etukäteen. Taidemuseoista kolusin läpi Patsaspuiston (National Gallery of Art Sculpture Garden) ja maksan pääsymaksun Naistaiteilijoiden museoon (National Museum of Women in the Arts), joka oli ainoa yksityinen museo, jossa kävin.
Museoähkyhän siitä tuli! Takaisin siis tunnelmiin. Meidän hotelli oli Chinatownissa eli kävelymatkan päässä ihan kaikkialle. Myös bussi- ja metroyhteydet näyttivät toimivan moitteettomasti ja ihan oikeasti autolla ajaminen oli tuskaisin vaihe tässä reissussa. Eipä näyttänyt olevan väliä sillä, oliko ruuhka-aika eli ei, sekä sisään kaupunkiin että ulos sieltä oli jonkinverran jonotusta. Minusta kuitenkin näin ensikertalaisille yöpyminen keskustan kalliissa hotellissa oli ehdottoman hyvä valinta. Saatoimme myös nauttia ravintolamaailmasta täysin rinnoin, kun ei tarvinnut miettiä miten liikkuisi. Taksia käytimme, kun kävimme uusimassa passeja Suomen lähestystössä, ja tämähän oli se varsinainen syy koko reissuun. Oli aika hassua small talkata suomeksi keskellä teeveesarjamaista oleilua. Ihan oikeasti osaan kyllä jo small talkia, mutta suomeksi se meni könkköilyksi!
Minä tykkäsin DCstä oikeastaan tosi paljon! Se on ilmava suurkaupunki, jonka keskustassa tunsin oloni turvalliseksi. Voisin hyvinkin muuttaa sinne ja käydä viikonloppuisin tutustumassa White Housen ja Capitolin puutarhoihin ja syödä piknikkia National Mallilla. Käydä joka kuukausi uudessa museossa ja elää kiireistä byrokraattielämää. Tai sitten hautautua lähiöön, hoitaa omat asiani ja elää tavallista arkea ihan niin kuin kaikki muutkin. Mutta ehdottomasti mieluummin Washington DC:ssä kuin vaikkapa New Yorkissa. Suomalainen tarvitsee ilmaa ja tilaa hengittää.
Nyt sitten vaan innolla jännittämään, kenelle sitten seuraavalla kerralla siellä Valkoisen talon pihalla heilutellaan... Huomionarvoinen pikkuseikka tässä matkassa oli myös se, että iso osa vessoista oli ns. unisex-mallia! Että tämän maan pääkaupungissa on siis paskahuusseja, joihin saa mennä sekä miehet että naiset (mutta siis aina vain yksipönttöiset vessat, isommat ovat toki erikseen kummallekin sukupuolelle). Tämähän on siis ennenkuulumatonta täällä etelässä, jossa vessakeskustelu on yksi kuuma peruna osana äänestyspakettia. Siis kertaanpa vielä: presidenttiehdokas saa puristella ja likistellä vastakkaista sukupuolta miten sattuu, mutta meillä pelätään, että transsukupuolisten (tai muiden vähemmistöjen) vessankäyttö aiheuttaa lapsille traumoja. Hmm... tämmöisessä maassa me eletään.
Vaalihuuma alkaa pelottaa.
Minä tykkäsin DCstä oikeastaan tosi paljon! Se on ilmava suurkaupunki, jonka keskustassa tunsin oloni turvalliseksi. Voisin hyvinkin muuttaa sinne ja käydä viikonloppuisin tutustumassa White Housen ja Capitolin puutarhoihin ja syödä piknikkia National Mallilla. Käydä joka kuukausi uudessa museossa ja elää kiireistä byrokraattielämää. Tai sitten hautautua lähiöön, hoitaa omat asiani ja elää tavallista arkea ihan niin kuin kaikki muutkin. Mutta ehdottomasti mieluummin Washington DC:ssä kuin vaikkapa New Yorkissa. Suomalainen tarvitsee ilmaa ja tilaa hengittää.
Nyt sitten vaan innolla jännittämään, kenelle sitten seuraavalla kerralla siellä Valkoisen talon pihalla heilutellaan... Huomionarvoinen pikkuseikka tässä matkassa oli myös se, että iso osa vessoista oli ns. unisex-mallia! Että tämän maan pääkaupungissa on siis paskahuusseja, joihin saa mennä sekä miehet että naiset (mutta siis aina vain yksipönttöiset vessat, isommat ovat toki erikseen kummallekin sukupuolelle). Tämähän on siis ennenkuulumatonta täällä etelässä, jossa vessakeskustelu on yksi kuuma peruna osana äänestyspakettia. Siis kertaanpa vielä: presidenttiehdokas saa puristella ja likistellä vastakkaista sukupuolta miten sattuu, mutta meillä pelätään, että transsukupuolisten (tai muiden vähemmistöjen) vessankäyttö aiheuttaa lapsille traumoja. Hmm... tämmöisessä maassa me eletään.
Vaalihuuma alkaa pelottaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti