lauantai 6. elokuuta 2016

Viikko opetusta takana

Se on ohi ny! Intensiivinen viikko, jonka aikana opetin joka päivä noin 7 tuntia suomea amerikkalaisille, jotka  identifioituvat suomalaisiksi. No oikeastaan puoli Duluthia identifioituu suomalaisiksi, jopa paikalle hälytetty ambulanssikuski. Eli aika tapahtumarikas viikko on takana ja oma sänky kutsuu jo kovasti, vaikka vielä on yksi yö jäljellä omassa seurassa Minneapolisissa. 

Taidot ovat tallella eli opettaminen sujui vanhasta muistista ja nautin kovasti! Miinuksena se, että perjantai-iltana letkajenkkaa loppujuhlassa opettaessani loppui ääni. Mutta 'laulunääntä' on taas käytetty ja ryhmä jaksoi vetää improvisaatiota suomen kielellä 65 minuuttia putkeen... Jotain siis osaan: saada heidät rentoutumaan, puhaltamaan yhteen hiileen ja kilpailemaan siitä, kuka saa puhua! Ja siinä sivussa miljoona kiloa kieliopin selitystä ja mielenkiintoisia pohdintoja mikrokulttuurista. Miksi uunipelti on pelti, eikä pannu ja onko vuoka sama kuin pannu. Eikä tietenkään voi syödä muffinsseja aamiaiseksi, eikä maapähkinävoi ole oikea leivänpäällinen ja osasinpa olla kantaa siihen, onko pesulappu hygieeninen, vai olisiko tännekin saatava kaikillekäsisuihkut.  

Olen edelleen haltioitunut luonnosta täällä! Koska se näyttää, tuntuu ja tuoksuu suomalaiselta. Michiganissa asuva kollega nauroi minulle, kun kerroin kerääväni kassin täyteen vaahteran-, koivun-, piharatamon- ja apilanlehtiä. Noukin myös käpyjä ja keräsin kiviä Lake Superiorin rannalta (se tuntui kahlatessa oikealta järveltä, eikä 40-asteiselta lilluvedeltä) ja samalla pussitin järvi-ilmaa kotiin vietäväksi.  Makasin pitkin pituuttani apiloiden keskellä ja hengittelin puhdasta ilmaa! Myös hanasta tulee vettä, joka maistuu hyvältä.

Mutta hengittelyä tässä on vähän tarvittukin. Suomalaisten yhdistystoiminta on....mielenkiintoista. Vaikka se otapahtuisikin rapakon tällä puolen. Vanhat jäärät takertuvat asemaansa ja kekkosmainen periksiantamattomuus istuu syvässä silloinkin, kuin järki jättää. Suomalaisen sisun kääntöpuoli on se, että ei anneta tilaa nuoremmille, eikä mitään ainakaan saa muuttaa tahi delegoida! Onhan tässä näin pärjätty vuosikaudet ja jämähdetty sinne haitarimusiikin aikakaudelle. Suomi on tanhua, polkkaa ja perinteitä! Mutta kaiken ylitse kuultaa syvä ylpeys omista juurista ja rakkaus tähän ainutlaatuiseen kieleen. 

Toinen ihmetyksen aihe on collegemaailma. Ei käy kateeksi likkaa, joka muuttaa asuntolaan kahden (2!!!) viikon kuluttua. Huoneissa on kokolattiamatot ja käytävän yhteisessä vessassa suurinpiirtein kiipeilee matoja. Tai en tiedä, kun taktisesti jätin silmälasit huoneeseen, mutta laitoin kengät jalkaan, kun kävin suihkussa. Kampus koostuu tieskuinkamonesta hulvattoman kokoisesta rakennuskompleksista, jotka yhdistyvät toisiinsa käytäväverkostojen kautta. Ja jokainen käytävä on sen kaksi kilometriä pitkä ja jos ne talot haluaa kiertää ulkokautta, niin siinä tulee puolentunnin lenkki helposti. Tai no, itseasiassa lenkin voisi tehdä 20 minuutissa, jos ei eksyisi kahta kertaa... Mutta sanonpahan omaksi puolustuksekseni sen, että melkeinpä eksyimme myös, kun porukassa sieltä sisäkautta kampuksella sijaitsevaan taidenäyttelyyn (no tietenkin, lisäksi löytyy näyttämö ja konserttisali) käveleskelimme. Sillä semmoiset ihmeet kuin opasteet ovat tässä maassa aika yliarvostettuja, kun raha on jo käytetty siihen pesäpallokentän uuteen pinnoitteeseen. Mutta astuminen kampusmaailmaan on todellakin kokonaiseen uuteen maailmaan eli kaupunkiin astumista. Alanpahan vähän ymmärtää miksi kouluesittelyissä pääarvo on juurikin asumisolojen esittelyllä! 

Vielä kun ruokapuoleen saisi edes jotain järkeä. Olen hädin tuskin hengissä kampusruuasta viikon kärsittyäni! Osin se johtuu siitä, että cafeteria oli remontissa eli valikoima oli suppeahkon food courtin varassa ja jos ei suostu syömään muka-pizzaa ja öljyssä paistettua 'peruna'palleroita, niin vaihtoehto on salaatti tai salaatti. Tässä kuvaus aamiaisesta: munakokkelia, pekonia tai aamiaismakkara, äklömakeaa jogurttia, mustikoita, joskus mysliä, muffinsseja, 'pullaa', keksejä, vaaleeta leipää, makeita leivonnaisia ja hedelmä. Ja sopis tietenkin toivoa, että kokkelia ei olisi jatkettu vehnäjauho-maitoseoksella ja että mustikat ja hedelmät olisi pesty. 

Yhtä kaikki viikko meni hyvin ja ryhmässä oli aivan ihania, totaalisen motivoituneita heittäytyjiä, joille oli hauskaa opettaa suomea! Jossei ajattele rahallista panostusta suhteessa tähän keikkaan heitettyyn aikaan ja tyytyy siihen, että kokemuksia kannattaa kerätä, niin tämä oli nappijuttu. Mitään ei jää käteen, mutta sain ilmaisen loman Minnesotassa! 

Elämä kantaa!










1 kommentti:

  1. Ambulanssikuski ? Tarvittiinko siellä sitäkin ? On ollut kiva lukea reissustasi.

    VastaaPoista